Anna-Maria Eilittä, Tämäkin hämärä katoaa

Kaunis, tunnelmaltaan levollinen, täydellisen hallittu, ei mitään liikaa. Sellaiseksi koen Anna-Maria Eilittän romaanin Tämäkin hämärä katoaa. Päähenkilöinä kirjassa ovat kahdeksankymppiset Vuokko ja Eino, jotka asuvat Lapissa vaatimatonta hiljaista elämäänsä toisensa tuntien ja hyväksyen ja toisiinsa tukeutuen. Molemmilla on sairauksia ja vanhuuden haurastuttava vaikutus etenee, mutta vanhukset ottavat tilanteen vastaan arvokkaasti. Kun Vuokko kertoo syöpänsä uusiutumisesta ja että ei halua enää kokea raskaita hoitoja, Eino tyytyy päätökseen. "Kahdeksankymppisellä muorinreuhkalla kuuluukin olla syöpä ja juopa."

    Nyt olen jo konkari menetyksissä niin kuin ihmiset tähän ikään mennessä tapaavat olla. Tämäkin suru asettuu vielä osaksi minua, kuten aikaisemmat surut. Välillä raahaan niitä kuin kivirekeä, toisinaan ne kulkevat mukanani höyhenenkeveinä.
   Kenties kaiken tämän tarkoitus on tehdä elämästä lopulta niin ikävää, että olemme valmiita siitä omin tahdoin luopumaan. Pikkuhiljaa olemiseemme tarttuneet, aluksi vähäisiltä tuntuneet vaivat ja kolotukset valtaavat meissä yhä enemmän sijaa. Jonain päivänä havahdumme siihen, että jokin kipu on jyystänyt kehoa vuosikaudet.

Yllä kuvatussa tilanteessa Vuokko miettii veljensä tapaturmaista kuolemaa ja omia vaivojaan. Vuokko on vähäpuheinen haaveksija, joka ei pärjää paikkakunnan toisille naisille pakastamisessa ja puunaamisessa, mutta ei Eino ole mitään kodinhoitajaa itselleen halunnutkaan vaan elämäntoverin. 

Kertojat vaihtelevat luvuittain. Välillä puhuu Vuokko, välillä Eino ja välillä tytär Lotta, jonka kiireinen elämä pörssimeklarina Helsingissä toimii ikään kuin kontrastina vanhempien rauhalliselle vähään tyytymiselle. Äiti seuraa lempeästi tyttärensä käänteitä ja miettii, että Lottahan oli jo lapsena kireä suorittajaluonne ja kyllä se on hänen itse oma onnensa löydettävä. Tässä vaiheessa Lotta luulee löytävänsä sen korkeasta palkasta, yhä hienommasta kodista yhä kalliimmalla asuinalueella, menestyvästä aviomiehestä ja täydellisistä lapsista. Pieni Alma on syrjään vetäytyvä ja seuransa valikoiva, mikä piirre huolestuttaa vanhempia ja päiväkodin väkeä, mutta on isovanhempien mielestä hyvä piirre. Miksi lapsi ei saisi valikoida ystäviään, kuten aikuisetkin tekevät?

Vuosi etenee, vuodenajat vaihtuvat ja virus tulee hallitsemaan elämää niin että Einon on opeteltava puhumaan näköpuheluja sairaalaan joutuneen Sulo-ystävänsä kanssa, joka on myös Vuokolle rakas. Lottakin joutuu harkitsemaan asioita uudelta kannalta. 
Vaikka kirjassa on tähän hetkeen liittyvää asiaa, sen sanoma ei vanhene. Ihmisen suuret kysymykset, kuten elämälleen asettamat tavoitteet, rakkaus ja kuoleman hyväksyminen pysyvät samoina ajasta aikaan. 

Harvoin tapaa romaaneissa niin ihanaa pariskuntaa kuin Eino ja Vuokko. Heidän suhteessaan ei ole mitään teeskenneltyä romanttisuutta. Vuokko nostaa päänsä sanomalehdestä ja huutaa omille asioilleen lähtevälle miehelleen "Tule takaisinki!", mikä on rakkaudentunnustus.
Lämpö, läheisyys ja toisen ymmärtäminen sanoitta kuuluvat näiden vanhojen ihmisten yhteiselämään. He ovat riidelleet aikoinaan ja siten oppineet tuntemaan toisensa, mutta on myös asioita ja aavistuksia, isojakin, joista ei puhuta.
Lemmikkikoira Tuhma on molemmille tärkeä hellyyden kohde. 

Eino tietää, että suhde lapsiin on muuttunut. Nämä eivät tarvitse heitä enää.
Hän huomaa keski-ikäisen Kalle-pojan puhuvan hänelle kovalla äänellä ja seurailevan vaivihkaa häntä kuin peläten joutuvansa holhoojaksi. 

Tahtoisin viittoa Tuhman mukaani ja laittaa oven säppiin. Haluaisin sulkea poikani perheineen ulkopuolelle jatkamaan omaa elämäänsä, joka kuhisee kokonaisena ja kaikin tavoin mahdollisena. Oma elämäni on arvaamattomin askelein saapasteleva muukalainen, joka osoittelee minulle pätkiä sieltä ja täältä. Muistatko tämän, tämän ja tuon? se kysyy. Sinä olit päähenkilö, myös lapsillesi merkittävä henkilö, muistatko?

Pariskunnan eläväisempi puolisko Eino on yhä halukas solmimaan myös uusia ystävyyssuhteita hyvinkin epätodennäköisten ihmisten kanssa. Sellainen on Hilkan baarin uusi etelästä muuttanut nuori, vahvassa silmämeikissä ja nutturassa komeileva baarimikko, joka uskoutuu huumehörhöilyistään ja muista mokailuistaan Einolle. Eino on poikennut paukulle jätettyään vapaaehtoisesti ajokorttinsa nimismiehelle. Haikea mieli on altis kohtaamaan toisen ihmisen. 

Olen miettinyt Hilkan baarin poikaa päivittäin. Luultavasti on höperöä ajatella näin, mutta tuntuu kuin hän olisi katsonut sieluuni ja minä hänen. Hengenheimolaisuus, onko sitä? Hän sai minut ajattelemaan itseäni kauan sitten. Palaamaan jossitteluun. 

Murretta on tässä kirjassa juuri sopivasti, vain dialogissa, ei ajatuksissa. 
Nettikeskustelusta ystävänsä Valon kanssa energiaa saanut Eino rupattelee innoissaan Vuokolle, miten haluaisi tavata ja esitellä Valollekin häntä innoittaneen baarimikon. 
   "Ko Valo pääsee pois, vien sen paikallishen, tai sinä viet meät. Se poika saa soittaa meile kappaleita ja me porisema", hän sanoo. 

Voi Einoa, ja voi Valoa. Voi Vuokkoa! Loppuuko elämä kesken sittenkin, vaikka myös juuri ajallaan? 

 

Kävelylenkeiltäni Kymijoen varrelta