perjantai 13. maaliskuuta 2015

Teatterissa, Vihan jumala!




Olin jokin aika sitten pienessä kouvolalaisessa huoneteatterissa, nimeltään Mikä? katsomassa hyvää teatteria. 

Mikä? on harrastajateatteri, jonka esitykset ovat armeijan vanhassa hevostallissa. Tunnelmalliseen paikkaan mahtuu 30 katsojaa.

Vihan jumala sopii hyvin juuri pienelle näyttämölle. 
Kaksi pariskuntaa sanailee koko ajan samassa olohuoneessa. Tapaaminen on järjestetty pariskuntien 11-vuotiaiden poikien tappelun vuoksi. Katsojalle jää hieman epäselväksi, miten paha vamma häviölle joutuneelle on syntynyt, koska hänen vanhempansa tietysti liioittelevat ja toisen vähättelevät. Keskustelu on alkuun sivistynyttä, mutta kiihtyy ja muuttuu vihjauksista raadollisiksi solvauksiksi aiheensa unohtaen. 
Parien keskinäiset kaunat pulpahtavat pintaan, kun he ovat pettyneitä toisen asenteeseen tai käyttäytymiseen kiperässä tilanteessa. Syytetyn puolen isä hoitaa työasioita ja vastailee koko ajan kännykkäänsä, ja vaimo raivostuu, kun joutuu puolustautuman yksin. Syyttäjäpuolen äiti on hyvin ärsyttävä ja tiukka tyyppi, joka tuntuu tietävän kaiken muita paremmin ja pitää lupsakkaan miehensä otetta käsiteltävään asiaan lepsuna. Kyllä siinä nälvimisessä sitten lupsakkuuskin katoaa. 
Pojat vilahtavat ikkunan takana hyvinä kavereina. Heillä ei näytä olevan mitään hätää. 

Keskustelunäytelmä vaatii paljon näyttelijöiltä. Tauot, rytmitys, ilmeet ja eleet, kaikki näytti olevan hyvin hallussa. Vaikea sanoa kumpi puoli jäi vallitsevaksi, tragedia vai komedia. Se riippuu varmaan katsojasta. Minulla olisi jäänyt komedia päällimmäiseksi, ellei lopuksi toinen miesnäyttelijöistä olisi laulanut upean haikean laulun itseään kitaralla säestäen. Silloin jäi mieleen kysymys: Miksi ihmisten pitää riidellä ja voittaa? Eikö koskaan opita?

Näytelmä toi asetelmaltaan mieleen Edward Albeen näytelmän 60-luvulta Who´s Afraid of Virginia Woolf ?, josta Mike Nichols ohjasi elokuvan, pääosissa Elizabeth Taylor ja Richard Burton

Vihan jumala -näytelmän käsikirjoituksen on tehnyt ranskalainen näytelmäkirjilija Yasmina Reza 2006, Le dieu du Carnage. Roman Polanski on tehnyt näytelmän pohjalta elokuvan Carnage 2011. Teatteriseuramme, nuoripari Mentula, oli nähnyt sen, ja he sanoivat pitäneensä myös elokuvasta kovasti.

Näytelmässä syötiin clafoutista kahvin kera. Sitä oli tarjolla myös kahviossa väliajalla. Näytelmän käsiohjelmassa on tämän herkun ohje. Laitan sen tuohon alle, jos joku vaikka innostuisi leipomaan. Ohjeesta riittää noin puolikasuunipellin kokoiseen vuokaan. Minä olen tehnyt tätä jo kahdesti, tänään viimeksi. Nautimme palaset päiväkahvilla miehen kanssa, ja loput vien tuliaiseksi huomenna, kun menemme viikonloppukylään Tuusulan Mentuloille. Meitä Mentuloita on monessa paikassa.




Minun päiväkahvini

Ja miehellä puolet enemmän kakkua!

5 kommenttia:

  1. Pikkupoikien hyve on monesti kinan tai tappelun jälkeen nopea sopu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on! Voi, kun se asia ei muuttuisi iän myötä. Vielä parempi, jos tarttuisi tyttöihinkin, tuo mutkattomuus.

      Poista
    2. Totta, että vanhempana ollaan herkkänahkaisempia, moni riita on ihan turha.

      Poista
  2. Tilanne saattaisi olla tottakin. Pienestä riita voi alkaa ja paisua kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Monesti syyttä suotta.
    Leipomusohjeen luin tarkkaan. Helppo uskoa, että tulee herkullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan tällaisia tilanteita on ollut, varsinkin jos selvittelyssä ei ole mukana ulkopuolista sovittelijaa.
      Kouluissa käydään välillä melkoisia rauhanneuvotteluita, mutta niissä on tilanne rehtorin, kuraattorin tai muun asiaa etäämpää katsovan käsissä.

      Tuo on tosi hyvää. Laitoin ensimmäisellä kerralla vähemmän hedelmiä, tuli kakkumaisempaa. Nyt laitoin paljon kosteita hedelmänapaloja ja tulos on matalampi. Kokeilepas! :)

      Poista

Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteat...