tiistai 28. maaliskuuta 2023

Terveyttä, kauneutta ja Heli Laaksosen runoja

 


En ole ryhtynyt polttelemaan vesipiippua, vaikka kuvasta voisi niinkin päätellä. Vahvistan keuhkojani puhaltamalla veteen pullossa. Minulla oli oikein sellainen hieno laitekin WellO2, mutta se lakkasi toimimasta ja otin käyttöön vanha keinon, joka on paljon kätevämpi, nopeampi ottaa käyttöön ja vähemmän tilaa viepä. Nimesin pulloni WellO ykköseksi. Kun vetää keuhkot täyteen ilmaa, puhaltaa voimakkaasti ja purluttaa vettä niin kauan kuin pystyy, niin keuhkojen teho paranee. 

Vanhetessa pitää tehdä kaikenlaisia toimenpiteitä terveyden ja kauneuden ylläpitämiseksi. Liikunta ei ole enää vain yksi vaihtoehtoharrastus vaan myös ennaltaehkäisevä lääke. Niinhän sen pitäisi olla nuorillakin, mutta silloin liikkumattomuuden haittoja ei niin huomaa. Onneksi pidän muutamasta lajista, kävelystä, vesijumpasta, pilateksesta ja maltillisesta hiihdosta. Tänä talvena olen hiihtänyt vain lapsenlapsen kanssa pihan ympäri tehtyä latua. Ehkä vielä ehtii... ja kohta on pyöräilykelit.
Tänään olin taas vesijumpassa, jossa iso ryhmä meitä naisia ja kaksi miestä liikuimme ohjaajan ja kauniin iskelmämusiikin kannustamina. Saunassa tietenkin puhuimme politiikkaa, mitäs muuta, tässä vaalien alla. Useimmat olivat käyneet jo äänestämässä. 

Heli Laaksonen on yksi mielikirjailijoitani. Innostuin lukemaan hänen ensimmäisten runokokoelmiensa runoja, kun Tahaton lueskelija -blogin kirjoitus toi ne mieleeni. Pulu uis -kokoelma sisältää ihania melankolisia runoja kotiseutuikävästä ja Raparperisyrän muun ohessa runoja naisena ja miehenä olemisesta, "vinkei yksinäisil naisil" ja "vinkei yksinäisil miähil" sekä kivoja runoja vanhenemisesta.  

Rinkelplummaseppel

Vanh naine.
Vaahterasiirappirietti.
Retinol, vitamin-E, aloe vera.
Yleline yäkeeli. Sää olet sen arvone.

Vanh naine.
Sää olet rinkelplummaseppel,
sää olet unikonkota.

Älä yritä nim pal, älä jännit, an ol jo.
Rinkelplummaseppel, unikonkota.


Sama yleissuomeksi itse muotoilemanani (niille jotka eivät hallitse länsimurteita)

Kehäkukkaseppele (ringblomma på svenska)

Vanha nainen.
Vaahterasiirappidieetti.
Retinol, E-vitamiini, aloe vera
Ylellinen yögeeli. Olet sen arvoinen. 

Vanha nainen.
Sinä olet kehäkukkaseppele,
olet unikonkota.

Älä yritä niin paljon, älä jännitä, anna jo olla.
Kehäkukkaseppele, unikonkota. 

Kosteuttava kasvonaamio,
Hydrating Happy mask


Eräässä runossa nimeltä Mummuks tahtomine Laaksonen kertoo, miten tulee semmoinen aamu, jolloin hän herää oikein aikaisin, juo kaffet, polkaisee leninkiliikkeen ovelle odottamaan liikkeen avautumista ja valikoi myyjäfrouvan avustamana kaikkein mummumaisimmat vaatteet ja ryhtyy hankalaksi. 

Mää haise eukalyptukselt, 
viäm pal tila takapenkil,
hymyilen ko suamenpystykorva,
mut kiältäyryn kaikest,
sano: emmää muist, 
emmää jaks,
emmää ol ikän ennenkä,
ko mää olen tottunu juur näi.

Enkä meina pualtvuassata orotta. 




Pulu uis (2000) on Laaksosen ensimmäinen julkaistu teos ja Raparperisyrän (2002) toinen.
Molempien kannet on suunnitellut Riikka Majanen.

Voisin sanoa Heli Laaksosta jopa terapiarunoilijakseni. Hänen runonsa ilahduttavat ja elähdyttävät aina tietystä ilon takana häälyvästä melankoliasta huolimatta. Vaikka olen asunut eri puolilla Suomea niin Laaksosen länsisuomalainen sävy tuntuu niin tutulta. 

Koto

Siit paikast mää sen tiäsi et nyy ollan koto
Kuulus paari vessa oven takka."Onk täsä jono?"
Voik kuvitel mittä sen kaunemppa, 
olkko Salomaaa Hiski taik Ahmatova. 

Koto-runo on Pulu uis -kokoelmasta, sitä ennen siteeraamani Raparperisyrämestä. 
Lopuksi vielä Pulu uis -kirjan Äirinkiäl-osasta näin kirjablogin loppuun sopiva runo.


Mitä mul o

Tulkka kaik juapo mu viäre istuma linja-autos.
Sanokka kaik täti et kyl o hualimatoine
ja naisihmine viäl. 
Ihmetelkkä kaik viara yhte ääne,
et kummottos se lainkka pärjä.

Mul o maja puus.
Paat rannas.
Suur harma villapait.
Taskulamp peito al.
Viäl yks raha kukkaros.
Nestuuki taskum pohjal.

Mul on kiäl.
Tämä oma

tuuline ja merine. 



sunnuntai 26. maaliskuuta 2023

Venäläisten naisten kirjoja, maanpaossa ja diktatuurin sisällä kirjoitettua

 



Olen vaikeuksissa, näistä kahdesta kirjasta pitäisi kirjoittaa ehkä pelkästään kiittäen, kirjoitusolosuhteiden vuoksi, mutta en voi, koska kummassakin on mielestäni virheensä, enemmän kylläkin Jarmyshillä, joka ei ole aiemmin kaunokirjallisuutta kirjoittanutkaan. Vasjakina on runoilija, joka on siirtynyt proosaan ja kirjoittanut kaksi romaania, joista ensimmäinen on suomennettu.

Olen siis armoton ja arvostelen molemmat kirjat, sekä kielletyksi julistetun että maanpaossa kirjoitetun, yhtä rehellisesti kuin arvostelisin ne ilman näitä taustatekijöitä. 


Kira Jarmyshin kirjaa Naisten selli nro 3 (2022, alkuteos 2020) mainostetaan sillä, että hän on vankeudessa riutuvan oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin tiedottaja ja kirja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa Venäjän nykytodellisuudesta. Jarmysh asuu nykyään tuntemattomassa paikassa poissa Venäjältä. Takakannella on lisäksi Navalnyin mainoslause "Kirja on loistava. Olin itse naapurisellissä."

Anja Romanova pidätetään osallistumisesta korruptionvastaiseen mielenosoitukseen ja tuomitaan kymmeneksi päiväksi vankilaan, mitä hän pitää väärinkäsityksenä. Toiset samassa tilanteessa kiinniotetut päästetään vapaaksi, mutta Anjaa kohdellaan jostain syystä eri tavalla. Monen päivän päästä hän saa kuulla, että häntä epäillään mielenosoituksen järjestämisestä, koska hän on jakanut sometilillään tiedon tästä tilaisuudesta. 
Anjan sellitoverit ovat saaneet lyhyet tuomionsa pienistä rikkeistä kuten kortitta ajamisesta, poliisille räkyttämisestä, elatusmaksuista luistamisesta ja seksin myymisestä. Nataša, Katja, Diana, Irka ja Maija ovat kaikki hyvin erilaisia naisia omine ongelmineen. Anja on ainoa koulutettu ja muita paremmissa oloissa kasvanut. 

Kertomus on jaettu viikonpäivien nimillä merkittyihin lukuihin, jotka kuvaavat kutakin päivistä samanlaisine rutiineineen. Naiset pelaavat arvausleikkiä ja juttelevat omasta elämästään ja politiikasta. Anja muistelee rakkauselämäänsä ja kaipaa siviiliin. Päivät ovat pitkiä ja tylsiä.

Heti alussa herätellään kauhua. Anja herää yöllä ja näkee yhden sellitovereistaan istuvan sängyllään hirviöksi muuttuneena, vanhentuneena, venyneenä, sopottamassa äänettömästi jotain loitsua. 
Tietenkin luin kirjaa odotuksen vallassa, milloin tulee seuraava yöllinen kauhukokemus ja mikä on selitys. Ovatko sellitoverit edes ihmisiä vai jotain yliluonnollisia olentoja? 
Plääh, kauhun herättely ei johda mihinkään. Lukijaa on petetty. Näin pahaa juonen lässähdystä en ole ennen kohdannut. 
Kirja on myös melko lievästi poliittinen. Odotin terävämpää kritiikkiä. 



Oksana Vasjakinan Haava (2023, alkuteos 2021) on tasokas, omalämäkerrallinen kirja, joka kertoo äidin ja tyttären kipeästä suhteesta, venäläisistä tabuista ja vaikeudesta käsitellä rehellisesti sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, seksiä yleensäkin ja kuolemaa. 

Kirjan muoto on romaani, mutta se sisältää myös paljon oman elämän ja kirjoittamisen pohdintaa, esseemäistä toisten kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden töiden tarkastelua, omia runoja ja suoraa puhetta lukijalle. 


Lapsuuteni pitkinä raskaina talvina minulla oli tapana kiivetä valtavan upottavan lumikasan päälle ja vieriä sieltä alas. Vierittyäni löysin itseni rintaa myöten syvästä, kovasta lumihangesta. Kolatun tien varrelle oli pitkä matka, ja kuljin eteenpäin luoden omalla kehollani hankeen repaleista, syvää polkua. Sellaista tämä kirjoitus on. Se on kehon kirjoitusta. Se on keho.

Minäkertoja, kulttuurityöntekijä ja runoilija, Moskovan taiteilijayhteisössä vaikuttava lesbo, saa kuulla rintasyöpää sairastaneen äitinsä olevan lähellä kuolemaa. Hän viettää viikon äidin ja tämän miesystävän kanssa heidän pienessä asunnossaan koittaen saada yhteyttä äitiinsä, johon hänellä on ollut lapsesta asti kolea suhde. Äiti on kovia kokenut, rähjäisissä oloissa elänyt karkea työläisnainen. Hän ei halua käsitellä mitään äiti-tytär -suhdetta ja lähestyvää kuolemaansa, vaan katsoa poliisisarjoja. Vaikka naiset nukkuvat samalla sohvalla, he ovat henkisesti kaukana toisistaan. Suhteessa on sekä vihaa että rakkautta.
Jollain mystisellä tasolla äiti jopa syyttää tytärtään sairastumisestaan. Hän uskoo, että rintaan on jäänyt imetysaikana maitotippa, josta kasvoi syöpä. Tyttärellä taas on navassaan kivettynyt napanuoran pala, mikä tarkoittaa, ettei hän pääse irti äidistään, haavastaan, edes tämän kuoleman jälkeen. 
Pian tyttären lähdön jälkeen äiti kuolee ja tyttären tehtäväksi jää hänen hautaamisensa. Hän pitää äidin tuhkauurnaa asunnossaan pari kuukautta ennen kuin tekee vaivalloisen, usean lennonvaihdon sisältävän matkan äidin synnyinseudulle kaukaiseen Ust-Ilimskiin Siperiaan, jossa järjestää uurnan laskun. 

Vasjakina kuvaa kiinnostavalla tavalla ruumiiden käsittelyyn, hautajaisiin ja venäläiseen elämään yleensäkin liittyviä rituaaleja ja taikauskoa. Tämä hänellä on yhteistä Kira Jarmyshin kanssa. Linnut ennustavat tulevaa, samoin kukat ja vainajan mekon sovittaminen tietää huonoa onnea. 
Arkielämän kuvauksessa on nostalgisia yksityiskohtia, esim kotimekot. Alkoi harmittaa, kun olen hävittänyt aikoinaan kouluyhteistyökuvioissa lahjaksi saamani venäläisnaisten kotimekon. Sen minulle lahjoittanut Olga ihmetteli, mitä minä sitten olen käyttänyt kotona, ellen kotimekkoa. Nyt venäläiset naiset ovat jo pitkään pukeutuneet farkkuihin. Länsimaista peheellisuutta? (Eikö pitäisi palata kotimekkoihin - ja miksi McDonaldsin tilalla on erilaisia kopioita, miksei reilusti perinteisiä piirakkakioskeja, jos halutaan eroon länsimaisuudesta?)

Pidän kovasti muutamista kohdista, joissa Vasjakina pohtii kirjoittamista.
Hän vertaa sitä kudontaan. Kutojanaiset sommittelevat yhdessä kulttuurin kangasta, muinaiset roomalaiset kutsuivat tekstiä kudelmaksi ja slaavilaisen kirjallisuuden historiassa käytetään käsitettä "sanojen punominen". Tämä vertaus viehättää, koska olen itsekin pitänyt käsityön tekemisen tuottamaa mielihyvää hyvin samanlaisena kuin kirjoittamisen.
Toisessa yhteydessä Vasjakina kuvaa omaa kirjoittamistaan veteen heitetyn kiven laajenevina ympyröinä, jotka etääntyessään hiipuvat ja osuessaan matkalla johonkin esteeseen nostavat taas pintaan uusia ympyröitä. 


Vasjakinan teos on eräänlainen rakkaudenosoitus äidille, niin yksipuolisena kuin hän sen rakkauden kokikin. 
Pidän Édouard Louisin työläisäidistään ja äidilleen kirjoittamaa teosta Naisen taistelut ja muodonmuutokset Vasjakinan teosta hiotumpana. Louis on pelkistänyt enemmän. Vasjakina on omistanut teoksensa toimittajavaimolleen Alina Bahmutskajalle, ei äidille, ja se rönsyää hänen muistojensa ja pohdintojensa mukaan eri aikatasoilla oman elämän kartalla. Joitain rönsyjä olisi ollut hyvä karsia.

Tapaan kuvailla kirjoittamista taskulampun metaforalla. Elän pimeydessä, hämärien ja epäselvien asioiden tiheikössä, mutta taskussani kannan aina taskulamppua. Valaisemalla sillä asioita teen niistä näkyviä, merkityksellisiä.

En vieläkään koe olevani oikeutettu kirjoittamaan ja puhumaan. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitukseni on muodoltaan epätavanomaista ja sisällöltään rikollista.  

Vasjakinan epäröinti oman kirjoittamisen suhteen lisääntyy teoksen loppua kohden. Häntä nolottaa kirjoittaa omista tunteistaan ja hävettää se, mihin suuntaan teksti on kääntynyt alun juonikuviosta, eikä hän haluaisi kirjoittaa kirjalle loppua, koska hän pelkää silloin menettävänsä haavan, joka on ollut hänelle myös inspiraatio. Yhä uudelleen hän selittää, mitä haluaa sanoa, vaikka se tuli jo hänen suomalaisille lukijoille kirjoittamassaan esipuheessa aivan selväksi. 
Pidän näitä tuskailuja työpäiväkirjan tekstinä ja myös turhana ohjeistuksena lukijalle. Olen kirjoittanut kesken lukemisen kyllästyneenä muistilapulle: Kirjoita, hyvä ihminen, älä selitä! 

Toisaalta ymmärrän Vasjakinan hämmennyksen. Meillä tämä kirjan muoto, sekoitus eri genrejä, on hyvin tavanomaista (liiankin?) nykyään, eikä siinä, että kirjoittaa lesboksi kasvamisesta, ole mitään hävettävää tai vaarallista. Vasjakinan kirja julkaistiin K-18 -merkinnällä varustettuna, ja loppuvuodesta 2022 lakeja kiristettiin niin, että se on kirjastoille toimitetulla tuhottavien kirjojen listalla samoin kuin monet muut kirjat, joiden tekijä on homoseksuaali tai joissa kerrotaan "epätoivottavista ihmisistä".
Kirjan taitavasti suomentanut Riku Toivola on sanonut, että kirjaa kyllä saa edelleen tietyistä paikoista.

Vasjakina asuu edelleen vaimoineen Moskovassa, kirjoittaa ja pitää kirjoittajakursseja, ellei sitten ole ihmisoikeusaktivistina joutunut Kira Jarmyshin kuvaamaan pidätysselliin. 
Hän on kirjoittanut viime vuonna toisen romaaninsa Aro ja tulossa on vielä Ruusu. Kirjat muodostavat kuolematrilogian. Käsittelyssä on äidin kuoleman jälkeen isän ja tädin kuolemat. 

Suomennos on Haavan ensimmäinen käännös, jonka jälkeen on tulossa käännöksiä useille muille kielille.
Venäjän julma hyökkäys Ukrainaan lisää kiinnostusta tähän hieman sitä ennen julkaistuun kirjaan, joka näyttää selkeästi, että Venäjällä on olemassa Putinin Venäjän ohessa myös aivan toisenlainen Venäjä. Se antaa toivoa!

Haava on kielellisesti rikas, yhteiskunnan tilan paljastava teos. Se nostaa mieleeni venäläisen rujouden kuvauksessaan Pavel Sanajevin säkenöivän hauskan omaelämäkerrallisen kirjan Haudatkaa minut jalkalistan taakse.
Vasjakinan teoksen minätarkastelussa on myös huumoria, joskin hiljaisempaa kuin Sanajevilla.

Kaikki nämä vuodet maailma oli katsellut minua äitini tietoisesti katsomatta jättävillä silmillä, Valentina-mummon kylmillä silmillä ja isäpuoleni häijyillä silmillä. Maailma liikutti silmiään, kun kävelin, nukuin, söin ja harrastin seksiä. Mummo kuoli vuonna 2016, vuonna 2018 äitini rakastaja mätäni elävältä sairaalassa hoitohenkilökunnan laiminlyönnin vuoksi, vuonna 2019 kuoli äiti. Kaikki he sulkivat silmänsä - ensin menehtyi Sveta akuuttiin tuberkuloosiin, sitten isä aidsiin, sitten mummo, sitten Jermolajev omaan paskaansa, sitten pysähtyi äitini sydän. Lennän kuin avaruusraketti, ja yksi kerrallaan sen osat kimpoavat irti minusta helpottaen matkaani ja lentoani. 

Lennä Oksana Vasjakina! Ole varovainen ja lennä!

maanantai 20. maaliskuuta 2023

Hyvää maailman onnellisuuden päivää 20.03.2023

 


Semmoinen on tänään, YK:n kymmenen vuotta sitten lanseeraama päivä. Miten tärkeää onkaan nostaa esiin onnellisuus!

Tämän päivän yhteydessä julkaistaan vuosittain laajaan haastattelumateriaaliin pohjautuva raportti eri yhteiskuntien onnellisuusasteesta. Raportissa mitataan toimeentuloa, terveyspalveluja, sosiaalipalveluja, vapautta toteuttaa itseään, korruptoimattomuutta ja anteliaisuutta. Suomi on tässä mittauksessa jo kuudennen kerran maailman ykkönen! Seuraavina on muita hyvän toimeentulon ja tasa-arvon maita. Viimeisinä listalla ovat köyhät väkivaltaisuuuksista kärsivät maat Afganistan ja Libanon. 

On turhaa romantisointia sanoa, että köyhä voi olla onnellisempi kuin hyvin toimeentuleva. Köyhyys ei tee kenenstäkään onnellista. Onnellisissa maissa ihmisten toimeentulon erot ovat pienet, onnettomissa korruption riivaamissa maissa isot.

Moni sanoo, että eihän me olla niin onnellisia, mökötetään, masennutaan ja tehdään itsemurhia.
No tutkimus ei mittaakaan ihmisten mielenlaatua vaan yhteiskuntia.
On onnekkaampaa syntyä Suomeen kuin Afganistaniin. 

Me suomalaiset emme näyttäydy kovin pirteinä ja riehakkaan iloisina ihmisinä. Me olemme vakavia ja usein väsyneitä. Itse asiassa meillä arvostetaan sitä, että ei naura turhaan ja että ymmärtää kantaa murhetta maailman tilasta ja tulevaisuudesta.
Me olemme myös kovia valittamaan mielipidepalstoilla ja vaatimaan aina vain parempaa palvelua, lyhyempiä työpäiviä ja jonotusaikoja terveydenhoidossa. Mutta eikö se olekin yksi muoto onnekkaana olemisesta, että on varaa marista pienistäkin asioista? Meillä ei kuolla nälkään tai siihen ettei sairauttamme hoideta, meillä on kansainvälisesti mitaten pitkät lomat, luonto lähellä jokaisella ja tilaa yksityisyyteen. 
Olemme onnekkaita ihmisiä, kun olemme saaneet syntyä yhteiskuntaan, joka pitää meistä huolta ja johon me voimme vaikuttaa. On paljon maita, joissa äänestämisellä ei ole mitään merkitystä. 

Olemmeko tottuneet liian hyvään? Odotammeko, että yhteiskunta ottaa kopin joka tilanteessa? Osaammeko pitää toisistamme huolta?

Yhteiskunnan apu, väljä asuminen ja yksityisyyden kunnioittaminen johtavat helposti yksinäisyyteen. Siihen meidän on kiinnitettävä huomiota. 

Nyt en ehdi pohtia tätä asiaa enempää, vaikka mieli tekisi. Lähden katsomaan Ylen suurta vaalikeskustelua.

Muistetaan, olemme syntyneet onnellisten tähtien alla, ollaan siis onnellisia - eikä pihdata jakaa sitä onnellisuutta, eikö niin? 

Iloisuudesta mallia antakoot Elina Ruohosen kisailevat koirat.  

Elina Ruohonen, Try me, 2010,
Überhund-näyttely


lauantai 18. maaliskuuta 2023

Leena Krohn, Luuta

 


Leena Krohnilla on taito kirjoittaa kirjoja, jotka sopivat yhtä hyvin lapsille kuin aikuisillekin. Ihmisten vaatteissa ja Näkki ovat tällaisia, ja niin on myös hänen viimeisin, tänä vuonna ilmestynyt, teoksensa Luuta.
Nämä kirjat näyttävät kevyiltä, mutta pintatason alla on isoja teemoja.

Luuta on kirja oikeudenmukaisuudesta niin ihmisten kesken kuin myös oikeudenmukaisuudesta suhtautumisessa ympäröivään luontoon, toinen toisensa kunnioittamisesta sekä työn arvostamisesta. 

Kirja koostuu kuudestatoista runosta, joiden kertoma tarina on kuin balladi arkaaisine tyyleineen ja dramaattisine käänteineen. 

Oli kenraali kauan jo nauttinut kalmiston rauhaa,
mutta kenraalitar yhä saleissaan sättii ja pauhaa
ja käskyjä kiljuu kuin sota taas syttynyt oisi,
kuin palaisi ruuti ja haupitsit korvissa soisi.

Kenraalitar on tyly piialleen, ainoalle joka palveluskunnasta on jäljellä. Piikatyttö raataa monen edestä, mutta saa palkakseen vain kylmiä ruuantähteitä ja joskus palan hemmotellun kissan hylkäämää seitä.
Kun rouvan sormus katoaa, piika saa siitä syyn ja potkut. Niin alkaa mierontie. Piika kulkee luuta vaellussauvanaan kyselemässä työtä lilliputtien kaupungissa, karvajätin luolassa, kirkossa, robottien tehtaalla ja monessa muussa paikassa. Työtä ei löydy, milloin hän on liian kokematon, milloin piian työ on jo mennyttä aikaa.

Tyttö niiaten kyseli:"Saisinko täältä ma pestin?"
"Eh bien, jos taidatte hoidella isomman kestin
ja keitellä kypsäksi sakean bouillabaissen
ja leipoa charlottetortun oikeanlaisen
ja ankanmaksapateen ja crepes suzette.



Dosenttikaan ei pestaa tyttöä kotiapulaisekseen, koska tällä ei ole tutkintoa. Tärkeä yksityiskohta ei näy kuvassani - dosentin kädessä olevan kirjan nimi: "Kaikki mitä koskaan opin". Leena Krohnin edellinen teos, vuodelta 2021, elämäkerrallinen teos, on nimeltään Mitä en koskaan oppinut.

Piikatyttö kohtaa matkallaan paitsi satuhahmoja ja eri alojen ihmisiä myös pakenevan metsän, kuolleen kaupungin ja valtavankokoisen roskaisen uimarannan, jossa hän haaveksii taikaluudasta. Sillä hän puhdistaisi hetkessä kaiken ja palauttaisi maiseman kauneuden. 

Kun hän luutakulullaan roskia kasaan huiski, 
hänen korvaansa luonnonhenki hyräillen kuiski:
"Sinä piikanen pieni minulle olet kallein
ja kaunein lakaisijoista Augeiaan tallein.
Vaikka ihminen halpana työtäsi pitääkin yhä,
se minulle töistä on tärkein ja paras ja pyhä.
Kun sinua seuraan, jälleen ihmiseen uskon
ja erotan uuden maailman, sen aamuruskon." 



Lopulta tilanne on se, että tyttö ei näe muuta ratkaisua kuin hypätä koskeen, mutta samaan aikaan, ja juuri ajoissa, emäntä juoksee katuvaisena tiellä huutaen ja anoen tyttöä takaisin.
Oikea syypää varkauksiin oli paljastunut ja emännän omatunto herännyt.



Kokemuksiensa karaisemana tyttö on saanut varmuutta eikä suostu enää mihinkään vähempään kuin tasavertaiseen elämään emäntänsä huushollissa. Emäntä jopa lupaa paistaa lettuja entiselle piialleen jahka tämä opettaa hänelle reseptin.
 




Epilogissa Leena Krohn kertoo miksi hän on kirjoittanut tämän kirjan. Hän oli antanut pojantyttärensä nukkekotiin kaksi nukkea, vanhan rouvan ja tämän pikkupiian, mutta nuket eivät mahtuneetkaan taloon, koska siellä oli jo erinäinen määrä asukkaita, oli koira ja karhu tyttärineen ja orava. Etteivät rouva ja piika jäisi aivan kodittomiksi, ne saivat kodin tästä kirjasta.

Kiitos Leena Krohn, että kirjoitit tämän kirjan ja kuvitit sen niin kauniisti!

Samalla kun nautin tekstistä, mieleeni pulpahtelee viehättävän tarinan takaa assosiaatioita maailmankirjallisuuden teoksiin. 

Rakastan viimeistä runoa "K
ynä ja luuta", jossa tyttö on jättänyt luutansa lepäämään ja kirjoittaa nyt kirjoja, emäntä ystävättärenään. 

Mutta niitä kumpaakin tarvitaan talossa tässä
kuten teidänkin talossa, elämässä.
Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, 
on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta. 


En ole vielä lukenut tätä lapselle, omalle kirjallisuudenharrastajaystävälleni Liinalle, joka osaa jo itsekin lukea, Odotan innoissani, miten hän kokee tarinan draaman ja mitä sanoo kuvista.   
Muistelen, miten kovasti hän eläytyi pienempänä lastenlauluun "Mummon kanat" (Mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli...) ja siitä tehtyyn animaatioon. Lapset rakastavat vaaran tuntua ja jännittäviä juonen käänteitä.


Linkkejä kirjoituksiini Leena Krohnin teoksista:
Mitä en koskaan oppinut 


PS Tämä kirja pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen 2020-luvun kirjaksi.


22.3.
Luin äsken tämän kirjan 6-vuotiaalle. Ensin sellaisenaan kaikkine vaikeine sanoineen, kuten kalmisto, mielitietty, pesti, erhe jne. Hän nautti tarinasta ja pyysi minua heti lukemaan kirjan uudestaan. Niin tein ja selitin tällä kertaa joitain sanoja. Lapsella oli helpottunut ilme, kun kapusta kolahti emännän kalloon ja tämä ymmärsi erheensä. Hän eli tarinan mukana ja pyysi, että lukisin sen vielä kerran. Luin ja nautin.
Lopuksi pikkuinen totesi, että hänpä osaa sekä siivota että kirjoittaa, kuten Mummikin.   


keskiviikko 15. maaliskuuta 2023

Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä





Luen Jenny Erpenbeckin teoksia uusimmista vanhimpiin. Jokin aika sitten kirjoitin romaaneista Mennä, meni, mennyt ja Päivien loppu, joista molemmista pidin todella paljon. Kodin ikävä 2011 (Heimsuchung 2008), joka on hänen toinen romaaninsa, ei tunnu aivan yhtä onnistuneelta. Se herätti myös kriittisiä ajatuksia.

Luin kirjan kahdesti, kuten toisinaan teen, jos kirjassa on tietynlaista lukijan hoksottimia arvostavaa viehättävää vaikeaselkoisuutta.
Tällä kertaa uudelleenlukeminen johtui epämiellyttävästä vaikeaselkoisuudesta. Piti aprikoida, kenestä oikein on kyse, miten useamman sukupolven henkilöt liittyvät toisiinsa, kun tapahtuma-aika vaihtelee ja henkilöillä ei aina ole nimiä, vaan yhteys paljastuu jostain yksityiskohdasta vasta luvun lopussa.  

Ihmiset vaihtuvat, talo pysyy. Joka toinen luku on puutarhurin, joka toinen muiden henkilöiden elämän kuvausta.
Sadan vuoden tapahtumia käydään läpi tuokioittain arkkitehdin, naapuritontin loma-asunnokseen hankkineen verkatehtailijan, taloon tunkeutuneen nuoren puna-armeijalaisen, kommunistikirjailijan, alivuokralaisten ja muutaman muun elämää kuvaamalla.  
Pysyvää puutarhurin lisäksi on rakkaudella rakennettu brandenburgilainen järvenrantatalo, joka kestää kaiken. Talossa ei tehdä muutoksia, puutarhassa tehdään - kunkin omistajan mieltymysten mukaan. Piha-alue laajenee, kun siihen liitetään naapuritontin rantamaja verkatehtailijan perheen kadottua "epätoivottujen ihmisryhmien eliminoinnissa". Myös talon rakentaja, Albert Speerin arkkitehtiryhmän jäsen, saa kokea, ettei mikään ole pysyvää.  Kalleuksia haudataan milloin järven pohjaan milloin puutarhan multaan.   

Pidän tämän kirjan kielestä, paitsi että joissain kohdissa suomennos ontuu väärän viittaussuhteen tai suomen kielelle vieraan käänteisen sanajärjestyksen vuoksi.
Suomentajalla on ollut myös vaikeuksia oikean termin valitsemisessa erään lapsen koululle. Lastenkoti ja koulukoti eivät kerro, että kyseessä on kommunistisen ideologian mukaan toimiva sisäoppilaitos. 
Jenny Erpenbeck kuvasi jo esikoisteoksessaan Vanhan lapsen tarina 2011 (Geschichte vom alten Kind 1999) laitoslasta ja hänen kauttaan autoritatiivista valtiota.
Erpenbeck on elänyt puolet elämästään, kolmikymppiseksi, Itä-Saksassa, joten ei ihme, että Berliinin muurin purkaminen sekä erot elämässä muurin molemmin puolin ovat inspiroineet hänen pohdiskelujaan kirjasta kirjaan. 

Talon salakomerossa piilottelevan emännän ja puna-armeijalaisen kohtaus on hurjuudessaan ikimuistettava.
Joskus tekstissä tulee vastaan yllättävän kaunis tilannekuvaus tai kiteytetty miete, kuten kohdassa sodan mielettömyydestä ja arvaamattomuudesta: "rintama saattoi kulkea nukkuvan kissan viiksikarvojen keskeltä". 
Pidän myös kodikkuuden kuvauksista, joissa ihmiset keskustelevat ja pitävät hauskaa samalla kun tilanteessa aistii kuitenkin tumman sävyn pohjalla. 

Rapuaterialla tarinan kertomisen aloitti milloin mies milloin vaimo, ja mitä enemmän he saivat harjoitusta, sitä vaivattomammin he puhuivat kuin sattumalta toistensa päälle saadakseen vieraat nauramaan entistä enemmän, ja sitä paremmin jutut heiltä onnistuivat. Emmekö ole vielä kertoneet? Kun mies vaimolle ja vaimo miehelle, mies sitten siihen ja sitten vaimo, sitten mies vaimolle, miten vaimo ihmetteli, ajatteli kirjaimellisesti että, ja mies sen jälkeen, siis kerta kaikkiaan, sanoo vaimo ja pudistaa mykkänä päätään näyttäkseen tauon joka syntyy aivan varmasti. Hänen miehensä lisää, vaimo huomauttaa, mies täydentää, vaimon on kuitenkin ihan pakko sanoa että ja mies on samaa mieltä. Hän, vaimo, alkaa nauraa jo vähän ennen kohokohtaa, sitten seuraa vihdoin jutun juju, kaikki nauravat, nauravat ja nauravat, vielä yksi olut, lasi viiniä, ei kiitos enää, ehkä lasi vettä. Sillä tavoin arkkitehti ja hänen vaimonsa saavat monena iltana kulumaan oman ja vieraidensa ajan. 

Mietin, saavatko myös muiden kuin länsimaisen kulttuurin piirissä eläneet lukijat aivan kiinni näistä tapahtumista?
Tässä teoksessa oletetaan, että me tiedämme natsiajan ja Saksan jakautumisen kahtia ja mitä se tarkoitti ihmisille, miten ihmisen elämän saattoi pilata jokin tavaratilaus muurin väärältä puolen ja mitkä ideologiat tekivät ihmisistä kodittomia omalla maaperällään. Erpenbeck ei selitä taustoja, hän tietää, että me tiedämme, miksi jonkun oli piiloteltava eilen ja toisen nyt. 

Häneen, jonka kotimaa ei olisi enää yksikään maa vaan ihmisyys, asettui epätoivo ikuiseksi koti-ikäväksi.  

Peräjälkeen sujuu kaikki vain niin kauan kuin ollaan elossa, jotta lapsen jalasta poistetaan tikku, otetaan paisti ajoissa uunista ja tai ommellaan mekko perunasäkistä, mutta askel askelelta vähenee kantamus paon aikana ja taakse jäävä lisääntyy, ja joskus sitten pysähdytään ja ollaan vain paikallaan, ja sitten elämästä onkin jäljellä vain pelkkä elämä, ja kaikki muu makaa monien kaupunkien monissa ojissa sellaisessa maassa, joka on yhtä suuri kuin ilma, ja varmasti sielläkin on voikukkia, on leivosia. 

Pidän erityisesti kirjan prologista sekä alkutarinasta 'Suurtilallinen ja hänen neljä tytärtään', jossa suurtilallinen joutuu jakamaan tilansa, koska tyttäret ovat epäkelpoja sitä hoitamaan. 
Prologi kertoo, miten jääkausi muovasi maiseman, johon myöhemmin nousi hulppea talo. 
Suurtilallisen tarinassa on huikean hienoa perinnetietoutta naimisiinmenoon ja kuolemaan liittyvistä tavoista ja seremonioista. Niihin palataan myös lopussa, jossa eräs talossa ennenkin paljon ollut, kirjailijan oikeudettomaksi haltijaksi nimeämä, asustelee siellä salaa kuunnellen piilostaan, miten taloa esitellään sen ostamisesta kiinnostuneille.  

Miinusmerkkisinä asioina haluan vielä mainita kaksi liian yksityiskohtaisesti kuvattua asiaa.
Puutarhurin työn kuvaukset lukuisine nippelitietoineen ovat välillä kuin oppikirjasta. Lukijan mielessä herää kysymys, eikö kirjailija ole malttanut jättää taustatyötään valmiin kirjan ulkopuolelle.
Epilogissa kerrotaan samalla tyylillä talon purkamisesta. Teksti on teknisten tietojen ja numerofaktojen luetteloa: talon mitat, montako kuutiota romua, kuorma-autolastien määrä, montako työmiestä ja millaisin lounastauoin. Minusta epilogista olisi voinut jättää kirjaan vain lopun, jossa todetaan, miten purkutyön jälkeen tontti näyttää yhtäkkiä paljon pienemmältä ja että ennen kuin paikalle rakennetaan toinen talo, maisema muistuttaa taas hetken itseään. 


PS Tästä saan ensimmäisen päivitykseni Sadan vuoden lukuhaasteeseen, 2000-lukuun (alkuteoksen mukaan).  


keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Naistenpäivänä 8.3.2023


Petra Tiirikkala, Tyttö ja nukke, 1940 -1943
mustesuihkutuloste alkuperäisestä
käsinvärjätystä hopeagelatiinivedoksesta
Suomen valokuvataiteen museo


Tulin juuri Tukholman reissulta ja alan valmistautua lapsenlapsen vierailuun kumppaninsa kanssa (voi kylläpä minä olen vanha, kun kaksi lapsenlastakin on  aikuisia ja heille tapahtuu aikuisten asioita!), joten naistenpäivän kirjoitukseni jää lyhyeksi.

Laivalla mietin, milloin lehtikioskit jäivät pois laivoilta. Ja oliko niissä joskus menneessä maailmassa taskukirjojakin?

Nyt on kaksi romaania odottamassa esittelyään, Jenny Erpenbeckin Kodin ikävä ja Oksana Vasjakinan Haava. Molemmille tulee sekä ruusuja että risuja.
Helsingissä ostin junaa odotellessa Akateemisesta kirjakaupasta Joan Didionin kaksitoista esseetä sisältävän kirjan Let Me Tell You What I Mean, ja kotona haettiin kirjoja postista ja kirjastosta. Postissa odotti Adlibris paketti, jossa Jenny Erpenbeckin Not A Novel, A Memoir in Pieces ja kirjastossa Janne Saarikiven Rakkaat sanat ja Erich Kästnerin Päiväkirja 45.
On turvallinen olo, kun tietää, että luettava ei lopu.

Tämän juttuni alkukuva on niin kaunis, etten sanotuksi saa. En tiedä, mitä se tuo mieleen teille tämän kirjoitukseni lukijoille, mutta minä näen siinä itseään suloisena pitävän pikkutytön, jota on kohdeltu hyvin ja arvostaen.

Naistenpäivän runoiksi valikoin Arja Tiaista ja Jukka Itkosta.

Lapset, ainoat enkelit, emme ansaitse heitä.
Hän nojaa pöytään, katsoo uneksivasti eteen, 
kertoo merkillisiä asioita. Ja kesken kaiken
kysyy, onko Norja omavarainen öljyn suhteen?
Hän tahtoisi kaukoputken ja mikroskoopin.
Nähdä kauas ja lähelle, todesti.
Minä luen keittiössä ääneen Kanteletarta, 
systeri leipoo, lapsi muovailee savesta linnun.
Ikkunoilla palavat kynttilät. Mainio elämä. 
Kohta syödään, kudotaan villapaitaa, jutellaan
miehistä, lapsista, työstä, myyjäisistä. 
- Arja Tiainen


Nainen voi olla suklaata
ja nainen voi olla lunta,
nainen voi olla kotimaa
tai kadonnut valtakunta.
Nainen voi olla sylikin
ja tuulessa heiluva heinä.
Nainen voi olla tikapuut
tai tiilistä muurattu seinä.

Nainen voi olla kanava
ja nainen voi olla naula, 
nainen voi olla vasara
tai lasinen pullon kaula.
Nainen voi olla ikkuna
tai ikkunan verhona peitto,
nainen voi olla aavikko
ja kiehuva mansikkakeitto.
- Jukka Itkonen


Hyvää Kansainvälistä naistenpäivää meille kaikille!



torstai 2. maaliskuuta 2023

Sadan vuoden lukuhaaste


Haasteen logo: Elegia, Kartanon kruunaamaton lukija


Kirjaimia-blogin Laura ideoi lukuhaasteen, joka on juuri sellainen mistä pidän, sopivan helppo ja selkeä. Tarkoitus on lukea vuoden aikana kirjoja kaksikymmenluvusta kaksikymmenlukuun, joka vuosikymmenelle vähintään yksi kirja.

On todella hyvä, että nostetaan esiin myös vanhoja kirjoja ja niiden sisältämää viisautta ja historiaa, joka on meitä muovannut.

"Pahinta uusissa kirjoissa on se, että niiden vuoksi emme ehdi lukemaan vanhoja kirjoja."


2020-luku
- Leena Krohn, Luuta

2010-luku
- Markku Turusen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 5

2000-luku
- Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä

1990-luku
- Juice Leskinen, ÄETI

1980-luku
- Annie Ernaux, Isästä/Äidistä

1970-luku
- Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

1960-luku
- Ritva Rainion toimittama Miten kirjani ovat syntyneet

1950-luku
- Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi

1940-luku
- Ernő Szép, Ihmisen haju

1930-luku
- Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa

1920-luku
- Aino Kallas, Sudenmorsian

Bonuksena voi lukea niin halutessaan:

1910-luku
- Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

1900-luku


Aion lisäillä kirjoja yllä olevaan listaan kunkin vuosiluvun alle aina jonkun kirjan luettuani ja siitä kirjoitettuani, mutta vain yksi tai kaksi kirjaa kuhunkin vuosikymmeneen, ettei lista paisu liiaksi. Kirjan nimeä klikkaamalla pääsee lukemaan, mitä olen kirjoittanut siitä. 
 
Tämähän on vähän kuin taannoinen Suomi 100-juhlavuoden tempaus, jossa yhdestä kunkin sadan itsenäisen vuoden aikana julkaistusta kirjasta kirjoitettiin eri blogeissa. Itselleni osui Tuntematon sotilas.

Lukemisaika sadan vuoden haasteeseen alkoi 1.3.2023 eli eilen ja se kestää 29.2.2024 asti, kuten Elegian tyylikkäässä haastekuvassa näkyy, ja koonta eri blogeissa luetuista kirjoista tapahtuu sitten aikanaan Lauran blogissa. 

Minulla on luvun alla Jenny Erpenbeckin Kodin ikävä, joka on ilmestynyt alkukielellä saksaksi vuonna 2008, eli pian tulee merkintä 2000-lukuun. 

Jos päättelitte otsikosta, että nythän se Marjatta on vallan riehaantunut ja meinaa lukea sata vuotta täyteen eli 105-vuotiaaksi asti, niin kyllä - sekin on totta, niin aionkin. Ja oikeita kirjoja, paperisia.

Laitan tähän loppuun vielä kuvan apteekin asiakaslehdestä Avain 2/23 löytämästäni toimittaja Anna Tommolan jutusta. Numero 9 tekstin päällä tarkoittaa sitä, että tämä on 9. kohta listassa, jossa luetellaan keinoja parantaa keskittymiskykyä. 

Lukuiloja ystävät!




4.3.
Kommenttien ja HS Visio-lehden lukemisen synnyttämiä ajatuksia
 
Maailma on muuttunut enemmän kuin osaan edes ajatella. Tämän totean aamuisen sanomalehtien lukemisen jälkeen. Jos ihmisten mielestä on hauskaa katsella lyhyitä videoita, joissa joku suurentaa päänsä jättipäätehosteella tai reaaliaikaisesti tyyppiä, joka pelaa jotain peliä kiroillen ja jutustellen ja elää omaa elämäänsä joskus jopa kellon ympäri kameroiden edessä, niin mitä saumaa siinä on kirjoilla, joissa kuvataan rauhallisella rytmillä mennyttä maailmaa käyttäen osin vanhentuneita sanoja? Ne kirjat pitää ainakin lyhentää, nykyaikaistaa sanaston ja arvojen osalta ja sävyttää jättipäähuumorilla paremmin sulateltaviksi. Varminta jos uusia kirjoja kirjoittavat jo valmiiksi tunnetut tiktokkaajat. 
Blogimottoni "Kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu" on 1800-luvulla vaikuttaneelta skotlantilaiselta Thomas Carlyleltä. Onko ajan henki se, että thomascarlylet roskiin eikä menneitten aikojen sielua tarvita nykymenossa? Olen surullinen ja voimaton. Pitäisi varmaan mennä jossain pellehahmossa Tiktokiin huutelemaan ja vaatimaan menneitten aikojen sielun säilyttämistä ja hankkia 10 miljoonaa seuraajaa!
Arvostan tätä vanhoja kirjoja esiin nostavaa haastetta. Se ilahduttaa, inspiroi ja vahvistaa ihmistä, joka on elänyt ne vuosikymmenet, jolloin KIRJA oli arvokas asia.