Alkuperäisen aikamuoto on preesens; se ei pakota poistamaan elämästä mitään. Sen tähden se on kirjallisuuden tärkein aikamuoto, vaikka sitä ei olisi kirjoitettukaan näkyville. Kirjat ovat välittäjäainetta, eri aikamuotojen kerroksissa matkustavia kuljettajia, jotka hakevat voiman taustasta, näkymättömiin häipyneiden kokemusten preesensistä.
Tuskallisimmat kuvat ovat alimmaisina, ja ne vaikuttavat elämäämme eniten.
Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.
Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin olellisen väistämistä.
Riitta Jalosen omaa kirjoittamistaan pohtivassa eräänlaisessa kirjailijan jäähyväiskirjassa Omat kuvat on kohtia, jotka pysäyttävät minut.
Olen miettinyt viime päivinä paljon omia kuviani, jotka ovat siellä alimmaisena. Tätä pohdintaa on vauhdittanut Jalosen kirjan ohella Venla Pystysen koskettava romaani En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, jossa Pystynen pohtii lapsuuden traumaa ja Joonatan Tolan elämäkertasarjan toinen osa Hullut ihanat linnut. Katsoin myös Tolan äskettäisen haastattelun Filinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa. Kun Tola sanoi, että hänellä on torjunnan aiheuttama aukko muistissaan, niin tiedän mitä hän tarkoittaa.
Trauma saa kadottamaan muistot. Sitä katselee valokuvia ja tietää siinä olevat henkilöt, mutta ei tunne heitä. Tietää myös tapahtumia muistamatta niitä. Tämä muistamattomuus nostaa surun, kun joku kysyy niistä henkilöistä, joista mielessä on tyhjää.
"... ja ne vaikuttavat elämäämme eniten."
Unohtaminen on psyyken tarjoama suoja silloin kun on kohdannut jotain, mikä on sillä kertaa liian tuskallista kohdattavaksi. Torjunnan ylläpitäminen vie kuitenkin voimia. Entä kun elämä tarjoaa lisää ahdistusta, maailman tila on vaikea tai tulee uusia henkilökohtaisia suruja, onko niitä voimia silloin tarpeeksi?
Jotkut kirjoitukset laittavat aivot pohtimaan asioita niin että aivoista melkein nousee savu 🙂 kuten tuo lukemasi teos ja oma blogitekstisi.
VastaaPoistaMuistista saa otettua esiin hyviä ja huonoja juttuja, joskus unohtaminen on armelias suoja 🖤 Omia turvaverkkoja kannattaisi rakentaa kaiken varalta, etukäteen, jos mahdolllista.
Minua kiehtovat kirjat, joissa käsitellään traumoja, koska omassa muistissa on veljen kokoinen aukko. Olin jo 15-vuotias hänen kohdatessaan äkkikuoleman liikenneonnettomuudessa. Kyllä siinä iässä pitäisi jäädä muistoja, mutta kun juuri edellä oli jo äidin kuolema, niin tämä uusi menetys tuntui olevan liikaa. Äidinkin muistaminen on minulla enemmän tietämistä kuin muistoja. Pitäisi varmaan mennä kallonkutistajalle, mutta toisaalta surun vapaaksi päästäminen pelottaa.
PoistaKoen nuo kolme kirjaa hyvin omakohtaisina. Tolan kirjan luin viimeksi, mutta kahta muuta olen säilönyt tässä työpöydälläni pitkään.
Riitta Jalosen kirja on tiivistä tekstiä. Tekstin paino sai minut ottamaan kuvan kirjasta pehmeällä torkkupeitolla.
♥
Kiitos vastauksesta. Paljon sympatiaa sinulle ❤️
PoistaPidin kovasti Riitta Jalosen intiimistä teoksesta. Olen hiukan miettinyt sitä, että millainen päätös kirjailijalle on sanoa julkisesti, että kyse on viimeisestä teoksesta. Olen ainakin ymmärtänyt, että Jalonen on esittänyt näin. Varmasti asiaan on painavat syynsä. Tämä tieto vaikutti hiukan lukemiseen ja etsin vihjeitä ja syitä päätökselle.
VastaaPoistaOlli Jalosen Stalker-vuodet oli myös viime vuoden hienoimpia. Onneksi hän ei ole puhunut lopettamisesta mitään.
Sitä minäkin mietin. "Tämän kirjan jälkeen kynä harjoittelee pysähtymistä, elämä ei." Voi, miksi?
PoistaVoiko kirjoittava ihminen lopettaa kirjoittamista? Olen ymmärtänyt, että Riitta Jalonen ei myöskään kirjoita somessa, ja oliko peräti niin, että hän kirjoittaa kirjansa ensin kynällä paperille? Jospa siellä kuitenkin vielä syntyy vihkoihin jotain, minkä julkaisu alkaa houkuttaa.
Stalker-vuodet on hieno kirja. Olli Jalonenhan ei koskaan päästä käsistään mitään mikä ei olisi täydellisesti viimeistelty.
Tuntui pahalta lukea eilisen HS:n pääkirjoituksesta laatukirjallisuuden alamäestä. "Viime vuoden myyntilistoilta perinteisiä ammattikirjailjoita ei montaa löydy, eivätkä edes Olli Jalosen, Ulla-Leena Lundbergin tai Kari Hotakaisen kaltaisten yleisön suosikkien myyntiluvut ole lähelläkään sitä mitä ennen." Yhdistyykö tämä koulujen alamäkeen, josta nyt kohistaan, mutta joka on ollut todellisuutta ja pahenemassa jo koko 2000-luvun ajan? Eikö enää osata lukea pitkää proosaa ja oikeita painettuja kirjoja, vain silmäillä laitteilta lyhyitä tekstejä?
Vaikka joku saattaa pitää tätä mielipidettä jyrkkänä, arvelisin, että elämänmeno on nykyisin niin hajanaista ja hektistä, että varsinkaan nuoremmilla lukijoilla ei ole lukemisen mallia, jossa jaksettaisiin / olisi motivaatiota / palkitsevaa keskittyä pitkiin teksteihin, jotka vaativat vaivaa. Nopeatempoiset visuaaliset klipit (TikTok ja muut vastaavat palvelut) ja ylipäätään (pääasiassa audiovisuaalisen) kuluttamisen helppous digimaailmassa ovat "ohjelmoineet" aivot aivan toisenlaiseen vastaanottamiseen. Myös lukutaidon kaventuminen (kirjallisuus vaatii aika paljon sitä, että on luettu aikaisemmin monipuolisesti ja monenlaisia tekstejä) vaikuttanee asiaan.
PoistaKaunokirjallisuutta lukevien suurten ikäluokkien poistumisen jälkeen voivat laatukirjallisuuden vastaanottoa kuvaavat myyntilistat olla vielä surullisempaa silmäiltävää.
Toivotaan, ettei kirjallisuuden lukemisen alamäki jatku, mutta jotenkin on sellainen tunne, että oman elämäni aikana kirjallisuuden merkitys tulee kutistumaan vielä paljon. Toki trendit saattavat muuttua.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että digitalisoitumisesta on selviä käytännön hyötyjä, mutta kyllä digitaalisessa todellisuudessa vietetty aika ja vastaanottamisen tapa on myös muokannut aivojamme, etenkin vastaanottamisen kykyä ja keskittymiskykyä, aivan olennaisesti ja huonompaan suuntaan. Kun kilpaillaan huomiosta, keksitään yhä koukuttavampia tapoja kiinnittää ihmisen huomio edes hetkeksi.
Me olemme saaneet digitalisaatiossa paljon ja samalla menettäneet jotain arvokasta. Juna puksuttaa, eikä aina etukäteen näe mitä raiteilla on. Mutta kaikkeen sopeudutaan - haikaillen. Ennen kaikille (lähes kaikille) yhteisestä asiasta, kaunokirjallisuudesta, saattaa tulla jotain samaa kuin mitä ooppera on musiikin kentällä.
PoistaHeh, tätä ei pitäisi ehkä kirjoittaa julkiseen tekstiin, mutta hauskuuden vuoksi kirjoitan: mieheni sanoo, että hän on aina tiennyt, että suurin osa ihmisistä tykkää tyhmistä asioista.
Suomessa lapset ovat paljolti koulupäivän jälkeen yksin kotona. Se edesauttaa digilaitteisiin koukuttumista, mikä liittyy myös koulussa koettuihin ongelmiin.
Marjatta, tuo sinun vertauksesi kaunokirjallisuuden ja oopperan suhteen on erittäin osuva - eikä jonkinlaisena "ennustuksena" mene välttämättä kovinkaan pahasti pieleen (eli osumaodote on luultavasti varsin hyvä, vaikka toisin toivoisi).
PoistaMiehesi kriittinen arvio on sekin kohdillaan. Ja kyllähän on niin, että omassa elämässäkin tyydytystä tulee pääasiassa niistä pienistä, yksinkertaisista jutuista.
Olisi hyvä, kun nyt on nähty esimerkiksi koulujen ongelmat, palattaisiin hiukan takaisin konkreettisten kirjojen ja monipuolisten tekstien pariin. Lapsille ja nuorille jää aivan riittävästi myös sitä ruutuaikaa ja netissä toimimista.
Vesa, juuri niin.
PoistaPyörittelen mielessäni kirjoitusta nimellä "Kuinka korjataan koulu". Olen listannut kymmenkunta teesiä. Nyt tuntuu kyllä, että väärin menneet asiat nähdään. Tärkeintä olisi raha ja rauha, ja minusta tärkeämpää kuin peruskoulun lisäluokka ja ilmainen lukio olisi satsata koulun alkuun ja tarjota kaikille oppilaille joka asteella kunnon kirjat.
olisi kiva tietää kuinka paljon lapsuuden traumoja ihminen lohkoo pois muististaan. minulla ainakin on kasapäin muistoja, joihin en saa mitään yhteyttä. sanotaan että traumakokemukset säilyvät muistissa, vaikka tekisi kuinka aktiivista työtä niiden torjumiseksi. tässä taitaa olla yksi syy, miksi en ole koskaan hakeutunut terapiaan. pelkään että terapeutti saattaisi syöttää niitä muistoja minulle.
VastaaPoistayritän lohduttaa itseäni sillä, että onnellinen lapsuus on suhteellinen asia. ehkä sellaista ei ole edes olemassa, on vain erilaisia tapoja nähdä se lapsuus ja muodostaa siitä oma tulkinta. ne tulkinnat elävät sitten mukana koko inhimillisellä kirjollaan.
meri
Minä olen ajatellut, että terapiassa löytäisi rauhan sen muistamattomuuden suhteen. Tyytyisi eikä kokisi syyllisyyksiä asioista, joille ei ole voinut mitään.
PoistaJoonatan Tola sanoi haastattelussa itkeneensä terapiassa muutaman vuoden. Ehkä muistoja ei auennut, mutta varmaan tuli uusia näkökulmia. Hän aloitti kirjasarjansa kirjoittamisen saatuaan valtavan määrän vanhempiensa kirjeitä, sähkösanomia ym. ja on käyttänyt niitä sekä mielikuvitustaan rikkonaisen tarinansa tarkastelussa.
Oman lapsuuden tulkinnat ovat aina kiinnostavia. Kun on muodostanut tarinansa, niin sitä sitten toistaa, hauskuttaa tai kauhistuttaa ihmisiä sitä kertomalla, mutta joskus jokin kysymys tai yksityiskohta saattaa saada miettimään oman muistin ja luodun tarinan uskottavuutta. Myös pahat ihmiset saattavat menettää pahuuttaan, kun ymmärrys lisääntyy, ja yksipuolisesti nähty saattaa pyöristyä.
marjatta
Poistanuo unohtamisen mekanismit kiinnostavat minua tavattomasti. ihminen osaa painaa mieleen asioita, mutta myös unohtamisen kyky on tarpeellinen. itse torjun kaikenlaisia epämiellyttäviä asioita tietoisuudestani. vähän niin kuin harry martinsonin aniara-kirjassa sanotaan:
hyvä unohtaa on joskus. / hyvä että pienen hetken / vain on muiston portit auki. / hyvät muistamatta vaiheet / hitaan sielunvaelluksen.
en tiedä ovatko terapeutit innoissaan tästä ideasta. heidän leipänsähän koostuu paljolti asiakkaiden mieleen tunkeutuvista piinallisista muistikuvista.
meri
Unohtamista tapahtuu vaistomaisesti, koska aivoissa tarvitaan tilaa uudelle. Aivojen kuormittuminenkin on asia, jossa liian vähän ja liikaa ovat molemmat pahaksi.
PoistaTraumaunohtamiset ovat unohtamisia jotka saattavat vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen ja nousta pintaan varsinkin jos jotain samankaltaista tapahtuu.
Alex Schulmanilla oli eräässä romaanissaan tapaus, jossa traagisesti kuolleen pikkusiskon tilalla on muistissa lemmikkikoira. Pidin tätä outona mokana kirjailijalta, koska sellainen muistaminen ei ole mahdollista. Se taas on tavallista, että henkilö, johon tuskallinen asia liittyy, katoaa muistista. Joonatan Tolalla on kadoksissa koko elämä lapsuuden perheenä ennen siirtymistään 6-vuotiaana laitossijoituksen kautta perhekotiin. Minulla on kadoksissa veli. Muistan joulut, joissa on perheen aikuiset ja kolme tyttöä, mutta ei veljeä. Tiedän lahjoja, joita olen saanut häneltä ja tiedän koulukuvista kuka hän on, komea poika, mutta ei tuttu minulle. En muista koskaan tehneeni veljen kanssa mitään, en muista häntä ruokapöydässä, heinäpellolla, en missään. En ole koskaan muistanut, enkä siksi puhu hänestä usein.
Meri, minä ilmeisesti suhtaudun terapioihin sinua myönteisemmin.
Lyhytterapiossa opetetaan löytämään suhtautumistapoja mieltä vaivaaviin asioihin, niin että ne eivät vaivaisi enää.
Ei kai se sen kummempaa.
Itselläni menetykset ovat nousseet pintaan yllättävissä tilanteissa. Kerran minulle lähes tuntemattoman ihmisen hautajaisissa, Unton tuttuja paikallispolitiikasta, aloin täristä kuin horkassa ja itkeä suhteettomasti kirkon penkissä pystymättä hillitsemään itseäni. Kai se itku oli omien menetysten itkua kaukaa lapsuudesta, oikein terapeuttista itkua.
Riitta Jalosella oli lapsena veli, joka oli sijoituslapsi. Kun lapsi vietiin pois, se oli julma erottaminen molemmille lapsille. Jalonen ilmaisee selviytymiskeinonsa kirjassaan "Kuka sinut omistaa" näin: "En aio kertoa Jeanista ja minusta koskaan. Kukaan ei saa tietää, että häntä oli olemassakaan."
PoistaLisäsin tämän, koska kirjoitukseni alussa on kuva Jalosen kirjasta "Omat kuvat", ja minä otan esimerkkejä muilta.
Kun on tullut kyllin vanhaksi, alkaa muodostua kuva lapsuudesta Lapsuus oli niin erilaista aikaa silloin 60- luvulla. Lapset olivat "pieniä" aikuisia, ei lasta huomioitu lapsena ainakaan omassa kokemuspirissä. Silloinen kouluaika jätti monta traumaa mieleen, eivät ne unohdu, mutta aika armahtaa.
VastaaPoistaNäin se oli. Kun tuli vieraita, niin aikuiset puhuivat omia asioitaan ja lapset hääräilivät jossain sivussa eivätkä saaneet häiritä, kun taas omat lapset jo olivat mukana tasavertaisina ja lapsenlapset usein jopa aikuisia tärkeämpinä, pienimmät keskipisteenä.
PoistaTänään oli uimahallissa aikuisten vesijumpparyhmän ohella alakoululaisten ryhmä. Olimme yhdessä saunassa, ja voi miten kivoja tyttöjä! Yksi ryhmämme naisista sanoi tyttöjen lähdettyä, että huomasitteko, he kutsuivat opettajaansa opeksi. Sitten hän alkoi muistella, miten itse pelkäsi kun opettaja tuli vastaan, ettei osaisi tervehtiä tätä oikeaoppisesti. Jännittäminen oli ennen koululaisilla yleistä, kun taas nykyään on muita ongelmia. Jotkut purkavat pahaa oloaan opettajaansa erittäin huonolla käyttäytymisellä.
Kouvolan Sanomissa on iso artikkeli tästä asiasta. Jutun ohessa oleva kysely, johon oli saatu vastaukset 120:ltä peruskoulun opettajalta, kertoo mm, että 91% oli kohdannut epäkohteliasta puhetta, 87% kiroilua ja 71% älypuhelimen luvatonta käyttöä. 2% ei ollut kohdannut mitään huonoa käyttäytymistä (ihme guruja - pelättiinkö heitä vai kaunistelevatko todellisuutta?). Joku opettaja kuvasi rumaa puhetta niin, että ehkä vankiloissa kuulee yhtä karkeaa kieltä, mikä opettajilla kuuluu ikään kuin työnkuvaan.
No, ajauduin sivuun itse asiasta...
Yleensä aika armahtaa, mutta joskus trauma nousee esiin vanhana, kun elämä hiljenee ja on aikaa muistaa. Tellervo Koivistolla kävi inhottavan opettajamuistonsa kanssa niin.