keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Hämmästelyä: nuorten ihmisten elämäkerroista mukamentteihin, islantilaispaitoihin ja muodin uusiin virtauksiin




Muistin, että olen joskus kirjoittanut Hämmästelyä-otsikolla asioista, jotka hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa. Tämähän onkin kätevä otsikko sekalaisten asioiden listaamiseen.
Siispä - lista tällä haavaa bloggarin mieltä askarruttavista asioista. 

1. Kevyiden elämäkertojen suosio
Olen huomannut, että korona-ajan toimettomuudessa alle nelikymppisetkin urheilijat, somepersoonat ja muut ovat kirjoittaneet itse tai vielä useammin sallineet itsestään kirjoitettavan elämäkerrallisen kevyehkön kirjan/fanikirjan (laajennetun lehtijutun kaltaisen tekstin) - ja näitä ostetaan paljon! Laatu ei aina liene korkea.

2. Uudet kirja- ja elokuvatermit
Eilen illalla tuli televisiosta ruotsalainen lyhytelokuva Grab Them, jossa näyttelijä on keski-ikäistä Sallya esittäessään muutettu erityisellä deepfake-tekniikalla Donald Trumpin näköiseksi. Teemana on ulkonäön vaikutus siihen, miten meihin suhtaudutaan. Sally on asenteiltaan tietenkin kaikkea muuta kuin Trump, joka oli kehuskellut, että hän voi tehdä naisille mitä tykkää, vaikka tarrata kiinni jalkovälistä, tästä "fiktiivisen dokumentin" nimi. No, sitä on tottunut siihen, että dokumentti dokumentoi todellisuutta, mutta kun tämä elokuva on dokumentin oloinen eikä kuitenkaan, koska on käytetty vippaskonsteja eikä päähenkilö esitä todellista itseään, niin kyseessä onkin kai mukamentti, mukamas dokumentti.
Dokumentiksi naamioitua fiktiota on käytetty ainakin Konttori-sarjassa - ja eikös kaikki tosi-tv-ohjelmat olekin enemmän tai vähemmän epätosia myös.
Tarvitaanko tällaisia termejä? 

Mukamentista vaikuttuneena minäkin käytän nyt luovuuttani ja esitän, että otetaan varsinaisten suomennosten rinnalle sana fiktiivinen suomennos eli mukamennos, jossa suomentaja saa luvan kirmata vapaasti omille teilleen - jotkuthan ovatkin niin tehneet ja siitä on seurannut sekä moitetta että kiitosta. Tässä tehdään sama mitä autofiktiossa omalle ja biofiktiossa toisten elämäkerralle, annetaan mielikuvituksen kukkia. 

3. Digitekniikan mahdollisuudet, joissa ihmisen ja hetken ainutkertaisuus katoaa
Elokuvissa pystytään jo uutta tekniikkaa käyttäen nostamaan palvottu stara kuolleista ja jatkamaan hänen uraansa näyttelijänä. Onko näin ja onko näin jo tehtykin, vai olenko nähnyt kenties unta? 
Tällä tekniikalla myös #metoossa ryvettyneen tilalle voitaisiin vaihtaa puhtoinen henkilö ja hävittää mokannut pois elokuvan historiasta. 
 

4. Virtuaalivaatteet
Intiimin kosketus -näyttelyssä Design-museossa näytetään, miten kuvissa voi pukeutua virtuaalivaatteisiin. No niin, nyt voinkin sitten kohta pukea somepersoonani Pradan ja Versacen asuihin "leikisti", ja voitte ihmetellä, olenko voittanut lotossa.
Ei, ei suinkaan tällainen puku saattaa olla hyvinkin kallis ihan niin kuin konkreettiset asutkin. 
Seuraava askel on tietysti se, että myös tv-persoonat voivat pukea virtuaaliasuja ylleen, uutis- ja säätoimittajat, juontajat ja muut. Enää ei Yle tarvitse ompelijoita. 

6. Onneksi kulttuurinen omiminen on unohdettu
Vaatteista myös semmoinen hämmästely, että kun nyt pandemian aikana kutomisesta (tai neulomisesta, miten vain, siis puikoilla) on tullut niin suosittua ja ihmiset kutovat islantilaispaidan toisensa perään, niin kulttuurisen omimisen poliisit ovat olleet aivan hiljaa! Entä jos olisi alettu kutoa perulaismyssyjä?
Olisiko se ollut sopimatonta vai onko tämä toisten puolesta loukkaantuminen jo kaatunut omaan mahdottomuuteensa?

7. Näytösvaatteiden epäkäytännöllisyys
Intiimin kosketus -näyttely Design-museossa on täynnä kiehtovaa uutta. Melkein kaikki vaatteet siellä ovat mielestäni hyvin rumia ja epäkäytännöllisiä.
Tiedän - juu juu, tiedän kyllä, että näyttely- ja näytösvaatteet ovat aivan eri asia kuin ne kaupalliset käyttövaatteet, joita näistä fantasiapuvuista lähdetään työstämään. Silti minua hämmästytti joidenkin vaatteiden ilmiselvä epäkäytännöllisyys. 

Jos tuo alkukuvan möhkyvaate päällä kaatuu, niin millä ottaa vastaan, kun kädet ovat piilossa vaatteen sisällä? Eikö käsiä enää tarvita mihinkään? 

 

Entäs tämä asu? Miten tämä päällä kävellään? Olisi hauska nähdä malli catwalkilla hiihtelemässä lanteet keinuen näissä housuissa. Hyvä puoli on se, että kenkiäkään ei tarvita, kun tarvotaan housunlahkeen päällä.


Tämä vaate päällä taas ei näe eteensä, vaan tarvitsee taluttajan. Täydellinen kehorauha. 


Näissäkin on näkemisen kanssa vähän niin ja näin, mutta muutoin liikkuminen sujuu ja ovat varmasti mukavia päällä, androgyynisiä ja leikkisiä. Jopa niin leikkisiä, että joku tyhmempi voisi luulla, että aina on Halloween. 




Eräs kokoelma käsitti miesten pukuja/naisten housupukuja, nahkaa ja liituraitaa joista riippui hurjasti nauhoja, joissain yksivärisiä joissain leveitä ja kukallisia. Nämä puvut on tarkoitettu molemmille sukupuolille ja kaikenkokoiselle, nauhoilla solmitaan omiin kurveihin sopiviksi. Hm, en kyllä jaksaisi nyörittää itseäni, ja jos joku nauha jäisi pitkäksi niin siihenhän kompastuisi eikä näissä unisex-puvuissa ollut pehmusteita kuten tuossa alkukuvan kädettömien puvussa.
 
Unisex-haalareita oli 70-luvulla, samoin Marimekon paitoja ja jopa pikkushortseja käyttivät kaikki. Muistamani mukaan eri sukupuolta olevat nuoret ihmiset olivat enemmän keskenään samanvartaloisia kuin nykyään, laihoja. Salilla ei käyty. Nykyään tytöt ovat vartaloltaan "naisellisempia" ja pojat leveäharteisempia. Miksei vaate saisi olla valmiiksi vartalon mukainen, kun sitä kuitenkin noilla nyöreillä sellaiseksi korjataan?


Näyttelyvaatteiden periaatteina mainittiin ainakin ekologisuus, feminismi, androgyynisyys, sukupuolten moninaisuus, kehorauha, digitaalisuus, terveys, huumori, leikkisyys, parodiointi, globaalisuus ja heimomaisuus. 
Eihän siellä minun etsimääni kauneutta mainittukaan, ei tosin rumuuttakaan, vaan aivan muita arvoja. 
Näyttely jäi askarruttamaan.


12 kommenttia:

  1. Itseänikin vähän mietityttää tosi nuorten ihmisten elämäkerrat. Ennemmin luen jo vähän ikää saaneiden ihmisten elämäkertoja ja bändihistoriikkeja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kustantamiskynnys on matala julkkisten kohdalla. Luin juuri lehtiarvostelun nuoresta sirkustaiteilijasta Salima Peiposta kertovasta kirjasta ja mietin mitä kaikkia samantyyppisiä on julkaistu tänä syksynä. Niitä on paljon.
      Leena Majander-Reenpää puhui oman elämäkertakirjansa (jossa varmaan on paljon asiaa) julkaisun yhteydessä myyntikirjoista. Olisko nämä niitä?
      Hotakaisen kirja Kimi Räikkösestä on hyvä, koska Kimi on erityisen kiinnostava henkilö ja Hotakainen on hyvä kirjailija.

      Poista
  2. Samaa olemme ihmetelleet. Malttaisivat nelikymppiset odottaa vielä yhden parikymmentä-neljäkymmentä vuotta, niin voisi olla enemmän kerrottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ja kerrontatyylikin olisi toisenlainen, elämän muokkaama.
      Lueskelin päälle yhdeksänkymppisen Eeva Kilven tänä vuonna julkaistuja ajatuksia. Niistä on karsiutunut kaikki paremmintietävyys ja ylimielisyys ja lause on kirkas.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Todella hassuja.
      Viimeisenä oli kolme Teemu Muurimäen uniikkia iltapukua, jollaisia näkee Linnan juhlissa. Huokaisin helpotuksesta.
      Näyttelyssä oli myös terveysasusteita, erilaisia mittareita sisältäviä sormuksia ja kelloja. Ne olivat kiinnostavia.

      Poista
  4. Aivan mahtavia nuo sinun kommenttisi noista vaatteista!! :) Olen aika lailla sinun linjoillasi: näyttelyvaatteiden epäkäytännölisyys ei haittaa, mutta olisivatpa kauniita!

    Onhan noita fanikirjoja ja elämänkertoja vaikkapa alle kolmikymppisistä ollut jo pidemmän aikaa, mutta nyt niitä on pilvin pimein. Luulen sen johtuvan siitä, että elämäkerrat on suosittuja ja myyvät ja siten tärkeitä kustantamoille.
    Ja vähän ilkeästi ajateltuna nykyään kuka tahansa voi avata oman sometilin ja kertoa mielipiteitään ja ihan mitä vaan elämästään. Mutta kirja, sitä ei kuka tahansa itsestään saa julkaistua (no paitsi omakustanteen) ja niin sitä voi erottautua paremmaksi ja mielenkiintoisemmaksi julkisuuden henkilöksi.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kustantamot yrittävät pysyä pystyssä, joten sitä tuotetaan mille on menekkiä. Monenkin kevytelämäkerran kohdalla ajattelen, että ei kai tuo voi kiinnostaa muita kuin omaa perhettä ja ystäviä, mutta myydäänkö muuta sitten vielä vähemmän? Myös monet esseekirjat ovat muuttuneet oman elämän paljastelujen suuntaan ja niitä mainostetaan sillä, että eipä ole kuivaa. Perinteinen esseekirjallisuus ei myy.

      Ehkä parhaat kirjat ovat liian hyviä julkaistavaksi ja jäävät pöytälaatikoihin tai kirjailijan haaveeksi siitä, että saisi kerrankin kirjoittaa ajan kanssa ja myyvyydestä piittaamatta.

      Olin tässä näyttelyssä ällistynyt siitä, että en pystynyt näkemään vaatteissa paljon mitään, mikä olisi yhdistänyt niitä infotaulujen teksteihin. Kuvasin nuo tekstitkin. Tässä yksi esimerkki: "Muoti on kriittistä ajattelua, jolla halutaan edistää muun muassa kehorauhaa, sukupuolten moninaisuutta ja antirasistisia käytänteitä." - En missään nähnyt mitään, mikä olisi yhdistettävissä tällaisiin arvoihin, ellei sitten ajateltu, että kauneuden välttäminen toteuttaa näitä periaatteita parhaiten.
      Selitettiin myös, että aiemmin muoti on ilmentänyt ihmisen suhdetta muihin ihmisiin ja nyt koko maailmaan, myös ei-inhimillisiin olentoihin. Mitäh?

      Poista
  5. Monesta lätkämiljonääristä tai eläkkeelle jääneedtä räppäristä tehdään elämänkerta, konsepti toimittaja haastattelee ja kirjoittaa ja paljon kuvia. Yleensä ei tuo Wikipedian artikkeleihin mitään lisää?
    Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen oli ilahduttava poikkeus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monesti nämä kirjat ovat kuin lehtien feature-juttuja, laajennettuna vain. Pitäisi olla paljon muutakin kuin vain menestymisen kuvaaminen.
      Elämäkerrallinen kirja onnistuu, jos kirjoittaja on hyvä ja kuvataan elämää, jossa on myös tragedian aineksia. Hotakainen ja Kimi Räikkönen ovat tästä hyvä esimerkki.

      Poista
  6. Nythän on muotia chick lit ja viihdekirjallisuus on tosi kysyttyä. Ehkäpä yleisesti ihmisten kirjoituskynnys on madaltunut, mikä on hieno asia. Mutta... kuten sanottu, nuoren ihmisen elämäkerta saa uutta kiinnostavuutta vasta siinä kohtaa, jos elämä onkin vaikka varhain päättynyt. Se taas olisi kamala asia, jota harvemmin voi ennakoida. Missä kohtaa ihmisen elämä on niin kiinnostava, että siitä kannattaa tehdä ei-syvällinen elämäkerta? Tämä tulee mieleem urheilutähdistä sun muista, tosin en lue niitä koskaan joten en voi tuomita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä Suomessa on aina kirjoitettu paljon, mutta julkaisukynnys on madaltunut. "Kaikki" pitää julkaista, ainakin somessa.

      Olen ajatellut, että nuorelle elämäkerran kirjoittajalle saattaa tulla myöhemmin tunne, että näkee elämänsä toisin ja kirja pitäisi kirjoittaa uudelleen.
      Ja onhan niitä sellaisia chick lit-tyyppisiä kirjoja tosiaan, joissa raportoidaan senhetkistä elämää. Niissä on se hyvä puoli, että kaikki tuska ja muut tunteet ovat tuoreita ja lukijat kokevat saavansa vertaistukea. Mutta nämä siis ovatkin oikeita elämäkertoja tai omaan elämään pohjautuvaa fiktiota.
      Nuo kevyet ovat enemmän fanikirjoja.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...