tiistai 15. lokakuuta 2019

Claes, Andersson, Seuraavaksi Jätkäsaari




Claes Andersson tarkastelee omaan elämäänsä pohjautuvan trilogian viimeisessä osassa Seuraavaksi Jätkäsaari (2019) Oton edesottamuksia aivan yhtä hyväntahtoisesti hymähdellen kuin aiemmissakin osissa Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016). Andersson ei aivan ehtinyt nähdä viimeisen kirjansa julkaisua, mikä tekee kanteen poimitusta sitaatista erityisen:"Tässä minä olen tänään, Otto ajattelee, mutta luultavasti en enää huomenna."

Otto on tyytyväinen elämäänsä kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa. Parasta, mitä hän tietää, on istahtaa aamiaisen jälkeen työpöydän ääreen, katsella alhaalle jalkapallokentälle, jossa lapset juoksevat, muistella itseään samanikäisenä nopsajalkaisena poikana, miettiä maailmanmenoa, jatkaa edellisen päivän kirjoitustaan ja kyllästyttyään ajaa ratikalla Kamppiin tai Tennispalatsiin, joista löytyy kaikki mitä hän kaipaa, sekä ruokaa että kulttuuria. Välillä hän poikkeaa pelihalliin, mikä ei ole ongelma, vaan sopivasti mitoitettua viihdettä.

   Otto suhtautuu voittoihinsa ja tappioihinsa rauhallisesti ja filosofisen tyynesti. Taloudellisesti hän jää ehkä tappiolle, mutta sen korvaa kymmenkertaisesti se ilo ja mielihyvä, jota pelaaminen hänelle tuottaa. (Hän on tullut ikään, jossa hänen ei enää tarvitse hävetä asioita, jotka tuottavat hänelle iloa - niihin kuuluvat rahapelien lisäksi vastapaistetut donitsit, jalkapallotilastot, Suomen pimeät vuodenajat ja yksinäiset elokuvaillat.)

Oton avovaimo on sosiaalisesti aktiivinen, käy konserteissa ja matkustaa. He ovat asuneet yhdessä jo viisikymmentä vuotta. Otolla on hyvät välit myös ex-vaimoonsa, jonka kanssa hänellä on yhteisiä työprojektejakin. 
Asia, mikä Ottoa eniten yksityiselämässä jäytää, on parhaan ystävän tekemä käsittämätön ystävänmurha. Maailmanlaajuisista ongelmista Oton mieltä painavat eniten luonnon tila ja diktaattorien valtaan pääsy demokratioissa.
Otto kirjoittaa yhdessä tyttärensä kanssa ympäristöaiheista kabareeta ja tutkii tätä varten kaikkea mahdollista faktaa luonnon tilasta. Tieto lisää tuskaa ja tulee Otolla uniin asti. 
Otto on nähnyt eduskunta-aikanaan yhtä sun toista, myös täydellistä osaamattomuutta, mutta hän kauhistuu, kun näkee samaa osaamattomuutta niissä vallanpitäjissä, joilla on valta tehdä tuhoa koko ihmiskunnalle.

Otto tajuaa aivan konkreettisesti väitteen, jonka mukaan maailmaa hallitaan minimaalisin tiedoin ja taidoin, hyvin vähäisellä vastuuntunnolla ja humanismilla. 

Onko demokratia ylipäätään mahdollista narsistisessa yhteiskunnassa? Voivatko narsistit olla lojaaleja, avuliaita, epäitsekkäitä ja oikeudenmukaisia?

Anderssonin valinta kertoa Otosta etäämpää tarkastellen antaa mahdollisuuden hyvinkin intiimien asioiden käsittelyyn herkästi ja hirtehishuumorilla.  
Otto muistelee aikaa jolloin seksuaalinen himo oli voimakkainta, mitä voi olla, rajua ja kyltymätöntä. Silloin "paisunut ja puuskuttava lisäke sojotti kuin karttakeppi tai pioninpunainen liikennevalo ja vaati, suorastaan huusi kosketusta" eikä mikään riittänyt. Ajan myötä vaativuus on muuttunut hellyydeksi. 
Kun kahden ihmisen välillä syntyy kultaa, Otto miettii, se on ihme, jossa himo ja intohimo vähitellen, mutkaisia reittejä, muuttuvat lämmöksi ja ystävyydeksi.

Otto pohtii Me Too -ilmiötä sen eri kanteilta, jokakesäisiä vierailujaan Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla, työtään mielisairaalassa ja eduskunnassa, häpeällisiä tilanteita nuoruudessa, luulosairauden asuun pukeutunutta neuroosiaan ja siitä selviämistä, heikkouksiaan, yksityisen hammashoidon älyttömiä hintoja, vihapuheen vaarallisuutta (puheet edeltävät tekoja), muistojen mytomaanista luonnetta ja paljon muuta. Osasta muistelua muodostuu esseetyylistä kirjallisuutta. (Laitankin tunnisteisiin myös esseen)

Eduskunnan EU-äänestystä edeltävät viikot saivat Oton näkemään työpaikkansa suljettuna laitoksena, johon pätivät samat häikäilemättömyyden säännöt kuin pakovarmoihin vankiloihin, joissa taistellaan vallasta, muodostetaan klikkejä, lahjotaan ja uhkaillaan.  
Kun Otto pitkien vääntöjen jälkeen vapautuu hetkeksi vankilastaan ja saa piipahtaa kotona, niin siellä odottavat postissa tappouhkaukset ja kakkalähetykset.
Käytettyä vessapaperia sisältävien  kirjeiden lukumäärä kasvoi niin, että Otto alkoi tuntea itsensä vessanpytyksi - hätätilassa se meni vielä huumorin piikkiin. 

Olisin niin halunnut vielä jatkoa Jätkäsaarelle. Kirjan nimihän on 'Seuraavaksi Jätkäsaari' eikä 'Lopuksi Jätkäsaari'. Mutta kuolemalle me emme mahda mitään. Rakastettavimmatkin kuolevat.

Harva vanhan miehen kirja on näin poikamainen. Claes Andersson oli loppuun asti nuori sielu. 

Otto mainitsee kaksi mielikirjailijoihinsa kuuluvaa, jotka ovat samat kuin minulla, J. M. Coetzeen ja Karl Ove Knausgårdin. Oikein ilahduin, kun näin Coetzeen nimen, olenhan hänen 'fangirl'.

Oton terveiset sapeleitaan kalisteleville diktaattoreille voisi olla se, mitä hän tajusi selvitessään välirikostaan ystävänsä kanssa: Sama mikä pätee ihmissuhteiden kuprujen oikomisessa pätee kansanmurhien selvittelyssä. Ei ole muuta tietä kuin sovinnon tie. 

                               ---------------

Nyt on koululaisilla syysloma, jonka nimeksi on lanseerattu lukuloma. Hyvä, hyvä! Me ponnistamme Mentulan residenssistä kahden alakoululaisen kanssa Tallinnaan kylpylälomalle. Olemme kehottaneet matkakavereitamme ottamaan mukaan laivalle lukemista. 
Hyvää syyslomaa teille kaikille joilla on sellainen, ja itseni kaltaisille aina lomalla oleville muuten vain kivoja syyspäiviä!


14 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiva kuulla, Allu!
      Sinulla on muuten todella kaunis tuo profiilikuva.

      Poista
  2. Claes Andersson oli hyvä ihminen, ja monipuolinen.

    Henrik Tikkasen osoitetrilogian loppuosissa, Tikkanen piti Anderssonia järkevnä ja arvosti tätä, miltei ainoita ihmisiä, joita Tikkanen silitti myötäkarvaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Andersson oli ilmeisesti niin aito ja itseään korottamaton, että hänestä oli kaikkien (lähes kaikkien) helppo pitää.
      Hän ei myöskään pysytellyt pelkästään kulttuuriväen piirissä, vaan tapasi kaikenlaisia ihmisiä eri kansankerroksista, harrasti jalkapalloa ja kävi soittamassa säännöllisesti Pentti Mutikaisen ja Reiska Laineen kanssa jazzia Storyvillessä. Monipuolinen todellakin.

      Minun pitäisi saada aikaiseksi lukea tuo Tikkasen trilogia. Hämärästi muistan, että olisin lukenut ainakin jonkun osan kauan sitten, mutta en varmaan silloin ymmärtänyt mistään mitään. En tarkoita tällä, että nuoret ihmiset yleensä eivät ymmärtäisi mitään, minä vain olin nuorena aika tietämätön, luin, mutta "luetun ymmärtämiseni" oli aika heikkoa. Ja ehkä en vieläkään ymmärrä paljon, luulen vain ymmärtäväni.

      Poista
  3. Tarjoat kiehtovan näkymän Claes Andersoniin, jota minäkin ymmärrän kaivata. Hienoa, että yhä voimme lukea hänen kirjojaan.
    Minä onneton olin kovasti menossa elokuussa konserttiin enkä kuitenkaan mennyt. Siitä tuli muistotapahtuma, kun duosta vain Julia Korkman oli paikalla, Claes peruuttamattomasti poissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ajattelin, että olisi pitänyt ymmärtää varata liput tuohon konserttiin. On harmillista, että liput pitää nykyään varata niin aikaisin, kuukausia etukäteen.

      Anderssonilla oli uusia virityksiä loppuun asti, kuten nämä yhteisesitykset Julia Korkmanin kanssa. Vaikka Otto tuntuu viettävän hiljaista elämää, niin onhan siinä ollut aika paljon säpinää.

      Ihminen säilyy kirjoissaan ja vähän muissakin kirjoituksissaan (blogissa, heh heh).

      Poista
    2. Osoitetrilogia sävy muuttuu kun kirjailijalla todettiin leukemia. On röyhkeää mutta jostain syystä pidin kaikista teoksista. Aliarvioi kaikkia itseäänkin.

      Poista
    3. Joo, Henrik Tikkasen sävy taisi olla usein aika pessimistinen. Liekö sitten alkoholillakin ollut osuutta asiaan.

      Luin paljon 70-luvulla erään toisen suomenruotsalaisen tunnustuskirjailijan teoksia, Christer Kihlmanin. Hän kirjoitti aika rajuja itsetutkiskelevia juttuja. Voisi sanoa, että knausgårdilaisttain kirjoitettiin jo paljon ennen Knausgårdia.

      Poista
  4. Minä niin ilahduin kun näin lempikirjailijoissa Knausgårdin. Tietenkin myös Anderssonista otsikossasi. En ole vielä Ottoja lukenut, olen Anderssonia vähemmän lukenut, enemmän vain sympatiseerannut. Vähän sama tilanne kuin minulla on Monika Fagerholmin suhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monilla suomenruotsalaislla kirjailijoilla on samaa vaivattomuuden tuntua muisteluissaan. Minä näen Anderssonin tekstissä jotain samaa kuin esim. Merete Mazzarellalla.

      Monika Fagerholm on täysin omanlaisensa, säihkyvä, kuten erään kirjansakin nimi 'Säihkenäyttämö'. Odotan kirjastosta hänen uusintaan, minkä sinäkin olet kertonut pian lukevasi 'Kuka tappoi Bambin?'

      Knausgård on saanut meidät pohtimaan muistia ja sitä, miten mahdotonta on kirjoittaa omasta elämästään totuudenmukaisesti, paitsi lukuja. Kun ajattelen, mnitä kirjoittaisin itsestäni omaelämäkertaan, niin kaikki tuntuu osatotuudelta. Tällainen Otto-tyyli, etäältä tarkailu alkoi inspiroida minua, se tuo sympaattisuutta kuvattavan kohteen eli itsen tempoiluun ja miettimisiin.

      Poista
  5. Hieno ulottuvuus tarinassa kun Otto asuu kahdeksannessa kerroksessa näköalapaikalla. Jalkapallo sattumoisin minulla tänään suomen keskusteluryhmässä aiheena 🙂 Mukavaa matkaa ja yhdessäoloa !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, toivottavasti syntyy hyvä keskustelu. En ole ikinä vetänyt keskustelupiiriä millään kielellä, kuulostaa haastavalta, ja tietysti riippuu paljon ryhmän tasosta ja koostumuksesta, miten sujuu.

      Kiitos! Sää ei ole hyvä, toivottavasti ei sada aivan kaatamalla, niin että voidaan sisätekemisten lisäksi vaikka kuljeskella vanhassa kaupungissa ja mennä johonkin kivaan kahvilaan kaakaolle poitsujen kanssa.

      Poista
  6. Marjatta, kun Andersson kuoli, radiossa, ainakin Ylen 1:ssä soitettiin Anderssonin musiikkia. Muistaakseni hän joskus myös sävelsi, en ole siitä kyllä ihan varma. Mutta ehdottomasti renessanssi-ihminen sillä tavalla, että osasi ja teki paljon.

    Minä muistan hänestä ehkä eniten kuulumisen Marraskuun liikkeeseen. Sitä liikettä ei ole taidettu koskaan tappaa, siihen kuuluu paljon ihmisiä, Ilkka ja Vappu Taipale, esimerkiksi. Sen liikkeen perustamisen aikaan Andersson taisi kirjoittaa sen näytelmänsä nimeltä Perhe, joka on jonkinlainen opetusnäytelmä. Ainakin siinä kerrotaan perinpohjaisesti miten joku sairastuu mieleltään ja miten siihen voi vaikuttaa perhe. Sama mielenterveystyö saisi olla läsnä nykyaikanakin, että siis oireilevan perheenjäsenen perhekin otettaisiin mukaan hoitotyöhön. Usein sairastunut kantaa muiden taakkoja.

    Täytyy kai toivoa että tulevista psykiatreista kasvaisi ihmisinä yhtä monipuolisia kuin Anderssonista. Ehkä kaikista lääkäreistä ei kuitenkaan tule kirjailijoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että otit esiin tämän puolen renessanssi-ihminen Anderssonista.
      Marraskuun liike herätti näkemään yhteiskunnan osattomat ja on saanut vuosien mittaan aikaan paljon hyvää.

      Samat valveutuneet ihmiset toimivat 70-luvulla monessa eri järjestössä ja kansanliikkeessä, ja Taipaleethan ovat edelleen aktiivisia mm. Peace through Health -järjestön projekteissa.

      Perhe-näytelmästä tehtiin myös elokuva Pyhä perhe, jonka olen nähnyt. Alkoholismi alettiin nähdä sairautena eikä huonona luonteenpiirteenä. Tämä johti siihen, että alkoholisteja alettiin hoitaa eikä vain tuomita.

      Andersson kirjoitti myös mielen sairauksien hoidosta hyvän pamflettiromaanin Kuvien takana. Hän kokeili uusia, humaaneja hoitomenetelmiä Veikkolan sairaalassa ylilääkärinä ja muuuallakin. Ilkka Taipale taisi olla samoihin aikoihin Kellokosken sairaalan johdossa. Myös siellä potilaat kohdattiin yksilöinä, ei diagnoosiensa määrittäminä, ja heille järjestettiin tekemistä.
      Andersson on sanonut monesti, että hän oli onnellisimmillaan työelämässä mieleltään sairaita hoitaessaan.

      Poista

Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa . Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden ai...