Pientä matkailua, makuelämyksiä ja kirjoja (tietenkin)

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Edellisviikonloppuna kävimme Turussa kyläilemässä. Olimme siellä heillä syksyllä käydessämme retkeilemässä Paimiossa, ja huomasin polun varrella viitan entiseen tuberkuloosiparantolaan. Oi, olispa kiva mennä tuonne joskus, huokaisin, ja - ihmeellistä - joulutontut kuulivat sieltä metsästä toiveeni ja saimme mieheni kanssa lahjaksi tutustumiskierroksen, joka toteutettiin nyt kauniina kevätpäivänä. Pääsimme kivassa seurassa opastetulle kierrokselle kuulemaan, mitä kolmikymppiset nuoret suunnittelijat Aino ja Alvar Aalto olivat ajatelleet tätä parantolaa suunnitellessaan ja näkemään, miltä nykyään museona toimivassa rakennuksessa näyttää.

Aallon arkkitehtitoimisto voitti vuonna 1928 järjestetyn suunnittelukilpailun ja funkkistyylinen rakennus ympäristöineen oli valmis vuonna 1933. Periaatteena oli, että sairaala itsessään olisi parantava elementti. 

Paimio 14.5.2024, Kuva:Ume

Kun rakennus tulee näkyviin mäntymetsän keskeltä, ensimmäisenä ihastuu sen kokoon ja puhtaaseen valkoisuuteen.
Vaaleus jatkuu sisällä, pääväreinä käytävillä ovat valkoinen ja auringon keltainen.
Eri kerrokset on maalattu erilaisin kirkkain värein. Potilaspaikkoja on parisataa.
Muodot sisätiloissa ovat sileitä ja pyöreitä, jolloin pöly ei tartu niihin kuten tarttuisi nurkkiin, koloihin ja koukeroihin. Jopa vaatekaapit ovat pyöreitä ja ovenkahvat renkaan muotoisia, mistä on sekin etu, että vaatteet eivät tartu niihin kuten suorana sojottaviin kahvoihin. Bakteerien uskottiin pesivän erityisesti pölyssä.

Artek valmistaa edelleen samoja huonekaluja, joita on ensimmäiseksi suunniteltu Paimion parantolaan, mm. vanerista taivutettuja istuimia. Kuuluisa Paimio-tuoli on suunniteltu niin, että siinä istuessa keuhkot saavat mahdollisimman paljon happea.  

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Potilaat asuivat parantoloissa kuukausia. Parannuskeinoja olivat yleensä vain puhtaus, väljä asuminen, raikas ilma, ravitseva ruoka ja maltillinen liikunta, lääkkeinä kuumelääkettä ja yskänlääkkeitä. Radikaaleimmiksi hoidoiksi kehitettiin typetyshoito ja keuhkon osien poistoja.
Aterioiden välillä potilaat vietiin sängyissään lepäilemään kattoterassille useampaan otteeseen päivittäin, talvella turkisvuorisissa makuupusseissa. Makuuterassilla oli - on edelleen yli sadan petitilan edessä - mäntyjä isoissa ruukuissa. Potilalle järjestettiin elokuvaesityksiä ja konsertteja, joihin he osallistuivat kuntonsa mukaan. Hyvässä kunnossa olevat potilaat lukivat kirjastossa, tekivät potilaslehteä, harjoittelivat näytelmiä, tekivät ohjelmaa parantolan omaan keskusradioon ja ulkoilivat lähimaastossa, "lumpustelivatkin", mitä termiä käytettiin romanttisesta seurustelusta. Metsälampi on nimetty Lemmenlammeksi.

Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset paranemiselle, mutta tietenkään kaikkia ei pystytty näillä menetelmillä auttamaan. Ruumiita säilytettiin alueen ruumiskellarissa siihen asti, että niitä ehdittiin tulla hakemaan menehtyneiden kotipaikkakunnille.
 
Alueella on myös hoitajien sekä lääkäreitten asunnot, oma vedenpumppaamo ja puhdistuslaitos. Aallot suunnittelivat kaiken kaikkiaan yhdeksän rakennusta parantola-alueelle. 

Paimio 4.5. 2024, Kuva:Ume

Paimion parantola oli ensimmäinen rakennus Suomessa, johon tehtiin maisemahissi. Hissistä avautui näkymä mäntymetsään. 

Menneestä muistuttava asia on sylkykupit, joille on ollut myös oma erityinen hissinsä. Sinne saattoi laittaa kupin sisältöineen ja hissi vei kupit puhdistettaviksi.
Ihmisillä oli ennen tapana syljeksiä sinne tänne, tekeväthän jotkut sitä vieläkin, ja julkisissa tiloissa oli kieltoja lattioille syljeskelemisestä. Tuberkuloosi on tarttuva tauti, joten hygienia on ollut sen hoidossa erittäin tärkeää. 

Hienompi versio sylkykupista

Paimio 4.5.2024, Kuva Ume

Retken jälkeen meitä odotti maukas espanjalainen koti-illallinen, mikä sekin kuului tonttujen lahjakokonaisuuteen: alkupaloina tapasvati, pil pil -katkaravut ja patatas bravas kaksine kastikkeineen, pääruokana kanaa ja paellaa, hyvää viiniä tietenkin ja jälkiruokana kahvi ja sitruunatorttu. Söimme pitkään... ah, kyllä maistui.  

Me syömme arkena yksinkertaisesti, joten "fine dining" on kivaa joskus, eikä meillä ruuat jäähtyneet kuten isoilla, hienoilla illallisilla, joitten pienten annosten jälkeen on mentävä hampurilaiselle. 
Tässä muistuu mieleeni Anna-Leena Härkösen kolumni, jossa hän ihmetteli gourmet-ravintolan alkupaloina tarjottuja friteerattua jäkälää ja punajuuripölyä. Härkönen oli tehnyt kotiin päästyä itselleen meetvurstileivän.

Tällä reissulla mukanani oli Tomi Norhan romaani Naarasperho. 
Miten joku voikin kirjoittaa niin vanhanaikaisen kauniisti...

Puutarhan kukkaloisto levittäytyy Ellin eteen koko runsaudessaan. Taffelipiano soi, linnut laulavat, perhoset joko lentelevät tai pysyvät paikoillaan, niin kuin luonto on kullekin määrännyt. Tässä on kesä, Elli ajattelee. Tässä on kesän korkein kohta, tämän ylemmäs ei suvi tällaista ihmispiikaa päästä.

Tämä pienenä maistiaisena. Kirjoitan kirjasta lisää kunhan palaan ja palaudun Tarton reissusta, jonne olemme lähtökuopissa. 
Kohti uusia seikkailuja ja lomalle lompsis, ne hyvät kuluneet sanonnat.
Olen kuullut sanottavan, että eihän eläkeläinen tarvitse lomaa, koska on aina lomalla. Asia on aivan päinvastoin: eläkeläisellä on niin paljon arkea, että hän se vasta lomaa tarvitseekin.
Matkalukemiseksi otan kaksi pienoisromaania, jotka vaikuttavat kiinnostavalta luettavalta: Vigdis Hjorth, Toisto ja Amélie Nothomb, First Blood.
Aina pitää olla lukemista, vaikka nautin myös, ja ensisijaisesti tietysti, ihmisten ja paikkojen katselemisesta matkoilla, ja ihmeesti meillä myös riittää juteltavaa matkakumppanini kanssa, vaikka olemme olleet yhdessä jo lähes viisikymmentä vuotta.  

Mille Iiu Susiraja sanoo ei?

 

No, 2017
Ei
Nej

Kävin katsomassa Iiu Susirajan laajan näyttelyn Ei mikään helppo nakki/ Inte så klart som korvspad/ No Piece of Cake Wäinö Aaltosen museossa Turussa.
Susiraja on valokuva- ja videotaiteilija, mutta on tehnyt myös veistoksia, installaatioita ja piirroksia, joita kaikkia on esillä tässä näyttelyssä (enää kaksi päivää, 12.5. asti). Tyyli on surrealistinen.
 
Susiraja on usein itse teoksissaan jonkin tutun esineen kanssa, jota hänen esittämänsä hahmo käyttää absurdilla tavalla. Kuvauspaikkana on kodikas kotimiljöö, joissain kuvissa myös hotellihuone tai studio.
 
Kuvien naishahmo on täysin ilmeetön, ellei sitten hieman kyllästyneen tai välinpitämättömän näköinen. Kuvat eivät ole edustavia muotokuvia tai söpöileviä selfieitä. Kyse on jostain aivan muusta. 
Näyttelyn todella hauska ja ilkikurinen nimi haastaa pohtimaan kuvien merkitystä. 

Sinä hautaat sydämeni maahan minun miettiessäni
minkä arvoisia olemme, 2012
Du begraver hjärtan i marken medan jag funderar
på hur värdefulla vi är
You Bury Hearts in the Ground While I Wonder
What We Are Worth

Teosten nimet ovat Susirajan töissä tärkeitä. Ne tuovat usein kuvaan jotain aivan uutta, huumoria, uuden sävyn tai kokonaan uuden näkökulman.
Varhaisemmissa kuvissa teksti on ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja lopuksi englanniksi, uudemmissa englanninkieli on ensin, mikä onkin järkevää, koska Susiraja on menestynyt maailmalla isosti. Viimeksi hänen töitään nähtiin ennen Turun näyttelyä MoMassa New Yorkissa. 

Goodbye Playboy Cover, 2018
Hyvästi Playboyn kansi
Farväl Playboys omslag

Happy Bride, 2017
Iloinen morsian
Glada bruden

Susiraja tarkastelee naisen roolia mustalla huumorilla ja ironisesti, usein ikonisia naiskuvia karnevalisoiden. 

Hot Mona, 2023
Kuuma Mona
Heta Mona

Kuvat nostavat tarkasteltaviksi kauneusihanteita, seksuaalisuutta ja kotitöitä. Monissa töissä esineitä on työnnetty jalkoväliin jotenkin lapsenomaisen viattomasti. Miesten paitapaketit riippuvat rintojen alta ja tennissukat riippuvat ihosta jeesusteipillä kiinnitettyinä. 

Näyttelyssä on videoalue jossa on isoja videonäyttöjä limittäin niin, että samassa tilassa voi katsella useampia lyhyitä videoita peräkkäin tai limittäin miten haluaa. Eräässä videossa naishahmo saapuu alusvaatteissaan sängylle, jossa on lasten autoleikkien pikkuauto, joku upea merkki. Nainen tarttuu autoon ja hyväilee sillä itseään kaikkialta ylävartalosta kuin rakastaja, vie lopuksi auton beessien pikkuhousujensa sisään ja poistuu.

Zoo, 2021
Eläintarha
Zoo

Saint of Housework, 2024
Kotitöiden pyhimys/ Hemarbetets helgon
(veistosrivin ensimmäinen teos)

Kehollisuus Susirajan teoksissa on vahvasti läsnä, varsinkin myöhemmissä, joissa hänen painonsa on lisääntynyt niin paljon, että ne tuovat mieleeni toisenlaisen kehokertomuksen, omaa anorektista kehoaan kuvanneen norjalaisen Lene Marie Fossenin valokuvat. Fossen (1986– 2019) sairasti anorek­siaa kymmenvuotiaasta saakka. 
Molempien naisten kuvat kertovat ihmisen painosta, joka ei ole valinta, kuten monesti virheellisesti ajatellaan, vaan ominaisuus, johon puuttuminen ei ole mikään helppo nakki.

Voimanainen, 2011
Styrkekvinnan
Strongwoman

Meat Model, 2020
Lihamalli
Köttmodel

Kuva, jossa ylipainoinen nainen on läntännyt suklaatuutin ylöskohotetuille kasvoilleen tekee minut jostain syystä hyvin surulliseksi. Koen kuvassa itseinhoa. Siinä ei sanota uhmaten pitäkää tunkkinne, vaan koetaan ahdistusta omasta herkuttelunhalusta. Hauska nimi Yksisarvinen ei muuta kuvan tunnelmaa.
Eräässä toisessa kuvassa nainen löhöää nojatuolissa nakit kohotettuina molemmissa käsissään. Siinä kuva ei ole niin rankka, mutta nimi sisältää itseironiaa ja  moitetta. Vai sisältääkö - Himojen matriarkka? Sama tilanne on myös yhdellä videolla. Siinä nainen kieputtaa nakkeja vinhasti ilmassa porakoneitten kuin pyssyjen päissä ja nimi tuo nyt hauskuuden - videon nimi on John Wayne.

Unicorn - Chocolate,  2017
Yksisarvinen - suklaa
Enhöring - choklad

   

Matriarch of Desires, 2022
Himojen matriarkka
Begärens matriark

Osa videosarjaa

Mille kaikelle Iiu Susiraja sanoo EI ja mille hän näyttää keskaria? 

Hyvä näyttely, koska pisti miettimään. 

Killjoy, 2023
Ilonpilaaja/Glädjedödare 

Rakennettua tunnetta, 2014
Uppbygd känsla
Constructed Feeling

Jotain muutakin kulttuuria tuli Turun reissulla koetuksi, siitä tulossa oma juttunsa...

Kertokaa, oletteko nähneet Susirajan töitä ja miten koette ne. 

Minä näin näin.  

Sunjeev Sahota, China Room

 

Ottaessani kuvaa Sunjeev Sahotan romaanista olohuoneen pöydällä huomasin, että siinä vieressä maljakossahan on minulle kuvausrekvisiittaa; ruusujen väri oli täsmälleen sama kuin kirjan kannen oranssina hohtava kuu.
Ruusun lehti peittää kuvassani harmillisesti kirjailija Kamila Shamsien kehuista sanan "read". Hänestä kollegan China Room on upeaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Olen samaa mieltä. 

Kirjassa on monta muistelun tasoa, mikä tekee rakenteesta kiinnostavan.

Keski-ikäinen intialaistaustainen mieshenkilö on tullut huolestuneena tapaamaan jalkaleikkauksesta toipuvaa vanhaa isäänsä. Hän tuijottaa seinälle ripustettuja perhekuvia, joista varsinkin yksi kuva vangitsee hänen huomionsa. Siinä on hän itse parkuvana vauvana isoisoäitinsä sylissä, Vanhus on tullut Intiasta asti Englantiin tapaamaan suvun uutta perheenjäsentä.
Mies alkaa muistella vierailuaan sukunsa juurille 18-vuotiaana huumeaddiktiosta toipuvana, hämmentyneenä brittinuorukaisena. 

Sukulaisperhe ottaa brittipojan vastahakoisesti hoiviinsa ja pian hän muuttaakin suvun hylätylle maatilalle tervehtymään ja etsimään itseään. Talossa poikkeilevat kyläläiset tietävät kertoa, että erääseen talon huoneista liittyy tarina morsiamesta, pojan verisukulaisesta. Tämä huone on lukittu ja paljastuu sinne murtauduttua tyrmän tapaiseksi. 
Nuori mies alkaa ymmärtää, että on ollut muitakin vaikeita aikoja ja muitakin kärsimyksiä kuin hänen hikoilunsa ja tärinänsä. Hän on pienestä pitäen vaiennut kohtaamastaan syrjinnästä, koska on huomannut, että niin perheessä tehdään. Kasvojen säilyttäminen on käynyt kuitenkin raskaaksi ajan mittaan niin pojalle kuin myös arvokkuudestaan kiinni pitävälle kauppiasisälle. He ovat kaupungin ainoa siirtolaisperhe.
Tuoko kesä hiljaisuudessa ja omien juurien selvittely pojalle, kirjan kertojalle, rauhan?

Isoisoäidin tarina kulkee nuoren miehen tarinan rinnalla. 
Eletään 1920-luvun loppua ja taustalla on menossa Intian itsenäistymiseen liittyvää liikehdintää. Niistä 15-vuotias Mehar Kaur ei tiedä paljon mitään.
Hän on yksi kolmesta miniästä, jotka on tuotu taloon yhtä aikaa. Tytöt viettävät töiltä liikenevän ajan yhteisessä makuusopessaan, jossa he myös laittavat ruokaa. Huoneelle on annettu nimi "china room", posliinihuone, koska anoppi Mai säilyttää siellä hienoa kapioastiastoaan. Anoppi hakee tyttöjä yhteistilasta vuorollaan siitettäviksi siihen tarkoitukseen varattuun ikkunattomaan huoneeseen.
Mehar voi vain toivoa, että hänelle valittu aviomies olisi sellainen jota hän voisi rakastaa, kun vain saisi nähdä hänet ja viettää hänen kanssaan enemmänkin aikaa kuin muutaman tovin pimeässä kopissa pää tavan mukaan sivuun kääntyneenä.
Päivisin miniät rehkivät monenlaisissa talon töissä, kuten  pojatkin, joiden odotetaan saavan aikaan perillisen. 
Mehar koettaa saada vaivihkaa selvää, kuka miehistä on hänen aviomiehensä. Hän kuuntelee ääniä ja tarkkailee käsiä ja jalkoja, kun hänet on kutsuttu huntu kasvoilla kaatamaan teetä Maille ja tämän pojille.
Mai ilmoittaa suorasanaisesti, ettei Meharin ole tarpeen tuntea miestään, vain tehdä tehtävänsä ja että hän saa myös olla tyytyväinen, ettei talossa ole appiukkoa käpälöimässä öisin "omaisuuttaan".
No, 15-vuotias saattaa olla kapinoiva ja romantiikannälkäinen ja aivan varmasti hän noissa oloissa kaipaa myös vapautta. Pojilla, jotka saavat sentään katsella heille valittuja morsiamia, vaikkakin peitetysti puettuina, saattaa myös olla omia mielipiteitä. 
Lukija seuraa henkeä pidättäen tragedian kehittymistä toivoen parasta ja peläten pahinta.

Entisajan yhteisössä oli erittäin vaikea vaalia minkäänlaisia omia haaveita, koska visusti omissa tehtävissään kulkevat perheenjäsenet myös tarkkailivat toisiaan, juonittelivat ja liittoutuivat keskenään. 
Saman saa kokea myös kertoja vuosikymmeniä myöhemmin Intian kesänään. Hän ystävystyy muutamien ympäristöstään poikkeavien ihmisten, erityisesti erään itseään paljon vanhemman naisopettajan, kanssa ja heti kylällä juorutaan hänen suhteensa laadusta. 
A  scandal, that was all these people wanted, some easy story that they could loop around a person's neck, and lynch them with. 

Pidän tämän kirjan yhteisöllisen kulttuurin kritiikistä. Länsimaisessa yksinäisyyttä lisäävässä yksilökulttuurissa saatetaan puhua haaveksuvasti itämaisten kulttuurien isoista perheistä, jossa kaikista pidetään huolta. Näihin asetelmiin liittyy kuitenkin paljon alistusta ja vaatimuksia. 
Olen katsellut amerikkalaista sarjaa "90 päivää morsiamena", josta saa hyvän käsityksen siitä, miten avioliittoon eri puolilla maailmaa suhtaudutaan. Me kuulumme Suomessa kulttuuriseen vähemmistöön, jossa parisuhde  on kahden kauppa. Intiassa nainen liittyy avioliitossa miehen perheeseen myös nykyään, usein konkreettisesti muuttamalla samaan talouteen anopin määräysvallan alle. Tärkeää on, että perhettä ei häväistä. Kaikki mitä yksi perheessä tekee koetaan koko perheen kunniaksi tai häpeäksi.  

Pidän kirjan tunnelmakuvauksista ja kuvakielestä. 
Night came all at once, like a cupboard door shutting, and I heaved out a charpoy, its frame cracked and loose and showing signs of woodworm, its weave so slack that it was more hammock than bed. 
Yö tuli yhtäkkiä kuin kaapin ovi sulkeutuisi... kaunis kielikuva, jollaisia Sahotalla on paljon.
Kirjassa on lukuisia intialaiseen kulttuuriin kuuluvia sanoja, kuten charpoy - hetekan tapainen punottu laveri, chunni - huivi, salwar - löyhät housut, roti - leipä jne. Yleensä en lukiessa tarkista sanoja, mutta näitä oli kiinnostavaa tutkia. 

Pidän kahden aivan erilaisen tarinan yhdistelmästä. Miehen elämäntarina on autofiktiotyylistä omien tunteiden selvittelyä ja nuoren morsiamen tarina on kuin balladi.  
Pidän siitä, miten nämä tarinat yhdistyvät ja eri aikakaudet käyvät keskustelua. Ihmisten luokkaerot näkyvät niin vuonna 1929 köyhien tyttöjen ollessa eläinten asemassa intialaisessa perheessä kuin vuonna 1999, jolloin nuori länsimainen mies taistelee samassa talossa irti heroiinista ja vuonna 2019, jolloin sama mies parikymmentä vuotta vanhempana katselee valokuvasta isoisoäitiään ja muistaa nuorena sukutalosta löytämänsä lukitun vankihuoneen. China room?   

Nelikymppisen Sunjeev Sahotan isänpuoleiset isovanhemmat ovat tulleet Englantiin Punjabista. Kirjan tarina on saanut inspiraatiota Sahotan omasta perhehistoriasta.

Yllätykseni on suuri, kun näen kuvan
kirjan lopussa. Vanha Mehar ja
lapsenlapsenlapsi!

Sunjeev Sahota ehti 18-vuotiaaksi ennen kuin luki ensimmäisen romaaninsa, Salman Rushdien kirjan Midnight Children. Hän oli läpäissyt koulun kirjallisuuden kurssin lukemalla pari näytelmää ja runoja. Hän oli myös juuri aloittamassa matematiikan opintojaan ja suunnitteli aivan muuta kuin kirjailijan uraa. Rushdie innoitti häntä kuitenkin paitsi lukemaan lisää monen kirjailijan teoksia niin myös kirjoittamaan itse yhteiskunnallisia romaaneja. 
Sahotan ensimmäinen romaani pakistanilaisbrittiläisestä itsemurhapommittajasta kertova Ours Are the Streets ilmestyi  2011 ja toinen laittomista maahanmuutajista kertova The Year of the Runaways vuonna 2015. Jälkimmäisestä Sahota on saanut useita palkintoja. 
Nykyään Sahota on yliopiston kirjallisuuden opettaja. Työ vakuutusyhtiössä jäi lyhyeksi, kun mies löysi kirjallisuuden. 
Sahotan kirjoja ei ole suomennettu, en tajua miksi. 

China Room nostaa mieleeni hurjan turkkilaisen elokuvan Yol (suom. Tie), jonka olen nähnyt muinoin Kuhmon kansalaisopiston elokuvakerhossa.
Elokuvan käsikirjoittanut kurdi Yilmaz Güney vietti suuren osan elämästään vankilassa poliittisena vankina. Hän pyysi vankitovereitaan pitämään kirjaa viikon mittaisen vankilomansa aikaisista kokemuksista ja valitsi niistä viisi elokuvaan, jossa kuvataan sotilasdiktatuuria ja väkivaltaisia perinteitä. Muistan näistä episodeista vain yhden, joka järkytti minua perin pohjin ja uurtui ikuisesti mieleeni.
Nuori vaimo oli mukamas pettänyt miestään, koska ei ollut peittänyt kasvojaan ja joku vieras mies oli nähnyt ne. Hänet teljettiin ketjulla kylmään navettaan odottamaan miestään, jonka oli sitten toimittava perinteen mukaan ja kannettava vankeudessa heikentynyt vaimonsa paleltumaan vuorille ohuissa juhlavaatteissa. Kuvitelkaa tämä elokuvassa, luettunakin se on karmea.  
China Room tuo mieleeni samaa kauhua kuin tuo elokuva. Ruohonjuuritason raakuus on onneksi vähentynyt maailmassa sivistyksen myötä, kun tieto on voittanut ikivanhat perinteet. 
  

PS
Innostuin lukemaan tämän kirjan luettuani Elegian kirjoituksen Naiset synnytyskoneina. (klik)

Kuvia kevätluonnosta Mustilan arboretumisssa

Rinne täynnä jouluruusuja, valkoisia ja
vaaleanpunaisia kaunottaria

Kävimme sunnuntairetkellä Arboretum Mustilassa Elimäellä, kuten yleensäkin kevätkukkien aikaan huhtikuussa ja toisen kerran kesäkuun alussa ihailemassa alppiruusujen ja atsaleoitten väriloistoa.
  

Sinivuokkoja yllin kyllin

Myös punainen versio sinivuokosta

Kirjokevättähti

Lumikello, kevätkello, kevätlumipisara
(kauniilla kukalla monta nimeä), kuva: Ume

Lumikellon kuvasi mieheni. Huomaa kyllä, mikä kuva sekä kuvattiin että tehtiin huolella. Tiedustelin oman koneeni äärestä, montako kuvaa naapurihuoneessa oli valmiina - minulla silloin viisitoista - hänellä yksi. 
Ja alla kuva kuvaajasta. 

Eräs erikoisimpia kasveja Mustilassa,
vehkakasveihin kuuluva keltamajavankaali

Mustilan arboretumissa on myös lapsille monenlaista kivaa: eläinhahmoja, majoja ja kivimaalausta kesäisin.

Lännenpiippuköynnös kiipeää pitkin
douglaskuusen runkoa 

Mikä suloinen väri jouluruusussa! Kuva on tässä mukana
värinsä vuoksi, muutoin valokuvana huono

Krookus, kuva: Ume

Ja tämän kimaranhan tarjoilee teille: 

PS Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini, joissa on mainintoja Mustilasta:
Komeita kivimalauksia (klik) 
ja täällä eräs peikko ja paljon muutakin (klik)

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

 

No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoihin luottava, kysymyksiä herättävä, monipuolinen, itseironinen, hauska ja vakava yhtä aikaa.
Kirjan kansikin on hurmaava, kiitos sen suunnittelusta Jenni Saarelle! (Tuo pikalaina-tarra pilaa, anteeksi.) 

Maija Laura Kauhasen esikoisromaani Eliitti julkaistiin vuonna 2019. Pidin siitä paljon, pidän tästä enemmän.
Ihmeköynnös on lämpimissä maissa rehevänä kukkiva bougainvillea. Tässä kirjassa ollaan Nicaraguassa Pienellä Maissisaarella ja minäkertojan muistojen mukana monissa muissakin paikoissa kaukomailla. 
Kirja nostaa minussa jo ennestään temmeltävää halua matkustaa. Se on eräältä osin matkakirja, mutta myös paljon muuta. 

      Kun olen Suomessa, tiedän tosiasiana, että olen Nicaraguassa erilainen. Saatan mainita siitä. Mutta kun minulta kysytään millä lailla, en löydä sanoja. Ihminen peilin takana ei ole minä, enkä voi puhua hänen puolestaan.
     Siksi tämä on kirjoitettava Nicaraguassa:

     Pelkästään se, mitä lämpö ja kosteus tekevät ruumiille. Pakkasen kuivattama iho siliää ja haavat katoavat. Ensimmäisinä öinä lonkkia särkee, vetää suonta. Sitten kävelen tietä pitkin ja hellän vaativasti lämpö ottaa minut omakseen. Hartiat valahtavat rennoiksi ja huulet leviävät hölmöön hymyyn.  

    Tuoksu kuin lämmin, kostea kylpyhuoneen matto pään ympärillä. Savua, mätäneviä hedelmänkuoria ja vahvasti hajustettua saippuaa. 

Kertoja on palannut Nicaraguaan Pienelle Maissisaarelle, jossa hän on käynyt jo kaksi vuotta sitten ja tavannut Hummerinpyytäjän. Hän on nyt tullut takaisin paitsi tämän ihanan miehen vuoksi niin myös täydentämään materiaaliaan reppureissaajista kertovaan kirjaansa. Hän on reissannut itse jo kuutisen vuotta eikä samaistu enää millään tavalla reissaajaryhmiin, joita vapautta etsivien hippien lisäksi ovat surffarit ja hyväosaiset välivuosireissaajat. Diginomadit ovat enimmäkseen häntä nuorempia ja koko elämäntapa on kaupallistunut ja muuttunut vain yhdeksi lomanviettotavaksi toisten joukossa. Kirjailijaa vetää Etelä-Amerikkaan elämän helppous ja kiireettömyys, dancehall-musiikki ja tanssi, lämpö ja komeat miehet, joiden silmissä hän on vartalomalliltaan haluttava toisin kuin kotimaassa. 

     Hummerinpyytäjä riisuu valkoisen kauluspaidan yltään, heittää sen syliini ja ryhtyy kohentamaan nuotiota. Hän tietää näyttävänsä hyvältä nuotion hehkussa ilman paitaa. Olen nähnyt hänen tekevän saman tempun monta kertaa. 
    Miten kauniita olemmekaan yhdessä. Minäkin niin pyöreä ja pehmeä ja erikoisen värinen. Seksikäs lumipallo. Sssssexy gal, Hummerinpyytäjällä on tapana toistella ja sihisyttää terävää ässää sanojensa vakuudeksi. Stadilaisässä ja kreoliässä. Me puhumme kärmeskieltä keskenämme, muut eivät tiedä miten me sen teemme.

    "Laita ne kuviolliset housut jalkaan, niin että kaikki näkee, kuinka iso perse sulla on", Hummerinpyytäjä sanoo. 
     Aiomme mennä taas oluelle katsomaan auringonlaskua. 

Kenttätyö kirjaa varten alkaa olla tehtynä. Kirjailija on yrittänyt selvittää miksi länsimaalaiset etsivät onneaan köyhistä etelän maista ja muuttuvatko he matkojensa aikana. Toinen mielessä alati pyörivä asia on hänen kokemansa vaikeat tunteet etuoikeutettuna olemisesta.
Saako hän kirjoittaa nicaragualaisista? Hän puhuu espanjaa ja on tutustunut moniin paikallisiin ihmisiin, maan historiaan ja politiikkaan. Miten välttää kulttuurisen omimisen vaarat, kun valkoisena ihmisenä kirjoittaa globaalista etelästä? Yhä useampi kotimaassa selittää toisista kulttuureista kirjoittaessaan, ettei oikeastaan saisikaan kirjoittaa niistä. 
Eräänä päivänä Hummerinpyytäjä ehdottaa, että tyttöystävä kirjoittaisi heidän yhteisestä elämästään. Autofiktioko siis sittenkin?

"Sun pitäis kirjoittaa tästä", hän sanoo. "Tästä, mitä tapahtuu nyt. Miten  me ollaan täällä ja on tää virus. Siinä sulla on kirja! Gal, you lucky!"

Kulkutauti leviää maailmassa ja lentoja perutaan. Kirjailija sairastuu sitkeään flunssaan, mikä hermostuttaa häntä. Nicaraguassa ei ole testejä eikä maskeja. Ne ovat hyvinvoivan maailman asioita, kuten myös välimatkojen pitäminen. Pienellä Maissisaarella ei ole sairaalaakaan ja kulku mantereelle on monimutkaista. Paikalliset luottavat Jumalan suojeluun.  
Kun tulisi mahdollisuus lähteä, hän ei tunne olevansa valmis, vaan jää mielellään loukkuun saarelle pitemmäksi aikaa. Olisiko parempi jäädä sinne lopullisesti? Mikäs hänen on ollessa; hän asuu australialaiselta naiselta vuokraamassaan talossa ja viihtyy Hummerinpyytäjän kanssa, jonka lähettää matkoihinsa aina kun haluaa olla yksin ja kirjoittaa. 
Mutta miten saarelaiset näkevät hänet ja Hummerinpyytäjän? Ajatellaanko, että jompikumpi heistä käyttää toista hyväkseen? Mitä paikallisten naisten ilmeet kertovat?

Entä miten kirjailijan viehtymys ulkomaisiin miehiin koetaan Suomessa? Onko siitä liian vaarallista ja tabuista kirjoittaa? Ainakaan mitään huonoja kokemuksia ei voi paljastaa, ettei vahvistaisi stereotypiaa vaarallisista ulkomaisista miehistä, koska ääneen on päässyt ryhmä miehiä, jotka vihaavat sekä naisia että ulkomaalaisia miehiä ja erityisesti ajatusta näistä yhdessä.

Uuden vuosituhannen Suomessa lynkkausmieliala eli ja voi hyvin. Valkoisen naisen kyynelistä rakennettiin keppihevonen, jolla äärioikeisto ratsasti kohti valkoista aamunkoittoa.

Paratiisisaarella kaikki on niukkaa ja alkeellista. Roskat, käytetyt vessapaperit ja muovikin poltetaan omalla tontilla. Paikalliset hmiset kuljettavat tavaroitaan pressuista ja jauhosäkeistä tehdyissä kasseissa ja muovipusseissa, matkaajilla on monilokeroiset reppunsa. Sellaiset ylellisyydet kuten erilaiset ruokavaliot, koulujen erityisopetus, mielenterveyden jaottelut ja sukupuolisuuden ja seksuaalisen suuntautumisen lokeroinnit ovat asioita, joiden merkityksestä on vaikea kertoa niille, joilla on vain perusasiat jos niitäkään. Kenelläkään saarelaisella ei ole varaa matkustaa, nuorilla ei edes mahdollisuutta muuttaa omaan asuntoon. 
Kirjailija kustantaa köyhissä maissa ateriat ja juomat ystävilleen ravintoloissa, miksi ei, koska hänen rahansa on siellä riittoisaa.   

    

Kauhanen kertoo, miten on reissuvuosiensa aikana kokenut monet hyvinvoivan maailman kohinat, #metoo hämmentää häntä.
Hän lukee tästä Hollywoodista levinneestä liikkeestä ollessaan Nicaraguan Granadassa pusuttelevien ja vislailevien miesten ympäröimänä. 

Tajusin että minunkin olisi pakko kirjoittaa Facebookiin "me too" niin kuin sädekehällä varustettu papukaija, joka tottelevaisesti raakkui tuskansa ilmoille aikana, jolloin kaikki kyllä kuulivat mutta kukaan ei ehtinyt kuunnella. Samalla kun minua vaivasi, että minun oli sanottava asiani hetkellä ja tavoilla joita en ollut itse valinnut, koko näytelmä hävetti minua, kun näin, millaisessa naailmassa Granadan torimuijat leggingseissään elivät joka päivä, todennäköisesti kuulematta koko Me Toosta. 

Matkustaminen on kuin suurennuslasi jolla voi seurata valtakuvioita eri ympäristöissä. 

Nautin Kauhasen hahmoisen naisen ilosta, kun hän kaukomailla matkustaessaan saa tuntea olevansa paksureitisenä ja isopyllyisenä kaunis.

Sri Lankassa ollessa kauppias oli onnittellut silloista poikakaveria tyttöystävän runsaudesta ja huudellut vielä kadulle perään: "Elephant size!" Etelä- Intiassa iso joukko naisia oli kokoontunut tuijottamaan häntä ja eräs vanha nainen oli tullut luokse, kupertanut kätensä hänen pyöreille poskilleen ja toistellut:"Cream, cream."

Kun kirjailijan lopulta on palattava Suomeen häntä odottaa rajumpi kulttuurishokki kuin koskaan reissujen jälkeen. Hän ruksaa lentoasemalla lomakkeeseen yskänoireensa ja niinpä hänet kuljetetaan odottamaan koronatestin tulosta hotelli Hiltoniin, jossa ovelle tuodaan viisi vegaanista ateriaa päivässä ja lauantaina karkkia. 

Miten käy matkailun? Turisteille sillä on pieni merkitys, vieroitusoireita tulee, mutta he löytävät kyllä muuta viihdykettä elämäänsä. Turismista eläneille ihmisille köyhissä maissa se tarkoittaa sananmukaisesti nälkää. He eivät saa tukipaketteja, vain apua naapureilta, jos näillä on jotain millä auttaa. 
Hummerinpyytäjä jää työttömäksi, koska ravintolat Yhdysvalloissa sulkevat ovensa pandemian vuoksi ja hummerille ei ole menekkiä. Hänellä ei ole säästöjä, hän on nopeasti syönyt loppuun tyttöystävän jättämät ruuat ja pyytää raha-apua. 

Kun kirjailija tekee kolmannen matkansa Pienelle Maissisaarelle Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kauhanen kirjoittaa tarinansa lopun lakonisesti. Paratiisisaari on autiompi ja tunnelma valju. Hän kärsii masennuksesta ja Hummerinpyytäjä taloudellisen tilanteensa tuomasta stressistä.
Suhde kuihtuu kuvaviesteiksi ja sydänemojeiksi.

Mietin, olisiko Hummerinpyytäjän mahdollista asua Suomessa. Se tuntuu kirjaa lukiessa mahdottomalta eikä siitä edes koskaan keskustella. Mutta entä se loppuriitely, jossa Hummerinpyytäjä toteaa kirjailijalle, ettei tämä koskaan löydä poikaystävää, koska käyttäytyy niin huonosti. Eikö se ole pettymystä ilmaiseva kysymys? Oliko perinteisessä kulttuurissa elävällä Hummerinpyytäjällä kuitenkin salainen toive pysyvästä suhteesta?

Kauhanen toteaa lopuksi, että reissuelämä saa jatkuessaan näkemään rohkeina heidät, jotka ovat jääneet korjaamaan asioita omaan maahan sen sijaan että pakenisivat niitä.
Kirjailija oli alun alkaen lähtenyt reissaamaan rasistiseksi muuttuneeseen ilmapiiriin kyllästyneenä. Kuudessa vuodessa hän on nähnyt paljon ja toivoo, ettei suomalaisuus olisi niin pelokasta ja että Suomessa olisi jotain siitä solidaarisuudesta, jota hän on nähnyt Nicaraguassa. 

Ulkomailla olen vapaana suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani.

 

Kirjan sisäkannen kuva: Niclas Mäkelä  

Vain kolme kuvaa - huhtikuu

Huhtikuussa kevät humahtaa, mutta sitä tapahtumaa on hankala kuvata. Sitäpaitsi ei se kyllä tänä vuonna vielä ole humahtanut, muutama päivä aikaa humahtaa. Sää on mitä talvisin. Mieleeni tuli paljon muutakin sanallista h-tarinaa, hämärän hyssy, hajamielisyys, herttaisuus, hymy, hulluus... mutta kun pitää olla kuva, niin jos vaikka seuraavat:

1. HAME

Ompa hiano hame!

Jaa, ettei tämä ole muka hame - o l i, minun lapsuuden murteessani. Meillä sanottiin naisten pukua eli leninkiä (nykyään mekko) hameeksi ja hametta pualihameeksi. Minun on vaikea käyttää sanaa mekko muusta kuin kastemekoista, yöpuvuista ja pikkutyttöjen puvuista. 
Tämä on pikkusiskoni hame, valmistaja Karelia, huolella tehty, oikein vuoritettu, ihan muuta kuin nykyajan H&M:n, Lindexin, KappAhlin ja muitten vaatteet.
Minulla on ollut kaikenlaisia hameita (nyt siis sana yleismerkityksessään). Ensimmäinen koulutyttönä käyttämäni oli harmaa teryleenivekkihame (muistatteko vanhemmat ihmiset nuo hameet?) ja sitten seurasi kellohameita, samettihameita, minihameita, maksihameita, jokunen kapea kynähamekin ja tietysti skottihame hakaneuloineen. 

Piti olla vain kolme kuvaa, mutta lisään kuitenkin tämän. Kaunis siskoni on tässä n.12-vuotias, vuosi on 1969. Pidän tämän puvun mallista (voisi olla myös alas lantiolle laskettu vyötärö) ja lempeän sinisestä väristä. Kevät lienee kuvassa hieman pitemmällä kuin nyt.  
 

2. HERKUT

Suklaa on herkuista paras. Ostin varta vasten tätä kuvaa varten mielisuklaitani. Ihana, rapea Tupla ja tumma Fazerina ovat perinteisiä ja olleet olemassa siitä asti kuin muistan. Baileys-suklaassa on ylellinen kermaliköörin maku ja Royal piti olla pähkinäinen, mutta taisin ottaa vahingossa jotain muuta. Nämä riittävät pitkäksi aikaa, koska nautiskelen suklaata yleensä vain pari palaa kerrallaan päiväkahvin kera vaihdellen leivonnaisten kanssa. 
Muita herkkuja: hyvät pastat, salaatit, tiramisu, tuore vaalea leipä, ohut ruisleipä juuston kera, gulassi... mmm... 

Kirja, jonka kannesta näkyy kuvassa pieni siivu herkkuvatini vieressä, on Maija Laura Kauhasen omaan elämään pohjautuva romaani Ihmeköynnös. Siitä on nyt kirjoitettava äkkiä, pikalaina.
Sen verran vain tässä, että olipa kiva lukea naisesta joka nauttii seksistä eikä märise, miten ongelmallista se on. Kirjan päähenkilö nauttii myös ruuasta:"Gallo pinto yksinään oli riittävä syy matkustaa Nicaraguaan..." (upea hyvin valmistetun ruuan ja yhteen sopivien makujen kuvaus).
 

3. HELLYYS

Kuva on perhealbumista, vuoden 1984 alusta. Pieni kahdeksan viikkoa ennen laskettua aikaa syntynyt kuopuspoikamme on päässyt sairaalasta, koska saavutti 2,5 kilon painon. Ihmettä kaikki, tunsimme, Juha Itkosen kirjan otsikon mukaisesti.  

Tämän hauskan tehtävän on pannut alulle Kristiina (klik). 

Jossain vaiheessa sitten toukokuun tarinoita. Toivottavasti silloin on jo aavistus kesästä.

PS
Tuo mekkoasia jäi mietityttämään. Oliko se Marimekko, joka teki mekko-sanan yleiseksi? En ainakaan kuullut sitä sanaa käytettävän aiemmin kaikenlaisista naisten puvuista.    

Tuomo Pirttimaa, Kaksi kärpästä

 

Tuomo Pirttimaa on pohjoisen kirjailija.  Hän on syntynyt Nivalassa ja asuu nykyään Kuusamossa vapaana toimittajana. Pirttimaa on kirjoittanut kolme romaania. Kaksi ensimmäistä, Hete (2021) ja Tirri (2022) muodostavat kokonaisuuden, mutta toimivat myös itsenäisinä rikosromaanena. Seura-lehden toimittaja Petri Korhonen on kuvannut esikoisteosta jännityskirjaksi, joka olisi voinut syntyä Timo K. Mukan ja  Quentin Tarantinon yhteistyönä. 

Kaksi kärpästä (2024) on herkkä kuvaus rajaseudun nuorista, jotka ovat saaneet aika vähän eväitä elämäänsä ja yrittävät elää niin hyvin kuin niillä antimilla pystyvät. 
Jokivarren kylässä on kaksi taloa lähekkäin. Isä vie 17-vuotiaan pojan kesäksi harventamaan taimikkoa kotitilalle Ala-Hamaraan, jota perhe on käyttänyt harvakseen kesäasuntona. Naapuritalo Pihlaja on ollut täysin hylättynä pitkään, mutta sinne on palannut hieman aiemmin yksi entisistä asukkaista, kymmenen vuotta poikaa vanhempi Neela, johon poika oli eräänä lapsuuden kesänä ihastunut. Samana kesänä oli tapahtunut jotain traagista, minkä vuoksi taloon ei koskaan palattu. 
Neelalla on ollut pari vuotta elämässään turistireissunsa jälkeen Lappiin jäänyt poikakakaveri Jan, jota ei näy enää talossa. Neela kertoo hänen lähteneen Norjaan töihin.
 
Ensimmäinen puolikas kirjasta on pojan tarina. Hänen nimensä ei tule esiin missään kohtaa, ja toinen osa on Neelan kertomus. Neelalle poika on hellästi rääpäle, edelleen. Poika ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Neelaa. 

Pidin tulijan leikkipyssyn tähtäimessä koko matkan omasta pihastaan meille. Hän nosti paimenpojan lankaa ja tuli laitumen yli, katsoi alas jokaisen askeleen, vaikka lehmänläjiä ei enää tänä kesänä ollut.
    Nuori nainen kulki pehmeästi. Se tuntui minussa uudella tavalla. Naapurin tyttö oli ollut kaveri ja samanvertainen, nyt yhtäkkiä nainen, ylivoimainen.
    Sitten hän oli vieressä ja kaikki pysähtyi. 
   "Mitä jätkänrääpäle tähtäilee?" nainen sanoi ystävällisesti.

Kahden päähenkilön ohella kirjassa esiintyy isä, joka kertoo tarinoita, mutta jättää kaikkein tärkeimmän tarinan kertomatta ja joukko kohdattuja ihmisiä, joilla on rupeutumattomia haavoja.
Väkivalta on usein lähellä. Neelakin on oppinut turvautumaan väkivaltaan, kun ei muuten osaa ilmaista tunteitaan. 

Nuoripari Neela ja Jan elävät kädestä suuhun. Neelan on vaikea pysyä pitkään missään työssä ja Janin työt ovat kausitöitä turistibisneksessä ja rakennuksilla. Syksyllä he kalastavat ja marjastavat sekä itselleen talven varalle että myyntiin.

Pariskunnalla on tapana käydä kerran kuussa ulkona syömässä ja suunnitella  millä ja miten elävät seuraavan kuukauden. Siellä he taas istuvat pizzalla. Jan on tullut suoraan rakennuksilta työhaalareissa ja turvakengissä pölyisenä.
Samassa paikassa on syömässä etelän turisteja, pariskunnittain untuvatakit samaa väriä. Turistit metelöivät ja kertovat ironisesti Koskenkorvan ostamisestaan. Neelasta he näyttävät rikkailta, huolettomilta ja älykkäiltä, ihmisiltä joilla on varaa suhtautua ironisesti siihen mikä paikallisille on kärsimystä.

    Ne kuuluivat luovaan luokkaan.  

    Yksi sellainen untuvatakki maksoi enemmän kuin minä olin laittanut vaatteisiin moneen vuoteen, tai ehkä koskaan. Kuvittelin miltä untuvatakki tuntuu päällä. Antaisiko se minullekin viisi senttiä lisää pituutta? Tuntee, että sen sisällä on turvassa ja voi tehdä mitä vain?
   Puhua kovaan ääneen vieraalla maalla, josta ei tiedä mitään? 

   Kaikki oli päätetty ja ratkaistu jo kauan ennen kuin synnyin. Minä näin sen kuluneesta  mustasta hupparistani, linttaan poljetuista kengistä, kositun katseesta. Kosijan katseesta. Sitä ne eivät tienneet, etten edes halunnut niiden maailmaan. Niiden halujen ja rahojen takia tästä tunturista on tehty lähtöä tekevän avaruusaluksen näköinen himmeli: jotta ne pystyvät tulemaan kaukaa ja jättämään tänne osan rahoistaan.

Kun komea, kovaääninen etelän mies samppanjanvärisessä untuvatakissaan laskeutuu polvilleen kosimaan täydellisen kaunista hohtavakasvoista naistaan koko baarin läsnäollessa, Neelan mitta on täysi. Pian baari on täynnä kevyttä untuvaa. 

En saa tätä baarikohtausta pois mielestäni. Siihen kiteytyy paljon kirjan tragediasta.
Entä jos sanavalmis Neela olisi syntynyt vakaampaan perheeseen ja saanut paremman itsetunnon?
Entä jos Ala-Hamaran isä olisi paljastanut salaisuutensa muiden tarinoitten joukossa vaikenemisen sijaan, pelkuri. 

Kirja on taitavasti rakennettu. I osa Poika jättää lukijalle paljon kysymyksiä, joihin II osa Neela antaa vastauksen, polveillen ja välillä sivupoluille harhautuen, mutta vääjäämättömästi kohti totuutta edeten.   
    
Kesän alku oli kaiken loppu.
     Numero oli valmiina ja sormi vihreän luurinkuvan päällä kun näin pihalla liikettä. Poika oli tullut Ala-Hamarasta laitumen poikki ja käveli Silokiven päälle niin kuin kymmenen vuotta ei olisi mitään. 

Tekee mieli lukea nyt myös nuo Pirttimaan aiemmat kirjat. Ne kertovat rujosta  elämästä kuten tämä uusinkin, joka siitä huolimatta on haikean kaunis rakkausromaani - mielestäni. 

Kirjan tyyli on vähillä sanoilla vahvoja tunnelmia rakentavaa ja psykologisesti uskottavaa. Nautin dialogista, joka toistaa puhutun kielen niin hyvin kuin sitä on mahdollista toistaa.

"Ei ne taho tarttua", sanoin Jumiskolle.
"Mikkä?"
"Uuet nimet?"
"Nii."
Koetin vielä tiristää pannusta, mutta tuli vain pöönävelliä. 
"Tiiäkkö sinä", Jumisko kysyi, "Vittupää-Rämiälle sen nimen anto oma äiti?"
"Kaikkihan sen tietää."
Mietittiin sitä.
"On se vähä kovaa", minä sanoin.

Tuomo Pirttimaa on minulle tuttu Kuhmosta. Hän oli lyhyen aikaa töissä paikallislehti Kuhmolaisessa ja oli myös tärkeässä inspiroijan roolissa, kun perustimme Romuvaara-liikkeen. Tämä kansanliike vastusti ydinjätteen kuljettamista Etelä-Suomesta Kuhmon Romuvaaraan. Mieletön ajatus kuljettaa rekoilla viisisataa kilometriä vaarallista ainetta paikasta toiseen. Ja miksi Kuhmoon, kun kallioperän vakuuteltiiin olevan vakaata kaikkialla Suomessa? Asiahan ratkesi niin, että Onkalo rakennettiin sinne missä ydinvoimaa tuotetaankin, Eurajoelle. Kun myös voimaloista tulee joskus jätettä, niin näinhän se on järkevintä. 

Kiitän kirjan kanssa kuvaamallani ruusulla Tuomo Pirttimaata hyvästä kirjasta ja ajasta Kuhmossa.  

- - - - - - -

PS, seuraavana aamuna
Enpä huomannutkaan, että kirjoitin näin pian edellisen juttuni jälkeen. Saa käydä edelleen kommentoimassa sielläkin.
Näitä kahta kirjoitustani yhdistää yksi tärkeä sana: myötätunto.
Tuomo Pirttimaa kirjoittaa myötätuntoisesti ja lämpimällä huumorilla rosoisista, eri tavoin haavoittuneista ihmisistä, ja opettajan työhän ei onnistu ilman myötätuntoa, myötätuntoa oppilaita kohtaan, koska he ovat vasta kasvamassa eivätkä aina hallitse itseään ja myös myötätuntoa ja armollisuutta itseään kohtaan, koska kukaan ei tee kasvattajan työtä täydellisesti ja erehtymättä.    

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

    Sen huomaan, että koulumaailmassa on vuosi vuodelta enemmän pois työntäviä voimia. Tuntuu kuin kaikki tehtäisiin päinvastoin kuin opettajakunta ehdottaa. Kun ongelmana on keskittymisongelmat ja ruutuaika, oppilaille annetaan omat läppärit ja kehotetaan lisäämään pelillisyyttä. Kun ongelmana on irrallisuuden tuntu, lisätään valinnaisuutta ja vaihtuvia opetusryhmiä. Opiskelustressiin annetaan lääkkeeksi yliopistojen pitkää matematiikkaa painottava sisäänotto. Yläkoulun motivaatio-ongelmia ratkaistaan vähentämällä peruskoulun valinnaisaineiden tuntimäärää. Apua tarvitsevien inkluusio hoidetaan kehittämällä pelkäksi raportoinniksi jäänyt kolmiportainen tuki ja laittamalla erilaiset oppijat ilman lisäresurssia yhteen.
    Ehkä kaikkein pahin: mitä enemmän nuorten pahoinvointi lisääntyy, sitä enemmän kouluissa tapahtuvaa kohtaamista vähennetään tekemällä siitä tilastoihin perustuvaa työlästä, byrokraattista toimintaa.
(22.11.2022 Tommi Kinnunen)

Lukion äidinkielen opettajat Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo kirjoittivat runsaan vuoden ajan kirjeitä toisilleen koulun tilasta ja omasta jaksamisestaan ja kirjeenvaihto julkaistiin kirjana Huokauksia luokasta.
Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo irtisanoutui opettajan virastaan ja päätti keskittyä toiseen ammattiinsa kirjailijan työhön. Kinnunen jatkaa äidinkielen opettajana ja pitää kirjailijan työtä kiinnostavana kakkostyönä, jossa on erotuksena ansiotyöstä vapauden maku. 
Paitsi ammatti ja työssä uupuminen, niin Kinnusta ja Rytisaloa yhdistää myös pohjoinen. Kinnunen on syntynyt Kuusamossa ja Rytisalo Sodankylässä. 

Kirjeet käsittelevät sekä sitä onnea mitä nuorten ihmisten kasvun seuraaminen ja siihen vaikuttaminen tuo että myös kaikkea mikä hankaloittaa niin opettajien kuin oppilaidenkin elämää ja aiheuttaa uupumista ja muita mielenterveysongelmia. 

     Koulun ratkaistavaksi ei voi sysätä kaikkea, missä yhteiskunta on epäonnistunut. Koulun ei tule hoitaa kuntoon ylipainoa, valtion velkasuhdetta, keski-ikäisten taloustaitoja tai kansallista masennusta. Koulun tehtävänä on kasvattaa ja opettaa, ei tuottaa joka vuosi erilaista polttoainetta työelämän muuttuviin tarpeisiin. 
     Koulu on jo sinänsä itseisarvo, kasvun ja oppimisen paikka, jonka yleissivistävyydestä täytyy pitää huolta. Vain monipuolisuudella synnytämme kulttuuria, emme yksipuolisilla putkitutkinnoilla. Tässä maailmassa mikään muu ei turvaa suomalaisten elämää kuin koulu. 

Edellä ote yhdestä Tommi Kinnusen teesistä koulun palauttamiseksi siihen, mitä se joskus oli ennen kuin uudistusvimmaiset pääsivät toteuttamaan itseään eli keksimään yhä lisää huonoja ideoita opettajien ja opetettavien hankalasti toteutettavaksi. 
Kinnunen luettelee kaikkea mitä itsekin olen entisenä opettajana, koulussa työskentelevien lähisukulaisten työtä seuratessa ja eri-ikäisten lastenlasten isoäitinä harmitellut: suurkoulut, nopeat uudistukset, etäopetus ja hybridiopetusmallit (opettaja opettaa yhtä aikaa osaa oppilaista luokassa ja kotiin jääneitä etänä), huonon koulumenestyksen paikkaaminen oppivelvollisuuden pidentämisellä, inkluusio ilman lisättyä opetushenkilökuntaa, opettajien ohittaminen muutosten suunnittelussa, koulurakennusten huono kunto, oudosti järjestetyt opetustilat ja kirjojen puute.  

Minna Rytisalo kiittelee kirjekaveriaan hyvistä kiteytyksistä. 
Allekirjoitan joka kohdan ja lisään yhden: konstruktiivisen oppimiskäsityksen kunnianpalautus. [ - - - ] Ilman kivijalkaa ei ulotuta innovoimaan. Ensin pitää olla työkalut ja valmiudet käyttää niitä, vasta sitten voi luoda jotain uutta. Uusi tieto rakentuu entisen varaan. Tieto syvenee, merkitykset aukeavat, asioiden yhteydet selkeytyvät, sellaista se parhaimmillaan on. Se ei ole silppua sieltä täältä eikä nopeita projekteja tai korkealentoista tulevaisuushähmän hamuilua. Aito oppiminen vaatii aikaa, kypsymistä, toistoja ja työtä, keskittymistä ja hitaita liikahduksia. Vasta sitten tulevat oivallukset.   

Sitaattini näyttävät kirjoittajien tyylieron. Molemmat ovat hyviä kirjoittajia, Kinnunen on ilmaisussaan ekonomisempi, Rytisalo rönsyävämpi. 
Molemmat selittävät asioita kirkkaasti ja ovat pettyneitä ja vihaisia, välillä kyynisiä. Molemmat haluaisivat saada opettaa, tehdä oikeaa opettajan työtään,  tilastoimisen, palaveeraamisen ja kaiken muun oheistyön sijasta. 
Rytisalo pelkää, ettei hän enää koskaan palaudu uupumisestaan. "Kuinka kauan ihminen on toipilas vai pitääkö minun vain hyväksyä se, että olen loppuikäni hitaampi ja herkempi kuin ensimmäiset 45 vuotta?" 

Olin vähällä jättää lukematta tämän kirjan, koska olen ollut niin harmissani asioista, mitä koulumaailmassa viime vuosina on tehty väärin, vääriä asioita.  

Toimin opettajan työssä vuosina 1974 - 2010. Olin yhtä puolen vuoden alakoulusijaisuutta ja yhden vuoden kakkosluokan englannin opetusta lukuunottamatta töissä yläkoulun puolella (nimi oli yläaste vuoteen 1999 asti, jolloin perusopetus jaettiin alakouluun, luokat 1-6, ja yläkouluun, luokat 7-9). Aloitin työni suoraan peruskoulussa aikana jolloin Suomessa siirryttiin oppikoulusta peruskouluun pohjoisesta alkaen. Opetin myös elämänkatsomustietoa kymmenisen vuotta ja yhtenä vuonna omalle valvontaluokalleni kuvaamataitoa (anteeksi oppilaat, epäpätevänä). 

Paras opetussunnitelma laadittiin mielestäni vuonna 1994, jolloin lisättiin runsaasti valinnaisaineitten osuutta. Oppilaat viihtyivät, motivoituivat ja jaksoivat, kun saivat syventäviä kursseja mieliaineissaan ja lukuaineiden oheen taidetta, liikuntaa ja jotain omaan harrastukseen liittyvää. Opettajatkin innostuivat tarjoamaan erilaisia kursseja ja koulun yhteisöllisyys kukoisti. Juhlia pidettiin, näytelmiä valmistettiin valinnaiskurssilla. Tietenkin jotkut teknokraatit näkivät suuren vaaran siinä, että nyt on koulu liian helppoa, kun siellä voi olla lyhytkurssien joukossa mopokurssi tai lemmikkieläinten hoito. Uutta tiukempaa suunnitelmaa alettiin laatia tietämättä vielä, että juuri tämän kivan opetussuunnitelman toteuttaminen toi Suomelle parhaan Pisa-tuloksen ikinä. Olen iloinen, että sain opettaa sinä aikana.  

Yhä enemmän ministerit ja konsultit, joilla ei ole kosketusta käytännön kouluelämään, määräävät toteutettavaksi sellaista minkä jokainen koulussa työtä tekevä tietää turhaksi tai jopa vahingolliseksi. Jokainen haluaa jättää oman jälkensä, vaikka viisainta olisi ollut lakata uudistamasta silloin, kun kaikki oli erinomaisella tolalla. 
Petyin siihen, että Li Andersson hyväksyi oppivelvollisuuden pidentämisen. Jos oppilas on käynyt koulua pakotettuna, pinnaten ja lusmuillen, jo monta vuotta, on täysin turhaa lisätä sitä piinaa ja odottaa minkään muuttuvan. Korjauksia pitäisi tehdä paljon aiemmin, heti kouluelämän alussa. Nyt lukioon menee joukoittain akateemisilta taidoiltaan erittäin heikkoja oppilaita, jotka vain odottavat 18 vuoden ikää ja jäävät sitten pois. Jokainen ymmärtää, mitä vaatimuksia tämä asettaa opettajille.

Yksi asia mikä itseäni hämmästyttää erityisesti on oppikirjojen väheksyntä.
Kun opettajista koostuva työryhmä valmistaa oppikirjan, se on tutkittu ja pätevä opetusväline, jonka oheen voi hankkia maun ja opetusryhmän tason mukaan lisämateriaalia. Mikä siinä on muka paremmin, että opettaja kaiken muun ohella valmistaa joka tunnille omat materiaalit? Kaikkein hassuinta on tietysti se itseohjautuvuuden tulkinta, että ilman pohjatietoa oleva oppilas itse etsisi tiedot suuresta digiavaruudesta. 
Kun aikuinen ihminen menee kurssille, hänkin odottaa saavansa jäsenneltyä tietoa hyvin sulateltavassa muodossa - ja hän on sentään aikuinen elämänmittaisine pohjatietoineen.
Itseohjautuvuutta syntyy, kun on saanut kipinän ja haluaa tietää lisää, ei se voi olla opetusmetodi.
Koululaisella puhuisin itseohjautuvuuden sijasta omatoimisuudesta, jonka odotetaan lisääntyvän iän mukana. Ja minne on hävitetty ahkeruus - koko sana kuulostaa arkaaiselta, vaikka juuri ahkeruutta tarvitaan siinä kun pänttää esim kielten sanastoa kivijalaksi kielen oppimisessa. 

Ainoa henkilö, jonka olen huomannut viime aikoina puhuvan koulun puolesta on Sixten Korkman, joka on pitänyt erittäin epäviisaana kohdistaa säästötoimenpiteitä koululaitokseen ja sanonut, että koulutusta on päinvastoin vahvistettava. 
Myös Rytisalo kiittelee Korkmania eräässä kirjeessään sekä koulun että taiteen ja kulttuurin tukemisen puolustamisesta. Rytisalo mainitsee, miten kulttuurin puolustamista perustellaan sen terveysvaikutuksilla ja sosiaalisen pääoman kasvattamisella. "Asia on kuitenkin yksinkertaisempi. Taiteen arvo on kiistaton. Jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee. Jos taide kuolee, ihmisyys kuolee."     

Vielä haluan ottaa kantaa Huokauksia luokasta -kirjan kansikuvaan. Eräissä kirjeissään kirjekaverit keskustelevat heistä otetuista mainoskuvista. Kinnunen haluaisi olla pehmeämpi kuvissaan, mutta hänet halutaan aina kuvata jämynä äijänä. No, tässä hän on rentona takkatulen ääressä. Rytisalo sen sijaan on  kuvattu tiukkailmeisenä ja ryhdikkäänä kuin upseeri. Tausta on pimeä, tummempi kuin minun kuvassani. Kokonaisuus on aika synkkä, mukavista opettajista olisi varmaan saanut leppoisammankin kuvan. 

Kiitos kirjasta, Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen! Jaksamista ja onnistumisia!