maanantai 5. elokuuta 2024

Millariikka Rytkönen, Täysin auki

Kuvasin Millariikka Rytkösen kirjan mökin saunaterassin
vanhalla penkillä ja taitoin äitienpäiväruusustani kuvaan
oksan kiitokseksi kirjan kirjoittajalle sekä tästä kirjasta
että hänen kaikista maailmaan auttamistaan vauvoista!


Kiitos kirjasta, Millariikka Rytkönen! Tekisi mieli kirjoittaa sinulle kirje, kuten sinä elämäkertakirjassasi kirjoitat useille ihmisille ja myös monille asioille kuten julkisuudelle, synnyinpaikkakunnallesi Hyvinkäälle, joululle (joulukortin) ja mahallesi, johon sinulla on/on ollut ongelmallinen suhde.
Kirjoitan kuitenkin vain kirjasi esittelyn, omalla tyylilläni, ja arvosteluntapaisen, koska pelkään että kirjeestäni tulisi liian tunteellinen. 

Täysin auki - onpa todella hyvä nimi kätilön kirjoittamalle teokselle!

Rytkönen on kätilö ja ay-pomo, Tehyn puheenjohtaja. Häntä on kehuttu vahvaksi mimmiksi, mutta sen vahvuuden takana on paljon suruja, pahin niistä lapsena rikottu suhde ruokaan ja sitä seurannut syömishäiriö ja oman kehon vihaaminen. 

Rytkösen syömishäiriön kuvaus ja selitys on parhaita tästä aiheesta kirjoitettuja. On ihmisiä, jotka eivät käsitä, miksi ruuasta tulee jollekulle ongelma. Suosittelen Rytkösen kirjaa heille. 

Joku löytää lohdun pelaamisesta, toinen seksistä. Minä löysin sen syömisestä ja sinä päihteistä. Lopulta kovuus kerrostuu sielun päälle, jos sisintä ei kukaan silitä. Reipas voi olla myös rikki. 

Se, miksi selviän elämästä on uskoakseni avoimuuteni. Se, että puhun ihmisille ympärilläni. Puhun sen kun vituttaa ja sen kun ihastuttaa. Puhun siitä, miten jokin asia on satuttanut ja siitä, miten haluaisin kostaa, mutta en tee sitä. 

Kätilöys toi minulle valtavan kunnioituksen ihmiskehoa kohtaan. Ihmetyksen, ihailun ja nöyryyden kaiken sen edessä, mihin se kykeni. Kätilön silmissä kaikki kehot olivat upeita, ja koska näin kerta toisensa jälkeen sen uskomattoman voiman ja viisauden, joka jokaisee kehoon on talletettu.

Myös synnyttäjissä on naisia joiden kehohäpeä on niin suuri, että vaa'an lukemaa ei saa sanoa ääneen eikä varsinkaan aviomiehen läsnäollessa.
Miten paljon ihmiset satuttavatkaan toisiaan! Jos pikkutyttö laitetaan vihanneskuurille ja hänen pientä pömppömahaansa kommentoidaan ivallisin, mukahauskoin letkautuksin, joita jopa ikuistetaan teksteinä kotialbumin kuvien oheen, niin mitä sillä saadaan aikaan - elinikäinen haava. 

Luokkatietoisuus heräsi nuoren Millariikan mielessä jo varhain. Työväenluokkaiset vanhemmat odottivat hänen toteuttavan heidän aloittamansa luokkahypyn. Tytär ei kuitenkaan ollut kotonaan elitistisen musiikkiluokan nuorten haaleassa joukossa, vaan enemmän jenginuorten väkevämmässä seurassa.    
Lukiossa oli yksi aikuinen, joka uskoi häneen ja teki poikkeuksen tiukkaan arvostelulinjaansa antamalla oppilaalle esseestä täyden kympin - se oppilas oli Millariikka.

Kesti aikaa ymmärtää, että sinä, Risto, olit minun senseini. Minun Opettajani. Hetken vierellä, mutta tänne saakka rinnallani. Usko toisen kykyihin nimittäin kantaa iäti. 

Risto-opettaja kannusti hyvää kirjoittajaa opiskelemaan suomenkieltä ja kirjallisuutta, mutta hänen etevin oppilaansa päätti lopettaa lukion kesken päästäkseen vapauteen ja eroon perheestä, jolle ei tulisi koskaan kelpaamaan. 
 
Rytkönen ei ole niitä julkkiksia, joilta kustantamot ovat tilanneet kirjoja, koska julkisuus myy.
Rytkönen osaa kirjoittaa. Hän on kirjoittanut kaiken aikaa, pitkin matkaa itselleen ja nyt meille.

Hänen tekstinsä on pitkälle mietittyä ja hyvin muotoiltua ja hänellä on hyvä ote kieleen. Pidän siitä, miten hän maistelee sanoja. 

Selailin päämäärättömästi näköislehteä ja huomasin nimesi, koska se on niin kaunis. Kuin pieni runo, Alva Forsius. Sinä kuulostat lähes linnunlaululta kesäaamussa. Oma nimeni pärähtää kuin riehaantuneet maissinjyvät kattilassa.
(Ote fanikirjeestä 1900-luvun alussa vaikuttaneelle porvoolaiselle kätilölle ja yhteiskunnalliselle vaikuttajalle.)

K
irjassa on neljä osaa: Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus ja Työ.
Osa teksteistä on kirjemuodossa ja osoitettu itselle eri elämänvaiheissa (Sweet sixteen
[#oletusarvoille]), tietyille henkilöille (Tyttärelleni, Pojalleni), ryhmille (Joukkokirje miehille elämässäni) ja asioille (Erolle [voiko avioero koskaan olla maitokahvinvärinen?]), osa on esseetyyppisiä kirjoituksia (Ystävyydestä, Ruumiinavausraportti) ja osa ironisia pakinoita (Kirje äideille [äitimyytti paskaksi]) tai kolumnin tyyppisiä (Onnellisen kansalaisen muistilista). 

Rytkösen feminismi on järkevää, oikeisiin epäkohtiin puuttuvaa, perinteistä humaania feminismiä, jossa ei ole mitään turhia termeistä nipottamisia, vaan täyttä asiaa. Suorasanaisesti ja selkeästi esitettynä. 

Naisvaltaiset alat, hoivatyö eritoten, ovat alttiita häirinnälle ja väkivallalle.
On ihmisiä jotka kutsuvat hoitajia mehulasinvaihtajiksi, jotka saavat yöllä turhasta lisää, koska eihän yöllä tapahdu mitään. Jaahas, ei vai... Sitten on myös näitä ukkeleita, jotka ilahduttavat julkisuudessa toimivia naisia ytimekkäillä viesteillä.

Miten tylsää elämäni olisikaan ilman teitä, jotka jaksatte kannustaa vuodesta toiseen minua työssäni napakasti sanomalla:"PANISIN!".
   
Rytkönen hymähtelee keskustelulle siitä, kuka on keksinyt klitoriksen laajan rakenteen. Olen itsekin kummastellut näitä intoiluja uudesta löydöstä ja erästä kiiteltyä, ruotsalaista sarjakuvapiirtäjää, jonka mukaan asia on ollut hämärän peitossa ja vasta hiljattain ymmärretty. Rytkönen kertoo, että hänen opinnoissaan vastaava tieto oli Norjassa vuonna 1992 painetussa oppikirjassa.
Olen siitäkin samaa mieltä, että kyllähän pikkutytöt tämän nautinnon ovat aina keksineet ihan itsekseen. Ei tarvitse kuin istua bussin tärinässä oivaltaakseen, miten kivaa on olla tyttö. 

Mietin, mikä kirjan teksteistä olisi mielitekstini. Pidän monista. Ruumiinavausraportti ehkä. Se on väkevä kuvaus siitä, miten elämän jäljet näkyvät avatun kehon sisällä, kaikki hyvä ja paha mitä sille on tehty. Tästä tulee myös mieleeni eräs Edith Södergranin runo, jossa hänen ruumiinsa viedään professorille avattavaksi ja sisäelimet, mustuneet keuhkot ja kaikki muu, tutkitaan yksi kerrallaan.

Rytkönen mainitsee tekstissään kätensä, joita hän on inhonnut niin paljon, että on arvellut pilaavansa perheiden valokuvat, joissa pitelee heidän vastasyntynyttä pientä ihmettään.  
Rystyset olivat kuopalla kuten taaperolla enkä saanut silmiäni irti käsieni turpeudesta, jonka alta ei paljastunut yhtäkään luuta, lihasta, niveltä tai verisuonta. Näin vain liian kohonnutta taikinaa.
Tämä on minulle ajankohtainen asia. Minullahan on nivelrikon paksuntamat ja vääntämät sormet, kädet kuin juurakot. Niissä todellakin paljastuvat luut, nivelet ja siniset verisuonet. Piilottelen käsiäni valokuvissa ja rajaan kuvia niin, että kädet jäävät ulkopuolelle.
Rytkönen kuvailee minun ihailemani kädet, joissa liha peittää luut ja rystysissä on hymykuopat. Ihailin tällaisia käsiä juuri meillä vierailleilla nuoremman polven sukulaisilla. Yhdistän ne nuoruuteen ja terveyteen. Ymmärrän, että Rytköstä ne muistuttavat painosta painostamisesta ja häpeästä. 
Kehonkuva on monelle kipeä asia. Tällaiset kirjat saavat ajattelemaan, miten tärkeää on vahvistaa lapsilla tyytyväisyyttä omaan ulkomuotoon.
Mikä ihme sai minut vihaamaan käsiäni, vaikka ne olivat valtavan taitavat kädet? 

Huolella rakennettu, humaaneja elämänarvoja välittävä kirja, jossa on myös 16 sivua lähteitä ja kaunis Kiitoskortti lopussa.
Erityisesti minua entisenä opettajana viehättää kiitos äidinkielen lehtorille, joka sytytti itseään etsivässä tytössä palon kirjoittamiseen. 
Opettajien työ on hoitajien työn ohella elintärkeää. Koulut ovat aloittamassa lukuvuotensa. Toivottavasti kaikille lapsille löytyy kannustavia opettajia.  


Jatkoa vielä 6.8. - jälkijäristyksiä
Aloin kertoa miehelleni tämän kirjan syömishäiriöteksteistä, mutta puheeni muuttui soperteluksi ja silmät sumeiksi. Koen empatiaa kaikkia syömishäiriöistä kärsiviä ja kärsineitä kohtaan.
Itsellänikin on historia syömisongelman kanssa. Aloin 11-12 -vuotiaana kieltäytyä ruuasta, mitä vaihetta kesti vuoden verran ja nuorena aikuisena omaksuin syömiseen ortoreksisen asenteen, jossa söin vähän ja oikein. Kun sitten vaikeasta keuhkokuumeesta nääntyneenä sain muutaman ahmimiskohtauksen, häpeäni oli valtavaa. Kärsin varmaan hivenaineiden puutteesta, mutta eniten ongelmalliseen ruokasuhteeseeni vaikutti huolet ja läheisyyden puute. Olen kiitollinen siitä, että tuo kaikki on kaukana takanapäin. Silti se tulee lähelle ja tunnen surua aina kun luen kohtalotovereista.   


8 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta. Kirja vaikuttaa sellaiselta, jonka haluan lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin ennakkoluuloinen tämän kirjan suhteen, koska olen lukenut joitain julkisuudessa esiintyvien henkilöiden kirjoja, jotka ovat todella huonoja, sellaisia joita tuntemattomilta tekijöiltä ei julkaistaisi.
      Pitää muistaa, ettei tunnettuus jollain muulla alalla myöskään saa olla este kirjan julkaisemiselle.

      Kirjasta säteilee viehättävä läsnäolo ja toisten ihmisten olemassaolon ja hyväksynnän korostaminen.
      "Myös me aikuiset tarvitsemme toisiamme."
      "Onko sittenkin niin, että meidän ihan jokaisen elämä onkin hauras? Ja meistä ihan jokainen saattaa ottaa osumaa ja tarvita apua? ja surullisin onkio se kohtalo, jossa on osa eliittiä eikä halua auttaa, vaikka siihen pystyisi?"

      Poista
  2. Jatkan Rva Kepposen mukaisesti, että sytyin postauksestasi ja hommaan Millariikan kirjan luettavakseni. Lissu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teepä niin.
      Minulla unohtuu usein mainita huumori kirjoista kertoessani. Tässä kirjassa on kipakoissakin kannanotoissa huumorin lempeä verho.
      En ole lukenut Millariikka Rytkösen kirjoituksia muualta.
      Yhden tekstin perässä on maininta, että se on julkaistu sosiaalisessa mediassa hashtagilla #olisinpatiennyt. Siinä hän palaa lukion vanhojen päivään ja hetkeen joka laukaisi 22 vuoden laihdutuskierteen.
      Lukisin mielelläni häneltä lisää kirjamuodossa.

      Poista
  3. Kirja tuntuu avaavan monia vaikeita ja kipeitäkin asioita, Millariikka ei kaunistele asioita, sana on terävä mutta lempeä.
    Oma lapsuus oli aikaa jolloin traumatisoitiin koko sukupolvi.
    Monesta asiasta jäi kipeitä muistoja, ikuisia leimoja.
    Kirja on luettava josakin vaiheessa syksyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Millariikan taustassa on teini-iässä koettu 90-luvun lama ja vertailu "parempiin perheisiin".
      Itse koin lapsuuden ajan pahimpana asiana jaon oppikoululaisiin ja kansakoulua käyviin. Kun pääsin oveluudella ja äitini tuella paremmalle oksalle sisarusten käydessä vain kansakoulun, koin siitä suurta syyllisyyttä. Rakastin koulua, mutta en tiennyt, oliko oikein, että sain käydä sitä. Tämä huolekkuus saattoi aiheuttaa minulla lapsuuden anoreksian.

      Poista
  4. Tässä kirjassa voisi kiinnostaa syömishäiriökuvaus, vaikka taidamme kirjailijan kanssa olla ns. akselin eri päissä. Silti tietyt tunteet saattavat olla samantyyppisiä, vaikka käyttäytyminen ja muut mekanismit (esim. defenssit) ilmenevät eri tavalla.

    Itse en ole koskaan ollut erityisen avoin syömishäiriöihin ja muihin diagnooseihini liittyen enkä varsinaisesti mihinkään muuhunkaan liittyen (siksi olen blogissanikin semi-anonyymi ja kaikki “paljastukset” on tarkkaan harkittuja). Toisinaan ihailen joidenkin avoimuutta, mutta sitten toisaalta ihmettelen sitä omien diagnoosien huutelua ympäri somea. Mutta taitaa olla niin, että erilaisuus on hyväksyttyä niin kauan kuin se on tarpeeksi samanlaista muiden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta vaikeuksien jakaminen on ok, mutta oman täydellisyyden ja omien olojen kehuskelu on epämiellyttävää.
      En tosin tiedä, missä muodossa noilla muilla alustoilla huudellaan, kun en niissä kovin paljon viihdy ja ehdi olla, minä uskollinen bloggari.

      Joo, kyllä minusta jostakin syömishäiriöstä kärsivä ymmärtää myös niitä muita, eri tavalla ilmeneviä ahdistukseen ja muihin ikäviin tunteisiin liittyviä syömisiä tai syömättömyyttä.
      On erikoista, että monet alkoholismia läheltä nähneet (ja niitähän Suomessa riittää) eivät tajua, että syöminen on jollekin vaikeaa. Se on ongelmana vaikea, koska sitä ei voi "unohtaa", jos haluaa elää.

      Rytkösellä on todella hyvä kuvaus pakonomaisesta hampurilaisten ahmimisesta ja ihania muistoja mummolasta, jossa ruuasta ei tehty numeroa, vaan siitä sai nauttia ilman moittivaa silmää. Lopulta se moite siirtyi moititun sisälle, siitä tuli oma arvosteleva silmä ja silloin peli oli menetetty.

      Poista

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 1: hyvää makua ja ystävyyttä

Viikonloppuretki Joensuuhun sattui hyvään aikaan jo siksikin, että Pohjois-Karjalassa ainoana alueena Suomessa oli lähes helle. Tietenkin ol...