keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Muistelmat ja esseekirjoja mökkilukemisena

 


Terveiset mökiltä! Elämisentasoni täällä kohosi huomattavasti, kun vesi lämpeni niin että uskaltauduin uimaan, ja eilen jopa pesin hiukseni järvessä.
Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi toiset haluavat saunoa helteellä ja käydä uimisen välillä löylyssä. Minä pidän saunomisesta talvella, kun on kylmä. 
Kaikkein ihaninta täällä - kuten melkein kaikkialla muuallakin - on lukeminen ja kirjoittaminen. 

Vivian Cornick! Löysin uuden kiinnostavan kirjailijan ja ajattelijan.
Gornickilta on suomennettu vain kaksi muistelmateosta Fierce Attachments vuodelta 1987 ja The Odd Woman and the City, jonka Gornick kirjoitti vuonna 2015 edellisen muistelmansa jatkoteokseksi. Molemmissa kirjoissa kävellään, muistellaan ja mietiskellään Manhattanilla. Kävelykaverina ensimmäisessä teoksessa on oma äiti ja toisessa pitkäaikainen ystävä Leonard.

Fierce Attachments -kirjan suomalainen nimi Toisissamme kiinni (suomennos 2021, vasta!) on hyvin osuva kertomaan tämän kirjan ytimestä, kuten on alkuperäinen nimikin.

Gornickin lapsuuden Bronx on täynnä tulisia kiintymys- ja riippuvuussuhteita. Yksi, jota hän eniten kuvaa, on hänen ja hänen äitinsä, Bessin, suhde, jossa molemmat sekä tarraavat tiukasti kiinni, että yrittävät rimpuilla irti toisistaan.
Viittäkymppiä lähestyvä tytär ja pian kahdeksankymppinen äiti tekevät pitkiä kävelylenkkejä muistellen entisiä aikoja ja naapureitaan. Tytär syyttää äitiään elämättömästä elämästä ja äiti tytärtään väärin eletystä. Välillä löytyy tyveniä hetkiä, jolloin he ymmärtävät toisiaan täysin tai tyytyvät siihen, että eivät tule koskaan ymmärtämään.
Tytär on feministi, äiti romanttisen rakkauden idean mukaan elänyt ja leskeydestä identiteettinsä hurmosmaisesti rakentanut nainen.

Vivian Gornickin lapsuudenaikaisen 30- ja 40-lukujen Bronxin monikulttuuriset naiset ovat röyhkeitä, hiomattomia, suorapuheisia ja kiihkeitä. Heidän joukossaan hänen äitinsä näkee itsensä muita "kehittyneempänä", englantia ilman korostusta puhuvana ja joukon siveimpänä rouvana. Kun tytär kiinnostuu kokeneen lapsinaisen Nettien "naisenrakennusistunnoista" enemmän kuin äitinsä varoitteluista, yhteenotoilta ei voi välttyä. Nettien neuvot siitä, miten laittautua naiseksi joka viettelee tasokkaan miehen eivät kuitenkaan nekään vakuuta tyttöä, joka haluaa vain lukea. 
Vuosien mittaan äidin ja tyttären kiistat laimenevat. Kumpikaan ei ole surkuttelevaa tyyppiä, joten pistot kuitataan ironialla. 

    "Älä viitsi, äiti", minä sanon. "Sinä olit neljäkymmentäkuusi, kun isä kuoli. Olisit voinut jatkaa elämää. Niin on tehnyt moni nainen, jolla on ollut käytettävissään paljon vähemmän kuin sinulla. Sinä halusit pysytellä isän rakkauden idean sisällä. Se on hullua! Olet viettänyt kolmekymmentä vuotta rakkauden idean sisällä. Sinulla olisi voinut olla elämä"
    Tähän keskustelu päättyy. Hän on anelunsa anellut. Hänen kasvonsa kovettuvat. Hän vetäytyy tuttuun joustamattomuuteen. "Jaa", hän vaihtaa jiddišiin, ironian ja uhmakkuuden kieleen. "Kirjoitat sitten hautakiveeni: Alusta asti kaikki oli jo ollutta ja mennyttä."


Joinain harvinaisina hetkinä naisilla löytyy yhteistä, mistä he itsekin yllättyvät. 
Molemmille on tehty abortteja, tyttärelle yksityisasunnolla ja äidille yökerhon kellarissa, jossa lääkäri saattoi samalla käyttää naisia hyväkseen. Tytär hämmästyy äitinsä ronskia avoimuutta tässä asiassa ja siinäkin, että tämä miehensä haudalla säännöllisesti draamakuningattarena mekastaen sureva nainen myöntää miehen olleen joissain asioissa väärässä. 

    "Mitä sitä nyt sanoisi?" hän sanoo minulle. "Kärsiikö kotona helvetin tuskat vai elääkö hyvällä mielellä. Minä halusin elää hyvällä mielellä. Isä ei halunnut, että teen työtä. Lopetin työnteon."
    Olemme hetken hiljaa. Sitten sanon:"Äiti mitä tekisit, jos se tapahtuisi nyt ja isä sanoisi, ettei se halua, että menet töihin?"
    Hän katsoo minua pitkään. Hän on kahdeksankymmentävuotias. Hänen silmänsä ovat himmeät, hänen tukkansa on valkoinen, hänen kehonsa on hauras. Hän ottaa siemauksen teetä, panee kupin tassille ja sanoo tyynesti:"Haistattaisin vitut."


Gornick lupaa kirjassa äidilleen, että hän säilyttää tämän elämää. Voi sanoa, että hyvin hän on sen säilyttänyt omansa ohessa. NY Times valitsi vuonna 2019 tämän kirjan parhaaksi muistelmaksi 50 vuoden ajalta. 

Gornick on syntynyt vuonna 1935. Hän kuvitteli aluksi, ettei hänestä olisi kirjailijaksi ja ryhtyi kirjoittamaan kirjallisuudesta journalistina, mutta löysi pian esseet omaksi lajikseen. Minulle tulee Joan Didion mieleen. Näillä kahdella naisella on paljon samaa tyylissään.

Voi miten kiinnostavia kirjojen nimiä löydänkään aivan viime vuosilta.
Taking a Long Look: Essays on Culture, Literature, and Feminism in Our Time on viime vuonna julkaistu kirja, jossa feministisessä liikkeessä nuoruudestaan asti vaikuttanut Gornick tarkastelee muun ohessa naisten asemaa vuosikymmenten perspektiivillä. 
Unfinished Business: Notes of a Chronic Re-Reader toissavuodelta taas kertoo siitä, miten erilaisia asioita lukija löytää kirjasta ja kehen samastuu lukiessaan kirjan eri-ikäisenä erilaisissa elämänvaiheissaan.
Nämä kaksi kirjaa tilasin itselleni, ja olisihan siellä vaikka mitä kiinnostavia muitakin, esim. The End of the Novel of Love (1997), jossa Gornick pohtii rakkautta 1900-luvun romaaneissa, aikana jolloin rakkauteen liittyi enemmän salaperäisyyttä kuin nykyään 2000-luvun avoimuudessa.
The Romance of American Communism -teoksen (1977) sana 'romance' kertoo tarkastelun ironisesta lähtöasetelmasta. Gornickin vanhemmat kuuluivat sosialisteihin, jollainen hän itsekin koki lapsena olevansa.
The Men in My Life (2008) on kirja joistakin Gornickin mielikirjailijoista.

The Odd Woman and the City, Gornickilta tänä vuonna (vasta!) suomennettu kirja on saanut suomalaiseksi nimekseen Erikoisen naisen kaupunki. 'Odd woman', 'erikoinen nainen' on tietenkin Gornick itse, urbaani kuljeskelija. Tämä termi on peräisin feminismin alkuajoilta, jolloin yksineläviä naisia kutsuttiin Uusiksi, Vapautuneiksi, Parittomiksi ja Erikoisiksi. Sanalla 'odd' on molemmat merkitykset, pariton ja erikoinen, Gornick on halunnut käyttää sitä. Hänen kävelykaverinsa Leonard on myös omalla tavallaan erikoinen, ja Manhattanin katujen elämässä sitä vasta erikoista tapahtuukin.

Arto Schroderus on suomentanut molemmat Gornickilta suomennetut teokset hyvin. Nautin tekstistä, jossa on dialogia ja osuvaa tilanteiden kuvausta.


Toinen kiinnostava kirja, jonka olen lukenut täällä mökin hedelmällisessä joutilaisuudessa on Ida Pimenoffin toimittama esseekirja Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä. Kirjassa on 13 esseetä 13 eri kirjailijalta. Äitiyttä ja vanhemmutta, myös isän vanhemmuutta, tarkastellaan eri puolilta pohtien. Miten naisen elämä muuttuu, kun hän saa lapsen? Entä isän? Millaista on kasvattaa avioliitossa puolison lasta? Mten oma lapsuus vaikuttaa siihen, miten suhtautuu lapseensa? Millaista on elämä erityislapsen kanssa?

Kun on lukenut kaksi hyvää kirjaa peräkkäin, niiden välillä löytää usein jotain kommunikaatiota. Alma Weseliuksen tekstin Emakko ja vuori raakuus ja rankkuus keskustelee joiltain osin Gornickin muistojen kanssa. Pidän muutoinkin Weseliuksen esseestä paljon.
Juhani Karilan essee Vanhemmuuden odotusaula kuvaa hyvin nuoren isän neuvottomutta ja vaikeutta päästä samaan yhteyteen lapsen kanssa, mikä äidiltä näyttää sujuvan vaivattomasti. Juha Itkonen jatkaa tätä aihetta kuvaamalla eri sukupolvien rooleja vanhempina esseessään Äitini poika.
Marjo Niemen Erityisen hyvä elämä käsittelee ns erityislapsen vanhempana olemisen vaikeuksia ja iloja.
Jotkut esseistä ovat tuoreita ja inspiroivia, toiset taas eivät niinkään. 
Kuittaan nyt tämän kirjan parilla sitaatilla Juha Itkosen esseestä. Hän pohtii sitä, miten usein perheissä tahtomattaan ja ikään kuin vahingossa ajaudutaan tilaan, jossa sekä äiti että isä ovat tyytymättömiä osaansa. Olemme nyt tässä kohdassa sukupolvien ketjua. Menneisyys on mukanamme ja jokainen sukupolvi vertaa omaa vanhemmuuttaan siihen millaisena näki omien vanhempiensa roolit lapsena.

    En voi sille mitään. Kun ajattelen itseäni lapsena, äiti tulee ensin. Äitini sylissä minä lepäsin, valkoisessa kapalossani, ja sitä minä siis ikuisesti olen: äitini poika. 

    Äitiys ja isyys eivät toteudu umpiossa vaan suhteessa toisiinsa. Tämä pätee niin yhteiskunnan tasolla kuin yksittäisissä perheissä. Ajan henki vaikuttaa yksilöiden ratkaisuihin, mutta lopulta ihmiset tekevät omansa, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Se,  millaiseen rooliin nainen äitinä asettuu,  vaikuttaa isyydelle jäävään tilaan. 




Vielä haluan mainostaa kirjaa, jota parhaillaan luen,Tarja Roinilan postuumisti julkaistua loistavaa esseekirjaa Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Tämän kirjan on toimittanut Mika Kukkonen.  Enpä ole ennen lukenut näin hyvää ja seikkaperäistä kuvausta siitä, mitä toiselle kielelle kääntäminen on. 

Kääntäessä sanapuku riisutaan ja ajatukselle vaihdetaan toinen asu. 

Tästä lisää toisella kertaa. Ja muustakin... 
Nauttikaa kesästä, ystävät!




17 kommenttia:

  1. Voi miten paljon kaikkea kiinnostavaa olet lukenut! Gornick ja Roinila ovat ainakin lukulistallani.

    Minulle taas helteelläkin saunominen on elinehto. Sitä kuitenkin helteellä hikoaa ja iho on tahmea. Ihana saada hiki kunnolla pois saunassa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minäkin kotona käyn saunassa kesällä, mutta täällä, kun liikkun luonnossa ja istun/makoilen rantatuolissa (puolivarjossa ja varjossa nykyään), niin ei tee mieli lämpimästä kuumaan. Olen outolintu tässä. Meidän mökkisauna on suloinen, tummanruskea - ja hyvät löylyt, sanovat toiset jotka siellä viihtyvät.

      Kiva, että kiinnostuit näistä kirjoista. Minä olen ihastuksissani Roinilan innosta ja älykkäistä ajatuksista. Hän kuoli liikenneonnettomuudessa aivan liian nuorena.

      Poista
  2. Minä taas olen helteellä jämähtänyt viileään kaupunkiasuntoon kiitos suloisesti kohisevan ilmalämpöpumpun. Pieniä tarkoin kohdistettuja uintiretkiä olen tehnyt.
    On tosi hauskaa löytää lukemastaan kommunikaatiota kuten sanot, toiseen lukemaansa. Ne ovat kuin ilmassa roikkuvia digitaalisia linkkejä. Minullakin kävi just niin viimeksi lukemani Deborah Levyn kirjan kanssa. Siinä ilahtuu kuin näkisi vanhan tutun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjat keskustelevat keskenään, kun enemmän lukee, eikä kirjallisuus ole koskaan valmista. Tästäkin Roinilalla on hyvää tekstiä. "Kääntäminen on mahdollista, koska jokainen teos on keskeneräinen ja kutsuu jatkamaan sanomista. Teoksen keskeneräisyys ja avoimuus ovat kutsu: teos haluaa tulla osaksi kulttuurin jatkumoa ja sen ylikielistä ykseyttä. Siksi toiset sen puhuttelemina tekevät uusia teoksia, siksi toiset sen puhuttelemina tekevät uusia käännöksiä."

      Meilläkin on kolmatta kesää ilmalämpumppu ja aivan lähellä on maauimalakin, mutta tämähän ei riittänyt miehelleni.
      No, nyt en valita yhtään. Täällä on ollut kivaa sen jälkeen kun vesi lämpeni sopivasti (22 astetta). On oltu jo viikon päivät, pitempään kuin koskaan yhtä päätä. Unto kävi välillä kotona taloyhtiön kokouksen takia ja toi samalla postit. Minä en halunnut silloinkaan poistua "rantaparatiisista". Tänään ajelemme kotiin, koska lauantaina on Porissa hautajaiset ja valmistaudumme lähtemään sinne. Tuntuu jopa jotenkin haikealta ja vaativalta palata "haasteellisempaan" elämään, vaikka ei minulta sielläkään mitään mahdottomia odoteta.

      Poista
  3. Olen lukenut toisissamme kiinni ja olipa huikean hyvät muistelmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö vain ollutkin! Gornickin dialogi on niin luontevaa, että melkein näkee edessään Vivianin ja Bessin käyvän toisetnsa kimppuun.
      Minä odotan nyt Gornickin muita kirjoja. Varasin kirjastosta toisen häneltä suomennetun ja tilasin tuossa tekstissä mainitsemieni kahden kirjan lisäksi Adlibriksestä vielä kirjoittamisoppaan, jonka esittelyssä sanotaan, että Gornick opettaa lukijaa kirjoittamaan opettamalla häntä lukemaan. Gornick esitttelee kirjassa sellaisia muistelmien kirjoittajia, kuten Oscar Wilde, James Baldwin, Marguerite Duras ja Joan Didion.

      Poista
  4. Itse olen sellainen, että voisin löylytellä helteelläkin, vaikka toki talvella saunominen on huomattavasti ihanampaa. En tosin käy uimassa, koska minulle on kehittynyt jonkin sortin “vesikauhu” - en siis uskalla uida luonnonvesissä. Mökillä siihen olisi mahdollisuus, mutta en koskaan ui siellä.

    Nuo Vivian Gornickin kirjat voisi ehkä kiinnostaa. Iso ehkä. Pidän muistelmista, mutta ehkä enemmän sellaisista, joissa ei keskitytä ruotimaan lähinnä muistelmat kirjoittaneen perhesuhteita.

    Itkosen kanssa olen omalta kohdaltani eri mieltä, koska omassa lapsuudessani äitini jäi varjoon. Noin yleisellä tasolla en ole missään määrin kiinnostunut äitiydestä enkä isyydestä sen enempää, mitä niistä saa eri medioista lukea. Sen sijaan tuo Roinilan kirja vaikuttaa huippukiinnostavalta!

    Aurinkoista kesää sinne, siellä sitä aurinkoa ja lämpöä taitaakin piisata! Täällä ei niinkään, mutta en jaksa häiriintyä asiasta, vaikka toki helle kelpaisi minullekin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katselin uuden kotiseutusi sääennusteita - no, on teillä kyllä tällä haavaa huonoja kesäsäitä. Mutta sehän on ohimenevää ja saat taatusti nauttia vielä auringostakin. Meillä viilenee ensi viikolla. Toivon niin, että tänä kesänä tulisi vielä toinen hellejakso. Voin aina paremmin kunnon kesässä, muutun aktiivisemmaksi ja onnellisemmaksi ihmiseksi, kun lihakseni rentoutuvat ja on valoa riittämiin.
      Elegia, minä taas rakastan uida luonnonvesissä. Ymmärrän kyllä tuon kauhusi, koska pohja ei aina järvissä ole kuten hoidetuilla rannoilla, saattaa olla jopa mutainen. Minä kauhistuin mökkijärvessä, kun näin vedestä törröttävän pienen nupin ja ihan kuin se olisi liikkunut. Heti ajattelin, että käärmehän se siinä uiskentelee ja tavoittelee minua, naku-uinnilla vielä. Vetelin rantaan niin kovaa kuin pystyin. "Nuppi" jäi heilumaan sinne, oli ilmeisesti joku vesikasvi.

      Gornickin muistelmakirjoissa tulee kaupungilla vaeltelun ohessa paljon ajankuvaa. Elämä Bronxin kirjavassa yhteisössä oli tässä lukemassani kirjassa kuvattu huumorilla. Tytön kasvuympäristössä on herkullisia hahmoja, varsinkin Nettie, joka hyötyy miehistä, mutta ei häntä oikein huoraksikaan voi kutsua. Naisen aseman muutokset vuosikymmenten saatossa kävivät myös selväksi. Vivianilla oli vain yksi abortti, Bessillä kolme melkoisissa olosuhteissa.

      Roinilan kirja on huippu. Hänen kirjoituksistaan voi lukea, että hän rakasti kääntämistyötään. Kun itsekin olen hyvin kiinnostunut kielistä ja kääntämisestä, niin nautin tästä kirjasta niin paljon, että luen sen varmaan uudelleen ennen kuin kirjoitan siitä jotain.

      On varmaan poikkeuksellista, että vanhemmista äiti jää isän varjoon. Pienenä vauva on fyysisesti lähellä äitiä. Myös yhteiskunta on suosinut äidin ja lapsen suhteen ylläpitämistä isän kustannuksella. Mutta kuten Juha Itkonen toteaa, niin ihmiset tekevät myös omat ratkaisunsa. Hänellä ja vaimollaan on aivan eri tilanne kuin Itkosen lapsuudenperheessä. Maija Itkonen on bisnesnainen ja Juha ollut paljon vastuussa lapsista. Nykyään tämä on enemmän mahdollista kuin ennen.
      Jännä Elegia, että sinulla äiti jäi isän varjoon.

      Mukavaa kesän jatkoa teille Cumbriaan! Katselin äsken Googlesta kuvia niistä maisemista. Huikeita vuoria ja järviä.

      Poista
  5. Kiitos vinkeistä. Gornickin kirjan olen lukenut, mutta en kahta muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, Heidi! Minä ihastuin Gornickin rupattelevasti ja kevyesti kulkevaan kerrontaan, jossa ollaan kirjan kirjoittamisen ajassa ja välillä muistelemisen kautta eri elämänvaiheissa ja tilanteissa.

      Poista
  6. Kurkistin aikanaan Helmetissä uteliaisuuttani että mikä tuo Gornickin kirja oikein on. Kerrotaanko siinä ehkä siamilaisista kaksosista? No ei... mutta vaikutti kiinnostavalta ja sainkin sen tuota pikaa. Kirja vei mukaansa. Niin hauska että oli pakko lukea sitä ääneen vaimolleni monta kertaa.
    Lainasin kirjan edelleen ystävälleni, joka on eläkkeellä oleva museojohtaja ja kirjailija. Hän sanoi että se on paras kirja mitä on vähään aikaan lukenut.
    Luin myös toisen Gornickin kirjan. Paikoitellen loistava sekin mutta ensimmäinen oli ihan paras.

    Joan Didionin molempiin kirjoihin tartuin koska niissä oli kiehtovat kansikuvat. Niille taisi käydä samoin, vaimon piti aina välillä kuunnella pakahduttavia kertomuksia, joissa on sellainen tunne että kaikkea ei kerrota mutta piiloon jäävät asiat ovat kuitenkin voimakkaasti läsnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Gornickin muistelmissa on hauskoja hetkiä.
      Esimerkkinä kohtaus, jossa tytär on kyllä aika julma ja ylimielinen vanhalle äidilleen.
      "Kaikenlaisen läpi olen minäkin elänyt", äiti huokaisee.
      "Sinä et ole elänyt yhtään minkään läpi", minä vastaan
      "On sinulla jumalauta otsaa", hän huutaa, "sanoa minulle noin." 
      Hiljaisuus. Suuttumus. Erillisyys.
      Yllättäen hänen ilmeensä kirkastuu, ja hän sanoo:"Tiedätkö, mitä kotijuusto maksaa nykyään? Et kuule usko. Yli viisi dollaria kilo."

      Kansikuva on tärkeä. Se on ensimmäinen, mikä tulee vastaan, kun kirjan näkee. Minusta graafikon nimi pitäisikin olla isommin esillä kuin mitä se nykyään on.

      Joan Didion kirjoitti journalistinakin hyvin kaunokirjallisia ja persoonallisia artikkeleita. Hän kirjoitti vanhoilla päivillään tuoreesti, kuten myös Gornick näyttää tekevän.
      Joillekin luoville ihmiselle kuolema näyttää tulevan kesken virkeän luomiskauden vaikka olisi jo lähes yhdeksänkymppinen.

      Kiva, Ville H, että jaat kirjoista löytämääsi vaimollesi. On myös hienoa, että lähellä on ihminen, joka on valmis ottamaan vastaan sinun löytösi.

      Poista
    2. On kiva jakaa. Ja onneksi vaimoni yleensä kuuntelee mielellään. Sinun esimerkkiotteesi ovat hauskoja. Melkein tekee mieli lukea kirja uudestaan tai hankkia omaksi.
      Gornickin kirjasta tulee vielä mieleen kuinka juutalaisessa kulttuurissa ei pelätä sanoa suoraan ja olla eri mieltä asioista. Välienselvittelystä huolimatta yleensä säilytään ystävinä. Ehkä ystävyys jopa vahvistuu. Luulen että se on yksi syy miksi juutalaiset ovat menestyneet sekä tieteessä, taiteessa ja liike-elämässä. Rohkeutta. Lisäksi on tietysti on voimakas yhteisöllisyys ja keskinäinen tuki.
      Meille suomalaisille tyypillisempää on hiljaisuus, puhumattomuus, auktoriteettien pelko. Pelolla johtaminen oli yleistä, silloin kun olin vielä työelämässä. Onneksi se on muuttumassa. Viimeinen työpaikkani oli erilainen, ihana tasa-arvoinen.

      Poista
    3. Niin, ei asioita kirkastavissa välienselvittelyissä ja suorassa puheessa ole mitään vikaa, kunhan se on molemminpuolista eikä toinen värjy ja väistä pientäkin äänen korottamista ja värikkyyttä puheessa. Amerikanjuutalaisilla onkin ollut tapana vaihtaa amerikkalaisesta hyväntahtoisesta tyylistä ja englannin kielestä jiddišiin silloin kun haluavat sanoa asioita eurooppalaisittain terävästi.

      Minä myös olen kokenut molempia johtamistapoja, joista ehdottomasti tasa-arvoinen tyyli on parempi. Entisaikojen käskyttävä ja epäluuloinen johtamistyyli näyttäisi naurettavalta nykyaikana.

      Kun palautin tämän kirjan kirjastoon, tuli sellainen olo, että en haluaisikaan luopua siitä. Kirjailijan läsnäolo oli niin vahva, että tuntui kuin olisi luopunut hyvästä kaverista.

      Poista
  7. Minäkin löysin tänä keväänä nuo Gornickin muistelmat, hän kuvaa todella hienosti äidin ja tyttären välistä suhdetta. Ja ylipäänsä ihmisiä, kaikki ne Brooklynin jännittävät tyypit!

    VastaaPoista

Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa . Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden ai...