maanantai 18. maaliskuuta 2019

Torsti Lehtinen, Sanojen avaruus



Torsti Lehtinen on tehnyt töitä kirjailijana, kääntäjänä, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana. 
Olen aina ajatellut, että jos jonkun vetämälle kirjoittamiskurssille menisin, niin se olisi joko Torsti Lehtinen tai Taija Tuominen. He molemmat ovat eläneet lapsuuden ja nuoruuden, joista selviäminen on antanut rohkeutta elämään ja ainesta hurjiin omaelämäkerrallisiin romaaneihin. 

Kirjailijaa kiinnostaa itse elämä, ei kaunilla käsialalla tekstattujen nimikylttien ripustaminen sen ovenpieliin. Päin vastoin kuin kurinalainen tiedemies, hän ottaa ajattelijan subjektiivisuuden riskin ja puhuu siitä, mistä ei voi puhua.  

Yllä oleva lainaus on Torsti Lehtisen vuonna 2003 julkaistun kirjoittamisen oppaan sivuilta. Kirjan nimi Sanojen avaruus kuvaa teosta täydellisesti. 

Lehtisen teksti on filosofista esseetä yhdistettynä käytännön ohjeisiin. Kunkin aihepiirin käsittelyn jälkeen on joukko harjoituksia. 
Koen tämän kirjan innostavan kirjoittamisen iloon ja vahvistavan kirjoittajan tervettä narsismia. Kirjoittaessa ei vain saa, vaan myös pitää kirjoittaa omalla tyylillään, omalla rytmillään ja omista aiheistaan. Kirjoittajan tärkeimmät työvälineet ovat oma persoona ja kieli, jonka perussäännöt on hallittava.  

Kirjoittamaan opitaan kirjoittamalla, kuten uimataito hankitaan vedessä polskuttelemalla. Pelkästään oppikirjoista ohjeita pänttäämällä kenestäkään ei ole koskaan tullut kirjoittajaa eikä tule.  

Sinun näkemyksesi on ainutlaatuinen ja kertomisen arvoinen. Mitä paremmin opit viestimään sitä muille, sitä enemmän heidän maailmaansa avarrat. 

Esteettiseltä kannalta on samantekevää itkeekö runoilija omaansa vai koko ihmiskunnan itkua, kunhan hän itkee niin, että sitä jaksaa kuunnella. 

Lehtinen kannustaa kirjoittamaan kirjan kuva-albumi -tyylillä. Aloittaa voi mistä tahansa ja voi kirjoittaa kuva kerrallaan. Kun kuvia on syntynyt tarpeeksi,niistä  syntyy helposti sarjoja, joista voi koota kertomuksen. 
Selitteleviä aasinsiltoja Lehtinen kammoaa. (Minä myös.) Hän kertoo anekdootin Mika Waltarista, joka oli kantaravintolassaan tuskaillut kavereilleen, miten hänen seuraavana aamuna pitäisi kiikuttaa jatkokertomuksen osa lehteen ja miksi hän menikin edellisessä osassa jättämään sankarin yksin autiomaahan kurkkuaan myöten lentohiekkaan. Sitten kirjailija  oli yhtäkkiä pompannut pystyyn ja palannut parin tunnin kuluttua takaisin päätoimittajan ennakkona maksamaa setelitukkua heilutellen. Kaverit kysyivät, kirjoititko päätösluvun. Mitä vielä! Jatkokertomuksen uusi osa alkoi:"Päästyään pahasta pinteestä sankari ratsasti länteen."

Olen kirjoittanut muistilappuuni Lehtisen teoksesta seuraavat avainsanat: ihmettely, epäily, epätoivo, kaipaus. Nämä ovat usein kirjailijan lähtökohtia. 
Lehtinen pyytää miettimään, palveleeko kirjoittamisesi jonkin kokemasi ilmaisemista vai jonkin puuttuvan etsimistä. 

Kirjoittajan silmälaseilla olisi hyvä nähdä niin traagista kuin koomistakin ja huomata, miten nämä monesti esiintyvät yhdessä. 
Lehtinen puhuu myös armeliaisuuden silmälaseista, joiden toinen linssi on hiottu mustaksi ja toinen punaiseksi. 
Tällaisilla kuoleman ja  rakkauden silmälaseilla taiteilijan ja kirjailijan on katsottava ihmistä. Niillä häntä ei näe totuuden kirkkaassa valossa, vaan ne näyttävät hänet armeliaisuuden lempeässä hämyssä, joka on totuuden kylmää valoa kirkkaampaa.

Erään luvun otsikko kirjassa on Myytit ja suuret kertomukset. Lehtonen puhuu kunkin kulttuurin  suurista kertomuksista, joita mahtuu olemaan samanaikaisesti vain muutama ja ehkä vain yksi hyväksyttynä.
Aloin pohtia, mikä mahtaa olla meidän nykyisen aikamme suuri kertomus? Mikä antaa taiteeseen sellaisia teemoja kuten äärimmäinen yksilöllisyys hyvine ja huonoine puolineen, sukupuolisuuden moninaisuus, maailman ymmärtäminen diginatiivin silmin, luontosuhteen muuttuminen? Eräs suuri kertomus näihin päiviin asti on ollut elämä matkana, vaellus, jolla on määränpää. Onko meillä vielä tämä sama kertomus vai onko vaelluskertomuksen tilalla nyt jotain muuta?

Tekisi mieli kirjoittaa niin monista Lehtisen kirjoitusvinkeistä, mutta tyydyn esittelemään  hänen kameran liike -vinkkinsä. Elokuvassa kamerat ottavat välillä kuvaa kaukaa niin, että ihmiset ovat muurahaisia puuhissaan, välillä läheltä, jolloin näemme pöydän alla hermostuneesti vatkaavat jalat. Kirjoitukseen syntyy elävyyttä samalla tekniikalla. 

Filosofisesta puolesta yksi esimerkki. Albert Camus väittää, että ihminen on vapaa, koska hänellä on milloin tahansa vapaus valita kuolema. Lehtinen on toista mieltä. Hänen mielestään ihminen olisi vapaa vasta jos hän kykensi halutessaan mielin määrin pidentämään elämäänsä. 

Lopuksi vielä hauska kohta narsismista. 
Moni taiteilija tunnustaa itsekeskeisyyden ammattitaudikseen. Annika Idström lainaa eräässä esitelmässään amerikkalaista kirjailija Joan Didionia, joka sanoo esseessään Why I Write, Miksi kirjoitan, että nuo kolme sanaa Why I write kuulostavat siltä kuin huutaisi koko ajan I, I, I, minä, minä, minä. 

Oscar Wilde, avoimesti ja häikäilemättömästi narsisti, selitti aikanaan, että kaikki elävät itsekeskeisesti, paitsi marttyyrit ja pyhimykset. Kaikki eivät vain tunnusta sitä. 
Minä ajattelen, että taiteilijan itsekkyys on toisaalta antamista, koko elämänsä avaamista toisille. Tässä minun maailmani, kaikkeni, ole hyvä! Kirja/kirjoitus on myös aina kysymys vastaanottajalle:"Ymmärrätkö sinä minua?"

Omasta kirjoittamisestani voin sanoa vain, että 539 blogikirjoituksen ja 129 luonnoksissa säilyttämäni aihion jälkeen olen parempi kirjoittaja kuin ennen blogikirjoittelua. Uimisessa sen sijaan en kehity yhtään. Selitys on varmaan siinä, että suhtaudun kirjoittamiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin uimiseen.  


Lisäys 19.3.
Hyvää Minna Canthin päivää ja Tasa-arvon päivää! Meidän pihassa lippu valuu surkeana pitkin tankoa. Kohoapas lippu sieltä liehumaan. 
Huomenna on Kansainvälinen onnellisuuden päivä. Olkaamme onnellisia kaikesta hyvästä!
Lehtisellä on Sanojen avaruudessaan tällainen sitaatti Kierkegaardilta:
"Estetiikka on tieteistä uskottomin. Jokaisesta, joka todella on rakastanut sitä, tulee tietyssä mielessä onneton; mutta se, joka ei koskaan ole sitä rakastanut, on tylsä nauta ja sellaisena pysyy."
Hah haa, olen suorittanut Helsingin yliopistossa alimman arvosanan oppiainekokonaisuudesta, jolle oli annettu nimi 'yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka'. Opettajana oli Yrjö Sepänmaa. Määrä oli ehkä sopiva, koska olen aika onnellinen ihminen. 


14 kommenttia:

  1. Olen osallistunut sekä Torsti Lehtisen että Taija Tuomisen kursselle, kivaa oli ja varmaan opin jotain. Ihailen molempia. Kaikkein kivointa oli Niina Hakalahden vetämässä Viita akatemiassa. Kirjoitusoppaita on mukava lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, sinä onnekas, kun olet päässyt heidän kursseilleen!
      No, jollekin viikonloppukurssille lähtemiseen ei tietysti tarvittaisi muuta kuin aktiivisuutta ja vähän rahaa. Pitemmät koulutukset olisivat minulle turhia iän ja tavoitteiden puolesta.
      Kävin googlailemassa tietoa Niina Hakalahdesta. Hänestä en ole ennen kuullutkaan.

      Julia Cameron on kirjoittanut hyviä oppaita, ja moni muu. Parhaissa on niin paljon kaikkea, myös muuta kuin opastusta kirjoittamiseen. Oikeastaan lähes kaikki mitä lukee toimii myös oppaana, koska luetusta tarttuu sellaista, mikä sopii siihen paljon peräänkuulutettuun omaan ääneen.

      Mukavaa Minna Canthin päivää sinulle Heidi!

      Poista
  2. MM

    on hyvä että vielä on kunnon miehiäkin, eivät kaikki Arlan ryvettämiä. ;)
    Olin Torstin vetämällä Confessiones-kurssilla Valamossa. Tukeva oli Torstin ote.
    Ainoa harmi noiden viisampien seassa on, ettei oikein ilkeä puhua ääneen omia tyhmiään sekaan.

    Idströmiä lainaten " I I I!" = https://www.city.fi/blogit/hikkaj/tunnustuksellisuus

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jahas, on varmaan ollut hyvä kurssi. Kirjoituksesi innoittamana aion lukea Heli Slungan bitch lit -teoksen Lapin Lolita. Kaikki kirjallisuus houkuttaa kaikkiruokaista.

      Mutta hikkaj, mitä sinä nyt noin! Minä tuon aina tyhmyyteni julki, ja yleensä vastaus alkaa: "Hyvä kysymys..."
      Joskus on kyllä tosi mukava vain kuunnella, ja ne parhaat oivallukset ja kysymykset syntyvätkin yleensä jälkeenpäin yksin kävellessä.

      Poista
    2. Kyllä mie kerran oon ollu aika röyhkeä kun oon nähnyt jotta muutkin kurssilaiset kärsivät. Oli menossa kansalaisopiston tietokoneenkäyttökurssi silloin kun näitä pirunvehkeitä alkoi käyttöön tulla ja meille käyttöpakko.
      Ope oli jo paritkolmet illat vetänyt hommaa eteenpäin, ja me vaan nyökyttelimme, vaan mitään emme ymmärtäneet/osanneet. Kolmantena tai neljäntenä iltana nousin ylös ja ähkäisin:
      "Joko minä olen tyhmä, tai sitten sinä et osaa opettaa."

      Johan tahti muuttui.

      Ja opittuhan tässä on, kun osaan Sinullekin kirjoittaa!

      Poista
    3. Van! Tämä on kainuulainen sanonta, joka tarkoittaa 'kyllä vain, näin on'. Sinun kirjoituksistasi huomaa, että menet ilo edellä kuten ladulla suihkiessakin.

      Tietotekniikan alkuajoista saisi hauskoja muistelmia. Meillä oli Kuhmossa kerran sellainen guru, joku suomenruotsalainen, että hänen palopuheensa (hän maalaili ihan oikein, miten tieto on pilvessä) jälkeen pari matikan opea ja meidän Unto (tottakai ensimmäisten joukossa) tilasivat tietokoneet kotiin. Koululle koneet tulivat samoihin aikoihin, joskus 80-luvun alussa. Muistan, miten minut istutettiin opettajainhuoneen ainokaisen koneen ääreen ja pantiin kirjoittamaan malliksi sähköposti ystävälleni, jolla oli jo s-posti työpaikallaan. Siinä oli mietitty ensin pitkään, mikä se miukumauku (at) on, ei ollut googlea, josta etsiä, että pitääkö kirjoittaa sana miukumauku vai mitä ihmettä. Siinä oltiin ihmeen äärellä, kun posti luikahti menemään.

      Kursseilla jotkut silittelivät hiirtä sylisään. Oli siinä kyllä kouluttajilla kova työ, eivätkä kaikki tosiaan osanneet opettaa, vaika itse osasivatkin asiat.
      Minä olin huoleti, kun mies ja pojat innokkaina opettelivat kaiken edellä ja minä sain aina kysymällä sen tiedon, mitä tarvitsin. Samanlainen vapaamatkustaja olen edelleen kaikkien laitteiden kanssa. Eikös se ole vain viisasta!

      Poista
  3. marjatta

    torsti lehtinen kuuluu kotijumaliini ehdottomasti. tunnistan voimaakkaan sielujen veljeyden välillämme.

    helsingin kallion kirkossa oli 90-luvulla kuolemansyntejä käsittelevä tapahtuma, jossa puhujat pohtivat mm. ahneutta, kateutta, saatanallisuutta, kohtuuttomuutta ja mässäilyä. torsti lehtinen puhui vihasta ja siitä, että jokainen ihminen on jossain määrin filosofi, ellei hän käytä päätään unohduksella ja ylimääärisellä metelillä. pakostahan ihminen joutuu esittämään miksi-kysymyksiä.

    marjatta, tuo sinun viimeinen kappaleesi onnellisuudesta on niin liikkis! onnesta on vaikea puhua. helpompaa on sanoa, mikä estää onnen löytymistä. ainakin se, että elämä on liian täynnä sälää. valinnan vaikeuksia on liikaa, se haittaa onnellisuutta.

    ps. hyvää minna canthin päivää kaikille!

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Torsti Lehtinen saisi puhua vihasta nyt oikein isosti.
      Aion mennä illalla seuraamaan vaalipaneelia maahanmuuttokysymyksistä. Olen jo valmistanut sarjan kysymyksiä siltä varalta, että joku siirtyy vihapuhelinjalle ihmisryhmiä halventavine nimittelyineen. Nyt Uuden-Seelannin terroritekojen jälkeen on hyvä kysyä, mitä vaikutuksia noilla etnistä puhdistusta paasaavilla höyryämisillä mahtaa olla, hyviä vai pahoja.

      Selailin äsken Eeva Kilven kirjaa Sininen muistikirja. Hän puhuu eräässä kohdassa siitä, miten ihmisen aivot eivät ole kehittyneet ottamaan vastaan kaikkialta maailmasta samanaikaisesti tulvivia hätäsanomia, vaan selviämään paikallisissa ongelmissa. Luulen, että yksi onnen este on myös tietotulva jos siihen fiksoittuu ja tuntee, että pitäisi toimia, mutta ei jaksa eikä riitä kaikkeen.

      Luin meidän parivuotiaalle lapsenlapselle Camilla Mickwitzin lastenkirjaa Emilia ja onni, jossa etsitään onnea ja päädytään siihen, että se on kaikkea mikä tuntuu hyvältä ja joskus hyvääkin paremmalta. Pieni ihminen katsoi minua pitkään ja sanoi:"Miä olen se onni."

      Lehtisellä on ollut aivan uskomaton elämä. Hän on usein puhunut haastatteluissa siitä ilosta, minkä kokee selviytymisestään. Minä koen tässä sukulaisuutta, vaikka en olekaan kokenut mitään niin traagista kuin Lehtinen.

      Poista
  4. marjatta

    nyt yhtäkkiä rupesin kaipaamaan entisajan luentoja, joissa paneudutaan johonkin aiheeseen kunnolla. vaikka verkko pursuaa tietoa, elävää tietoa ei voita mikään. lehtisen luennoilla olen käynyt ja pidin niistä hirveästi. hän tulkitsi erilaisia asioita niin viisaan oloisesti, että sama viisaus hipaisi minuakin.

    tuosta vihasta tuli mieleen se, että onhan lehtinen puhunut siitä. radiossa tuli noin pari vuotta sitten sananvapautta ja rasismia käsitellyt ohjelmasarja, jossa ruodittiin erityisesti netin anonyymiä parjauskulttuuria.

    joku puhuja sanoi että maailma voisi olla järjettömän hieno paikka, jos emme kyttäisi toistemme heikkouksia yötä päivää. muste ei ehdi yhdestä vihapuheesta kuivua, kun on jo muotoiltava toinen.

    minulle jäi mieleen tuosta uudessa seelannissa tapahtuneesta terroriteosta se, miten paikallinen väestö sanoi että we will fight hate the kiwi way. tehdään me samoin, jooko.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uusiseelantilaiset ovat aina olleet ylpeitä omasta rauhanomaisesta tavastaan elää. Hämmästyttävää, että sielläkin tapahtui nyt tällaista. Kiva kuulla, että ihmiset ovat korostaneet välittämisen ja yhteisöllisyyden henkeä.

      Tuo meidän paneeli oli monikulttuurisuuskeskuksen ja kuntouttavaa työtoimintaa ym. palvelua tarjoavan säätiön järjestämä. Edustajia oli kaikista puolueista Kymenlaaksosta, ja kysymykset olivat maahanmuuttajien laatimia.
      Se kävi ilmi, että Perussuomalaisten, Sinisten ja Väyrysen puolueen edustajat puhuivat kaikki maahanmuuttajista jonkinlaisena luuseriryhmänä negatiivisia termejä käyttäen. He puhuivat myös yleistäen suoraan edessä istuville eri maista Suomeen tulleille parillekymmenelle maahanmuuttajalle, joista osalla Suomen kansalaisuus, osa opiskelemassa tai töissä ja osa kouluttautuneita pakolaisia, ikään kuin he kaikki olisivat pakolaisia ja työtä vieroksuvia eivätkä naiset kävisi töissä.
      Perussuomalaisten edustaja sanoi, että kaikki puhe mahtuu maailmaan ja vihapuhetta ei pidä kriminalisoida. Toiset paneelin jäsenet vastasivat tähän, kuten noihin muihinkin puheisiin niin napakasti, että yleisön joukossa istuvien ei tarvinnut pyytää puhenvuoroa.
      Yleisössä oli kaksi outoa, ylimielistä miestä, joiden puheet kannatti ohittaa huomiotta. Toinen näistä ehdotti maahanmuuttajille työksi, yhtenä nippuna taas, esimerkillisten ja ahkerien thaihierojien (hänen mukaansa) tarjoamaa runkkauspalvelua. Tässä tuli pilkatuksi niin paikalla olevia maahanmuuttajia kuin thaihierojiakin.
      Se oli erona edellisiin tilaisuuksiin, joissa olen tavannut vihapuheen harrastajia, että näiden puheista ei kukaan enää välittänyt. Tällaisiin on ilmeisesti niin tottunut, että itsekään en enää viitsinyt edes päätäni puistella. On parempi jättää tuollaiset möläykset omaan arvoonsa.

      Joo, luento on aina eri kuin netistä luettu ja vaikka kuunneltu ja katseltukin.
      Minä haikailin Kuhmon vuosina Hesaria lukiessani, miten yliopistolla olisi kaikenlaisia avoimia luentoja ja luentosarjoja, joihin osallistuisin, jos asuisin Helsingissä tai lähellä. Onneksi tuli Kuhmo-talo ja sinne sellaisia tapahtumia kuten Ihminen ja Kosmos. Olen myös käynyt lähes joka syksy Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jossa on aina todella kiehtovia aiheita ja hyviä alustuksia. Ensi vuonna tämä tapahtuma täyttä jo 20 vuotta.

      Poista
  5. marjatta

    me päätimme vetää pitkää tikkua kuhmon kamarimusiikin ja sodankylän elokuvajuhlien välillä. minä haluaisin sodankylään ja p kuhmoon. huomasin että kuhmon reitin varrella on myös torsti lehtisen luovan kirjoituksen kurssi valamon luostarissa. se tosin on täynnä, mutta ainahan voisin mennä fangirlaamaan torstia kurssipaikan oven eteen. olisi nastaa kävellä hänen kanssaan luostarin kuusikujaa pitkin hautausmaalle samalla kun hän avaisi minulle kierkegaardin elämää ja ajattelua.

    ps. parikymmentä vuotta sitten esitin tuolloin viisitoistavuotiaalle pojalleni, että lähtisimme kimpassa kuhmoon. hän sanoi, ettei ikinä, koska hänet lapsena 'väkisin raahattiin' oopperoihin. kun ruvettiin muistelemaan, kävi ilmi, että olimme yhden ainoan kerran vieneet hänet savonlinnaan katsomaan jotakin esitystä.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että sinua meri, vai oven eteen fanittamaan. Voin hyvin kuvitella sinut kävelemässä Torsti Lehtisen kanssa siellä kuusikujalla.
      Minä olen Jorma Uotisen fangirl. Viimeksi koin fanihetken, kun olimme viime viikolla Lahden Sibeliustalolla Anneli Saariston juhlakonsertissa (mahtava, kesti lähes kolme tuntia) ja siellä oli myös Jormalla kaksi omaa chansonia ja yksi duetto Annelin kanssa. Toinen Annelin valitsema miesesiintyjä oli muuten Matti Siitonen, Fredi, ja kyllä oli huikea esiintyjä hänkin. Hänen kasvonsa toivat minulle mieleen Hanna-Riikan, ja sekin liikutti.
      Uotinen on käynyt monta kertaa laulamassa meidän kauppakeskus Veturin lavalla erilaisissa tapahtumissa. Hän on tulossa taas huhtikuussa johonkin hyvinvointipäivään. Ahh, siellähän minä seisoskelen itku kurkussa liikutuksesta.

      Molemmat Kuhmon ja Sodankylän festarit on niin upeita tapahtumia. Ei väliä kumman tikku voittaa.
      Minä olen meinannut monena kesänä mennä Kuopio tanssii ja soi -festareille. Nyt siellä vielä näkisi Uotisenkin. Hän lopettaa tänä kesänä taiteellisen johtajan tehtävänsä.

      Poista
  6. Lähden taas täältä blogistasi paljon saaneena. Kiitos.
    Minua myös kiinnostavat kirjoittamiskurssit ja -oppaat. Muutamia olen hankkinutkin, esim. Julia cameronin kirjoja.
    Torsti Lehtiseen ja Taija Tuomiseen kiinnostuin kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, aimarii!
      Hyvät kirjoittamisoppaat ovat usein hauskoja lukea, vaikka ei niistä mitään hyötyä hakisikaan.
      Minulla on Charles Bukowskin kirja On Writing, jossa on mm. hänen kirjeitään kirjailijakollegoille ja kustantajille 40-luvulta 90-luvulle. Hän ei tyrkytä mitään oppiaan, mutta kirjasta tarttuu kirjoittamisen paloa. Kansikuvassa onkin vanhanaikainen kirjoituskone liekeissä.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...