Mietin edelleen, miten suhtautua ikäviin uutisiin maailmalta ja miten kertoa
niistä sekä myös yksityiselämän ikävistä asioista lapsille.
Pekka Saurin teoksesta Ratkaisemattomien kysymysten kirja löytyy miete suhtautumisesta kärsimykseen.
Olisi siis löydettävä se optimaalinen asetus, joka päästää tietoisuuteen riittävän määrän ihmisten ja elollisten kärsimystä, että voi sanoa toimivansa realistisen ymmärryksen pohjalta - muttei kuitenkaan niin paljon, että musertuu ja menettää toivonsa, toimintakykynsä.
Sitä pistettä kannattaa lähestyä varovaisesti.
Voi tietysti olla, että on parempi jättää kokeilematta. Ja monet jättävätkin.
Pitää siis tietää oma musertumiskynnyksensä. Luulen, että itse tapahtumat eivät muserra meitä niinkään vaan suhtautumisemme niihin. Joku lamaantuu vähästäkin uhasta, joku saa kimmokkeen toimia.
Veimme pienet pojat tänään kotiin Turkuun.
Olimme palatessa haikealla mielellä. Lasten haavoittuvuus teki minut surulliseksi.
Mieheni oli ottanut mukaan paluumatkalle Tuure Kilpeläisen & Kaihon Karavaanin musiikkia. Pidän Kilpeläisen hienosta lyriikasta ja surumielisestä laulutyylistä. Nyt kappale Bonsaipuu kosketti minua erityisesti. Kuuntele tästä.
On pieni puutarha jossain galaksin reunalla
syttyvät ja sammuvat sen hehkulamput helminauhoina
soi lapsen hento parku, kun se astuu aikaan ikuisuudesta
sen polun varteen keräytyy surua ja suurta rakkautta
....
Tässä laulussa on paljon sellaista, mikä sopii edellisen kirjoitukseni jälkipohdiskeluihin. Samoin monessa muussa Kilpeläisen laulussa. Ajatuksen voima on yksi niistä.
Tanssi mun kanssani on iki-ihana rakkauslaulu, Yksinäisen miehen puku on voimakkaasti uhoava laulu elämästä eron jälkeen, Ystävänpäivä kertoo yksinäisyyden taakasta ja Hamahelmisydän isän hellyydestä pientä tyttöään kohtaan. ... missä ikinä kuljet aina salaa sua suojelen ...
Aikuisen pitää salata lapselta huolensa ja olla aikuisen lailla vakaa lapsen hätäillessä, ollaan sitten ruokakaupan jonossa tai panttivankeina kaappaustilanteessa. Lapseen keskittyminen auttaa myös aikuista itseään.
Kun sodan aikana on juostu pommisuojiin joku vanhempi on ulvonut omaa pelkoaan lapsensa unohtaen ja joku toinen taas vakuuttanut lapselleen, että ei ole hätää. Kumman lapsi selviää vähemmin vaurioin? Kumpi selviää vähemmin vaurioin? Se joka huolehtii itsestään vai se joka huolehtii toisesta?
Surumielisissä mietteissä siis tänään. Huomenna taas iloisemmissa.
Loppuun vielä yksi sitaatti itseltään Nietzscheltä:
Sitä varten meillä on taide ettei totuus luhistaisi meitä.
Minusta tuo Nietzschen sanoma on lohduttava ja tärkeä.
VastaaPoistaMinäkin olen ollut surullinen tai oikeastaan kauhistunut viime aikojen uutisista. Niitä ei tarvitsisi kuunnella, mutta tarve tietää missä ollaan menossa ja millaiseksi maailma muuttuu juuri näille pienille, kirkassilmäisille pikku Hilmalle ja Milkalle, joiden usko ja uteliaisuus elämään kuvastuu heidän kasvoiltaan. Milka, joka joku päivä sitten oppi konttaamaan kohti aikuisten maailmaa, ja Hilma, joka uskoo ihmeisiin, joita tulee vastaan joka päivä pörriäisten tai leppäkerttujen muodossa, miten he tultuaan aikuiseksi kokevat muuttuneen maailman? Millaiseksi se on heitä varten muotoiltu.? Voivatko he iloita elämästä, vai onko se muuttunut heille pakkopaidaksi? Näitä kysymyksiä tulee miettineeksi, vaikka mitään vastauksia kysymyksiin ei ole - vielä. Maailma on täynnä ihmeitä ja hyviä asioista. Ehkä hyvyys voittaa pahuuden. Ehkä viisaus saa voiton. Niin sitä toivoisi.
Ihminen on kyllä hurjan joustava.
PoistaLapset ottavat asiat niin kuin ne ovat. Jo nyt on paljon rajoituksia lasten elämässä. Ennen lapset liikkuivat keskenään isolla alueella turvallisesti. Nyt vahditaan ja halutaan tietää tarkalleen, missä lapsi milloinkin on.
Tähän on kyllä kohu-uutisointi paljolti syypää.
Tilastojen mukaan väkivalta on vähentynyt, mutta kun yksityistapauksia paisutellaan, niin ihmiset saadaan pelästymään.
Toivotaan Liisu hyvän voimistumista! On siitäkin merkkejä.
Asuttiin pääkaupunkiseudulla kun Pekka Sauri piti Radio Cityssä Yölinjaa. Se loppui ainakin siihen kun Sauri siirtyi enemmän politiikkaan. Ohjelma oli kaiken kaikkiaan erinomainen.
VastaaPoistaMinusta lasta pitää suojata ainakin suodattamalla vanhempien ja aikuisten jutuista räikeimmät ylilyönnit. Luultavasti jotain on syytä kertoa, sillä lapset kyllä itse näkevät, kuulevat ja vaistoavat ja ehkä alkavat itse pohtia asiaa. Olisi tässäkin hyvä, jos olisi toimivat keskusteluvälit. Olen sitä ikäpolvea, että minulla ei ollut sitä omiin vanhempiin, eli he ilmoittivat jos ilmoittivat, mutta asioista ei erityisemmin keskusteltu, eikä kyseltykään ...
Minä en ole koskaan kuullut Yölinjaa. Saurin kirjassa "Parempaa kuin seksi" on fiktiivisiä Yölinjan keskustelutuokioita, joista osa huvittavia ja osa traagisia - ja osa myös tragikoomisia.
PoistaMinulla oli sama juttu lapsuudessa. Perheessäni ei keskusteltu lasten kanssa eikä kysytty heidän mielipiteitään. Monikin asia vaivasi pitkään, kun siitä ei voinut puhua.
Keskustelu on hyvä. Lasta pitää opettaa sanallistamaan huolensa, jolloin ne muuttuvat kevyemmiksi eikä niiden vuoksi tarvitse riehua.
Joillain nuorilla vanhemmilla keskustelutyyli lasten kanssa menee vain liian tasa-arvoiseen suuntaan. Lapsen kanssa puhutaan liian aikuismaisisista asioista eikä muisteta, että on paljon asioita, joissa lapsi ei osaa vielä valita, vaan se on tehtävä hänen puolestaan.
Totta, eli vanhempi on vanhempi ja lapsi on lapsi, ja ikätaso otetaan huomioon. Miusta aikuiuden mittari on vastuunotto, ja omien tarpeiden siirtäminen tulevaisuuteen, ja vastuullisuus ...
PoistaHieno kiteytys, Deekoo! Tämän voisi laittaa mukaan vaikka äitiyspakkaukseen (vai onko sillä jo joku muu nimi).
PoistaElämme aika ahdistavia aikoja Marjatta, tätä ei käy kieltäminen. Minua ei lapsena pidetty pumpulissa, uutisia katsottiin ja lehtiä luettiin kotona ja minulle on jäänyt mieleen Libanonin sisällissotaa surrut isäni. Mutta lapsuudenkodissani keskusteltiin myös, kun olimme vanhempia äitini kertoi omista sotakokemuksistaan ja pakolaisuudestaan.
VastaaPoistaOmille pojille olemme pitkälti soveltaneet samaa, tietysti aivan pieniä lapsia täytyy suojella pahalta. Irakin sodan alkaessa maaliskuussa 2003 esikoinen oli neljän, 20. pv. aamulla nousin klo kuusi hänen vielä nukkuessaan ja avasin television, totesin sodan alkaneen, laitoin telkkarin kiinni. Sovimme puolison kanssa, että televisiota ei pidetä auki eikä sodasta keskustella pojan hereillä tai kotona ollessa. Syyrian sodasta on kerrottu ja keskusteltu, koska se on ollut iso osa elämääni.
Tärkeää on varmaan tapa, millä puhutaan, siis samasta asiasta eri ikäisille lapsille eri tavoin. Ja aina toivoa mukana.
PoistaMinäkin kyllä kuulin sivusta lapsena aikuisten puheita ja tein omia päätelmiäni, mutta minua ei lapsena huomioitu koskaan erikseen.
Oli esim. sellainen tragedia, että naapurin nuori nainen ajoi yöllä riippusillalle ja pudottautui jokeen. Isäni oli etsintäjoukoissa, ja naisen ruumis osui isäni naaraan. Aikuiset kauhistelivat tapahtunutta ja sitä, että naisen äiti olisi ollut syypää, koska oli haukkunut häntä ja pitänyt niin suurena häpeänä sitä, että tytär odotti salaa aviotonta lasta. Hukuttautuja oli juuri muutama päivä aiemmin ajellut pyörällä talomme ohi ja huudellut minulle ja sisarelleni iloisella äänellä pihakeinuun. Minä olisin vastaavassa tapauksessa ottanut lapset viereeni ja puhunut heidän kanssaan tapahtuneesta. 50-luvun maaseudun väki ajatteli eri tavalla. Heidän mielestään lapset kasvoivat siinä ohessa, kuulivat mitä kuulivat.
Omat lapsemme olivat pienestä pitäen rauhan tapahtumissa ja saivat tietoa maailmasta. Silloin (70- ja 80-luvulla) julmuus ei tullut silmille, kuten nyt.
Olin aseiden ja sodanvastainen, kun lapset olivat pieniä ja yhä edelleen olen. Lapsia pitää suojella. Pojilla ei saanut olla leikkiaseita. No, sukulaiset pitivät huolen,ja toivat lahjaksi vesipyssyt ym. väkivaltaan liittyvät pelit. Pojat leikkivät esim. kepeillä sotaa ulkona. Ainakin olen yrittänyt kasvattaa sotaa ja väkivaltaa vastustavia lapsia. Tässäkin pätee se, että vaihtoehtoja on oltava esillä miten maailmassa eletään ja sota ei missään nimessä saisi olla yksi vaihtoehdoista. Valitettavasti se on kymmenien maiden elämää tänäkin päivänä.
VastaaPoistaMinäkin olin tosi tiukka leikkiaseiden suhteen. Enää en ehkä olisi ihan niin ehdoton. Lapset leikkivät sitä, mitä näkevät ja kuulevat ja käsittelevät asioita leikkiessään. Ei sen tarvitse merkitä niin paljon. Mutta onhan se ruman näköistä, jos lapset jahtaavat toisiaan jollain aidon rynnäkkökiväärin näköisillä aseilla.
PoistaJossain dokumentissa kuvattiin elämää Gazassa. Siellä pikkupojat matkivat tosielämää sotaleikein ja ajattelin, että tietenkin, tuota heidän on leikittävä.
En ole huomannut, että aidon näköiset leikkiaseet olisivat nykyään enää suosittuja leikeissä. Hyvä niin! Nyt metsästetään Pokemon Go -hahmoja. :D
Tätä kärsimysasiaa on ollut pakko miettiä viime aikoina, kun on alkanut suorastaan pelottaa lukea uutisia. Muistan, miten valtavaan tunnemyrskyyn ja häkellykseen ja perusrakenteiden romahtamiseen putosin Pariisin terrori-iskun myötä. Meni monta päivää saada itsensä kuntoon.
VastaaPoistaTuon jälkeen on tullut uusia ja vaikka ne edelleen koskettavat ja syvältä, niin jollakin tapaa noihin uutisiin alkaa tottua, joka sekin on omalla tavallaan kamalaa. Joku luottamus elämänmenoon on mennyt ja sen kanssa on vaan elettävä. Luin juuri Marjane Satrapin Persepoliksen ja siinä kuvataan, miten elämän ollessa kaaosta, vallankumousta, kidutuksia jne. laitetaan ikkunoihin paksummat pimennysverhot, jotta voidaa pelata korttia ja juoda viinaa (jotka tietysti on kiellettyjä asioita). Tuossa on minusta jotain olennaista. Kyky kestää huumorin ja ilon kautta. Mitä tästä olet mieltä Marjatta?
No justiinsa samaa mieltä!
PoistaMinulla on tuo kirja lainakirjapinossa, vielä lukematta.
Ihmiset elävät hyvää elämää kaikenlaisissa oloissa, ja enemmän kuin ulkoiset olot häiritsevät kuitenkin kitkat ihmissuhteissa.
Ne ovat minullakin ainoita, joiden vuoksi olen joskus valvonut. Syöpäuutisen saatuani nukuin hyvin, samoin terroriuutisia kuultuani alkaen iskusta kaksoistorneihin USA:ssa. Käsittelen niitä ulkopuolisemmin järjen tasolla. Mutta jos joku on loukkaantunut minuun tai läheisillä on vaikeaa, niin murehtimista ei voi välttää.