sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kaija Juurikkala, Äitikirja (2014)




Kaija Juurikkala on ehtinyt monenlaiseen äitirooliin. Hän on ollut nuori pienten lasten äiti kahden perheen kommuunissa, yksinäinen yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti perheessä, jossa vilistävät omien lasten lisäksi uuden puolison adoptiolapset, vanha äiti, perhekodin ammattiäiti ja isoäiti. Juurikkala on ollut sekä uraäiti että kotiäiti. Hän on saanut nähdä toisten lastensa menestyvän ja toisten epäonnistuvan pystymättä auttamaan. 
 
Äitikirja ei ole kasvatusopas vaan elämäkerta äitiysnäkökulmasta. 

Tämä kirja on hienoa luettavaa niin sille, joka vasta suunnittelee äidiksi ryhtymistä kuin myös sille, joka katselee äitiyttään taaksepäin. 

Kun Juurikkalan perheeseen kuuluu neljä pientä poikaa, hän yrittää ohjata leikkejä Maija Poppasena, kunnes huomaa, että pojilla syntyy aina riitaa ja hän on siinä sähinässä tiellä. 

Olen kyseenalaistaja, ja minusta alkoi tuntua, että perusturvattomat lapset eivät kuitenkaan ajan uskomuksista huolimatta olleet laatuaikaa paitsi. Osasin tarjota sitä, mitä ei tarvittu. Mikä paradoksi!
   He tarvitsivat jotain muuta.
   He tarvitsivat minut.
   Vain minut. 

Miten turhaan moni vanhempi kokee huonoa omaatuntoa siitä, ettei leiki tarpeeksi lapsen kanssa. Pyh. Ei lapsi tarvitse aikuisesta leikkikaveria, vaan aikuisen.
   Niin minä annoin itseni kurottautua kohti aikuista.
   Ikiaikainen nainen istuu kodin keskipisteessä ja kutoo.
   Äiti on läsnä.
   Hän on pesä ja turva. Ei muuta. 

Näin Juurikkala rauhoitti ja vapautti itsensä osallistumisesta lasten leikkeihin. Samalla tavalla perinteisesti hän suhtautuu siihen nykyään yleiseen tapaan, että aikuiset valitsevat lapselle harrastuksia ja toimivat taksikuskeina. 

Menettääkö lapsi mahdollisuuden löytää elämäntehtävänsä, jos häntä ei kuskaa pienestä pitäen aikuisten mielestä hyödyllisiin harrastuksiin? Asioiden löytämisellä on aikansa. Kun ymmärtää ajan syklisen luonteen, sen taipumuksen kiertyä aina uudelleen oman elämänteeman äärelle, silloin vapautuu kiireestä. Tietää saavansa mahdollisuuden aina uudelleen. 

Vaisto toimii paremmin hiljaisuudessa kuin vauhdilla kohkatessa. Sydäntään kuljettaa perille sisäiseen hiljentymiseen opettajaa tehokkaammin itse. 

Ja vielä ajatuksia järjestyksenpidosta.
Juurikkalan (äidin mielestä käsittämättömän) siisti kakkoslapsi: "Meillä lopetetaan siivous siihen, mistä muut äidit alottaa."
Naapurin terävä kakara:"En oo koskaan nähnyt näin sotkuista kotia."
Hän ei kuulostanut moittivalta, pikemminkin vain toteavalta. Siitä huolimatta - tai sen ansiosta - hän viihtyi meillä, kuten muutkin lastemme kaverit. Osa heistä suorastaan asui kanssamme. Poikien huoneessa oli aina lattialla ylimääräinen patja.

Nämä lainaukset puhukoot puolestaan. En ala pähkäillä, olisiko jossakin puolitie parempi, eikä Juurikkalakaan sano, että hänen tapansa olisi paras. Se on ollut hänelle paras silloin ja niissä olosuhteissa, missä hän on lapsineen elänyt.
Hän korostaa myös itselle nauramisen kykyä äitiin kohdistuvien odotusten paineessa. Tämä kyky saisi hänen mielestään olla ostettavissa äitiysvaatteiden kera tai sitä voisi olla mukana muutaman litran verran neuvolan jakamassa äitiyspaketissa. 

Kirjaa lukiessa oli mukavaa miettiä, minkälainen äiti on itse ollut. En ole ollut niin monissa äitirooleissa kuin Juurikkala. Olen ollut pienten lasten työssäkäyvä ydinperheäiti ja nyt aikuisten lasten eläkkeellä oleva äiti ja neljän lapsenlapsen isoäiti. Olin - ja olen - lapsistani innostunut äiti. Juurikkalan tavoin minäkään en ollut huolissani heidän koulumenestymisestään tai suorituksistaan, vain siitä, että he olisivat onnellisia. Yksi pojista tuli kerran nuorena aikuisena kotiin toipumaan rakkaushuoliensa vuoksi. Minä laitoin hänen huoneensa seinät täyteen voimalauseita ja tervehdyttäviä luontokuvia. Tälle toimenpiteelle on myöhemmin naurettu. Olen ilmeisesti parhaimmillani lohduttajaäitinä. 

 Äitiyslomalla keväällä 79 lohduttamassa esikoista vauvan nukkuessa.

12 kommenttia:

  1. Luin Annasta Kaija Juurikkalasta ja hänen miehestään tehdyn jutun ja kiinnostuin tästä kirjasta. Nyt postauksesi ansiosta kiinnostuin vielä enemmän.
    Ihanasti olet poikaasi rakkaushuolien keskellä tukenut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä hieno kirja. Siinä on elämän maku ja hienoa armollisuutta itseä ja omia valintoja kohtaan.

      Kiitos, se oli sellaista puuhastelua, johon purin huoleni, kun odottelin koko päivän kotiin poikaa, jolla kriisi olikin onneksi kotiin päästyä jo melkein ohi.

      Poista
  2. Ihana kuva! Kirja oli kyllä mielenkiintoinen ja monipuolinen. Vaikea "summattava", kuten kirjoititkin että toimii erilaisille äideille moneen tilanteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos bleue! Sinä kirjoitit tästä kyllä paljon monipuolisemmin. Kävin juuri uudestaan lukemassa postauksesi. Toiveikkuus ja optimismi on todellakin mukana Juurikkalan ajattelussa koko ajan. Elämän arvaamattomuus, minkä mainitset, on myös asia, jota nykyihmisen on vaikea hyväksyä. Lapset ovat niin omia itsejään, että ei voi kuin seurata heidän kasvuaan ja toivoa parasta.

      Poista
    2. Ai kirjoitin? No, mukava kuulla. Se on ehkä vaikeinta äitiydessä, että kaikkea ei voi hallita. Jotenkin se oli tragirealistisesti tässä kirjassa rehellisesti sanottu. Toivottavasti muutkin löytävät tämän kirjan, niin saamme lukea lisää lukukokemuksia!

      Poista
  3. Kuulostaa mielenkiintoiselta, vaikka en itse äiti olekaan. Minulla on tosin todella läheinen äitisuhde ja esimerkiksi muutama vuosi sitten erottuani siihen mennessä vakavimmasta parisuhteestani soitin ensimmäisenä äidille. Nykyään asun neljän tunnin bussimatkan päässä äidistäni ja näen häntä siksi liian harvoin, mutta on hyvä tietää, että hän on aina puhelinsoiton päässä. Äidit ovat tärkeitä.

    Ihana kuva ja hienon omakohtaisesti kirjoitit myöskin kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Annami! Minustakin tuo kuva on hieno. Mies siirtää vanhoja kuvia digimuotoon, ja koko ajan löytyy herkkiä otoksia.

      On hienoa, että on tuollainen äitisuhde. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan siihen tarvitaan sekä hyvä äiti että hyvä tytär.

      Poista
  4. Kaunis kuva, Marjatta! Kun saa vauvan nukkumaan, niin muille lapsille riittää huomiota... Minustakin tuntuu, että syli on koko ajan täynnä, ja ihana kun on.

    Juurikkalan kirja kuulostaa kiinnostavalta ja tärkeältä. Jospa se opettaisi nykyäitejä vähän relaamaan. Ja tarkoitan myös itseäni. Meni ehdottomasti lukulistalleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina! Ja sitten, kun kukaan ei enää halua syliin, tuntuukin tyhjältä. Muistan, että olisin ihan sen takia halunnut vielä yhden lapsen.

      Kyllä se sitä opettaa, relaamista. Monet nykyäidit ovat turhan paljon huolissaan lasten virikkeistä. Se on tietysti tullut elintason nousun ja kaupunkimaisen asumisen myötä, kun lapset eivät enää rymyäkään pitkin metsiä itse leikkejä keksien.

      Kirjassa tuli hyvin esiin myös se, että adoptiolapsilla varhaiseen haavoittumiseen ei pysty myöhemmin aina vaikuttamaan niin paljon kuin haluaisi, mikä on raastavaa. Minusta tämä on erittäin tärkeä asia ottaa esiin, koska adoptiolapsen äiti jos kuka varmaan yrittää parhaansa.

      Poista
  5. Lasten harrastamisesta ja lohduttamisesta olen bloggauksen kanssa samaa mieltä. Omat vanhempani eivät harrastaneet puolestani eivätkä kuskanneetkaan ja omien lasteni harjoituksia en halunnut seurata. Kuljetin jos pyysivät, mutta menin joko lenkille tai töihin harkkojen ajaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvin sanottu, "harrastaneet puolestani". Lapsi tekee mielellään sitä, mitä näkee vanhempiensa toivovan. Jos ei suhtaudu lapsen harrastuksiin yli-innokkaasti, hän saa vapauden itse valita, aloittaa ja myös lopettaa.

      Poista
    2. Itse asiassa harrastuksen loppuminen on itselle ollut kova paikka, ja myös lapsen harrastuksen loppuminen. Kuitenkin aina on uusi löytynyt, ja liikaa ei kannata harrastaa eikä väkisin.

      Poista

Toinen tuntematon

Toinen tuntematon (2017) syntyi, kun viestintätoimisto Ellun Kanat Kirsi Pihan johdolla ja  WSOY ryhtyivät yhteistyöhön tavoitt...