Yksi Jaskarin pääteemoista on kotielämän ja miljöön rehellinen kuvaaminen. Hän on sen lisäksi ottanut paljon kuvia mm Ruijasta, pitänyt omia näyttelyitä sekä ollut mukana yhteisnäyttelyissä.
Jaskarin kotikuvista Anttolassa on vastikään julkaistu kirja Oma koti - Sweet home.
Kirjassa on kuvia vuosilta 1979 - 1987. Kirja on omistettu "omalle retkikumppanille" Paulalle, naiselle joka ennakkoluulottomasti lähti Helsingistä mukaan nuoren taiteilijan elämänmuotoon, elämään ilman mukavuuksia Saimaan rannalle.
Kirjan graafisen suunnittelun on tehnyt Jorma Hinkka.
 |
| Nuorena miehenä ylämökin pihalla |
Jaskari kertoo kirjan alussa vuonna 1983 päivätyssä monta sivua pitkässä alkuluvussa omasta elämästään. Kirjan lopussa on puolestaan toimittaja Riitta Raatikaisen yhtä pitkä essee Jaskarista valokuvaajana.
Äitini seurusteli pari kuukautta oikean isäni kanssa. Hän oli silloin kahdeksantoistakesäinen kokematon likka. Mies häipyi kuultuaan äidin raskaudesta. Äiti ei ole paljoa kertonut niistä ajoista. Naimisiin hän meni kirjeenvaihtoystävänsä kanssa. Suku lähinnä pakotti, ettei menisi maine ihmisten silmissä. Oikeaa isääni en ole koskaan tavannut.
Jaskari toteaa äidistään, että tämä oli nuorena "varsin reipas tyttö".
Kun kirjekaveri ei enää miellytä, äiti Maini löytää komean mustalaisen, Manun, jonka kanssa vietetään kulkurielämää ja hänen jälkeensä elämäntaiteilijan, jonka kanssa hän saa Arille pikkusiskon.
Nelivuotiaana Ari on lastenkodissa kuukauden, mutta pääsee kotiin, kun äiti ja Manu ovat löytäneet asunnon.
Muistikuvani noista ajoista ovat hyvin sekavia ja irtonaisia. Joskus harvoin, kun olen kertonut niistä, en ole varmaankaan tehnyt kovin uskottavaa vaikutusta. Useimmilla tuttavillani on ollut vivahteeton ja turvallinen lapsuus.
Kirjoitushetkellä äiti on asunut jo pitkään entisen metsurin, Hanskin, kanssa ja he ovat saaneet pojan, Markun. Hanski juo ja äiti käyttää psyyken- ja muita lääkkeitä. Make on alkanut viettää yhä enemmän aikaa kylillä. Tupu-tytär on muuttanut Arin ja Paun taloon sadan metrin päähän kotitalosta.
Sekä kotitalo että Arin talo ovat sähköttömiä ja täysin ilman mukavuuksia. Usko-enon talossa käydään katsomassa televisiota.
Osassa kuvista on paratiisimainen tunnelma. Kaunis Pau kelluu alastomana vedessä pikkupoikien tasapainotellessa lautalla, isä opettaa poikaansa kävelemään puujaloilla, omenapuu kukkii ja Salome-kissa esittelee pyydystämäänsä hiirtä.
Osassa taas näkyy karuna elämän vaikeus. Ihmiset katsovat suoraan kameraan vakavina ja tympääntyneinä, avannosta kannetaan pakkasella vettä saunaan, kylmä sade kastelee kalastajat.
 |
| Hanski, äiti ja Markku |
 |
| Make aamupissillä, äiti juo kahvia |
Ylläpitotöihin kuluu aikaa, kun vesi on kannettava taloon kaivosta ja saunalle avannosta, puut on pilkottava ja kannettava sisälle lämmittämistä ja ruuan laittoa varten. Muutoin elämä onkin paljolti istumista ja makoilua, mikä välittyy kuvissa pysähtyneisyytenä. Tuntuu kuin ihmiset odottaisivat jotain tapahtuvaksi.
 |
| Äiti ja Hanski ripustavat pyykkiä |
Minä hämmästelen sitä, miten nämä 80-luvun elämän kuvaukset tuntuvat olevan kuin minun 50-luvun lapsuudestani, vielä 80-luvulla näin perinteistä elämää aivan kylän keskustassa.
Jaskari asuu edelleen samassa talossa ja hakee vetensä pihakaivosta.
Kuvien dokumentaarisuusarvo on suuri. Ne kertovat katoavassa olevasta elämäntavasta.
Kodin esineet saavat tarkastelemaan kuvia pitkään. Hellan päällä narulla kuivuvat muovikassit, öljylampu pöydällä kerniliinan päällä, saunan varjossa hellettä paossa makaavan Laina-tädin kretonkileninki ja keinonahkakäsilaukku, murrosikäinen Tupu meikkaamassa silmiään pikkuruinen kukkataustainen käsipeili ojennettuna kädessään.
Kodin esineet saavat tarkastelemaan kuvia pitkään. Hellan päällä narulla kuivuvat muovikassit, öljylampu pöydällä kerniliinan päällä, saunan varjossa hellettä paossa makaavan Laina-tädin kretonkileninki ja keinonahkakäsilaukku, murrosikäinen Tupu meikkaamassa silmiään pikkuruinen kukkataustainen käsipeili ojennettuna kädessään.
Paitsi kuvien luomaa ilmapiiriä ja kerronnallisuutta ihastelen myös niiden teknistä tasoa. Valo on Jaskarin kuvissa usein kuin maalauksissa. Hän on tehnyt kuvat perinteisellä tavalla itse kehittäen.
Voisin katsella näitä kuvia vaikka kuinka pitkään.
Jaskari lopettaa esipuheensa yksinkertaiseen lauseeseen joka liikuttaa minua:
Voisin katsella näitä kuvia vaikka kuinka pitkään.
Jaskari lopettaa esipuheensa yksinkertaiseen lauseeseen joka liikuttaa minua:
"Rakastan tätä kylää ja kotiani sen kaikkine puutteineen."
Katselin Jaskarin kotikuvia yhtä aikaa Marie Kondon kirjan kanssa, josta kirjoitin viimeksi.
Mielessäni pyörivät erilaiset vastakkaisuudet.
Kumpikaan elämä ei houkuttele minua. Jaskarin miljöö on tuttu, siitä olen tehnyt luokkahypyn. Siinä eläneenä muistan kaiken epämukavuuden. Kondon kodin steriiliys taas kauhistuttaa minua.
Kumpikaan elämä ei houkuttele minua. Jaskarin miljöö on tuttu, siitä olen tehnyt luokkahypyn. Siinä eläneenä muistan kaiken epämukavuuden. Kondon kodin steriiliys taas kauhistuttaa minua.
 |
| Isla kastui soutureissulla |
Asumisköyhyys on käsite, mikä edelleen tässäkin ajassa kuvaa monien asumista. Keskiluokalta usein unohtuu että suuri osa ihmisistä ei koskaan pääse valitsemaan asunnokseen jotakin "oman näköistä" ihannetta, jota koristella esineillä vaan useimmiten esim. vuokralla asuvat, myös vanhemmat ihmiset, ja perheelliset, asuvat niissä asunnoissa mitkä sattuvat kulloinkin saamaan. Ei niitä valita. Sinne muutetaan mistä saadaan.
VastaaPoistaNeuvostoliitossakaan ei asuttu siellä missä haluttiin, vaan siellä mistä asunto osoitettiin. Sama on Suomessakin monien osana edelleen. Siis myös muiden kuin nuorien ja opiskelijoiden.
Asumishäpeä on toinen nykyajankin termi. Monet häpeävät kotiaan. Raju kontrasti nille jotka esittelevät kotejaan, sisustustaan ja "joustavia tiloja joissa viettää pitkiä iltoja ystävien kanssa."
Oman lapsuuteni taisin viettää samankaltaisissa tiloissa kuin sinäkin Marjatta. Häpesin ettei ollut omaa huonetta kuten omakotitiilitalojen lapsilla naapurissa. Ihmettelivät sitä aina että missä sitten nukun. Oli mahdotonta tunnustaa että äidin vieressä hänen makuuhuoneessaan.
Työssäni tapaan tätä edelleen. Monissa oppikirjoissa tehtäviä että piirrä oma huoneesi, laske sen pinta-ala tms. Puuttuu taju tämän maailman kaupunkilaismenestyjiltä ja keskiluokkaisilta kirjantekijöiltä, että Suomi on edelleen maa missä lapsilla ei välttämättä ole omia huoneita ja olohuoneen sohvilla nukutaan.
jope
Totta, näin se on.
PoistaTarvitaan tietty väljyys ja tietyt mukavuudet ennen kuin voi toteuttaa omaa makuaan ja edes haluamaansa siisteystasoa.
Jaskarin kuvissa näkyy ei valinta vaan väistämättömyys. Öljylamppu ei ole romanttinen elementti vaan ainoa mahdollisuus ja vaatteiden kasaantuminen johtuu tilojen puutteesta.
Luen kirjaa, joka jatkaa kiinnostavasti Jaskarin kuvien ja hänen kirjoittamansa alkukertomuksen tarinaa, Auli Viitalan kirjaa Elämäni kansalaisena, jossa hän käyttää omaa elämäänsä esimerkkinä tarkastellessaan yhteiskuntaluokkia, luokkahyppyjä ja luokkaputoamisia.
Lapsuus määrää paljon sitä, mihin luokkaan tuntee kuuluvansa. Ylöspäin siirtynyt saattaa tuntea epävarmuutta koko elämänsä ja kokea olonsa puolivälissä taapertavaksi ja alaspäin tippunut saattaa kasvatuksensa vuoksi kokea kuuluvansa keskiluokkaan, vaikka olisi kaikkien mittareiden mukaan syrjäytynyt ja jää myös luokkien väliin, koska eroaa puhetavaltaan ja arvoiltaan uuden köyhemmän ympäristönsä ihmisistä.
Peruskoulu on kaikkein tärkein ihmisten erojen tasoittaja ja mahdollisuuksien antaja, mutta ei sekään pysty mahdottomiin.
Koti on ihmisen ensimmäinen kasvattaja.
Olen aivan varma, että jos Jaskarilla olisi ollut parempi tausta, niin hän olisi mennyt leikiten taideyliopistoon. Hänelläkin opettaja oli kannustanut ja myöhemmin kaverit Helsingissä, mutta hän ei kokenut olevansa kotonaan niissä porukoissa.
Lapsuuden oloista johtuva asumis- ja muu häpeä katoaa (osittain) vasta kun saa oman kodin ja lapsuus muuttuu Olipa kerran -tarinoiksi.
Kyllä. Viitalan kirjasta olen paljon kuullutkin ja tulen sen lukemaan. Samanlaisista asioista olen itsekin puhunut vuosikausia ja monissa ympyröissä. Asumisköyhyys, lapsuusköyhyys on totta todella monille, se ei ole mihinkään kadonnut ja sen näkee vasta kun esim. työskentelee ihmisten kanssa joille se on päivittäistä totta. Itselle on sellainen työpaikka kohdalle tullut ettei näitä asioita pakoon pääse.
PoistaPeruskoulukin antaa mahdollisuuksia kyllä, mutta kaikille ei tule tasa-arvoisempaa elämää sitäkään kautta. Syntyminen valmiiksi syrjäytyneeseen perheen tuo niin raskaita muuttujia lapsen/nuoren elämään, että kaikki eivät kykene niitä muuksi muuttamaan. Sekin on inhimillistä.
Toki köyhyyttä tulee aina olemaan niin kauan kuin meitä ihmisiä on. Silti ajattelen ettei ole tehty tarpeeksi asioita. Näkyy esim. siinä että maassamme alipalkkaus on jo maan tapa, ja kun siihen lisää kohtuuttomat asumiskustannukset (vuokrataso esim. pk-seudulla) niin köyhyysloukku on valmis. Mielestäni juuri nyt tämä kehitys on vain viime aikoina kiihtynyt.
Hyvässä maailmassa, viimeistään nykyään, nuorella olisi koti ja huone jonne voi ja kehtaa kutsua kavereita. Tuntuu etteivät kaikki tiedä että niin ei todellakaan ole. Luullaan että ollaan yhtä suurta keskiluokkaa, vaikka ei olla. Jättilähiöissä toki nämä asiat tiedetään. Mun sympatiat onkin siellä.
(No niin. Tuo Kondon ja Jaskarin ristivalotus tuotti tämän kommentoinnin. Hyvää kevättä. )
jope
Asuntojen hinnat ovat aivan erilaiset eri puolilla Suomea.
PoistaKouvolan keskustan kerrostalohuoneistojen hinnat ovat puolta kalliimpia kuin meillä Myllykoskella, 15 kilsan päässä, puhumattakaan pääkaupunkiseudusta.
Kun asuimme Kuhmossa isossa omakotitalossa pihoineen ja kasvimaineen, niin etelän vieraat sanoivat, että heillä päin meidän talomme olisi miljoonatalo. No, ei siitä kesällä 2000 paljon saanut, mutta nykyään tilanne on vielä huonompi. Hulppeat, perinnöksikin suunnitellut talot ovat vain riesa omistajien vanhentuessa, koska niistä ei pääse eroon.
Maalla siis ihmiset asuvat hyvin, mutta virikkeitä puuttuu, ja siellähän sitä on asuttava missä työt ovat.
Ei olla yhtä suurta keskiluokkaa, ja erot ovat syvenemään päin. En usko, että uusi hallitus saa parannusta aikaan. Mutta ollaan odottavalla kannalla.
Nyt ajatukseni pyörivät näissä luokissa ja niiden välitiloissa. On surullista, kun samassakin perheessä voi olla niin eritasoista elämää, että se erottaa ihmisiä, tekee toisista katkeria ja toisista syyllisyydentuntoisia. Eihän siinäkään pitäisi olla mitään pahaa, jos pääsee paremmalle oksalle.
Monenlaista on mahtunut Ari Jaskarin elämään. Ei se aina helppoa ole ollut. Osaava valokuvaaja hän kiistatta on.
VastaaPoistaEsittelemäsi kuvat tuovat minulle vahvasti mieleen oman lapsuuteni -50-luvun molemmin puolin.
Lapsuus oli tuulinen, vaikka hän kirjoittaakin siitä tyynen lakonisesti. Mikä lie sitten aiheuttanut äidin levottomuuden.
PoistaJaskarin kuvat vievät menneeseen aikaan, monipuolisesti, ja todellakin tuntuu, että 80-lukua kauemmas.
En uskaltanut laittaa tähän yhtään kaunista, eroottista alastonkuvaa Paulasta (somesääntöjen vuoksi?), vaikka ne ovat myös tärkeä osa tätä kirjaa.
Aika silmiä avaava teos. On ollut hankala lapsuus.
VastaaPoistaKyllä. Mietin, miten niistä oloista valmistautuu lähtemään maailmalle ja pyrkimään taideopintoihin. Ei ole ainakaan samat eväät kuin sillä, joka on syntynyt turvallisiin oloihin ja jota kotoa kannustetaan.
PoistaOnpa mielenkiintoisen näköinen kirja, hyviä valokuvia. Täytyypä lainata kirjastosta.
VastaaPoistaOma lapsuudenkotini oli kerrostalokaksiossa, vanhemmat nukkuivat olohuoneessa, minä jaoin toisen huoneen veljeni kanssa. Kansakoulun luokkakavereiden kodit olivat samankaltaisia. Kun aloitti oppikoulun, asumismuotojen erilaisuudet korostuivat, tutustuin ihmisiin, joilla oli omakotitalo. Se oli aika hämmentävää silloin.
Oppikoulu kyllä viimeistään näytti luokkaerot, ja miten surullista että me olimme silloin vasta 10 -11 -vuotiaita.
PoistaNykyään lapsilla pitää olla niin monenlaista tavaraa jo alakoulussa, että köyhyys erottuu niiden vuoksi.
Ei minullakaan ollut omaa huonetta ennen kuin opiskelujen viimeisenä vuonna 25-vuotiaana. Kotona oli paljon väkeä ja opiskelijana jaoin huoneen toisen tytön kanssa, sängyt molemmin puolin huonetta ja ikkunan alla pöytätaso, jonka toisella puolen istuin minä ja toisella puolen kämppäkaveri. Tämä pöytätaso, jolla nyt kirjoitan, on pitempi, seinästä seinään ikkunan alla - ja se on yksin minun!
Kyllä odotin omaa huonetta, varsinkin kun kämppis oli aina ajamassa minua pois, että saisi olla poikakaverinsa kanssa.
Toinen ahdas vaihe oli aluksi lasten kanssa, kunnes sitten hieman vaurastuimme, saimme ison omakotitalon ja kaikille omat huoneet.
Kirja on aikamatka lapsuuteen, pitää lainata.
VastaaPoistaKodin varallisuus näkyi 60- ja 70 luvuilla koulussa. Opettaja tiesi millaisesta kodista lapsi tuli, todistuskirjassani lukee vanhempien ammatti. Jaskarin kirjan kuvat ovat kuin lapsuuskodista, asuttiin ilman vesijohtoa, sähköä, mutta elämä eteni omassa tahdissaan samoja päivätöitä tehden, oli aikaa kuunnella kevätkurkien ensihuudot, kerätä leskenlehdet ojanpientareelta.
Ai, en muistanutkaan, että vanhempien ammatti oli todistuksessa, mutta uskontokunta piti merkitä joka paikkaan, vaikka se meilläkin pienessä maalaistaajamassa oli kaikilla sama ev.lut., tämä on kait edelleen kaikissa henkilötiedoissa.
PoistaAika ennen digiä näyttäytyy nyt idyllisenä. Lapset elivät yhteisöllisesti, jos vain toisia lapsia oli lähistöllä - ja olihan heitä, usein useampi omassa perheessäkin. Keräännyttiin yhteen ja keksittiin tekemistä.
Kevään merkit on edelleen ihana asia: leskenlehdet, sinivuokot ja muut. Eilen metsäretkellä näin jo keto-orvokkeja ja ketunleipiä kukassa. Joutsenet pitivät ääntä lentäessään ja mustarastas konsertoi. Lapsena, lähempänä luontoa touhutessa, purot ja sammakonkudun tarkastelu olivat tärkeitä asioita.
Toivottavasti kirja löytyy kirjastostasi. Minä tein äsken siitä hankintaehdotuksen kirjastolleni.
PoistaOma kirjani on miehelle ostamani syntymäpäivälahja. Hyvä lahja kun antaja ja saaja molemmat tykkäävät. ;)
Kirjastosta vastattiin, että eivät saa kirjaa, koska se on loppuunmyyty. Jospa muualla olisi ehditty saada.
PoistaNyt kustantamo Musta Taide hei - uusi painos äkkiä!
Hei Marjatta!
VastaaPoistaOlipa hienoa, että olet innostunut Ari Jaskarin kuvista. Noteerasin Jaskarin kuvat vuosikymmeniä sitten. Niissä on yhtaikaa karu sekä humoristinen ote. Näin muutamia Jaskarin kuvia Savonlinnassa viime vuonna Suomen itä -näyttelyssä. Jäi mieleen rannalla tupakoiva nainen. Nyt alan metsästämään kommentoimaasi kirjaa kirjastosta.
Kirkasta kevättä sinulle!
t. manu
Karuutta ja huumoria, kyllä. Tässä kirjassa esim kuva "Uskon kammarissa", jossa enon telkkarissa on puhumassa vakava Martti Miettunen ja vieressä seinällä hymyilee Ratto-kalenterin tyttö, telkkarin päällä söpö posliinikoira. "Laina-täti huilaa saunna varjossa" on myös täysosuma ja valtavan hauska. Pieni filtti, vanha nainen puoliksi nurmikolla. Noin ennen "huilattiin", ei pelätty punkkeja.
PoistaKaunista kevättä, Manu!
Hei, kiitos tekstistä, sitä oli mukava lukea! Vietin lapsuuteni lomat ja monet viikonloput tuossa mökissä 90-luvulla ja vasta vuosituhannen vaihteessa tuli sähköt. Samasta kaivosta kannetaan vesi edelleen ja pyykit pestään jossain. Ettei se nyt niin ihmeellistä ole että 80-luvalla oli näin. :) välillä tuntuu pahalta miten pienestä omat lapset mankuvat kun heillä kaikki niin hyvin! Mutta joka ikäryhmällä on toki aina omat haasteensa, ja kaikki haluavat aina parempaa ja helpompaa elämää.
VastaaPoistaKiitos, kommenttisi on hyvä lisä tähän kirjoitukseeni.
PoistaAjat muuttuvat ja vaatimukset myös. Nykyään on opittu siihen, että kaikki toimii kuin itsestään ilman vaivannnäköä. Pelkona on vain se, että tämä tilanne on vaarassa muuttua, sähköstä tulee liian kallista ja vesi on loppumassa joissain maissa.