torstai 1. joulukuuta 2016

Mathias Rosenlund, Kuohukuja 5





Mathias Rosenlundin romaani Kuohukuja 5 (2015) on omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailija pohtii ja selittää yhden henkilön, itsensä, kautta osattomuutta, eriarvoisuuden kokemuksia ja luokkahyppyä. Se näyttää ja kysyy. Eräs kysymyksistä on, olenko minä veljeni vartija. 
Itse koettu vakuuttaa ja vahvistaa kertomusta. Jotkut kuvaukset tuovat intensiivisyydessään mieleeni Karl-Ove Knausgårdin kerronnan. Kun Rosenlund kertoo veljeään kohtaan tuntemastaan huolesta ja surusta, siinä on samaa kuin Knausgårdin huolessa arasta lapsestaan. Lukija tulee vedetyksi mukaan kirjailijan kuvaamaan elämään ja tunnetilaan.

Rosenlund kertoo, miten hän lapsuuden pihaleikkien tasa-arvoisen maailman jälkeen vaisuuntui teini-ikäisenä lukiossa. Hän alkoi kokea sosiaalista eriarvoisuutta, mikä tunne tihentyi yliopistossa. Koska kirjat, opiskelu ja sivistys kiehtoivat häntä ja tarjosivat portin toisenlaiseen elämään, hän alkoi lukea kuumeisesti uppoutuen ja kirien kiinni sitä välimatkaa, mitä koki kulttuurikotien nuoriin. Hän luuli monesti kuilua isommaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Kun joku mainitsi asiasta, josta hän ei tiennyt, hän oletti kaikkien muiden tietävän sen taustansa ansiosta. Hän aloitti vasta 20-vuotiaana tutustumisen kirjallisuuteen, joten kirittävää oli.

Pahaksi onneksi Rosenlund meni heti opintojensa alussa naimisiin ja vaimon tultua raskaaksi elämä romahti. Vaimo kärsi lamauttavasta pahoinvonnista koko odotusajan. Lapsen synnyttyä sairastelu jatkui. Vaimon raskaudenjälkeinen masennus oli niin vaikeaa, että välillä hän ei pystynyt kävelemään ja Mathiaksen piti jopa kantaa vaimonsa vessaan. Kun vauva kärsi koliikista ja valvoi vatsakivuissaan, Mathias kanteli myös häntä ja heijasi uneen. Näin hänestä tuli päätoiminen perheen hoivahenkilö. Tämä rooli sopi hänelle, koska hän oli ollut lapsesta asti palvelijaluonteinen ja myötäilijä, auttanut äitiään ja saanut siitä mielihyvää toisten veljien kieltäydyttyä kotitöistä.
Opinnot kärsivät perhe- ja rahahuolien takia. Kukaan opiskelijakavereista ei ollut vastaavasssa tilanteessa. Kirjoittaja joutui kipuilemaan jatkuvissa riittämättömyyden tunteissa ja putosi elämän marginaaliin, tukipalvelujen varaan.
Ainoa, mikä tässä tilanteessa vei eteenpäin ja ylöspäin oli sivistyksen tavoittelu.

Sivistyksen takaa-ajo ei ole lähtenyt minusta vieläkään. Se on vain lisääntynyt, vallannut elämäni kätkettyjä sopukoita, täyttänyt minut, niin että minusta tulee lukiessani laveampi ja vanhempi ja voin tuntea jonkin runon, lauseen tai kappaleen kasvavan kiini omaan kudokseeni; Kristina Lugnin, Sylvia Plathin ja Allen Ginsbergin runot ovat kuin kaste unieni vihreillä nurmilla, ne ovat aina siellä, viittellisesti läsnä, pysyvästi.

Niin paljon kuin kirjallisuus antoikin -  elämänvoimaa, itseluottamusta, kunnianhimoa ja unelmia - se myös ahmaisi minäkertojan mukaansa, niin että hän leikkautui irti lapsuudenperheestään, jonka kanssa ei voinut jakaa itselleen hankkimaansa uutta.

Meitä ei erottanut luokkasiirtymä eikä taloudellinen tilanne, sillä minäkin kävin opiskeluaikana monissa matalapalkkaisissa pätkätöissä, vaan itse sivistys, tai pikemminkin sivistyksen laji.

Rosenlund kertoo paljolti samasta osattomuuden kokemuksesta esikoisteoksessaan Vaskivuorentie 20 (2013), mutta Kuohukuja 5 on jäsentyneempi. Kirjojen nimet tulevat asuinpaikoista. 
Kuohukuja 5 Vantaan Myyrmäessä on osoite, johon hän muutti yhdessä tyttöystävänsä kanssa ja aloitti aikuiselämänsä. Siellä hän myös löysi kirjallisuuden. 

Kirjan loppupuolella Rosenlundilla on luku Pikkuveli, josta alkaa kirjan traagisin osuus. Veljen sortuminen ja oma kalvava syyllisyys siitä, että ei nähnyt tai ei jaksanut katsoa, on kirjoitettu vereslihalla.  

Kun lähestyn Christiania koskevaa totuutta, päädyn ennen kaikkea tähän: kuolema vaivaa häntä mutta ei näyttäydy hänelle uhkana vaan mahdollisuutena, ulospääsynä, helpotuksena. Kuin pienenä välkähtelevänä valopilkkuna hahmottomassa pimeässä varjossa.
Minulla ei ole oikeutta kieltää häneltä kuolemanviettiä; kuvitelmaa, että kuolemassa on se valo, jonka elämä on häneltä evännyt. 

Kuohukuja 5 on omistettu Christianille.

Haluaisin sanoa Rosenlundille, että ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä, sinulla on oma elämä ja siinä isoja vaikeuksia, mutta tiedän omakohtaisesti, että ei se niin mene. Olen murehtinut elämäni aikana lapsuudenperheeni asioita suhteettoman paljon. Olen myös tuntenut vaaran, että en pääse irti huolista ja oma elämäni jää ohueksi. Fyysinen etäisyys toisista murehtiessa ei auta, vain katselukulman muuttaminen vapauttaa.
Tiedän myös, mitä on tuntea opiskelijana alemmuudentunnetta taustansa vuoksi. Se saa jännittämään ja ylivalmistautumaan. Se saa myös kadehtimaan toisten varmuutta. Minä, valtion takaaman lainan turvin opiskelemaan ylennyt ja kaikkea ihmettelevä maalaistyttö, ihmettelin sitäkin, että joku uskaltaa tulla yliopistoon opiskelemaan kieltä, joka on ollut hänellä lyhyenä kielenä lukiossa. Itse tunsin oloni rennommaksi englannin opiskelussa vasta, kun olin lukenut lähes sata englanninkielistä kirjaa ja ollut vuoden USA:ssa. Minullekin sivistyksen tavoittelu oli tärkeää. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani vain tenttikirjoja. 
Koti saattaa olla toiselle tuki ja toiselle taakka. Se mikä tekee kipeää nuorena voi myöhemmin muuttua selviytymistarinaksi, josta voi olla jopa ylpeä.  
Pitää myös tiedostaa, että sivistyskotien nuorilla voi olla toisenlaisia paineita; voi olla toisten asettamia tavoitteita ja stressiä odotusten täyttämisestä. Kun luokkasiirtymässä ylöspäin nuori kokee, että haluaa parempaa kuin vanhemmillaan, niin pitkälle kouluttautuneiden vanhempien lapsi taas saattaa pelätä, että tippuu eikä tavoita vanhempiensa tasoa intellektuaalisesti ja/tai taloudellisesti.  

Mieheni luki myös kirjan Kuohukuja 5 ja koki pitkästä aikaa kirjan vievän vahvasti mukanaan. Olimme lähdössä jonnekin ja hän vain luki viime hetkeen saakka, ja kun palasimme niin kirja käteen ensi töiksi.
Niinpä nyt kysynkin, mikä häntä veti tässä kirjassa puoleensa.
Vastaus: "Alusta lähtien erittäin hyvää itseanalyysiä ja hieno tyyli. Sisällössä suhde päihdeongelmaiseen veljeen toi mieleeni henkilökohtaisia muistoja."

Et ole yksin Mathias Rosenlund. Toisillakin on Christianinsa. Hyvin sanoitat, miltä se tuntuu. Kirjoita lisää elämästäsi!

On muuten hassua, että joskus kuulee väheksyttävän omasta elämästä kirjoittamista ja nyt on sitten lanseerattu termi kulttuurinen anastaminen tai omiminen. Ei saisi siis kävellä myöskään kenenkään muun mokkasiineissa! 

Näin Rosenlund aiheestaan: 
Ajattelen aina kirjoja jotka on kirjoitettava, kertomuksia jotka on kerrottava. Ja palaan jatkuvasti siihen, että ympärillä hyörivää elämää ei käy vältteleminen. Mikään ei ole tärkeämpää kuin puhua taistelusta, joka on käynnissä rakastamissani ihmisissä.



P.S. Tässä linkki -  klik - kirjoitukseeni Rosenlundin esikoisesta Vaskivuorentie 20. Kirjoitukseni ei ole kummoinen, mutta kommenttikentässä on hyviä ajatuksia.  

16 kommenttia:

  1. Kiitos taas Marjatta, tämän kirjoitan nyt ylös & haluan lukea -- päässyt unohtumaan kaiken muun kiinnostavan alle.
    Ja totta: ikäpolveni tapiolalaislapset kärsivät lähes läpikotaisin siitä, että vanhemmat olivat suurin osa hyvin koulutettuja, osa oli tullut maalta ja tehnyt luokkaretken ja heillä oli varaa antaa lapsilleen parasta mitä siihen aikaan Suomessa sai. Heille oli hirveä pettymys, kun lapset eivät sitten pärjänneetkään koulussa, eivät saaneet opiskelupaikkaa kauppiksesta, lääkiksestä tai oikiksesta jne... Lapsilla oli paineita, koska saavutettu elintaso laskettelu & surffausmatkoineen ym. oli vaikea pitää yllä tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotoa irtautuminen tapahtuu ehkä kivuttomimmin ja sukupolvien väliset kontaktit toimivat parhaiten silloin kun jatketaan suurin piirtein samassa yhteiskuntaluokassa.
      Minäkin olen nähnyt noita odotuksia ja niiden aiheuttamaa mielipahaa.
      Humanistin leipä on ollut aina kapea, mutta olen silti tyytyväinen, että omat lapset ovat ohjautuneet sellaisille humanistisille aloille, jotka kiinnostavat heitä. Tärkeintä on löytää työtä, jota jaksaa tehdä.

      Sanna, Rosenthalin kirja kannattaa lukea jossain välissä. Se on nopealukuinen.

      Poista
    2. Siis Rosenlundin kirja. Mistä minä tuon Rosenthalin keksin.

      Poista
  2. Hei Marjatta,

    hieno juttu. Aion lukea kirjan. Ehkä ensi keväänä otan sen esiin kun puhun nykykirjallisuudesta opiskelijoilleni ja mietimme perhekuvia. Rosenlundin esikoisessa kosketti ennen kaikkea sen suoruus ja rehellisyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vesa, lue! Tässä koskettaa sama mikä Vaskivuorentiessä, oman minän ja vaikuttimien rehellinen tarkastelu.
      Rosenlund on vaativa ja kriittinen itseään kohtaan, ja siksi tuntuikin pahalta, kun luin blogeista joitain kommentteja Vaskivuorentien julkaisun jälkeen. Siellä vähäteltiin Rosenlundin köyhyyttä ja annettiin "päteviä" neuvoja niin vähän ymmärtäen. On helppoa määrätä toinen muuttamaan mummonmökkiin syrjäseudulle ja hankkimaan elantonsa marjanpoiminnalla.

      Tämä on hyvää materiaalia perhekuvien tarkasteluun.

      Poista
    2. Viime keväänä käsittelin Vaskivuorentietä. Se jakoi opiskelijoiden ajatuksia: jotkut pitivät, kaikki eivät pitäneet sitä kovin hyvin kirjoitettuna ja kokivat sen valituksena. Mutta jos kirjan päähenkilön elämään jaksaa samastua, niin ehkä ymmärtää muotoakin jonka kirja on saanut, vaikka se jokseenkin rosoinen olikin eikä viimeisen päälle hiottua kaunokirjallisuutta.

      Juu, uusimman luen ehdottomasti!

      Poista
    3. Tässä on parempi rakenne kuin esikoisessa.
      Minä koin, että Rosenlundilla oli aluksi niin iso selittämisen tarve ja aihe niin iso möhkäle, että muoto kärsi. Nyt hän on saanut sanotuksi tärkeimmän ja on jaksanut keskittyä myös hiomiseen.
      Veli-aihe on saanut hienon muodon. Pidän myös lapsuutta käsittelevästä luvusta, jonka nimi on Vakavuus.
      "Lapsuuden seikkailuistani ja leikeistäni muistamani suuri ja kiehtova vakavuus sai vähitellen vastineensa intohimostani kirjoja, kirjallisuutta, sivistystä kohtaan."
      Laitoin tuonne postauksen loppuun linkin muutaman vuoden takaiseen kirjoitukseeni Vaskivuorentiestä.

      Poista
  3. Muistatko kun suosittelin tätä sulle kauan sitten Juhan blogissa näin (etsin huvikseni kun Google niin helposti löytää):

    "Luin nyt viimeksi Rosenlundin Kuohukujan. Vaskivuorentien jälkeisen. Todella hyvä pieni knausgårdilainen kirja kirjallisuudesta ja myös siitä syntyperäisestä(kyllä)kirja/kulttuurieliitistä, jolla on edelleen otteessaan jonkin verran valtaa taiteessa, myös sen tekemisessä.
    On kirjassa kyllä muutakin. Tärkeämpää."

    Löysit sinäkin tässä arviossasi molemmat pointit.
    Itsekin kaipaan Rosenlundilta lisää juuri siksi että uskaltaa kirjoittaa niin herkästi mutta samalla myös suoraan, "totuuskirjallisuus"-tyyppisesti.

    Kirjan tärkeys on juuri noissa raskaissa velisuhde- ja perhekuvioissa, mutta oli mielestäni myös hyvä sivupolku, että joku toi esiin, että nykyisen taiteen kenttä on tutkitustikin parempien ihmisten jälkeläisten käsissä keskimäärin.
    Kun keskiluokkaisen kulttuurikodin kasvatti tekee kulttuuria se näkyy tiettyinä ennakko-oletuksina ja kuplina silloinkin kun taiteilija itse kokee olevansa kovinkin kriittinen. No, ei tuo nyt suurin yhteiskunnallinen ongelmamme ole, mutta kovin keskiluokkainen on kovin monen taiteen tekijämme viesti eikä se muutu vaikka vetäisi millaisen bohemian yllensä pintaa kuvittamaan.

    Sivistys onkin paljon syvempi juttu kuin valmiit oikeat käsitykset ja lukulistaltalta luetut kirjat. Itse asiassa se on kai rakkautta sivistykseen, siihen että saisi tietää ja kokea vähän vielä lisää samalla tiedostaen, ettei vielä tiedä oikein mitään, ei ainakaan riittävästi.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistin kyllä, että olit usuttanut minua lukemaan tämän, ja kirja oli ollut koko ajan mielessäni, koska pidin esikoisesta niin paljon.

      Tunnustuskirjallisuudessa kiehtoo itse koettu, ja Rosenlund onnistuu välittämään kokemansa hyvin. En silti katso, etteikö kirjailija pystyisi kuvaamaan hyvin myös muuta kuin omaa elämänpiiriään.

      Pidän myös keskiluokkaisen elämän kuvauksista ja koen, että tämä kirjallisuus on uutta ja raikasta. Jope, työväenluokan elämän kuvaukset hallitsivat menneinä vuosikymmeninä, eikö vain: Väinö Linna, Pentti Haanpää, Jorma Ojaharju, Hannu Salama, Lassi Sinkkonen, Kaiho Nieminen, Aulikki Oksanen (ensimmäisenä mieleen nousseita). Mieskirjailijat kirjoittivat karkeasta elämästä, se oli vahva trendi. Minä nuorena naisena kaipasin silloin muunkinlaista kirjallisuutta ja luin siksi paljon anglosaksista kirjallisuutta.

      Olen lähdössä katsomaan Ken Loachin leffan I, Daniel Blake, joka kertoo väliinputoajista. Sopii teemaan.

      Poista
    2. Totta, nuo duunarikirjailijat oli tosiaan aikansa valtavirtaa, olet oikeassa, mutta ne olivat näkökulmissaan myös osa silloista poliittista hyväksyttyä konsensusta, eivät marginaalia.
      Kekkoselta saakka tuli tunnustusta ja kutsuja kahvittelemaan.

      Nykyisillä duunareilla ja muilla ajatusten irtolaisilla, niillä, jotka ovat pudonneet pois konseksuksesta ei ole mielestäni kylläkään yhtään kirjailijaa takanaan.
      Ken Loach, loistava ohjaaja, onkin aika tyypillinen heikkojen kuvaaja Oxfordin (sic) taustoineen. Kuin tyyppiesimerkki. Sieltähän se vasemmistolainen duunarirakastaja yleensä tulee.
      Näistä on puhuttu aiemminkin. En tarkoita että asia olisi ongelma, totta kai jokaisella on oikeus kertoa mistä tahansa taustoistaan huolimtatta, mutta silti edellleen odotan kirjallista godotia jostain sieltä "valkoisesta roskaväestä", niiden joukosta joista Aki Kaurismäki ei tee yhtään köyhiä glorifioivaa satuelokuvaansa.

      Itsekin kyllä slti luen keskiluokan kuvauksia irvistelemättä ja mielelläni. Joonas Konstigin Kaikki on sanottu oli mm. sellainen.

      yt. ja hyvää elokuvailtaa

      jope

      Poista
    3. Se oli päiväelokuva Kuusankoskella ja me olimme mieheni kanssa kahdestaan. Yksityisnäytös. :D Tällaista on sattunut ennenkin. Leffa oli hyvä, näytti sosiaalihuollon toimimattomuuden Britanniassa. Samaa se on Suomessakin. Ilkka Taipaleen pitäisi lähteä taas kierrokselle perkaamaan sairaita pois työttömyyskortistoista sairauseläkkeelle.

      Konstigilta olen lukenut muistaakseni vain esikoisen Ahneet ja viattomat.

      Poista
  4. Kärsimys ja tuska rakkaiden romahtamisesta on samaa yhteiskuntaluokasta riippumatta. Jotunin Säädyllinen murhenäytelmä kuvaa hyvin ihmissuhdetuskaa.
    Ja myös Vesan kirja Karhunkivi kuvaa koskettavasti keskiluokkaisen perheen kärsimystä.

    VastaaPoista
  5. Rosenlundin kaksi kirjaa ovat sellaisia, jotka olen aikonut lukea jo hyvän aikaa sitten. Kirjoissa kiinnostaa kaikki: omakohtaisuus, köyhyyden kuvaus, Vantaa, ihmissuhteet, aikalaisuus... Vaskivuorentie minulla olisikin jo hyllyssäni.

    Hieno teksti, Marjatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja!
      Rosenlund kirjoittaa toisin kuin kukaan muu. Hän päästää lukijan mukaan omaan asioiden selvittelyynsä, ja se tuntuu hienolta.
      Uskon, että tulossa on jotain vielä painavampaa.

      Poista
  6. Hei Marjatta!
    Minäkin luin tämän kirjan kesällä ja kyllä täräytti. Paitsi että kirja on maagisen mukaansatempaava ja elämän perusasioita hienosti pohtiva, kertojan velisuhde kosketti minua vielä erityisesti. Kovin oli tuttua... Mukava isoveljeni muuttui vääjäämättä turtuneeksi juopoksi, jonka ainoa alkoholiongelma näytti olevan aineen riittävä saanti. Oli kyllä keskusteluja, joskus toivoakin, yritystä, sortumista ja sitten veljen kuolema. Rosenlundilla on minä-tarinassaan paljon yleistä sanomaa köyhyydestä, sairaudesta, syyllisyydestä kuten myös intohimosta kirjoittamiseen ja elämänpalosta rajoitteiden keskellä. Kyllä suosittelen minäkin. Ja Marjatalle hyvää joulunaikaa:-)
    t. manu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Manu! Melkein unohdin tulla vastaamaan, vaikka kommenttisi jäi mieleeni.

      Sinulla on siis ollut ihan sama huoli kuin Rosenlundilla. Kiinnitän huomioni erityisesti sanaan 'mukava', kun puhut veljestäsi. Mukavan ihmisen on ehkä vaikeampi elää kuin kovaluonteisemman ja hän alkaa siksi turruttaa itseään, kestääkseen joten kuten. Otan osaa. Vierestä seuraajan osa ei ole helppo. Rosenlund kokee auttavansa parhaiten, kun ei moralisoi vaan jakaa viskilasin veljensä kanssa ja kuuntelee. Tämä kehitys tapahtuu varmaan yleensäkin "veljensä vartijoilla", ja se on helpotus myös itselle.

      On niin hienoa, kun joku kirjoittaa tänä aikana "vanhanaikaisesti" sivistystä arvostaen.

      Mukavia joulunalausaikoja myös sinulle!

      Poista

Turku ja Barcelona

Kuljin perjantai-iltana Kouvolan Taiteiden yön tapahtumissa. Olin katsomassa valokuvanäyttelyä ja mietin juuri, joko pitäisi kiirehtiä Kymi ...