perjantai 5. huhtikuuta 2019

Kirjoista ja muusta kulttuurista ja elämästä



Tämä viisas lause on Suomalaisen kirjakaupan kassin kyljestä. Siellä on ollut myynnissä kasseja muillakin teksteillä. Tämä on niin itsestäänselvä, tosi ja paikkansa pitävä. En voi edes kuvitella, miten jaksaisin elää, ellen saisi lukea. 
Lukeminen on (lähes) yhtä tärkeää kuin ihmissuhteet. Kakkosena tulee sitten kaikki muu kulttuuri, elokuvat, musiikki, näyttelyt ja teatteri. Kolmosena elämästä selviämisessä on luonto, kesä ja matkat.

Kävin muutama päivä sitten sinivuokkopaikassani katsomassa, joko pian näkisin siellä jotain sinistä. Ensin näkyi lehtiä, nekin niin kauniita, etten sanotuksi saa... ja siellä ruskeiden puunlehtien lomassa, mitä näenkään, sinivuokon nuppuja ja jo auki olevia kukkia!
Perun puheeni vanhuuden tuntemuksista Eeva Kilpi -keskustelussa, yhtäkkiä en tunnekaan itseäni vanhaksi, vaan nuoreksi ja virkeäksi - koska KESÄ!

Sitä kyllä ihmettelen, miksi lehtijutuissa nimetään ihaillen, ei ironisesti,  ikinuoriksi sellaiset kahdeksankymppiset, jotka pyrähtelevät revityissä farkuissa ja tennareissa.
Nuorten pitää vaihtaa taajaan tyyliään, kun "mummot" vievät vanhuuden pelossaan heidän protestinsa. 



Muutamista luetuista kirjoista

Luin jokin aika sitten Teemu Keskisarjan kirjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus. Kirja näyttää elävän nuoren miehen, ei sellaista hymisteltyä pyhimystä, mistä niin usein Aleksis Kiven päivän yhteydessä on puhuttu ja kirjoitettu. Keskisarjan A Kiwi on hulivili, ystäviensä vipeillä elävä, boheemi, rakastettava pummi, Suomen ensimmäinen ammattikirjailija, joka ei koskaan tehnyt muuta työtä kuin kirjoittamista ja joka eli täysillä kaikki vuodenajat, ei vain syksystä jouluun, kuten Eino Leino on runossaan kirjoittanut. Kivi oli äidinkielinero, haaveilija ja poikkeuksellinen ihminen. Hänen viimeiset symbolisesti tulkitut sanansa 'Minä elän' olivat Keskisarjan mukaan aivan arkinen huomautus ja korjaus kuolinvuoteen ympärillä hääränneille, jotka arvelevat, että kyllä se jo tais kuolla. Minä elän, elän! Pidän kovasti tästä herkullisesti kirjoitetusta tietokirjasta.

Olen juuri lukenut kaksi osaa Elena Ferranten Napoli -sarjaa, Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina. Odotin näiltä kirjoilta paljon, koska pidin niin kovasti Ferranten hurjasta romaanista Hylkäämisen päivät
Huokaus, toinen osa oli harvinaisen pitkästyttävä bestselleriksi. Minä olisin kustannustoimittajana karsinut puolet viidestäsadasta sivusta. Olen muutoinkin hieman pettynyt. Luulin, että näissä kirjoissa olisi enemmän italialaisesta yhteiskunnasta ja historiasta. Nyt pääpaino on siinä, kuka suutelee ketäkin, ja tuntuu, että luen jotain saippuasarjan käsikirjoitusta. Luulen, että näiden kirjojen pohjalta tehty tv-sarja onkin kirjoja parempi. Aion kyllä lukea ne kaksi muutakin osaa vielä. Kesällä, varpaat vedessä.

Ryhdyin jo tylsän Ferranten ohessa lukemaan Eeva Kilven romaania Tamara, jonka olen lukenut aiemmin silloin kauan sitten heti kirjan julkaisun jälkeen 70-luvun alussa. Seuraavaksi luen ehkä Isaac Bashevis Singerin teoksen Nuori mies etsii rakkautta.  


Konserteista

Kävin Lahden Sibeliustalolla Anneli Saaristo 70 vuotta -juhlakonsertissa. Laulaja antoi kaikkensa, vaihtoi iltapukujakin kolmesti. Konsertti koostui Saaristolle tyypillisistä väkevistä balladeista, flamencotyyppisistä lauluista ja jazzahtavista iskelmistä.
Erityistä konsertissa oli laulajan juonnot, jossa oli paljon komiikkaa ja taustatietoa hänen esittämistään lauluista.
Yksi balladeista oli Kuutamon poika, Hijo de la Luna. Minulla on tämän kappaleen alku sen alkuperäiskielellä espanjaksi laulettuna puhelimeni tunnusäänenä. Annan sen monesti soida kokonaan, kun en halua vastata, koska se on niin äärimmäisen kaunis. Kerran jossain lounaskahvilassa eräs mies tuli kysymään, mikä musiikki minulla soi, ja sanoi, että siinä on jotain harvinaisen tenhoavaa. No, nyt vasta kuulin laulun sanoman: syntyy albinolapsi, joka on tummaveriselle isälle käsittämätön asia, häpeä ja tragedia.
Meidän lähellä Iitissä on kesän alussa pienimuotoiset kamarimusiikkijuhlat. Sinne olemme varanneet lippuja, toinen klassisen musiikin konserttiin Iitin kirkkoon, toinen kevyempään Verlan paperitehdasmuseolle.


Elokuvista ja tv:stä nähdystä

Kävin elokuvissa katsomassa Asghar Farhadin ohjaaman espanjalaisen elokuvan Kaikki tietävät. Eniten minua houkuttivat tätä katsomaan näyttelijät Penelope Cruz ja Javier Bardem. He olivat tosi hyviä rooleissaan, ja Penelopehan on maailman kauneimpia naisia, mielestäni.
Elokuva on rikoksen kuvaus. Sen loppu on juuri oikea, koska se jätti puitavaa, niin elokuvan henkilöille kuin katsojallekin. Muuta minua innostavaa tässä elokuvassa oli kesä ja Espanja. Ohjaaja on minulle tuttu muutaman vuoden takaisesta palkitusta elokuvastaan Nader ja Simin: Ero. Tiesin odottaa tasokasta. 

Televisiossa alkoi uusi sarja Aikuiset, jonka nimi on ironinen. Pitäisi olla aikuinen, mutta kun se on niin äärimmäisen vaikeaa, kun ei kestä mitään vaikeuksia eikä erilaisuutta. Päähenkilönä on nuori nainen Oona. Häntä esittää Anna Airola, joka on näyttelijä Oona Airolan sisar. Sisarukset vaikuttavat yhtä hurmaavilta ja osaavilta molemmat.
Katsoin vasta ensimmäisen osan, mutta voin sanoa, että minua nauratti kovasti. Kyseessä on milleniaalisukupolven, ns. terapiasukupolven parodiointi. Samaa mitä Sarah Andersenin sarjakuvakirjoissa, joista kirjoitin jokin aika sitten. 
Katsoimme tämän mieheni kanssa. Häntä ei naurattanut yhtään. Tämä huumori ei siis pure kaikkiin.
Sarja on nähtävissä kokonaan Areenassa.


Näyttelyistä

Käväisin lyhyesti Tampereella muutama viikko sitten ja ohjauduin Finlaysonin alueella sijaitsevaan Vakoilumuseoon. Kiinnostava!
 
Viimeksi käymäni näyttely on Poliittisen valokuvan näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä Kaapelitehtaalla. Käyn katsomassa tämän näyttelyn vuosittain. Tänä vuonna näyttelyn nimi on Mahdollisuus
Pidän tarinallisista taidenäyttelyistä. 
Minuun vaikutti erityisesti kaksi kokonaisutta, Airin Bahmanin iranilaisesta Irakin puolelle vuoristoon paenneesta kurdiyhteisöstä kertova Tasavertaisina vuorilla ja Laia Abrilin laaja näyttely On Abortion, joka on ensimmäinen osa hanketta A History of Misogyny. Tämä osa näyttelyä on enemmän museotyylistä esineineen ja tarinoineen kuin valokuvaa. 
Miten pahoja asioita naisille onkaan tehty uskontojen ja politiikan nimissä ja tehdään yhä, meillä ja muualla. Näyttelyn koonnut Abril sanoo, ettei mistään aborttirajoista tarvitse kiistellä, jos abortti on saatavilla, koska kukaan ei halua sitä, ellei kipeästi tarvitse ja tietenkin mahdollisimman aikaisin.   

Airin Bahmani, Yhdenvertaisina vuorilla

Meillä on huomenna Suomen Kameraseurojen Liiton vuosinäyttely Kouvolassa. Näyttely on pidetty täällä monesti ennenkin. Olen menossa avajaisiin ja illalliselle. Käyn myöhemmin katselemassa kuvia väljemmin. Avajaiset on huonoin tilanne katsoa taidetta, mutta onhan se mukavaa nähdä välillä tuttujakin ja olla mukana puolison harrastuksissa. 


Ruokakulttuuria

Helsingissä näyttelyreissulla söimme kasvisravintola Silvopleessä. Herkullista, monipuolista! Suosittelen.  


Meillä kotona Mentula-residenssissä 

Kodin tekstiilejä uusitaan ja tehdään kevätsiivousta. Pois talven nuhjuisuus ja tummat värit! Kun koti on kunnossa on kiva taas uppoutua kirjoihin. 
Aurinko paistaa ja lämmintä on kymmenkunta astetta. 
Eilen pieni lapsenlapsi halusi syödä iltapuuronsa parvekkeella. Partsikausi tuli näin aloitetuksi. Tänään juomme siellä päiväkahvit. Tietenkin leivosten kera.  
  
Aurinkoista viikonloppua teille lukijani!

--------------

Myöhemmin:
Ai niin, yksi kulttuurimuoto unohtui - vaatteet. Palasin juuri kauppakeskuksen muotinäytöksestä. Lavalla oli mm. Anne Pohtamo (Miss Universum 1975) ja monipuolisesti taiteellinen Jorma Uotila. Jorma teki piruetteja kujeelliset kesähatut päässään ja kertoi omasta Absolute Motion -korusarjastaan. Ihana elämäniloinen Jorma!


P. S. Olen vähän muuttanut blogini nimeä, mutta kyllä sillä vanhallakin tänne löytää.


16 kommenttia:

  1. marjatta

    ihanan kirjava kulttuuripitoinen postaus. erityispaljon pisteitä sinulle siitä, että et jää kotisohvalle nauttimaan älypuhelimesi räätälöidystä viihteestä.

    olen satavarma, että kulttuurijutuissa käyminen edistää terveyttä ja lisää elinvuosia. kulttuurin harrastaja elää kahdesta kolmeen vuotta pidempään kuin kulttuuria vieroksuva. tämä on faktatarkistettua tietoa!

    ferrantesta olen niin samaa mieltä. minulla oli hirvittävä uteliaisuus ja kiihko selvittää se napoli-yhtälö, mutta teksti ei yksinkertaisesti napannut. yleensä keksin lukemastani ja näkemästäni loputtomia adjektiiviketjuja, mutta ferrantesta tulee mieleen oikeastaan vain saippua, joten vaihdoin haanpään koottuihin.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjavuuttahan tämä elämä on. Älypuhelimelta luen vain sähköpostit. En pidä niin pienistä ruuduista.

      Napoli-sarjaa mainostettiin kovasti, mikä nosti odotuksia. Se on yllättävän kesy, kun vertaa hänen aiemmin kirjoittamaansa romaaniin Hylkäämisen päivät, joka kertoo mielen hajoamisen uhasta jätetyksi tulemisen jälkeen. Napoli-sarja on liian juonivetoinen. Kyllähän ne tyttöjen persoonat vahvistuvat pitkässä proosassa, mutta heidän ohellaan siinä kuljetetaan paljon yksipuolisia hahmoja, joista ei jää mitään erityistä mieleen.

      Poista
  2. Minä luin Ferranten eka kirjan ja olin samoissa mietteissä, että liian viihteellistä minulle. Aloitin kyllä toisenkin kirjan, mutta aika nopsasti päätin, että ei ole minun kirjasarjani. Onhan tuota muutakin luettavaa, vaikka puutarhalehtiä ennemmin. On tämä kevät niin ihanaa aikaa. Alan ajatella kevättä jo marraskuussa, koska muuten en kestäisi sitä harmautta ja märkää pimeyttä. Postasin kevätkirjoistakin marraskuussa :)
    Eilen ostin narsisseja ulkoruukkuihin. Voi tuota ihanaa sirkutusta tuolla ulkona.
    Aurinkoista viikonloppua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toinen osa on minusta ensimmäistä huonompi, toisteinen ja turhan pitkitetty. Kirjat on lopetettu lauseeseen, joka koukuttaa lukemaan seuraavan osan, mutta odotus ei ainakaan toisessa osassa täyttynyt.
      Aion lukea ne kaksi muuta osaa vielä jossain vaiheessa. Minua alkaa kehutuissa kirjoissa askarruttaa, mikä niissä saa ihmiset hurmaantumaan. Edellisen kerran näin tapahtui valtavasti mainostetun Erik Axl Sund -dekkaritrilogian kanssa. Luin ja päivittelin sitä, miten niihin oli koottu aivan kaikki sillä hetkellä myyvät ja kohutut kauheudet melkein parodian kaltaisesti.

      Minä en tarvitse talvea mihinkään muuhun kuin kesän taustaksi. En harrasta talviurheilua ja kävelykin on hankalaa paksuissa vaatteissa ja huonoilla keleillä. Pitkä pimeys alkaa kaiken lisäksi masentaa.
      Kevät on kaunis vuodenaika. Valo lisääntyy, kasvit elpyvät ja muuttolinnut palaavat.
      Narsissit on ihania. Minä ostin pienen orvokin parvekkeelle. Pääsiäiseksi tekisi mieli hankkia narsissikori.

      Aurinkoa sinnekin! <3

      Poista
  3. MM

    minnekäs unohit tärkeiden asioiden listalta liikunnan! Tai et minnekään: olihan Jorman piruetit sitä. :)

    Täällä täys talvi: jäällä painellaan niin että hippulat vinkuu ja sukset katkee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, no kuule, listaukseni lopussa kyllä mielessäni kävi, että ruumiinkulttuuri jäi. Onneksi mainitsin Jorman.

      Meidän perheen toinen osapuoli harrastaa urheilua sekä penkkiurheilua molempia innolla, minä vähäisemmin.

      Minä tykkäsin ennen hiihdosta, mutta sitten tuli erinäisiä vaivoja, mm. peukalonivelten leikkaukset, jotka vieroittivat minut siitä lajista. Pitäisi alottaa uudestaan. Olen kyllä nauttinut hiihtämisestä ennen. Se onnen tunne, kun suksi luistaa ja uudet maisemat avautuvat. Vuokatin aurinkolatu ympäri pientä lampea huhtikuussa muutama kevät taaksepäin oli mahtava elämys. Kadehdin sinua, jolla on hiihdon rytmi hallussa. Kävely ja pyöräily ovat minun ulkolajejani.

      Poista
  4. Ilman vakituista kirjapinoa en tule toimeen, muu kulttuurin harrastaminen on jäänyt vähemmälle kaupungista muuton jälkeen.
    Ulkoilu ja kevätluonnon ihmeet ovat voimaannuttava yhdistelmä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ollaan samiksia! Kirjapino antaa varmuuden, että aina viihtyy.
      Otan pienellekin bussi- ja junamatkalle kirjan mukaan. Kerran hurautin vahingossa meidän pysäkin ohi Kouvolaan, kun olin niin uppoutunut lukemaani. No, meiltä on 12 minuuttia Kouvolaan, kävin siellä kääntymässä.

      Nyt kyllä kelpaa ulkoilla. Ensi viikolla viilenee, mutta kesää kohti mennään.

      Poista
  5. Kevät on saapumassa sinnekin, muistan vieläkin kuinka sitä joka vuosi odotti yhtä innokkaana ja samalla turhautuneena, jos sattui lumi vielä satamaan. Ja usein sattui! Täällä ollaan kevään kanssa jo pidemmällä, monet kevätkukat jo kukkineet ja joissakin puissa lehdet puhjenneet. :)

    Mietin tuota “mummojen” pukeutumisasiaa: ei kai revityt farkut sinänsä enää mikään erikoinen muoti-ilmiö ole (olivat muotia jo minun nuoruudessani teineillä ja nykyään kaikilla), vaan niin yleinen ettei sillä oikein voi viestiä enää mitään. Minusta “mummot” ja “papat” saavat pukeutua, miten haluavat ja toivottavasti pukeutuvatkin! Ei se välttämättä ole vanhuuden pelkoa: ei minua esim. kiinnosta kukkamekot välttis “mummonakaan”, pukeudun mustaan goottityylillä jos sattuu huvittamaan. En tykkää, että pukeutumiselle asetetaan ikärajoja. Itse asiassa saatanpa “mummona” alkaa pukeutua viktoriaanisiin hameisiin ja viittoihin – tekisi mieli jo nyt :D

    Kirjoista… Elena Ferranten Napoli-sarja on minulta edelleen lukematta. Ehkäilen yhä sen kanssa, mutta kirjat eivät sinänsä vanhene eli lukupäätöstä ei tarvitse tehdä nyt tai edes heti. Mutta korviini (tai silmiini pikemminkin) on kantautunut samaa kuin sinäkin toteat eli että on jokseenkin pitkäveteistä ja kuivakkaa. Kokeilemalla itse se oma mielipide tietenkin selviää, mutta toistaiseksi ei kiinnosta niin paljon, että ottaisin lukuun.

    Blogisi uusi nimi on hyvä ja kuvaava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uusin muotitrendi ilmeisesti onkin pitkähihaiset, korkeakauluksiset, vanhanaikaisella tavalla naiselliset ns. amish-mekot. Tämä varmaan vastapainona seksikkäälle pukeutumiselle. Tv-juontajilla ja Lindexissä, H&M:ssä ja muissa tämäntyyppisissä liikkeissä olen nähnyt juuri nyt tällaisia kesäleninkejä.

      Sitä ostetaan, mitä myydään, valitettavasti yleensä vain kerrallaan yhtä ja samaa, eli pintamuotia.

      Myös minun nuoruudessani 60-luvulla farkkuja revittiin (valmiiksi reiällisiä ei ollut) ja ommeltiin turhia paikkoja. Minäkin ompelin ehjiin housuihini jotain tilkkuja. Isäni piti pyörän takalavasta kiinni, kun olin lähdössä näissä housuissa "ihmisten ilmoille". Tietenkin polkaisin tieheni.
      Joo kyllä, revittyjä farkkuja on nykyään kaikilla, onneksi kaupassa on ehjiäkin. Silloin kun mentiin minimuotiin, niin muita helmapituuksia ei ollut, vaikka vanehmmat naiset olisivat sellaisia kaivanneet. Oli vain miniä ja vielä minimpää. Minihame tai hotpantsit ja maxitakki oli yleinen nuorilla naisilla.
      Minusta mini on edelleen nätti nuorilla, ja pikkushortsit ( ne 70-luvun hotpantsit) myös, varsinkin jos alla on tightsit.
      Minun estettiseen silmääni nämä eivät näytä hyviltä kovin monella 70-vuotiaalla, varsinkaan nuo kalsarimaiset tightsit lyhyen paidan kanssa, silloin jos reisistä on pyöreys kadonnut, kuten vanhemmiten vääjäämättä käy.
      Jokainen saa pukeutua kuten haluaa, tietysti, ja niin, että on mukava olla ja tuntee tyylin omakseen. Kaikki muoti ei ole aina pukevan näköistä kaikkien päällä eikä kaikkien silmään.

      Tuossa kirjoituksessa viittasin siihen, että usein mediassa vanhoista etsitään ja heissä kehutaan sitä, mikä muistuttaa nuoruudesta, vaikka se olisi aivan pinnallista. Vanha ihminen tennarimainoksessa revityissä farkuissa risti-istunnassa kertoo arvoista ja arvostuksista.

      Itse pukeudun tavallisesti, klassisesti, joskus mukana jotain leikkisää.
      Odotan niin sellaista kesää, että voisin pukeutua kevyemmin ja tarkenisin kesäleningeissä. Inhoan sanaa mekko ja olen ottanut käyttööni vanhahtavan sanan leninki. Minusta aikuisilla mekkoja ovat vain Marimekot ja muumuu -tyyppiset rantamekot ja halaatit.

      Elena Ferrante on kirjoittanut myös kirjan Amalian rakkaus. Luulin, etten ole lukenut sitä, mutta kun kävin blogeissa lukemassa ja näin lainauksia, niin muistin. Hurja kirja, aivan eri tasoa kuin tuo sarja, joka on ehkä kirjoitettu vähemmän kunnianhimoisesti ja enemmän kaupallisuus mielessä.

      Poista
  6. Luin Ferranten Napoli-sarjan - paitsi just tuo kakkososa, sen jätin puolivälissä kesken. Muuten sarja oli kiinnostava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Mielenkiintoista että samat keskustelut ja liikkeet elimme täällä Suomessakin. Kaikessa oli niin paljon tuttua. Italiassa kaikki vain paljon monimuotoisempaa ja rajumpaa. Oliko fasismin väkivaltainen perinne syy siihen että vasemmistoradikalismiinkiin liittyi terrorismia, mitä on vaikea ymmärtää.
    Italiassa on 60 miljoonaa asukasta, joten yhteiskunnallisissa mullistuksissa on kyseessä suuret rahat.
    Kaikkineen puutteineenkin Italia on meille ehkä juuri se Euroopan maa, missä haluaisimme olla niin paljon kuin mahdollista. Arkkitehtuuri, maisema ja ihmisten ystävällisyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, sitten minäkin jatkan Ferrantea. Noissa loppuosissa on varmaan enemmän yhteiskunnan muutoksista.

      Olen käynyt Toscanan alueella ja Sisiliassa. Rooma tekisi mieli nähdä sen historian, arkkitehtuurin ja taiteen vuoksi ja siksi, että se on Rooma! Muutamien elokuvien kuvauspaikoilla olisi myös hauska pistäytyä.
      Milanossa haluaisin kuljeskella muotiviikkojen aikaan ja istua katukahvilassa katselemassa ihmisiä, mikä on mukavaa toimintaa kaikilla matkoilla.
      Olen pitänyt kaikista niistä Välimeren maista, joissa olen käynyt. Se lämpö, valo ja meren läheisyys tekee ihmisistä hyväntahtoisia ja olosta rentoa. Ollapa juuri nyt astmaisine keuhkoputkineni välimerellisessä ilmastossa - se olisi kaksi päivää ja hengitys kulkisi kevyemmin.

      Poista
    2. Rooma on kaikista upeista Italian kaupungeista vaikuttavin. Antiikin monumentit yhdistettynä renessanssiin ja barokkiin. Samaan aikaan intiimi kaupunkitila ja italialainen tyylitaju. Yhdistelmä on ainoa laatuaan.
      Luin muuten juuri Domenico Starnonen kirjan Kepponen, joka alkoi lupaavasti, mutta sitten se muuttui jaaritteluksi. Tunsin siinä sanojen pyörittelyssä jotain samaa mikä välillä ärsytti Ferranten kirjassa. Sitten huomasin kansiliepeestä että Starnone on Anita Rajan aviomies. Rajan epäillään olevan pseudonyymi Ferranten takana, mutta hän ei ole kommentoinut asiaa mitenkään. Starnone on syntynyt Napolissa. Taitaapa ollakin herra S pääjehu Ferranten takana. :o)

      Poista
    3. Olisko peräti yhteistyönä laaditut nämä kirjat?
      Henkilöllisyyden salaaminen on varmaan myyntikikka.

      Poista
  7. Harrastat hyvin monipuolisesti kulttuuria ja tämä kooste siitä kiinnostavaa luettavaa. Ehkä minäkin enemmän, mutta mahdollisuudet ovat kaukana, joten monesti jää kulttuurini kesäteatteriin, elokuviin ehkä kerran vuodessa. Kirjastossa tulee piipahdettua melko usein, mutta eniten rakastan kirjoittamista ja kuvaamista. Liikunta on myös minun juttuni iän sanelemissa rajoissa ja pukeutuminen mieluisinta maastoasuun.
    Muistan hyvin nuo nuoruuteni -60-luvun keskipaikan vannehameet ja tennarit.
    Blogisi uuden nimen huomasin vasta, kun mainitsit siitä. Osuva ja hyvin passeli nimi.
    Jos Mentula-residenssissä ollaan keväässä jo syvällä ja herkutellaan partsilla leivoksilla, niin täällä Koillismaalla katsellaan valkoisia maisemia vielä pitkä aika. Nyt hankikantojen vuoro, kunhan nämä muutamat harmaat päivät vaihtuvat aurinkoisiin takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oma tekeminen on kyllä tosi antoisaa. Kun on tottunut kirjoittamaan, niin alkaa heti muovata sanoiksi kaikkea kokemaansa ja näkemäänsä, vaikka vain itselleen.

      Minä tykkään myös liikkua, rajoitusteni mukaan, ja tavallisin asu on tuuli- tai toppapuku ulkona ja joku vanha pehmeä jumppahousu&paitapusero&villatakki sisällä. Ei näillä keleillä pärjää missään hienoissa kamppeissa. Sitten kun lähden johonkin tilaisuuteen, niin laitan päälleni leningin ja vaihdan toppatakin villakangastakkiin. Nykyään ei kyllä tarvitse pukeutua teatteriinkaan, mikä on ihan hyvä. Jokainen saa olla niin kuin haluaa.

      Vannehameet...joo ja tärkätyt alushameet. Ne oli ennen miniä ja maxia, jonka jälkeen tuli etniset vaatteet, Afrikka-tunikat, eteläamerikkalaiset ponchot ja otsapannat. Minulla oli vielä ylioppilaana 1969 tätimäinen jakkupuku päiväasuna ja vaalea pitsileninki hansikkaineen iltajuhlassa, mutta seuraavana vuonna opiskelijana jo hävitin ne. Tyyli muuttui täysin. Tuli samettihousut ja muu rento look niin tytöille kuin pojille ja juhlapukeutuminen muuttui arkisemmaksi.
      Se on meillä Suomessa arkista edelleen. Katselin kerran Espanjassa hääseuruetta. Naiset olivat kuin eksoottisia lintuja kampaajan laittamine kampauksineen ja harkittuine asuineen, ja voi sitä tuoksupilveä. Siellä suomalainen juhlasu olisi näyttänyt alipukeutumiselta.
      Muoti on kiinnostava asia. Se on erilaisat eri maissa ja seuraa aikaa ja sen ilmiöitä, kuten nyt peittävämmät kesäleningit metoo-liikkeen mainingeissa.

      Meillä tuli takatalvi, tai sitä keikkumistahan tämä on. Lunta tuli tänä aamuna taivaan täydeltä. Hyvästi partsielämä!

      Poista

Vilna-tekstit 3, kirkonmenoja ja tanssia

Vilnan katedraalin kattopatsaita Vilnassa yllättää kirkkojen paljous. Suurin osa niistä on katolisia. Poikkeilimme monissa niistä miel...