torstai 31. elokuuta 2017

Leena Paasio, Melkein äiti



Nyt on pitkästä aikaa tässä blogissa vuorossa perinteinen kirja-arvostelu, ainakin jotain sen suuntaista.

Leena Paasion romaani Melkein äiti (2015) on kertomus Anu Lindforsista, joka rakastuu Jani Niemelään ja menee tämän kanssa naimisiin. Avioliiton mukana Anu saa myös miehensä lapsen, esikoululaisen Siirin. Anu rakastuu lapseen ensi tapaamisella, onhan hän ehtinyt jo odottaa omaa lasta ja kohdannut keskenmenon edellisessä parisuhteessaan. Lapsi on yhteishuollossa, jossa vanhemmuus jakautuu kahden perheen kesken. Lapsen biologinen äiti Mira ja tämän uusi aviomies ovat myös hyviä vanhempia.

Anun mielenrauhaa häiritsee se, että hän on vain puoliksi äiti Siirille, joka toisen viikon äiti, eikä osaa ottaa paikkaansa tasaveroisena vanhempana. 

Kerronta etenee kahdessa ajassa, siinä kun Siiri oli pieni ja suloinen esikoululainen ja nykyajassa, jolloin hän on mököttävä lyhytsanainen murrosikäinen. 

- Oliko teillä tänään ne hissan kokeet?
- Joo.
- Miten meni?
- Ihan okei.
- Mitä kysytttiin?
- No kaikenlaista.

Tyttöä kuskataan voimisteluharjoituksiin ja kilpailuihin, uusperhe viettää lomia purjehtien ja mökillä, perhejuhlia järjestetään. Pidän siitä, että tässä romaanissa kuvataan realistisesti nykyajan keskiluokkaista kaupunkilaisperheen elämää. Anu on matematiikanopettaja ja Jani diplomi-insinööri.


Välillä homma menee naisten kilpailuksi siitä, kenellä on tarjota Siirille parempaa. 
Anu lukee Miran täydellisen elämän blogia Rakkaudella, Mira ja kommentoi sinne peitenimellä ihaillen, oikeastaan piruillen. 
Itse hän kuvittelee kirjoittavansa miehensä kanssa lehtipalstaa tai kirjaa Vinkkejä uusperheen vanhemmille. Jokaisen jälkiviisaan ohjeen jälkeen seuraa esimerkki siitä, miten pieleen kaikki meni, kun oli toimittu väärin ilman ohjeita. Blogi ja kuvitellut konsulttimaiset ohjeet toimivat hyvin yhdessä ja saavat aikaan chicklit-hauskaa tunnelmaa. 

Tervetuloa Miran lifestyleblogiin nauttimaan elämästä, perheestä, tyylistä, naiseudesta, työstä, terveydestä ja kodista. Kirjoittaja on ikuinen optimisti, joka uskoo, että elämään mahtuvat niin haastava työ kuin kaunis koti, aktiiviset teinit ja onnellinen parisuhdekin. 

Tänä vuonna emme ehtineet valmistautua vappupiknikille sellaisella pieteetillä kuin yleensä. Ruokalistalla oli juustotäytteisiä taateleita, kinkku-meloniveneitä. hunajaisia broilerinuijia, friteerattuja jättikatkarapuja, sitruunamangoa, camembertiä ja viikunahilloa sekä pähkinäisiä vappumunkkeja.  .... Vappuiloa kaikille! Kultaa ja kuplia ystävät!

Iloista vappua Mira! Olet kultasi ja kuplasi ansainnut! - June

Alun ironisen ja koomisen tunnelman jälkeen teksti vakavoituu. Anu tuntee voimakasta pätemättömyyttä ja pettymyksiä.
Hän kokee keskenmenon toisensa jälkeen. Olo tuntuu tyhjältä ja perhe vajaalta. Toisessa kodissa Siiri on saanut äitinsä uuden liiton myötä myös veljen. 
Anu pohtii, saako koskaan omaa lasta? Hän ei saa puhutuksi asiasta muille kuin miehelleen ja anopilleen. Lukija harmittelee, miksi. Ehkä se on niin kipeä ja uhkaava asia ja monelle kerrottuna lopullisemmalta tuntuva. 

Tästä pidän kirjassa:
1. Ajankohtainen ja tärkeä aihe. Lisääntyneiden avioerojen myötä syntyy uusperheitä ja perhekuviot mutkistuvat. Luulen, että tämän kirjan tilanne ja Anun tunteet ovat tuttuja ja tarjoavat samaistumispintaa, jopa vertaistukea monelle. Fiktiota lapsettomuudesta löytyy ainakin Eve Hietamieheltä ja Anna-Leena Härköseltä. Uusperhekuvio sen sijaan on melko uusi kirjallisuudessa.
2. Todentuntuista ja nautittavaa dialogia.
3. Keskenmenokuvaukset vahvoja, jättävät surullisen olon.  
4. Päähenkilöstä syntyy kerronnan myötä elävä ja monitahoinen hahmo. Tuntuu aivan siltä,  että tunnen Anu Lindforsin. Pidän hänestä. Anulla on hyvä, kannustava anoppi, josta myös pidän. Mahtavia naisia.
5. Anun äidin hyvä elämänohje: Löydä onni aina ensin itsestäsi. Tämän Anu kirjoittaa myös pienen Siirin ystäväkirjaan, mistä Mira saa syyn raivota paremmintietävästi, ettei tuollaista itsetutkiskelupaskaa kirjoiteta lapsen kirjaan. Miksi ei? Tämä ohje sopii kaikille. 
6. Myös Miran hahmo kasvaa eikä jää stereotyyppiseksi. 

Tästä en pidä:
1. Kirjassa on minun makuuni hieman liikaa aineksia: syntymäpäiväkirjeitä ja kirjeitä syntymättömille ja vanhoja taruja. Ihmissuhdekuvaus, blogi ja uusperheohjeet olisivat riittäneet. 
2. Liian tarkkoja purjehtimisen kuvauksia. Jos lukija ei ole alan harrastaja, niin kiinnostus ei kestä. 
3. Miesten hahmot jäävät ohuiksi.

Kaiken kaikkiaan hyvä romaani, johon eläydyin lujasti, vaikka en ole kokenut avioeroa enkä keskenmenoja, mutta olen kokenut kolmesti  pakottavan halun saada lapsi. Neljäskin halu oli alullaan, mutta tukahdutin sen. Jotain rajaa. 
Lapsen haluaminen on kuin rakastumista, pakottavaa, vaistonvaraista tunnetta. Miehilläkin on vauvakuume. Olen nähnyt sen myös.
Kaikille naisille ja miehille ei tätä halua tule, eivätkä he ole sen huonompia ihmisiä.


Voi miten onnellinen olin syksyllä 1976. En välittänyt mistään, mitä maailmassa tapahtui. Minun maailmani oli minussa. Tämän kuvan otosta ei mennyt kuin pari viikkoa siihen, kun pieni nyytti oli sylissäni nuuhkittavana. Voin sanoa, että olen ollut onnellisimmillani silloin kun perheessä on ollut pieni vauva. 


Raskaana olemiseen ja lapsen saamiseen liittyy mielenkiintoisia asioita. Minä aloin järjestellä ja puuhata joka kerta ennen synnytystä, ikäänkuin valmistaa pesää. Kolmannella kerralla mieheni ihmetteli eräänä iltana puhjennutta touhukohtaustani, ei kai vain jo nyt. Synnytykseen piti olla vielä kaksi kuukautta, mutta niin vain taas ensin siivoiltiin kiihkeästi ja sitten lähdettiin.  

Paasion kirja sai minut muistelemaan ja kaivamaan esiin vanhoja valokuva-albumeita. Kun kuvittelen, että olisin eläytynyt odottamaan lasta ja sitten pettynyt kerta toisensa jälkeen, en voi kuin ihmetellä Anun jaksamista. Hän muistelee usein menetyksiään. Kesken tavallisen arkipäivän hän ottaa kaupan pihassa mainosilmapallojen jakajalta nipun käteensä, pallon jokaiselle syntymättömälle lapselleen ja ajaa niiden kanssa meren rantaan. 

Haistoin sen, kun avasin auton oven. Kipakka lounaistuuli pyyhki kasvojani noustessani kalliolle. Meri oli niin harmaa, että se limittyi miltei saumattomasti taivaaseen. Avasin toisen käteni ja päästin vihreän ilmapallon lentoon. Se rimpuili tuulessa ja karkasi kauas. Sinulle Elle-tyttö. Irrotin nahkahanskan puristuksesta seuraavat kaksi rimpuilevaa palloa. Teille Emiliina ja Eelis. Ja viimeinen oli sinulle pikku-Elina. 

---------------

Lisäys 3.9. aamulla


Muistelin kirjoittaneeni johonkin muistikirjaan Helena Anhavan mietteen, joka liittyy lasten haluamiseen. Kirjoitin tuolla edellä vaistonvaraisesta halusta, mutta sitten on myös tämä.

Teemmekö me lapsia
jotta olisi motiivi joka kiristää
meitä pysymään koossa?

10 kommenttia:

  1. Tämä täytyykin lukea, kiitos vinkistä! Uusperhekuviot ovat minulle hyvin tuttuja, tosin kaikki ei mennyt aina niinkuin Strömsössä... Luin aluksi kaikki käsiini saamani uusperheoppaat vain todetakseni myöhemmin, että niistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta uusperhettä käsittelevät romaanit luen aina mielelläni, ne ovat yleensä lähempänä totuutta :) /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari, uskon, että nautit noista opasteksteistä ja niitä seuraavista "ei kuin Strömsössä" -tilannekuvauksista. Siellä on vielä aina lopuksi kysymys pohdittavaksi: miten olisi pitänyt toimia.
      Tunteet on kuvattu hyvin, on epäluuloa, kateutta, väärintulkintaa jne., ja kaikki haluavat lapsen parasta.

      Poista
  2. Olet söpö ja olen liian höpö etten sanoisi, että olet söpö. - Nöpökin saatat olla mutta ilman muuta söpö. - Anna anteeksi, jos olen liian puhelias ja höpö. Minussahan on puheliaisuuden pöpö. - Höpö sanoo monikin kun punasteluuni ja arkuuteeni törmää... töpöttelen ja höpöttelen. - Mutta niin: Olet söpö! Raskaus ei ole pöpö vaan söpö.

    Anna anteeksi: olen höpö puhuja ja pöpö!

    Olet söpö.

    Hiukan huikentelevasti nöpö?

    Ei suinkaan vaan söpö, ei höpö, nöpö, vaan söpö!!!

    Menneisyys, mennyt: olit jollekin söpö.

    Mutta kirjailijan tehtävänä on olla menneestä höpö.

    Sillekin höpöttää, joka ei ollut itselle söpö.

    Kertoa maailmalle söpö nöpö.

    Kärsien unelmoida maailmalle pöpö, joka on söpö.

    Katarsis - söpö on söpö!

    Jari Ranta.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. marjatta

      jestas noita kuvia! mitkä kasvot, vaatteet, sielu ja ajatukset! tuollainen vetovoimainen toimija ja skarppi muija!!

      meri

      Poista
    2. Kiitos meri ja Jari!

      Jari-runoilijalle lämmin kiitos runosta,
      t. blogisti ennen söpö, nyt aika löpö ja vähän köpö.

      Meri, huomasit varmaan Afrikka-tunikan. Se oli sitä aikaa. Minä olen tuossa mielestäni ihan lapsen näköinen. Miten tuommoinen voi olla opettaja ja äiti!

      Poista
  3. MM

    tässä Paasion tämänvuotinen: https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/menetetty-tytto/

    Pikkusen huima, sanoisin.

    VastaaPoista
  4. Kiitos vinkistä, hikkaj!
    Koulumiljöö kuvauksen kohteena on niin kiinnostava, että tämä meni lukulistalleni.
    Mikään opetajainhuoneen kuvaus ei ole osoittautunut liian huimaksi. Todellisuus on aina fiktiota huimempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin juuri Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan, jossa päähenkilö elää elämää muistisairaana. Tosi hyvä! Uusi kiinnostava kirjailija, kolme kirjaa tähän mennessä. Suosittelen.

      Poista
  5. Kiitos, Marjatta, kirjavinkeistä! Ne houkuttelevat lukemaan, tuovat jotain uutta toivon mukaan mukanaan. Toisaalta myös vanhat kirjat, ne, jotka ovat hyllyssä, ikään kuin odottavat, että ottaisin niitä silloin tällöin käteeni, avaisin jostain paikasta summamutikassa, ja eikös vain, se on aina juuri se paikka, joka innostaa lukemaan laajemmaltakin, joskus koko kirjan. Ja on hämmästyttävää, miten paljon siitä löytyy jotain uutta, jotain jota ei ole huomannut, tai ajatellut tarpeeksi. Siinä mielessä kirja on hyvä olla käsin kosketeltavana kirjana, ei e-bookina.

    Tuo Eksyneen muistikirja houkuttelee minua tällä hetkellä eniten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, katsoin miehen tablettiinsa hankkimia kirjoja, ei houkuttele minua yhtään. En usko, että pysytyisin innostumaan tasokkaimmastakaan lukulaitteesta. Ne ei vaan ole kirjoja!

      Eksyneen muistikirja tempaa mukaansa. Tässä pieni ote:
      "Silloin se tapahtui taas. Anna tunsi kuinka putosi huoneesta pois, astui ikään kuin sivuun. Siinä hän sitten makasi, edelleen sohvalla mutta hieman jengoiltaan, hieman outona ja katsoi itseään kuin vierastaa. Mitä minä täällä teen? Anna mietti."
      Kun Anna alkaa menettää sanoja, tapahtuu vähän sama kuin Helene Schjerfbeckin omakuvissa, hämärtyminen ja poisliukeneminen.
      Poismeno on Ahavalla teemana myös uusimmassa romaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa, jossa mies katoaa muuttumalla naiseksi.
      Minua kiinnostaa tämä kirjailija nyt paljon, niin vahva on tämä esikoiskirja, Eksyneen muistikirja. Kirjoitan siitä varmaan jotain.

      Poista

Kulttuuriviikonlopun viettoa nuorten kanssa

Käsiohjelman kansi Meillä oli kaksi teini-ikäistä lastenlasta viikonloppuvieraina. Lauantain ohjelmassa oli teatteria ja sunnuntaina k...