Vuoden 2021 parhaat kirjat blogissani

Muutamissa kirjablogeissa on näkynyt vuosikatsaus, jossa bloggari on kertonut, mitkä kirjat vuoden joka kuukaudelta on kokenut mieluisimmiksi. Kävin läpi oman vuoteni ja kyllähän sieltä selvästi nousi muutamia, jotka koin jo lukiessa väkevämmin kuin toiset ja jotka nytkin niminä sykkivät viestiä "valitse minut".

Kirjan tai blogikirjoituksen nimeä klikkaamalla pääset lukemaan kirjoitukseni siitä.
 

Tammikuu

Joonatan Tola, Punainen planeetta
- Iloinen kirja surullisista asioista.
- Rehevää kerrontaa.

Helmikuu

Jari Järvelä, Klik
- Herkullisesti rönsyävä, sadunomainen kertomus, jonka sankaritar Iris on kaikkivoipa kuin Forrest Gump kulkiessaan kuuluisien valokuvaajien kanssa heitä lahjakkaampana.
- Klikin vuoksi odotin paljon Järvelän seuraavaltakin, mutta Aino Aallon elämän pohjalta kirjoitettu fiktio Aino A. olikin minulle osittain pettymys, koska se oli oudon ivallinen ja tuntui, että se ei ollut Aino, vaan kirjailija itse, joka pilkkasi Alvar Aaltoa.

- Pidän muista sepustuksistani joskus enemmän kuin yksittäisistä kirjaa tarkastelevista kirjoituksista. Helmikuussa tämmöinen on Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän.

Maaliskuu

Liisa Louhela, Kaikkeus on meidän
- Ketkä lähtevät ja ketkä jäävät on aina kiinnostava kysymys pohdittavaksi.
- Romantiikka on ehkä nykyään turhaan väheksytty tai genreen sidottu asia.


Huhtikuu

Hanna Hauru, Viimeinen vuosi
- Kirja kuin kukka, suopursu tai vanamo, vaatimaton metsäkukka.
- Näin jälkikäteen tuli mieleeni, että Haurun luoman Ilmarin karuudessa on jotain samaa kuin John Williamsin Stoner-romaanin William Stonerissa. Miesten olosuhteet ovat erilaiset, mutta nöyrä tinkimättömyys on yhtä lujaa.  

- Ja Hanna Haurullahan tämä jäi viimeiseksi kirjaksi. Hän kuoli kesällä.

Toukokuu

Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom
- Suomentaminen ja kielten rikkaus ja erilaisuudet kiinnostavat minua. Tämä kirja sisältää parhaiden suomentajiemme viimeisteltyjä esseitä kielistä ja kääntämisestä. 

Kesäkuu

Juhani Lindholm, Kalassa kielen merellä
- Upea esseeteos ansioituneelta suomentajalta.
- Lindholm on mukana myös edellisen kuukauden mielikirjassani. 

Tässä kuussa pidin kovasti myös Pekka Saurin kirjasta Huominen, eilisen sanelema ja Hannu Mäkelän kirjasta Suunnitelma loppuelämän varalle, mutta niistä minulla on vain pieni kirjoitus Pekka Saurin ja Hannu Mäkelän seurassa.

En kirjoita kaikista lukemistani. Tykkään lukea myös ilman kirjoitustarkoitusta, eikä kaikesta mitä lukee löydy sopivaa näkökulmaa kirjoittaa omaa juttuaan.  

Heinäkuu

Adele Dieudonné, Oikeaa elämää
- Tästä romaanista minulla on lyhyt teksti Naistenviikon kirjakimarasssani. Se olisi ansainnut oman kirjoituksensa.
- Hurja, surullinen kirja vaikeasta lapsuudesta.

Elokuu

Tove Ditlevsen, Lapselle on tehty pahaa
- Rohkea kirja vaikeasta aiheesta.
- Mikä kieli ja taito kuvata tapahtumia ja mielen liikkeitä.
 

Syyskuu

Laura Malmivaara, Vaiti 
- Tällä kirjalla on erittäin hyvä nimi. Vaitiolo tulee käsitellyksi monella tavalla, myös siltä kannalta, että joskus on parempi olla vaiti ennen kuin osallistuu  harkitsematta yhteiseen huutoon ja ylilyönteihin. Pidän oikeudenmukaisuutta tärkeänä ja olen hyvilläni, että Malmivaara kirjoitti tämän #metoo-liikehdinnän ylilyöntejä selventävän kirjan. 
- Pidän kirjan rakenteesta ja rauhallisesti tarkkailevasta tyylistä.

Lokakuu

Karl Ove Knausgårdin Aamutähti ja Tove Ditlevsenin Lapsuus jakavat mielisuosioni tasapuolisesti.
- Knausgård on kiinni jossain isossa aiheessa, joka selviää jatko-osissa. Nautin aina Knausgårdin tyylistä ja olen vietävissä minne tahansa hän minut viekin.
- Ditlevsen = laatu.   

Marraskuu

Anja Snellman, Kaikki minun isäni
- Snellmanin kirja on sekä henkilökohtainen että ajan hermolla, kuten hänen kirjansa yleensäkin ovat.
- Blogiaikana lukemistani Snellmanin kirjoista olen pitänyt erittäin paljon myös Pääoma-nimisestä romaanista, jonka nimi tosin oli minusta huono. Sen sijaan en niinkään pitänyt kirjasta Antautuminen.

Joulukuu

Pirkko Saisio, Passio
Vuoden paras! 💪


Huomaan, että mielikirjoissani tietokirjoja lukuunottamatta on usein yhteisenä aiheena pienet ja väärin kohdellut.  

Blogissa mainitsemieni kirjojen lisäksi olen lukenut kuluneen vuoden aikana kolmisenkymmentä teosta. Pidän niistä listaa nimellä Salaa luetut, mutta eivät ne ole mitään kiellettyjä kirjoja.
Siellä on mukana kirjoja, joista olisin halunnut kirjoittaa, kuten Anni Lötjösen Loppuunpalamaton ja Jaakko Heikkilän tarinalliset valokuvakirjat Armenian vaietut tarinat ja  Sweet Song of  Harlem, Harlemin lempeä laulu.
Kira Poutasen Surun kartta on yksi niistä kirjoista, josta olisin halunnut kirjoittaa enmmän. Se palaa yhä uudelleen mieleeni. Tarkastelin siitä vain yhtä puolta, sitä mitä me perimme vanhemmilta sukupolvilta, mutta kirjassa on paljon muutakin. 
Kaikkea ei ehdi - bloggarikaan. 
Yhdestä kirjasta olen jättänyt kirjoittamatta, koska muissa blogeissa sitä kehuttiin niin paljon, enkä halunnut saada osakseni paheksuntaa omasta negatiivisuudestani. Tämä kirja on Liv Strömquistin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan. Kirja on huonosti piirrretty ja sivut on ahdettu täyteen välistä melkein lukukelvotonta suttuista tekstiä, mutta pahinta on paasaaminen. En myöskään ymmärrä, miten vapaassa pohjoismaassa voidaan iloita siitä, että joku paljastaa muka suurenkin salaisuuden naisen sukupuolielinten anatomiasta ja klitoriksen merkityksestä. Eihän me missään seksuaalikielteisyydessä olla eletty, ei suinkaan. No, nythän minä sen sanoin. Ja sanon vielä senkin, että intersektionaalisen feminismin sektio-ajattelu vie siihen mitä se sanoo vastustavansa, rajojen korostamiseen ja epätasa-arvoon. 

Kirjoitus, jota blogissani on käyty lukemassa koko blogiaikanani ylivoimaisesti eniten on  Suomen 100-vuotisjuhlavuonna 2017 Kirjojen Suomi -projektin osana kirjoittamani juttu Väinö Linnan Tuntemattomasta Sotilaasta.
Tämä on ymmärrettävää, koska näitä kirjoituksia julkaistiin muuallakin kuin vain kunkin bloggarin omassa blogissa.
Muutoin luetuimpien joukossa on paljon niitä, joiden kommenttikentässä on syntynyt kiivasta väittelyä, heh. Poikkeuksena tähän on Heli Laaksosen Aapine, joka on blogini kolmanneksi luetuin kirja.
 
Ei mutta, minähän lopetankin nyt tämän kirjoitukseni Heli Laaksosen runoon kokoelmasta Raparperisyrän.

Sil ko lähte uut alkku kohre

Ota käpy pois kenkäst
kaar vesi pois saappast
nost ämpär silmiltäs
jua kuppis tyhjäks.

Ol ilone
ol valone
ol pulune.

Älä lait kät sirkkeli
älä purot kirvest kintuil
älä unhota kotti avamei
älä karota annetui syrämei.

Viä roskapussi mennesäs. 

Elämän vuositilinpäätös

Optimistin motto
uudelle vuodelle

Ajattelin tehdä kaksi vuodenvaihdekirjoitusta, toisen yleisemmän eli tämän, mitä nyt rustaan ja toisen sellaisen, jossa kerään blogikirjoituksistani joka kuukauden sytyttävimmän kirjan, kerron mitä muuta olen lukenut blogiin päässeiden kirjojen lisäksi ja miltä lukeminen ja kirjoittelu tässä vaiheessa tuntuu. 

Mennyt vuosi on ollut raskas kestää epidemian tuoman epävarmuuden vuoksi. Tiedämme, että jotkut vuodet vanhentavat ihmistä nopeammin kuin toiset. Isot kriisit kiihdyttävät vanhenemisprosesseja ja saattavat lyhentää soluihin kirjoitettua optimaalista elinikää jopa kuukausilla. Covid-pandemian aiheuttama ahdistus toimii todennäköisesti järkytyksenä, jonka vaikutus näkyy globaalisti myös elinikämittauksissa. 

Kesällä ehdimme jo huokaista ennenaikaisesti. Nyt eletään taas nousevien tartuntakäyrien aikaa. Ensi vuonna me varmaan totumme siihen ajatukseen, että sama turvallinen olo ei enää palaa, vaan elämä on pysyvästi epävarmempaa kuin ennen koronavirusta. Toivottavasti käsien pesut ja maskin käyttö tarpeen tullen jäävät pysyviksi tavoiksi sittenkin kun pandemia siirtyy historiaan.

WHO:n pääjohtaja Tedros Adhanom Ghebreyesus on sanonut, että jos me haluamme saada koronaviruksen aisoihin vuoden 2022 aikana meidän pitää saavuttaa maailman suuri rokottamattomien joukko, ei niinkään rokottaa yhä uusilla tehosteannoksilla jo rokotettuja. Tämä hyödyttää rikkaan maan kansalaista myös, vaikka hän ajattelisi vain omaa hyötyään, koska rokottamattomissa yhteisöissä virus pääsee muuntautumaan ja kehittämään yhä uusia variantteja. Virus ei tottele valtioiden eikä edes mannerten rajoja, vaan käyttäytyy omapäisesti kuin sääilmiöt. Kaiken lisäksi juuri rikkaammat, paljon liikkuvat ihmiset edesauttavat sitä leviämään. Aikanaan espanjatauti tuli uudelleen Euroopaan merimiesten mukana. Nyt liikkuminen eri maiden välillä on paljon yleisempää, sen mukana me saamme toisiltamme sekä hyvää että pahaa.

Koronaan on kuollut todistetusti tähän mennessä noin Suomen väkiluvun verran ihmisiä, todellisuudessa enemmän. Se on aika paljon, eikä siinä kaikki, osa toipuneista vakavan tautimuodon sairastaneista jää puolikuntoisiksi ja menehtyy omaa elinajanodotettaan aiemmin keuhko-ongelmien ja muiden sairauden jälkeensä jättämien vaurioiden vuoksi. 

Oma elämäni on siltä osin valjumpaa, että pitkät pimeän ajan lomat etelässä, joihin olin muutamana vuonna jo tottunut, ovat jääneet. Sain niistä voimaa ja iloa. Tulin surulliseksi huomatessani, että päivetys kropassani on kadonnut lähes kokonaan. Suomen kesän viileä aurinko ei ole pystynyt pitämään sitä yllä. Bikininmuotoiset päivetysrajat, ne toivon saavani takaisin vuoden 2022 aikana! Älkää naurako, tällä asialla on minulle iso hyvää oloa symbolisoiva merkitys (heh, turhamainenhan se vaan on...ja lapsellinen...).

Täytän vuosia vuoden alussa, joten vuoden vaihde merkitsee minulle myös ikääntymisen pohdintaa.
Vanheneminen on biologinen fakta. Otan sen uteliaana vastaan. Pitää vain hyväksyä se, että ei ole enää yhtä viehättävä ulkonäöltään kuin nuorempana ja huomata ottaa muutokset huomioon pukeutumistyylissä, meikissä ja kampauksissa. 

Siinä missä ulkonäkö rapistuu ja voimat vähenevät, ymmärrys lisääntyy. Se on totta, vaikka kuulostaakin ehkä turhan juhlavalta ja minun ikäiseni toteamana omahyväiseltä. Vanha ihminen on nähnyt paljon ja kokenut paljon, elänyt läpi erilaisten yhteiskunnallisten vaiheiden ja kulttuuritrendien. Ikääntyminen antaa mahdollisuuden verrata ja katsoa asioita kauempaa. Vanheneva ihminen tietää, mitä on lapsuus, nuoruus ja aikuisuus, mutta ei vielä sitä, mitä on varsinainen vanhuus. Päättelen, että se voisi merkitä lisääntyvien kremppojen lisäksi myös lisääntyvää lempeyttä. 
Olemme kuunnelleet mieheni 70-luvulla tekemiä haastatteluja, joissa hän kyselee isältään tämän elämästä. Eetu kertoo, miten piileskeli pari kuukautta kevättalvella 1918 Luumäen metsissä paossa punaisten pakko-ottoja. Nuori poika olisi halunnut intomielisenä mukaan valkoisten puolelle, oli jo kavereitten kanssa suunniteltu öistä hiihtoakin heidän leiriinsä, mutta isänsä vei hänet turvaan odottamaan kansalaissodan päättymistä. Viiisas teko.

Viime vuonna löysin kuntosalin. Se jatkukoon. Lihashuoltoa, ei kun minähän olen valmistautumassa bikini fitness -kisoihin (hähää, se tähtää siihen, että jaksaa kantaa kauppakasseja...).  

Kirstinkallion kylätalon kuntosali on tunnelmallinen paikka. Se on vanhassa koulun jumppasalissa. Yhdestä luokkahuoneesta kuuluu kangaspuiden kolketta ja yksi on kunnostettu vuokrattavaksi juhla- ja näyttelytilaksi. Vanhat pönttöuunit eivät enää ole käytössä, koska nyt kuntosaliin on asennettu ilmalämpöpumppu. Meillä on kuvia, joissa uuneissa palaa tuli. Mieheni on käynyt tällä salilla jo muutaman vuoden ja nostellut joskus painoja elävän tulen lämmössä.

Tänä vuonna teen oikein yhden uuden vuoden lupauksenkin: aion kokeilla vaateostolakkoa. Olen lukenut sellaisesta, ja ajatus on alkanut viehättää. Ei siksi, että olisin erityisen ekologisesti ajatteleva tai askeesista kiinnostunut, eikä siksi että olisin mikään addiktoitunut shoppailija. Olen myös sitä mieltä, että on hyvä, että ihmiset käyttävät sitä, mitä toiset heille valmistavat, että pyörät pyörivät ja saamme nauttia hyvinvoinnista. 
Huomaan vain, että minulla on niin paljon kaikkea, koska minun on vaikea hävittää mitään ja uutta on kiva hankkia. Huomaan, että olisi hyvä saada tilaa vaatehuoneeseen, kuluttaa vanhat loppuun ja päästä sitten lakkovuoden jälkeen hankkimaan raikkaasti uutta ja laadukasta. Minähän rakastan vaatteita enkä nyt vanhempana halua ostaa mitään turhaa ja huonoa rihkamaa. Jos vielä tyylikin on muuttumassa, niin vuosi voisi olla hyvä aika pohtia sitä. 

Olen viime aikoina katsellut, miten todella huonolaatuisia ja huonosti suunniteltuja useimmat ketjuliikemyymälöiden vaatteet nykyään ovat. Kaikki mekot ovat löyhää yöpukumallia ja housut huonosti leikattuja. Ei ihme, että nettikauppa kukoistaa. Sieltä onnistuu löytämään joskus parempaa.
Toivon, että kertakäyttöisten vaatteiden valmistus loppuu ja aletaan suosia laatua.

Kirjoittelen vuoden mittaan, mitä lakolleni kuuluu, ehkä (no, ei se kuitenkaan pysty... ). 

Olenkin nyt sitten varustautunut ostamalla uudet farkut ja tilaamalla yhtä sun toista netistä sovitettavaksi. Vielä nippa nappa ehdin! Ihan kuin mässäilyään katuva ahmimassa vielä ennen laihdutuskuuria - erotuksena se, että syödä pitää joka päivä, mutta vaatteita ei tarvitse ostaa edes kuukausittain, joten vaateostolakko on varmaan helpompi toteuttaa kuin syömisen rajoittaminen (luulee hän...). No, vietinhän minä toissajoulunkin täysin ilman herkkuja, kun tähtäsin kolesteroliarvojen laskemiseen - ja onnistuin.

Vielä kirja-alasta sananen. 
Suren kirjojen lukemisessa tapahtunutta isoa huononnusta. Lainaan tietokirjailija ja tutkija Kai Ekholmia joka yhdessä kirja-alan asiantuntijan Eino Revon kanssa on päivittänyt 1920 julkaisemansa teoksen Kirja Tienhaarassa kirjoittamalla uuden katsauksen Lukemisen aika, Eikö Suomessa lueta tarpeeksi?. Sitaatit ovat tästä kirjasta.

Olemme eläneet yli 500 vuotta Gutenbergin maailmanjärjestyksessä, jossa painettu kirja on ollut palvottu, pelätty ja kiistaton sivistyksen ja tiedon välikappale.
    Nyt hengitämme Googlen keuhkoilla ja kirjallisuuden vaivalla rakennettu katedraali näyttää huojuvan. 

Ostettujen kirjojen määrä on ollut tasaisessa laskussa: vuonna 2008 22 miljoonaa kappaletta, vuonna 2020 enää 15 miljoonaa. 

Kirjakauppa elämyksenä ja yksilöllisen sivistysvalinnan kokemuksena on Helsingissäkin pian harvinaisuus. Akateeminen kirjakauppa oli ikäiselleni syy jäädä eläkkeellä Helsinkiin. Pian se pitää etsiä muualta. Akateemisen kirjakaupan valikoimissa oli Nalle Nybergin aikana 140 000 nimekettä, miljoona kirjaa yli 20 kielellä. Syksyllä 2016 se oli pudonnut  80 000 nimekkeeseen. 
    Kirjatalon nykyinen nimekemäärä vaihtelee sesongeittain. Tällä hetkellä se on 30 000 - 35 000 nimekkeen välillä. Kirjatalon henkilökunta ja johto ovat onneksi edelleen rautaisia ammattilaisia eivätkä he ole tinkineet Akateemisen hengestä, vaikka omistajat ovat vaihtuneet ja jatkuvaa saneerausta on tehty. 

Kirja-ala käy jatkuvaa keskinäistä kilpailua ja yleistä puolustustaistelua, se karsii ja uudistuu, mukautuu ja sopeutuu. On tavallista, että kansalainen arvostaa kirjakulttuuria, mutta ei osta tai lue yhtään teosta. Tai arvostaa kirjoja, mutta lainaa kaikki lukemansa teokset tai hankkii ne kirppareilta ja antikvariaatista. Tai on aktiivinen lukija, mutta käyttää lukuaikapalveluja. Tai katsoo saavansa kaiken riittävän tiedon verkon ilmaistarjonnasta.  

Kirjoista lisää tilinpäätöksessäni numero 2 lähipäivinä. Olkaa kuulolla.

 

Sergei Dovlatov, Matkalaukku... ja joulua kohti joutuin

 

Sergei Dovlatov on kiinnostava emigranttikirjailija. Hän syntyi Neuvostoliitossa vuonna 1941 ja muutti alle nelikymppisenä siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, koska ei saanut kaunokirjallisia tekstejään julkaistuksi kotimaassa niiden kriittisyyden vuoksi. Hän oli ennen USA:han emigroitumistaan julkaissut tekstejä ulkomaisissa lehdissä. USA:ssa hän alkoi kirjoittaa novellikirjoja ja romaaneja. Dovlatov kuoli sydänkohtaukseen vain 48-vuotiaana vuonna 1990 ehdittyään sitä ennen julkaista kirjoja enemmän kuin kirja/vuosi.  
Hänen teoksiaan on käännetty yli 25 kielelle ja niitä on julkaistu sananvapauden lisäännyttyä myös entisessä kotimaassa.

Dovlatovilla on kiinnostava yhteys Suomeen. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa kaksi vuotta suomen kieltä ja toimi sen jälkeen toimittajana Leningradissa ja Virossa.

Aivan äskettäin on suomennettu Dovlatovin romaani Kompromissi, jossa hän käsittelee Viron vuosiaan. Hänen teoksistaan on suomennettu muutamia muitakin. 
Päädyin lukemaan novellikokokoelman Matkalaukku, koska sen idea on niin kiehtova. Mietin myös, miten jännittävä teos lieneekään kyseessä, kun joku näyttää pureskelleen hermostuksissaan kirjan alanurkkaa. No, ei ole niinkään jännittävä, vaan hauska ja lempeästi ironinen. 

Matkalaukku on elämäkerrallinen kirja, novellikokoelma tai novelleista koostuva romaani, jossa Dovlatov kertoo ainutlaatuisella tavalla Neuvostoliitosta lähtönsä tarinan. 
Toimittaja Dovlatov saa ministeriöltä luvan poistua maasta kolmen matkalaukun kanssa. Hän protestoi aluksi laukkujen vähäistä määrää, mutta huomaakin pakatessaan itsesääliä tuntien, että hänen tavaransa sopivat yhteen laukkuun, surkeaan vaneriseen kapsäkkiin, joka piti sitoa lukon säryttyä pyykkinarulla. 

    Joskus olin mennyt sen kanssa pioneerileirille. Kanteen oli kirjoitettu musteella: "Nuorempi ryhmä. Serjoža Dovlatov". Sen viereen oli joku ystävällisesti raapustanut:"paskahousu". Kangas oli repeytynyt muutamista kohdista. 
    Kannen sisäpuolelle oli liimattu valokuvia Rocky Marcianosta, Armstrongista, Joseph Brodskysta ja Gina Lollobrigidasta läpinäkyvissä vaatteissa. Tullimies yritti kynsiä Lollobrigidaa irti, mutta sai aikaiseksi vain naarmuja.
    Brodskyyn hän ei koskenut. Kysyi vain, kuka tuo on. Vastasin, että kaukainen sukulainen. 

Matkalaukku pysyy avaamattomana kaapin perillä vuosia. Kun kirjailija Dovlatov avaa sen, hän huomaa, että laukussa on koko hänen kotimaassaan viettämänsä elämä, kolmekymmentäkuusi vuotta. Hän nostelee esineet pöydälle ja huomaa laukun pohjalla vanhan Pravda-lehden, josta häntä tuijottaa iso muotokuva Karl Marxista.  
Pohjalla Karl Marx. Kannessa Brodsky. Ja niiden välissä toivoton, mittaamattoman arvokas, ainutkertainen elämä. 

Novellien tai romaanin lukujen, miten vain, nimet ovat Suomalaiset kreppisukat, Puolue-eliitin puolikengät, Säädyllinen kaksirivinen puku, Upseerinvyö, Fernand Légerin takki, Popliinipaita, Talvilakki ja Autonkuljettajan hansikkaat.
Nämä kertomukset ovat melkoisia veijaritarinoita täynnä huumoria, itseironiaa ja ironiaa ihmisiä ja järjestelmää kohtaan. Nautin. 
Huumorin alta on helppo lukea, miten vaikeaa taiteilijoiden ja toimittajien on ollut toimia Neuvostoliitossa - sivulauseissa käy ilmi, että tottahan jokainen kirjailija on ollut vangittuna. Ja miten lienee muuten nyt, kun Venäjä on yhä enemmän kuin vanha Neuvostoliitto? 

Jotenkin Dovlatov tuo mieleeni Juha Vuorisen sekä ulkoisesti, 194-senttinen sälli, että  siinä, millä tavalla leppoisasti hän kuvaa itseään ja koheltamisiaan. 
Minulla on lukupinossani (kotiin taas muodostumassa pieni sivukirjasto) Dovlatovilta vielä Meikäläiset ja postuumisti julkaistu Haarakonttori, Kompromissi on varauksessa. 
Lukemiset eivät joulun aikaan lopu, ei vaikka tulisi sulkutila.

🌷🌷🌷🌷🌷🌷🌷 ... on niitä seitsemän, seitsemän tontun tehtävää...

Joulu on jo ovella.
Jollekin se tuo stressiä iloisuuden vaatimuksen vuoksi, jollekin hartauden vaatimusten ja jollekin velvollisuuksiksi kokemiensa tapaamisten vuoksi tai siksi ettei voi tavata läheisiä vaikka haluaisi. 
Jospa voisimme ajatella, että se on mitä se on. Kuten elämä yleensäkin.
Moni ahertaa töissä aattoon asti. Hänelle joulussa parasta on sen tuoma tauko ja lepo.

Tykkäsin siivota tämän joulun alla. Oli ihan kiva huiskia menemään, järjestää komeroita ja pyyhkiä jopa patterin taustat ja jalkalistat, pestä kodinkoneet ja tuulettaa torkkupeitot. Kun yhden paikan järjestin, huomasin heti uuden tontun tehtävän. Nyt saan sitten lepäillä siistissä kodissa.
Pimeäkin alkaa vähentyä, tästä päivästä alkaen. 
Käännymme valoa kohti. 
Toivotan teille blogini lukijat kullekin omanlaistanne hyvää joulunpyhien aikaa. 

Kaksi upeaa teosta ihmisen osasta

 

Luin kaksi tasokasta romaania joissa ihminen kuvataan oman aikakautensa armoilla hyvän ja pahan välillä tasapainottelevina olentoina, jotka elävät aikansa ja sitten katoavat.
Toinen on Pirkko Saision Passio ja toinen tämän vuoden Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin The Last Gift.

Saision kertomus alkaa 1500-luvun Firenzestä harhaoppiseksi määritellyn askeesimunkin hirttäjäisistä, kulkee läpi Euroopan vuosisatojen ylhäisön ja alhaison joukossa päätyen lopulta 1950-luvun Helsinkiin, jossa eräs identiteettinsä vaihtanut henkilö tulee tunnistetuksi.

Passio on kirja, jota on vaikea määritellä, koska se on niin... valtaisa, niin renessanssimaisen runsas ja upea.
Se on kirja, johon uppoaa täysin, jota ahmii ja jonka ei soisi loppuvan. 
Se on jännityskertomus, joka panee lukijan seuraamaan kultaa ja timantteja hehkuvan mauttoman korun kulkua hajotettuna, haudattuna, kyynelinä ikonissa, suolistossa salakuljetettuna, joskus omistajansa tuhoavana ja joskus pelastavana. Korun tai sen osasten omistajat elävät kukin järkensä, intohimojensa ja sattuman oikkujen mukaan. Aikakausi määrää, katsotaanko asioita taikauskon, uskonnon vai ihmistä suuremman ideologian läpi. Aikakausi määrää senkin, mitä kullalle ja timanteille tapahtuu.
Passio on tyylitaituruutta ja osaamista. Se on runollinen teos, jonka henkilökuvissa on sisältörikkaita määrittelyjä, kuten 'ylevöitetty kiima' ja 'ylpeä nöyryys'.
Passio on kimara pienoisromaaneja, jotka muodostavat ehjän kokonaisuuden.
Passio on päälle 700-sivuinen, mutta nopealukuinen, koska Saisio kirjoittaa ilmavasti. Saision tapaa kirjoittaa tekstinsä lyhyiksi kappaleiksi kutsutaan nykyään säetyyliseksi proosaksi.

- Mitä olette oppinut ojennusleireillä, Lidia Gavrilovna, Jelena Sergejevna kysyi. - Oletteko muuttunut ihmisenä?

Lidia Gavrilovna hymyili.

Jelena Sergejevna ei pitänyt Morozovan hymystä, ei ollut koskaan pitänyt.
   Hänen hymynsä oli lämmin, suorakin, mutta jollakin tavalla Morozova asettui hymyllään sen yläpuolelle, jolle hän hymynsä osoitti.
   Sitä paitsi hän siristeli oudosti silmiäänkin hymyillessään, niin kuin olisi antanut ymmärtää, että hänellä olisi paljon sanottavaa, eikä hän kuitenkaan sanoisi muuta kuin sen, mikä oli välttämätöntä.

- Olen oppinut leireillä, että todellisuudella on monet kasvot. 

Tämä Lidia Gavrilovna Morozovan kryptinen vastaus kysymykseen, johon olisi pitänyt vastata jollain opetetulla fraasilla, voisi olla koko laajan teoksen motto.
Tai sitten se lause, joka lopettaa kirjan ja loistaa siellä lopussa omassa yksinäisyydessään kuin yksi korun timanteista.

Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta. 

Lidia Gavrilovnalla on uusi identiteetti. Hän oli kerran toinen ja hän voisi palata entiseen, mutta ei enää halua. 
Jäin miettimään tätä ja sitten jouduinkin jo palauttamaan kirjan. Ehdottomasti luen sen vielä uudelleen, tarkemmin. Tiedän, etten huomannut kaikkia viittauksia ja yhtymäkohtia eri tarinoiden välillä.
Olen joskus itsekin halunnut paeta, ravistaa kaiken raskaan päältäni kuin painavan takin ja aloittaa uuden elämän. Kuka ei olisi. Tiedän tuon houkutuksen, mutta entä jos astuu väärään laivaan... 

Ja tästä päästäänkin Gurnahin teokseen. Gurnah kuvaa Englannissa asuvan perheen, jonka molemmilla vanhemmilla on epäselvä muukalaistausta. Äiti Maryam on ollut hylätty lapsi, jota on siirrelty sijaisperheestä toiseen. Hän kertoo omaa tarinaansa lapsille Jamalille ja Hannalle sitä jatkuvasti muunnellen. Tytär, joka taustastaan kiusaantuneena käyttää nimestään muunnosta Anna, vaatii selkeyttä, mutta poika antaa äitinsä rönsyillä. 

When Jamal was on his own with his mother, he let her speak uninterrupted relishing the deliberate way she added depth to the picture, pausing to allow a forgotten detail to emerge, surprising herself with something she had forgotten to remember before. And Jamal did his best to make no challenge when he noticed any contradictions. He did not know then that stories do not stand still, that they change with new recollections and rearrange themselves subtly with every addition, and what seem like contradictions may be unavoidable revisions of what might have happened. He did not know this consciously, but he had an instinct for listening, which amounted to the same thing.

Maryam uskaltaa muistaa vaikeaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan vähitellen, kun taas hänen aviomiehensä Abbas kyllä muistaa kaiken, mutta vaikenee. Hän on paennut Sansibarista piiloutuen salamatkustajaksi laivalle ja viettänyt viisitoista vuotta valtamerilaivoilla ennen asettumistaan hiljaiseen perhe-elämään Norwichiin. 
Hän kertoo perheelleen elämästä laivoilla, mutta kuittaa sitä edeltävän elämänsä sanomalla, että hän on 'a monkey from Africa'.
Abbasin menneisyydessä on häpeällinen teko, josta hän ei saa kerrotuksi, kunnes on jo melkein liian myöhäistä.  
Salailu tekee Abbasista käyttäytymiseltään arvaamattoman, mitä vaimo ihmettelee. Abbas ei siedä vähääkään epäkunnioittavuutta itseään kohtaan. Maryam huomaa miehestään, milloin ollaan rajalla, jossa hänen katseensa kovettuu ja muuttuu julmaksi ikään kuin hän olisi jossain muualla. 
Lapsiin isän salaisuus vaikuttaa niin, että Anna/Hanna inhoaa kaikkea siirtolaisuuteen kytkeytyvää ja Jamal tutkii yliopiston lopputyössään afrikkalaista siirtolaisuutta Euroopassa. 

When I left there I did not know how much I was leaving behind. Wherever I wandered or came to live after that nothing was expected of me. I was a man without responsibility, without a purpose. Nothing was required of me. I would have wanted to explain that to you, how I had lost that place, and at the same time lost my place in the world.

Abbas ei osaa elää ilman menneisyyttään, kuten Saision Lidia. Hän kadottaa elämänsä merkityksen kieltäessään taustansa. 

Molempia kirjoja lukiessa ajattelin tv-haastattelua, jossa Anja Snellman painotti sitä, että ihminen on lavea ja epätäydellinen ja häntä on katsottava armollisesti. Nykyään on ilmapiirissä paljon tuomitsevuutta toisia kohtaan, ei niinkään itseä, ja ihmisen rajaamista jonkin ominaisuutensa ilmentymäksi. Me ihmiset olemme monenlaisia ja muuttuvia ja meillä on salaisuutemme, joita emme kerro edes rehellisimmissä autofiktioissa. Me ansaitsemme kaiken kunnioituksen ja arvostuksen toisiltamme vähättelyn sijaan. 

Kirjallisuuden Nobel on jaettu vuodesta 1901. Selasin palkittujen listaa ja löysin sieltä monta omaa mielikirjailijaani. Gurnah ei ehkä yllä heidän tasolleen, mutta pidän siitä, miten syvälle hän menee henkilöidensä tarkastelussa. Tansanialaissyntyinen Englannissa asuva Gurnah on paitsi kirjailija myös yliopisto-opettaja (englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori), ja kirjallisuuskriitikko, joka romaaneissaan käsittelee pakolaisuutta ja maahanmuuttoa. 

Saisio on tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut romaaneja, näytelmiä, tv-sarjoja ja jopa librettoja ja osallistunut elokuvakäsikirjoituksen tekoon. Hän on saanut paljon palkintoja, mm. Finlandian vuonna 2003 kirjastaan Punainen erokirja.
Jos kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnossa on tarkoitus palkita vuoden paras teos, niin minä olisin antanut sen tänä vuonna Saision Passiolle, joka on suuri kronikka, harvinaisen laaja ja kiinnostava teos.
Olen myös sitä mieltä, että Finlandia pitäisi olla kirjallisuusraadin, ei yksittäisen henkilön, päätettävissä kuten Nobel-palkintokin on. 

Vielä eräs Saision kirjan ansio: se säteilee huumoria ja elämäniloa.
Kirjan luettuaan tuntee olonsa virkistyneeksi ja inspiroituneeksi samalla kun ajatus viipyilee kuvatuissa tilanteissa. Ihana kirja!

Myös kirjan ulkoasu on harvinaisen kaunis. Elina Warstalle kiitos! Sähkökirjan lukijat ja kirjaa kuuntelemalla nautiskelevat eivät näe puhuttelevaa takakantta, ja myös kirjan selkämys on kaunis. Kuvaan ne tänne loppuun kun olen saanut kirjan joululahjaksi.

------------

28.12. Lupaus on lupaus:

Tässä tuo yllä olevasta kuvasta huonosti luettavissa oleva teksti.
Tästä se kaikki alkoi, syyllisyydentunnossa teetetystä korusta,
joka painoi niskaa 

Joulun this or that

 

Kuva on tämän päivän rokotusreissulta Haminasta. Jee... kolmas koronarokote saatu! Nyt BioNTech-Pfizerin Comirnaty-rokotetta, jonka pitäisikin Astra Zenecoitten jälkeen olla hyvin toimiva konsepti myös tähän viimeisimpään, B 1.1.529 :ään. Ai mikäs se on? No se on tämän oksymoronin, anteeksi omikronin, virallinen nimi. 

Elikkä sitä sun tätä joulusta.
Sain Jasminilta ( Valokuvaajan silmin -blogi ) tehtävän vastata kysymyksiin omasta joulun vietostani. 

Missä vietät joulua?
Kotona. Olen viettänyt vain kaksi joulua muualla, yhden nuorena USA:ssa ja yhden muutama vuosi sitten pojan perheessä Turussa. Aiemmin ajattelin, että missäs muualla kuin kotona ja Suomessa, mutta nyt on alkanut tuntua kovasti siltä, että haluaisin viettää jonkun joulun lämpimässä ilmastossa. Ehkä seuraavan. 

Mitä puuhastelet joulun välipäivinä?
Otan uuden kalenterin käyttöön. Luen kirjoja.  

Joulupukin kuuma linja vai Samu Sirkan joulutervehdys?
Ei kumpaakaan. Joulurauhan julistus Suomen Turusta ja animaatioelokuva Lumiukko.

Joulusauna aamulla, päivällä vai illalla?
Ei aattona ollenkaan. Omakotitalo- ja rivitaloaikana meillä oli aina sauna aattoiltana. Silloinkin minusta tuntui, että saunominen häiritsi aaton viettoa. Nyt kerrostalossa asuessa meillä on saunavuorot ke ja la, ja jos vuoro osuu aattoon, en mene saunaan. Tänä vuonna sauna osuu meille joulupäivän iltaan - ja sehän sopii. Siinä on varmaan ulkoiltu, ja sitten saunaan lämmittelemään. 

Joulukinkku vai graavilohi?
Minulle ei paljon kumpaakaan. Kinkkua laitetaan perinteen vuoksi vähän tarjolle. 
En pidä raa'asta kalasta, mutta lipeäkalaa syömme itsenäisyyspäivänä.  

Perinteiset jouluruoat vai erilainen joulumenu joka vuosi.
Perinteistä ja uutta.  

Mitä kuuluu joulupöytääsi?
Perinteisistä ne tavanomaiset rosollit, laatikot ja luumujälkiruuat sekä Ruotsin tyyliin 'köttbullar'.  Joulupäiväksi joku hyvin maustettu pata ja tapanina kanawokkia tai pastaa.  

Jouluruokia vain aattona vai tapaninpäivään asti?
Lähinnä aattona. 

Vaalea vai tumma glögi?
Mieluummin tumma. Pidän puolukan ja karpalon mausta glögissä.

Suklaakonvehdit vai vihreät kuulat?
Molemmat. Konvehdit herkumpia, vihreät kuulat ja muut marmeladit kauniita katsella.

Piparit vai joulutortut?

Kuten kuvasta näkyy, niin molempia leivon.
Tortut maistuvat parilla päiväkahveilla juuri paistettuina ennen joulua. Pipareissa parasta on kanelinen tuoksu.
Kun lapset olivat pieniä tehtiin piparkakkumökki, ei mitään taiteellista, vain pikkumökki. 

Parasta joulussa?
Läheisten muistaminen ja tapaaminen joulun ympärillä. 

Joululahjojen saaminen vai antaminen?
Antaminen tuo iloa, mutta on lahjoja kiva saadakin. Itsellekin voi antaa jotain - jos on ollut killti.

Pehmeät vai kovat paketit?
Molemmat. Joulu on keskellä talvea, joten kaikki lämpöiset sukat ja saalit ovat ihania lahjoja. 

Avaatko lahjat jouluaattona vai joulupäivänä?
Aattona tietenkin. Kuka muka jaksaisi joulupäivään?
Tänä vuonna joulupukki saapuu jo alkuiltapäivällä. Pienimmän joulunviettäjän ei tarvitse olla jännityksissään pitkään. Niinä jouluina kun olemme miehen kanssa kahdestaan syömme aaton illallisen ja sitten avaamme kuusen alla odottavat lahjat ilman kiirettä. 

Aito joulukuusi vai tekokuusi?
Nykyään tekokuusi, joka onkin jo koristeltuna paikallaan. Me hankimme siihen viime jouluna liian räikeät led-valot, jotka jättivät kuusen ja koristeet varjoonsa. Onneksi löysimme Airam-kynttiläsarjan nettikaupasta, samanlaisen kuin vanha, joka meni rikki.  

Suomenkieliset vai kansainväliset joululaulut?
Molempia säännöstellysti. Minulla on muutama CD, joita kuuntelen paljon joulun aikaan: Christmas in Vienna (Plácido Domingo, Diana Ross, José Carreras),Three Tenors Live (Pavarotti, Domingo, Carreras) ja Tarja Turusen Henkäys ikuisuudsta ja Winter Storm. 

Jouluna juhlavaatteet vai rento oloasu?
Jotain mukavaa, nättiä, vähän parempaa. Tykkään, että hiukset on hyvin ja meikkiäkin, siksikään en välitä saunasta aattona. 

Joulutähti, hyasintti vai amaryllis?

Kaikki muut joulukukat käy paitsi hyasintti liian tuoksunsa vuoksi. Harmi, se on niin kaunis koriasetelmissa. Amarylliksiä kasvatan jouluksi useamman erivärisen. Myös tulppaanit ovat kauniita jouluna. 

Jouluaattona leffoja vai lautapelejä?
Ei kumpiakaan. Juttelua ja kirjojen lukemista, jotain ehkä vähän telkkarista, uutiset, mutta ei kokonaista elokuvaa. 

Kuvaile perinteistä jouluaattoasi
Puurolounas manteleineen. Joulurauhan julistus. Kahvit konvehtien kera. Jos on pieniä jouluvieraita pukkiseremonia. Kuhmossa nuorena perheenäitinä lähdin joskus pienelle aattohiihdolle ennen sosiaalista iltaa. Illallinen, seurustelua, lukemista. 

Joulupäivänä jotain ohjelmaa vai yökkärissä rennosti kotosalla?
Kotona tilanteen mukaan. Yöpuvussa en tarkenisi, mutta jossain oleskeluvermeissä on mukava olla ja välillä toppavaatteissa ulos. (Ah, olisin mielelläni bikineissä etelän hiekkarannalla... )

Joulukoristeet pois heti joulun pyhien jälkeen vai vasta loppiaisena?
Uuden vuoden jälkeen joulun värit punainen ja kulta alkavat uuvuttaa, joten saatan vähitellen poistaa jotain koristeita ja vaihtaa tekstiilejä, mutta kuusen puramme usein vasta Nuutinpäivänä 13.1.  

Kumpi mieluummin? (alleviivaan valintani)

Skippaisit joulun - Skippaisit uudenvuoden
Joulu on vuoden paras juhla.

Luopuisit suklaasta - Luopuisit juustoista 
Juusto on joka-aamuinen välttämättömyys.

Joulutee - Joulukahvi
Kahvi on aamulla välttämätön ja iltapäivällä ylellisyys.

Tekstiviesti - Joulukortti
Lähetän aika paljon joulukortteja, mutta kyllä viestejäkin.  

Paljon lahjoja - Lahjaton joulu
Oi joi, lahjat on ihana asia.   

Joulu ilman musiikkia - Joulu ilman leffoja
 
Joulu kotona - Joulu muualla (esim. mummolla, Ruka, yms)
Kuten edellä ilmoitin, niin vaihteeksi voisin olla muuallakin, koska nyt tätä kotonaoloa on ollut niin pitkään. Yleensä kyllä kotona.

Voisit syödä vain jälkkäreitä - Voisit syödä vain suolaista

Valokuvaisit kaiken - Et voisi käyttää kameraa ollenkaan
En koe, että kaikkea pitäisi kuvata. Hetket menevät ohi, jos niitä keskittyy koko ajan tallentamaan. 


Tämä oli kiva tehdä. Tehkää muutkin.

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v

Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa.

Elämme toista koronatalvea. Pahemmat tartuntaluvut mitä koskaan. Uusi virusmuunnos liikkeellä.
Uskaltaako matkustaa junassa kyläreissulle? Uskaltaako yöpyä hotellissa?

Uskaltaako mennä Kameraseuran pikkujouluun (jossa ei hypitä ja huudeta, vaan aterioidaan ja katsotaan kuvia)? Uskaltaako mennä vesijumpan lopettajaisiin joissa ohjaajamme uitetaan? Uskaltaako käydä jouluostoksilla, entä joulukonsertissa, urheilukatsomossa, teatterissa?
Pitääkö vetää peitto korviin ja erakoitua? Joka päivä on pimeämpää ja kylmempää.

Monivuotisen päiväkirjakalenterini merkinnät:

3.12. 2020
Uusi kaunis kuusi seisoo permannolla, käpyjä ja lunta oksilla. Sitä koristelemaan.

Peruttiin maanantaiksi suunniteltu Lappeenranta, koska korona.

3.1. 2021

Leivoin pipareita. Epätavallisen kylmä.
Peruimme reissun Jyväskylään, koska korona.

Huomattavaa, että molemmissa merkinnöissä on positiivista mukana, joulun odotusta. Synkkä tarvitsee vastaparikseen aina valoisaa, muuten ei hyvä seuraa. 

Nyt kirjaankin tähän muutaman asian, joista tunnen iloa tänä päivänä:

💖 Sydämeni pompottaa edelleen terveenä.
Vuositarkastuslääkäri lähetti minut kardiologille varmistukseksi, epäili jotain paksuuntumaa sydänkäyrää tutkittuaan. Ensin en ollut millänsäkään, olen aina ajatellut, että minulla on vahva sydän, mutta kun vastaanottoaika tuli ja kirjasin sitä varten ylös asioita aloin pelätä. Mitä jos mäessä hengästymiseni ei johdukaan astmasta vaan sydämestä?  Sydänfibroosi? Niin, ja... entä sitten. Hurjasti kortisonia ja muuta hoitoa, sivuoireita. Istuin bussissa matkalla kardiologille ja siirryin miettimään käytännön asioita. Kortisoni turvottaa, onneksi minulla on tilavia tunikamekkoja... eikä nyt kannatakaan ostaa mitään uutta. Enää. Pitää lukea se Kuolevan käsikirja, joka on lainakirjapinossani ja laittaa omat salasanat ja muut tärkeät asiat selkeästi esille. Mikäs siin sit...
Asiat selvitettyinä, elämä järjestyksessä taas, odotinkin sitten jo aivan rauhallisena kutsua lääkärille. Hän kehotti menemään kyljelleen ja käänteli ultraäänilaitetta kymmenisen minuuttia vasemmalla puolen rintakehääni. Kuulin yhdessä vaiheessa sydämeni jyskytyksen, tuli ihan mieleen vauvan sydänäänten kuuntelu. "Ei täällä näy mitään epätavallista. Hyvä sydän. Läppä saattaa vähäsen vuotaa, mutta semmoista voi löytyä keneltä tahansa, jos tutkitaan." - "Onko näin? Ihanaa! Voi miten iloinen olen tästä tiedosta. Kiitos."- "Katsotaan kolmen vuoden kuluttua uudelleen. Ei pitäisi olla huolta." 
Oi saan elää! Bussin vaihdossa oli tunti aikaa. Menin Sokokselle ja ostin ruusunpunaisen neulepaidan ja lähikaupasta ruusuja ja leivoksia. Elämälle! 
💖 Saan ensi viikolla kolmannen koronarokotteen.
Siirsin aikaa heti aiemmaksi, kun kuulin, että viiden kuukauden väli edelliseen riittää. Aikoja löytyi Haminasta, teemme pikku retken sinne.

💖 Sain flunssarokotuksen.
Meillä järjestetään näitä rokotuksia sukunimen alkukirjaimen mukaan eri päivinä. Ihmetyttää muutamien ihmisten motkotukset viestipalstoilla, että en kyllä ota, käännyin pois, kun pitää tuntikin jonottaa, vanhan ihmisen. Eivätkö he muista, millaista oli 70- 80 -luvuilla! Silloin saatettiin päivystyksessä odottaa koko päivä, kun aikoja ei voinut varata vaan mentiin vain istumaan ja odottamaan vuoroa täpötäyteen odotussaliin. Olin aina varustautunut kirjalla, tosin migreenissä ei pystynyt lukemaan, piti vain maata kippurassa penkillä. 
💖 Kirjasto.
Ramppaan kirjastossa kuin leipäkaupassa (eihän meillä ole leipäkauppoja, mutta leipäkauppa kuulostaa hauskemmalta kuin marketti), lähes päivittäin, palautan ja haen varauksia. Aina on hyvää luettavaa yllin kyllin.
Minulla on parhaillaan sekä Pirkko Saision Passio että Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto tutkisteltavana. Saision olisi pitänyt voittaa, minun mielestäni (minun blogini!). Viikilän teoksen ansio on sen kokeellisuus, Saision kirja on suurteos, värikäs eurooppalainen kronikka, jossa kuljetaan läpi viiden vuosisadan.
Luen kirjallisuuden Nobelin voittaneen Abdulrazak Gurnahin kirjaa The Last Gift. Hän piirtää kiinnostavan kuvan salaisuutta kantavasta ihmisestä ja pohtii hänen sulkeutumisensa vaikutusta läheisiin. Perinteinen romaani.

💖 Joulua sisään.
Nyt on ritarinkukat avautumassa, keittiöön vaihdettu jouluverho ja huomenna laitetaan kuusi paikalleen. 
💖 Lahjaostoksilla käynti ja lahjojen pakkaaminen. 
💖 Jouluvalojen katselu.
💖 Stressitön nukkuminen, se että saa nukkua talviunta kuin karhu pesässään eikä tarvitse lähteä aamulla töihin.
Ehdin tehdä sen lähdön - montako kertaa - noin kahdeksantuhatta kait. Tarpeeksi. 

💖 Läheisillä asiat lähes hyvin.
Mies pääsee lopulta tapaamaan joulun alla kirurgia Husiin eräässä asiassa, jota pidettiin kesällä kiireellisenä. Jos siellä sanotaan, että operaatiota ei pystytä järjestämään, koska hoitajat ovat kiinni koronapotilaissa, niin pakko mennä yksityiselle klinikalle, vaikka joutuisi panemaan siihen vähät "arkkurahat" tai ottamaan sitä varten lainan. Elämää ei saa takaisin. Kaiken maallisen saattaa saada. Kuka se sanoikaan "voi, tuohan on vain maallista"? Astrid Lindgrenin rakastettava hahmo Katto-Kassinen!
💖 Itsenäisyyspäivä.
Katsomme Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan. Se näyttää olevan Yle Areenassa. Olisin katsonut Linnan juhlatkin. Niin harvoin saa nähdä iltapukuja, vaatesuunnittelun tähtiä.  

Mietin, miten voi olla niin, että jotkut edelleen kaiken jälkeen kieltäytyvät koronarokotuksesta. 

Kuuntelin tuolla sydänreissulla bussissa kahden nuoren miehen keskustelua. Toinen kertoi työkaverinsa kuolleen kesällä koronaan. "Teron kuoleman jälkeen kukaan ei ole enää leuhkinut sillä ettei ota rokotetta. Sen verran se pysäytti." - "Se on kans jännä, ettei enää uskalla kysyä niinku ennen smalltalkina, ootko käyny rokotuksessa. Ne jotka ei sitä ota, loukkaantuu."

Surullista.
Korona leviää ja uudet muunnokset kehittyvät rokottamattomien parissa, joita meillä Suomessakin on lähes miljoona.
Suuri osa rokottamattomista asuu köyhissä maissa, joissa rokotteita ei ole. Jo sana pandemia kertoo, että kyseessä on ihmiskunnan kokoinen ongelma, jota ei pitäisi ajatella valtioittain. Nyt joillain rikkailla valtioilla on vanhenemassa rokotteita, joille ei ole ottajia, koska kaikille ei rokote kelpaa. Jos edes tässä asiassa ei pystytä globaaliin mittakaavaan asioiden hoidossa, niin miten sitten ilmastoasiassa ja tulevissa muissa katastrofeissa.
Minusta on kauhean noloa, että jotkut rikkaiden maiden ihmiset mellakoivat siksi, että heille tarjotaan maksutonta rokotusta. Sen ymmärtäisi, jos he mellakoisivat siksi, että sitä ei olisi tarjolla. 

Rokotukset ovat suojanneet meitä isorokolta, tubilta, poliolta ja lastenrokoilta. Kyllä nekin olisivat jääneet tekemään tuhojaan, jos suuri joukko olisi kieltäytynyt korostaen yksilöllisyyttään.   
Yksi rokote maksaa EU-kansalaiselle alle 30 euroa, yhden potilaan koronatehohoito tuhatkertaisesti, keskimäärin noin 33 000 euroa. Asiantuntijat sanovat että korona tavoittaa jokaisen rokottamattoman ennemmin tai myöhemmin.
Mikä sinusta rokotuksesta kieltäytyjä tekee niin tärkeän, että sinun pitää saada tehohoito hölmön päätöksesi takia? Oletko tiedostanut, että se ei ole vain extreme-seikkailu sairaalassa, vaan siinä jää risat keuhkot loppuelämäksi, toistuvia keuhkoputkentulehduksia ja keuhkokuumeita, keuhkoahtaumaa. Diivailunsa/tyhmyytensä/näköalattomuutensa/välinpitämättömyytensä/? vuoksi voi myös kuolla. Kymmenesosa tehohoitoon joutuneista kuolee hoidon aikana, osa myöhemmin heikentyneen kuntonsa ja keuhkovaurioiden vuoksi. 

Kuva Ume, Talviomenat 2021