 |
| Guardianin mainosteksti kannen alaosassa: 'Hornby writes with a funny, fresh voice which skewers male and female foibles with hilarious accuracy' |
Siinäpä kysymys: miten olla hyvä? Englantilainen kirjailija Nick Hornby tarkastelee tätä kysymystä romaanissaan How to Be Good (2001). Kannen Guardian-lehden sitaatissa sanotaan hänen käsittelevän meidän heikkouksiamme riemastuttavalla tarkkuudella.
Katie Carr, kirjan minäkertoja, on kaksilapsisen perheen äiti, lääkäri. Hän on mielestään ammattinsa vuoksi niin suuri hyväntekijä, että voi suoda itselleen syrjähypyn, varsinkin kun aviomies David on kaupunginosan ja ehkä koko maan pahantuulisin mies. Valitettavasti syrjähyppykään ei auta ja avioero näyttää olevan ainoa mahdollinen keino päästä pois miehen negatiivisuuden vaikutuspiiristä.
David on kolumnistina mitätöinyt kirjoituksissaan armotta yksittäisiä ihmisiä ja kokonaisia ihmisryhmiä. Katie luettelee näitä solvattuja puolentoista sivun verran ja löytää neljä henkilöä maailmanhistoriassa, joista hänen aviomiehensä on puhunut arvostaen. Nämä ovat Bob Dylan (joskus ennen, ei enää), Graham Greene, Quentin Tarantino ja Tony Hancock.
Kun David sitten muuttuu vastakohdakseen, hyväksi ihmiseksi, vietettyään pari päivää parantaja GoodNewsin käsittelyssä, aivan sietämättömän hyväntahtoiseksi ja samalla täydellisen huumorintajuttomaksi, Katie alkaakin kaivata entistä kyynistä marisijaa. Hänkö on nyt se paha täydellisen hyvyyden rinnalla? Mistä Davidin kanssa voi enää edes keskustella?
Hollowayn Vihaisin Mies -kolumnisti jättää työnsä, kiikuttaa lasten tietokoneen ja muita tavaroita köyhille ja hakee gurunsa GoodWillin asumaan perheen kotiin. Miehet alkavat yhdessä suunnitella ja toteuttaa hyväntekemisen projekteja, joihin kuuluu oman kadun asukkaiden taivuttelu ottaa kotiinsa asumaan syrjäytyneitä nuoria ja perheenjäsenten suorittama ilkeyksien peruuttamisoperaatio, jossa tarjotaan rakkautta ihmisille, joille on oltu aiemmin pahoja.
Tempaukset ja niissä epäonnistumiset ovat koomista luettavaa. Jos teini Tom on motannut ikävää kaveriaan syystä, niin eiköhän hän uusi tekonsa kun tilanne toistetaan. Perheen pieni kiltti tyttö Molly ottaa parhaaksi ystäväkseen luokan epäsuosioon joutuneen, likaisen, kaikin puolin epämiellyttävän tytön - hyvyyden nimissä. Eräs sijoitettu nuori ryöstää uuden perheensä ja karkaa heti ensimmäisenä yönä.
Katien eroaikeet ovat jäissä ja hän alkaa sen sijaan pohtia omaa moraaliaan ja kysyä, mitä hyvyys on ja miten sitä voisi toteuttaa. Ei se voi olla niin keinotekoisen oloista utopiaa, mitä David on alkanut järjestää omassa ympäristössään pakottaen ja päsmäröiden.
Myös Katie potee monenlaista syyllisyyttä laiminlyönneistä ihmissuhteissaan. Ehkä lääkärin työ ei kompensoikaan kaikkea.
Hän makustelee Raamatun korinttolaiskirjeen 13. lukua "Love vaunteth not itself, is not puffed up..." ja kokee, että juuri sitä hänen miehensä ja tämän kotiguru tekevät, röyhistelevät keinotekoisella hyvyydellään.
Kun Katie sitten kokee painostusta ottaa kotiinsa GoodNewsin ja sijoituspojan lisäksi vielä hoivakodissa yksinäisyyttä potevan potilaansakin, alkaa hän oppia sanomaan ei.
Love, it turns out, is as undemocratic as money, so it accumulates around people who have plenty of it already: the sane, the healthy, the lovable. I am loved by my children, my parents, my brother, my spouse, I suppose, my friends. Brian has none of these people, and never will, and much as we would spend it all around, a little, we can't.
Davidin pirullinen romaani, jota hän oli kirjoittanut sarkastisten kolumniensa ohessa jää kesken, mieshän on muuttunut, samoin GoodNewsin kanssa tekeillä ollut hyvän ihmisen opas How to Be Good, samasta syystä. David epäröi. Hyvyys lähellä toteutettuna on osoittautunut liian vaikeaksi.
Katie lukee ja löytää kaunokirjallisuudesta maailmoja, joihin paeta oman elämänsä keskeneräisyyttä ja liian isoja ongelmia. (Hyvä, hyvä!)
Lapset tarvitsevat terapiaa, mutta kyllä he selviytyvät.
Kirjan lopussa perhe vetää yhtä köyttä, vai vetääkö sittenkään.
Harvoin tapaan näin selvää tapausta, jossa viimeinen virke pilaa kirjan lopun. Pyyntö brittiläiselle kustannustoimittajalle: jos kirjasta otetaan vielä uusintapainos, niin jättäkää se viimeinen pitkä virke pois!
En vaadi loppua, jossa kaikki langat punotaan yhteen, päinvastoin, monesti on paljon kiinnostavampaa jos jotain jää avoimeksi, mutta tässä ei ole kyse siitä vaan tyylistä ja siitä, että luotetaan lukijaan.
Kirja on suomennettu nimellä Hyvät ihmiset. Aion käydä kurkkaamassa kirjastossa, onko suomentaja pystynyt paikkaamaan lopun kökköyttä.
Parhaita viime aikoina kohtaamiani loppuja, joissa tarina sulkeutuu mietitysti, mutta jättää oven raolleen on bhutanilais-kiinalaisessa draamaelokuvassa Koulu maailman laidalla, joka on katsottavissa Yle Areenassa.
Tässä elokuvassa on myös Hornbyn kirjaa parempi vastaus kysymykseen "How to be good?".
Kirja on suomennettu nimellä Hyvät ihmiset. Aion käydä kurkkaamassa kirjastossa, onko suomentaja pystynyt paikkaamaan lopun kökköyttä.
Parhaita viime aikoina kohtaamiani loppuja, joissa tarina sulkeutuu mietitysti, mutta jättää oven raolleen on bhutanilais-kiinalaisessa draamaelokuvassa Koulu maailman laidalla, joka on katsottavissa Yle Areenassa.
Tässä elokuvassa on myös Hornbyn kirjaa parempi vastaus kysymykseen "How to be good?".
Olen lukenut erään Hornbyn kirjan (“Alas on pitkä matka” suomeksi joskus sata vuotta sitten), mutta hänen tyylinsä ei minua puhutellut, joten olen jättänyt hänen romaaninsa rauhaan. Tästä voisi kyllä käydä kirjastossa lukemassa viimeiseen lauseen :D Ja ehkä vähän selata kirjaa muutenkin.
VastaaPoistaMinä yritin kerran lukea Hornbyn romaania Uskollinen äänentoisto, mutta koin, etten ollut sen kohderyhmää. Elokuva About a Boy on käsikirjoitettu Hornbyn samannimisen romaanin pohjalta ja sen olen nähnyt. Siinäkin on merkityksellisyyden hakemista elämään kuten tässä hyvyyden pähkäilyssä.
PoistaAloin kehitellä Davidin ja GoodNewsin Pahiksesta hyväksi ihmiseksi -projektia eteenpäin. Jos he olisivat tehneet siitä kunnon bisneksen, niin markkinoille olisi tullut monenlaista tuotetta: oppaita, tehtäväkirjoja, tv-ohjelmia hyväksi muuttuneista tyypeistä, seminaareja, podcasteja ym ym.
Bhutalais-kiinalainen leffa maistui herkulta, erikoislaatuinen alusta loppuun. Kasvukertomus kaiken komeissa maisemissa, joista piti lähteä Australiaan asti…
VastaaPoistaTarkastelemasi kirja on minulle uppo-outo.
Ai että nuo maisemat olisivat upeita isolta valkokankaalta katsottuna.
PoistaMinuun teki suuren vaikutuksen elokuvan ihmisten hyväntahtoisuus ja kunnioitus toisiaan kohtaan.
Bhutanissahan on mitattu jo pitkään onnellisuutta vähän erilaisella mittarilla kuin se YK:n mittari, jossa me suomalaiset olemme pärjänneet hyvin.
Vastaan näkyvästi läppäriltä, koska anomyymissa kommentissa oli turhia sanoja ja muita rikkeitä iPadin käytön tapaan. Jäi kokonaan maininnatta elokuvassa ilmenevä hyvyys. Kaukaisen kylän aikuiset miehet ja koulun oppilaat ottavat vastaan uuden opettajansa aseista riisuvan lämpimästi. Nuorelle miehelle kirkastuu vasta kaukana Bhutanista, mitä suurenmoista hän olikaan kokenut korkealla vuoristossa. Avoin loppu antaa katsojalle mahdollisuuden sepittää opettajalle elämän polkua. Kuvittelen, että unelma laulajan urasta Australiassa kuihtui. Jotakin aivan muuta ja vuoristokokemuksen muovaamaa tunkee tilalle.
PoistaNiin, ja siellä sanottiin lähtiessä, että täällä me olemme.
PoistaVuoristossa ihmisillä oli toisilleen isompi merkitys kuin pääkaupungin väellä, ja miten paljon he arvostivatkaan lapsiaan, kohtelivat heitä yhtä arvokkaasti kuin aikuisia.
Hyvyys niin ihmisiä kuin jakkejakin kohtaan kumpusi kunnioittamisesta.
Minulle tuli tästä elokuvasta kohottunut ja virkistynyt olo.
Olen lukenut tämän kirjan silloin aikojen alussa, mutta postauksesi ei pistänyt mitään kelloja soimaan. Nyt alkoi kyllä kovasti kiinnostaa se viimeinen virke... 😉
VastaaPoistaNo, se on vain turha. Lopetus olisi ollut täydellinen juuri ennen sitä selittelevää ja koukeroista virkettä. Voin kuvitella Hornbyn ja kustannustoimittajan väittelevän kirjan lopusta ja Hornbyn voittavan. :) Suomenkielinen teos on jo matkalla minulle.
PoistaNo niin, nyt on vertailu menossa. Suomennoksessa pitkä virke on jaettu kaksoispisteen kohdalla kahdeksi eri virkkeeksi, kuten suomen kieleen paremmin sopii ja hyvä onkin. Sama ongelma pysyy, lopun kaksi epämääräistä höperehtivää virkettä pitäisi karsia pois ja lopettaa siihen, kun Katie vakuuttelee itselleen: "Minä voin elää tätä elämää. Voin voin."
Poista(Olisin kyllä jyrkkä ja vaativa kustannustoimittaja! Heh, kaikista kirjoista, joiden työstämisessä olisin mukana, tulisi minun kirjojani. Sitten kun kirjaa kehuttaisiin omaäänisyydestä, niin kenenkäs ääni se olisi... ?)
Vaikuttaa kyllä tematiikaltaan mielenkiintoiselta kirjalta, vaikkakin tavallaan siinä kai irvaillaan myös hyvyydelle ja koko ajatukselle hyvyyden olemassaolosta tai mielekkyydestä, mikä vie ajatuksia kyyniseen suuntaan.
VastaaPoistaSitten on vielä sekin, että hyvyys ei liene identtisesti sama asia kuin hyväntekeväisyys. Jälkimmäinen johtaa helposti vain hyväksikäyttöön, jos välissä ei ole filttereitä. Huomio rakkauden ja rahan lähtökohtaisesta epädemokraattisuudesta on hyvä, joskin demokraattisuus on erheellisesti ymmärretty tasa-arvon synonyymiksi, mitä se ei ole. Oikeastihan demokratiassa on kyse valtaa pitävien vallankäytön rajoittamisesta sillä, että "kansan tahto" toimii kontrollijärjestelmänä. Hyvän jakautumisesta se ei sano mitään. Hyvinvointivaltiossahan on päinvastoin kyse vallankäytöstä, jolla tuloja siirretään niitä ansaitsevilta valtiolle (ja oletettavasti sitten valtion palvelujen kautta köyhille).
Ihmisen on hyvä aloittaa hyväntekeminen välittömästä lähipiiristään ja edetä siitä sitten kykyjensä, voimiensa ja varojensa mukaan ulkokehille. Jos tuntee, että tämä on tylsää, eikä sisällä riittävästi eksotiikkaa, voi siirtää "lähipiirinsä" sijaitsemaan vaikka afrikkalaisessa kylässä. Se ei ole suositukseni kelle tahansa, mutta jollekin voi olla oikea ratkaisu. Monen keski-iän kriisiä kokevan ongelma vain on se, että lähipiiri vaikuttaa kiittämättömältä (olisivatko sekä Katie että David tavallaan tunteneet niin) ja siksi hyvyyttä halutaan jakaa jollekin, jonka oletetaan palkitsevan siitä paremmin.
Juuri tuo kyynisyys jätti minulle ikävän maun. Hornbyn kirja on parinkymmenen vuoden takaa, mutta sen jälkeen on kirjoitettu paljon (kyllästymiseen asti) kirjoja haparoinnista ja elämän merkityksellisyyden kadottamisesta.
PoistaKuka kirjoittaisi hyvän kirjan selkeästä elämästä ja ilosta?
Kaukana olevia on yleensä helpompi tukea kuin lähimpiä, mutta ei siinä kauas auttamisessakaan mitään pahaa ole. Jotkut kyselevät kauheasti motiivien perään, ja jos erehdyt kertomaan auttamisestasi julkisesti, niin tulee syytöksiä hyvesignaloinnista. Autetuille on kuitenkin ihan sama, millä mielellä se apu on ojennettu ja tottakai auttaminen on hyväksi myös antajan mielelle ja avun julkistaminen voi toimia mallina.
No, itse en pystyisi majoittamaan työhuoneeseeni ketään tuntematonta, ellei pakko ole, mutta voin kyllä olla hyödyksi pakolaisille kodin ulkopuolella.
Ystävyyttä ei kenenkään tarvitse teeskennellä. Voi pikku Mollya.
David heräsi muuttumaan ilmeisesti avioeron pelossa ja Katie oli valinnoissaan etsivä ja epävarma. GoodNews jäi ohueksi hahmoksi, ihan sama vaikka Davidin muutoksen olisi saanut aikaan isku päähän ja aivojen tärähtäminen uuteen asentoon.
Ihmiset ovat kovia normittamaan sitä millä tavoin toiset auttavat kolmansia. Ei saisi olla mitään omia preferenssejä tai motiiveja.
PoistaTörkeää, itsekästä ja kyynistä käytöstä ei sen sijaan normiteta yhtä myrkyllisesti. Se kai hyväksytään sellaisenaan ja muodostaa normittajille pienemmän moraalisen uhan, koska vastaa heidän ihmiskäsitystään.
Mutta minimissään, kyllä ihmisten nyt ainakin omista jälkeläisistään pitäisi huolehtia. Omien eläköityneiden vanhempienkaan muistamisessa ei olisi mitään pahaa, varsinkaan Suomessa, joka on yksinäisten ihmisten maa. Eri asia sitten, jos itse ovat niin kärttyisiä ja epäsosiaalisia, etteivät kaipaa seuraa.
Kaukaa auttamisessa on skaalavaara. Jos lähtee hakemalla hakemaan autettavia, tulee hyvin pian vastaan tilanne, jossa autettavien määrä paisuu eksponentiaaliseksi, johtaen lopulta siihen, ettei voi auttaa niitä ensimmäisiä autettavia. Jos sana leviää, että on auttanut jotakuta, tulee jo kohta kymmenen asiasta kuullutta vaatimaan samaa itselleen milloin milläkin oikeudella.
Voi tietysti antaa rahansa ammattiauttajille, jotka sitten auttavat puolestasi, ja saat hyvän mielen ja ehkä kerran vuodessa kortin joltakulta lapselta, joka on hyötynyt rahoistasi. Jollekin tämä voi olla hyvä tapa säilyttää sopiva etäisyys autettaviin ja näiden ongelmiin.
Itse näen mieluummin auttamisen investointina. En tule vaatimaan takaisinmaksua, mutta silloin kun joku haluaa sen vuosien jälkeen tehdä ja hänellä on (osittain apuni ansiosta) siihen resursseja, kuten vakituiset tulot, en todellakaan kiellä niin tekemästä. Ihmisen kunnia on pyhä asia, jota ei pidä holhoamisella hävittää.
Tästä myös seuraa havainto, ettei kaikkia voi auttaa. Tai ehkä voisi, mutta auttamistavat eivät voi olla samoja. Rahaa ei voi tai ainakaan kannata antaa päihdeongelmaiselle tai uhkapelurille. Ei myöskään sellaiselle, joka ei pystyisi pitämään sitä itsellään, kuten kerjäävä lapsi, jonka takana väijyy aikuinen valmiina ottamaan kerjätyt rahat. Tällaiset tapaukset on parempi jättää ammattiauttajille, joilla on laajempi rakenteellinen näkemys auttamiseen.
Onpa hyviä huomioita sinulla, kiitos niistä! Ei mitään omia motiiveja vaativat normittajat, sopiva etäisyys autettaviin, ihmisen kunnian säilyttäminen, erilaiset, järkevät tavat auttaa...
PoistaJoo, salaa, vastahakoisesti ja häpeillen pitäisi auttaa, ettei itsekkäät ihmiset koe itsään auttajia huonommiksi.
Yksi hyvä motiivi ystävällisyyyteen ja auttamiseen on myös "anna hyvän kiertää". Kun jakaa ympärilleen ystävällisyyttä, se tulee jossain muodossa takaisin, ei välttämättä millään takaisinmaksuperiatteella vaan ihan muualta ja muilta ihmisiltä silloin kun ei odota mitään, ja hyvä mielikin on palkka.
Sitä syyllisyyttä en suostu ottamaan vastaan, että tänne Suomi-onnelaan syntyneenä olisin velkaa jossakin muualla syntyneille. Esi-isäni eivät ole riistäneet köyhien maiden väkeä vaan olleet rutiköyhiä itsekin ja myös omassa elämässä on ollut erittäin niukkoja aikoja.
En ole esim afrikkalaista kummilasta tukiessani ajatellut muuta kuin, että on hauska tukea tätä lasta ja kuulla hänestä joskus jotain.
Perheen sisällä on hyvä olla auttamismentaliteettia molempiin suuntiin. Oma lapsi on lähellä itseä ja ymmärrän hyvin sen, että hyppää isommin ajattelematta lapsensa perään mereen tai palavaan taloon. Mielestäni lapsen tukemiseen on isompi velvoite kuin vanhemman ja on hyvä, että yhteiskunta hoitaisi vanhuksia juuri vanhuuden arvokkuuden säilyttämisen vuoksi.
HOW TO BE GOOD - Erinomainen kysymys. Meistä jokainen voisi periaatteessa kirjoittaa tuon otsikon alle omat mietteet ja ohjeet. Olisipa jännä lukea, saattaisivat poiketa toisistaan isostikin 🙂
VastaaPoista