Henning Mankell, Leopardin silmä

 

Ruotsalainen kirjailija ja teatterissa monissa tehtävissä toiminut Henning Mankell (1948 - 2015) vietti pitkiä aikoja elämästään Afrikassa ja tunsi hyvin maanosan kulttuuria. Useat hänen romaaneistaan sijoittuvat Afrikkaan ja kertovat afrikkalaisista elämäntavoista ja alueen ongelmista.

Leopardin silmä (1990) on trillerimäinen romaani, jossa Sambiaan käymään tullut norlantilainen, identiteettiään etsivä lakiopiskelja Hans Olofson päätyy sattuman kautta kanatilalliseksi syrjäiselle tilalle ja jää lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaikka pelko on aina läsnä ja mustien työntekijöiden ajattelua on mahdoton ymmärtää. 
Olofssonilla on kaksisataa työläistä. Hän pyrkii parantamaan heidän olojaan ja toimimaan oikeudenmukaisemmin kuin maassa pitempään asuneet kyynistyneet naapurimaatilojen omistajat, mutta huomaa tehtävän vaikeaksi. Hänen idealisminsa ei toimi juuri itsenäistyneessä levottomassa maassa, jossa rasismi ja eriväristen ihmisten viha toisiaan kohtaan ja korruptio sekä räikeä oman edun tavoittelu estävät kehittämisyritykset. 

Kirja etenee kertoen vuorotellen Olofsonin nuoruudesta Ruotsissa ja elämästä Afrikassa. Malariahoureissaan hän on köyhässä lapsuudenkodissaan merelle kaipaavan alkoholisoituneen isänsä kanssa, puutalo alkaa ajelehtia merta kohti, kauas pois... 

Afrikasta tuli minulle tapa. Oivalsin etten koskaan pysty suhtautumaan tähän haavoittuneeseen ja raadeltuun maanosaan täysin tyynesti.

Joka aamu vielä kahdeksantoista vuoden jälkeenkin hämmästelen herätessäni sitä, että olen yhä hengissä. Joka ilta tutkin revolverini, pyöräytän patruunalipasta sormieni välissä, tarkistan, ettei kukaan ole vaihtanut patruunoiden tilalle tyhjiä hylsyjä. 
Minä, Hans Olofson, olen oppinut sietämään mitä suurinta yksinäisyyttä. Ympärilläni ei ole koskaan ennen ollut näin paljon ihmisiä, jotka vaativat huomiotani, ratkaisujani, mutta jotka samanaikaisesti vaanivat minua pimeässä, näkymättömiä silmiä, jotka seuraavat minua odottaen, ounastellen. 

Levottomuus vaivaa Olofsonin mieltä. Hän kokee lähteneensä pakoon elämäänsä Ruotsissa ja kysyy, onko hän saanut mitään tähdellistä aikaan Afrikassa ja onko ainaisessa pelossa eläminen tasokasta elämää, vaikka siitä riittääkin lähetettäväksi hulppeita summia ulkomaisiin pankkeihin.

Lähtöpisteessä oli mahdollisuus, hirvikoiran hajuinen lapsuus, joka saattoi olla ankea, mutta silti aivan minun omani. Olisin voinut jatkaa pyrkimysteni toteuttamista, lieventävien asianhaarojen vartiointia.

Vakavan asian ohessa Mankell kuvaa koomisia hahmoja. Kiristäjäpoliisi mister Pihri ja intialainen kauppias Patel ovat korruptiossaan erittäin suoria ja selkeitä. Pihri lupaa pitää vaikeudet loitolla, ja toteaa seuraavassa lauseessa, että vaimo on nähnyt kaupassa hyvän ompelukoneen. Patel kertoo huolestuneena, että tavaran toimittaminen ja valuutan siirto on entistä vaikeampaa, ei 10 prosenttia vaan ehkä jopa 25 prosenttia vaikeampaa. Olofson oppii maan tavoille ja päätyy siihen, että korruptiota on Ruotsissakin, menetelmät vain ovat hienostuneempia. 

Olofsonin elämään mahtuu lähes pelkästään huonoja ihmissuhteita rasistisista valkoisista tilallisista ja petollisista työläisistä omaa hyötyään etsivään avustustyöntekijään. Roistot ja leopardinnahka selässään liikkuvat vallankumoukselliset murhaajat pitävät yksinäistä miestä kauhun vallassa. 
Kaiken ruman ja rujon keskellä loistaa kuitenkin hänen ystävyytensä neljän tyttären leskiäitiin Joyce Lufumaan, jonka vaatimattomuutta, kärsivällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa hän arvostaa. 
Olofson näkee, että Afrikan tulevaisuus on naisissa. Iso maanosa on väkivallan areena, länsimaiden pettämä ja riistämä, mutta tulevaisuus alkaa yhden tai kahden sukupolven päästä. Se ei ole sen kauempana.

Vaikka Olofson ei koskaan opi ymmärtämään Afrikkaa, yhden asian hän huomaa hyvin nopeasti. 

Eurooppalainen totuus lakkaa pätemästä loputtomalla savannilla. 

Viimeaikainen maailman järjestäytyminen on nostanut esiin Olofsonin/Mankellin huomion erilaisista totuuksista. 
Kun presidentti Sauli Niinistö teki keväällä matkan Etelä-Afrikkaan ja Namibiaan, hän totesi, että sinne ei mennä tarjoilemaan omia viisauksia vaan kuuntelemaan. Afrikka hakee omaa asemaansa ja liittolaisia. Siirtomaa-ajat ovat kipeinä mielessä, varmaan myös niiden jälkeinen toiminta, joidenkin avustustyöntekijöiden ylimielisyys, itsekkyys ja rikokset. 
Niinistö totesi, että demokratian tunnustavat maat ovat vähentyneet maailmassa ja kysyi, olemmeko me häviämässä taistelun afrikkalaisten sydämistä. Kenen kanssa vaurastuva Afrikka haluaa tehdä yhteistyötä?

Olen huolissani siitä, että Afrikan maat eivät kaihda sitoutua ihmisoikeuksia omissa maissaan sortavien maiden kanssa, Kiinan ja jopa Venäjän. Länsimaisten demokratioiden tarjoama moraalikäsitys ei ole vakuuttanut, ja taloushan on äärimmäisen tärkeää. Jos eurooppalainen tulee "valistamaan" ja kiinalainen lahjoittaa koulun ja kaivon, niin kumpi vieras mahtaa olla mieluisampi? 

Vielä Ernő Szépin Ihmisen hajusta ja hyvää Suomen luonnon päivää!

 

En viitsi pidentää edellistä kirjoitustani Ernő Szépin kirjasta Ihmisen haju (päiväkirja Budapestin juutalaisten selviämiskamppailuista 40-luvulla), vaan otan erikseen yhden kauniin ja tärkeän kohdan. Se on luvusta Missä on oikeus?. 

Arvostan suuresti hänen ylhäisyyttään, korkeimman oikeuden eläkkeellä olevaa tuomaria, herra G:tä. Hänellä ei ollut Ruotsin passia, mutta hän oli yli 60-vuotias ja odotti siksi vapautumista. Eihän hänen olisi pitänyt täällä koskaan ollakaan.
    "Missä on oikeus?" huusi hän tänäänkin. "Kysyn teiltä: Missä on oikeus?"
      
Szep käyttää nimen alkukirjainta heistä, joilta ei ehtinyt kysyä lupaa nimen käyttämiseen, koska hän ei tiedä, nolottaisiko (hän käyttää tätä sanaa) juutalaisuuteen yhdistäminen heitä ja olisiko heille tai heidän jälkeläisilleen siitä haittaa. Holokaustihan on vielä  menossa ja oikeudenkäynnit edessäpäin. 
Hän miettii, miten monta tuhatta kertaa herra G on kolmikymmenvuotisen uransa aikana, ennen kuin hänet sysättiin syrjään, kysynyt tätä kysymystä. Pakkoleirillä hän kysyy sitä päivittäin.

Hän ei halunnut tulla välinpitämättömäksi eikä tottua siihen, ettei ole oikeutta, että se on joutunut museoon kuin haarniska. 

Mietin aamulla, miksi lippu liehuu salossa. Tänään on Suomen luonnon päivä. Sen kunniaksi kävin katsomassa joutsenperhettä, jota olen seurannut pitkin kesää (klik). Perhe on pienentynyt kolmilapsisesta yksilapsiseksi ja kaksi munaa jäi hautomatta.  Joutsenilla on vihollisinaan mm minkit, ketut ja korpit. Joskus myös ihminen, kuten tässä meidän tapauksessa.
Pesän ympäristö oli täynnä pesää kohti heiteltyjä roskia, kokistölkkejä ja keppejä, mutta eivät nämä ole siellä olleet enää pitkään aikaan. Toinen vanhemmista vahti ison kiven päällä ja toinen oli poikasen kanssa aterioimassa kaislojen seassa. 

Pieni turvallisesti ison perässä

Pyörälenkkini kulkee yhdessä kohdassa peltojen viertä. Ah, sitä viljan tuoksua ja ruiskukkien sineä. Metsä on taas kerran täynnä luonnon antimia.
Suomen luonto on kaunis. 

Ernő Szép, Ihmisen haju

 

Unkarilaisen Ernő Szépin proosateos Emberszag ilmestyi vuonna 1945. Se myi huonosti, koska ei sopinut Unkarissa sodan jälkeen omaksutun sosialismin kirjallisuuskäsityksiin. Vuonna 1884 syntynyt Szép oli ollut tunnettu runoilija näytelmäkirjailija ja esseisti. Hän eli asemansa menettäneenä sodan jälkeen enää vajaat kymmenen vuotta.
Emberszag on löydetty uudelleen vasta viime vuosina, kun sen arvo osana holokaustikirjallisuutta on koettu tärkeäksi. Szepin kronikkamainen tyyli ja ronski sävy eroavat suuresta osasta holokaustin muistokirjallisuutta. 
Kirja julkaistiin Suomessa Basam Booksin klassikkosarjassa tänä vuonna nimellä Ihmisen haju. Kirjan on suomentanut alkukielestä Anssi Halmesvirta. Suomennos on erittäin onnistunutta, ja suomalainen teos sisältää myös alaviitteitä, joissa selitetään tekstissä esiintyviä termejä ja henkilöitä. 

Minullakin oli onni saada isku päähäni. Vastapäätäni eräs laiha pikku-ukko koetti nostaa lapiollisia nopeaan tahtiin.
    Sanoin hänelle:
    "Hiljennä hyvä mies tahtia, muuten et kestä."

    "Mitä siellä höpötetään?" Ja saman tien tunsin takaa iskun päähäni. Minulla oli hattu päässä ja isku luiskahti sivuun eikä se sattunut, uskokaa pois. Laiha, vaalea pojankloppi löi minua; näin jo eilen, miten hän nauttii väkivallankäytöstä. Mutta minulle ongelma ei ollut se läpsäytys, vaan tilanteen koomisuus, kun sain kuusikymmenvuotiaana iskun päähäni sellaiselta typerykseltä, minun oli vaikea hillitä nauruani. Kuvitelkaa, mitä olisi tapahtunut, jos tuo poika olisi huomannut minun nauravan hänelle. 
  

Tilanne on se, että joukko Budapestin juutalaismiehiä, joista suuri osa hyvissä asemissa ollutta väkeä, johtajia, liikemiehiä ja kulttuurihenkilöitä, on marssitettu kaksi vuorokautta pakkotyöleirille, jossa heidän olisi määrä kaivaa panssarikaivantoja, mikä työ osoittautuu mahdottomaksi sateen, liejun ja surkeitten työkalujen ja elinolojen vuoksi. Ruoka on syömäkelvotonta, nukutaan majoitustilaksi valitun tiilitehtaan tiilien päällä ja koetaan vilua. Useat miehet sairastuvat ja saavat vammoja.  Kirjoittaja toteaakin, ettei kaivuulla ollut muuta tarkoitusta kuin kiduttaa juutalaisia. 
Juuri ennen tätä sitaatissa kuvattua kohtausta eräs miehistä on ammuttu, koska häneltä löytyi vähäarvoinen seteli, vaikka kaikki arvoesineet ja rahat olisi pitänyt tiputtaa työalueelle tullessa koreihin.  

Kirja koostuu päiväkirjamaisista luvuista, joiden otsikot kuvastavat hämmästystä, ironiaa ja hirtehishuumoria: Minuakin lyötiin päähän, Leivänkuoria ja sellaista, Lounastauko ilman lounasta, Mennään jo, lähdetään pois, Yö.

Kirjoittaja saa parempaa kohtelua joiltain vartijoilta, koska on tunnettu kirjailija, joissakin vahdeissa taas juuri työleirille pakotettujen tunnettuus, varakkuus tai huoliteltu ulkonäkö (aluksi, pian kaikki näyttävät villi-ihmisiltä) synnyttää aggression. Eräs mies joutuu piestyksi vain koska "uskalsi näyttää korkea-arvoiselta maaherralta".
 
Kuusi - seitsemän vuotta sitten oli alkanut levitä sanonta "juutalaiset kuorivat kermat päältä". Oli säädetty vähitellen yhä lisää lakeja, joilla juutalaisia estettiin menestymästä. Jo vuonna 1920 oli säädetty laki, jolla säädeltiin yliopisto-opiskelijoiden määrää etnisen alkuperän mukaan niin, että juutalaisia päästettiin opiskelemaan vain suhteessa heidän lukumääräänsä. Työleirillä on pankinjohtaja, joka oli järjestänyt apua kotimaassa syrjityille lahjakkaille juutalaisnuorille, niin että he olivat päässeet jatkamaan opintojaan Prahaan, Padovaan ja Pariisiin. 
Juutalaisia oli määrätty eläkkeelle hyvistä viroista ennen aikojaan ja ajettu asumaan ahtaasti yhteisasuntoihin. Jossain vaiheessa tulivat ulkonaliikkumisajat ja keltaiset tähdet vaatteisiin ja taloihin, joissa oli juutalaisenemmistö. Huhuttiiin, että juutalainen jolta löytyy englanninkielistä kirjallisuutta viedään keskitysleirille, joten herra Szep ja siskonsa lämmittivät kylpyhuonetta kirjastonsa arvokkailla  englanninkielisillä kirjoilla.
Juutalaiset seuraavat uutisia maailmalta jännittyneinä. Tilanteet muuttuvat, Hitlerin kukistumista toivotaan. Moni on hankkinut Ruotsin ja Sveitsin passin, koska nämä maat ovat luvanneet ottaa vastaan juutalaispakolaisia.
Lakien noudattamista vahtivat paitsi sotilaat, poliisi ja vapaaehtoiset siviilit, niin innokkaimpina nuoliristiläiset, kaikkein juutalaisvihamielisin ryhmä.
  

Miksi meille tehtiin näin? Ihmettelimme päivittäin, miten syvälle propaganda voi kaivautua nuorten miesten mieleen. 

Szepin teos valottaa hyvin millaisia juutalaisia Budapestissä asui ja miten eri tavoin he suhtautuivat tilanteeseensa. Monet olivat vain etnisesti juutalaisia, katsomukseltaan uskonnottomia tai kristittyjä. Osa kuten Szep itsekin olivat hyvin isänmaallisia.
Szepille tietenkin oma äidinkieli oli hyvin tärkeä. Pahimpina aikoina "jamboreella", kuten hän leikkisästi työleiriaikaansa kutsuu, hän miettii, että voi sentään painaa asioita mieleensä ja kirjoittaa kokemastaan, mutta mistä kohtalotoverit saavat voimia.

Mieheni luki myös tämän kirjan. Kysyin hänen mielipidettään, ja hän sanoi: "Yllättävä. Kyynisen ronski. Mies joutuu vangiksi ja toteaa paskaaks täs, käydään tämäkin läpi. Kirja tuo mieleen Sotamies Svejkin seikkailut, samaa hulluutta. Natsien älyttömyyttä."
"Liikuttiko", kysyin. "Enemmän nauratti", hän totesi.

    Tuo poika oli komea, hänellä oli pitkä vaalea hiusvoiteella kammattu tukka. Siviilissä hän menisi taideopiskelijasta, mutta luulen hänen työskennelleen tehtaassa; hän oli niitä, jotka huusivat jalkapallo-ottelussa kurkkunsa kipeiksi. Voi olla, että hän oli ihan kunnollinen poika, vain revolveri, pistin ja aate villitsivät hänet. 
    Hän kohotti päätään ja alkoi karjua meille:"Neliriviin järjesty!"

Szep ei tuomitse, vaan tarkastelee ja raportoi. Hän rekisteröi ympärillään tapahtuvaa pahuutta ja hyvyyttä ja näkee, että ne molemmat kärjistyvät ääritilanteessa. Kun miehet makaavat tiilien päällä leirillään, osa varastaa toisten omaisuutta yön pimeydessä, osa peittelee vieressään nukkumista yrittävää. 

Kerronta käsittää muutaman viikon loka - marraskuussa 1944. Lopuksi armeija ottaa ryhmän huostaansa nuoliristiläisiltä ja jakaa vapautuslappuja tietyin perustein. Szep vapautetaan, koska hänellä on Ruotsin passi. Mitä sen jälkeen kenellekin tapahtui, jää kertomatta.

Tunnen, että siitä ei pidä kertoa, siihen ei pidä uskoa.
Ja sen, mitä tähän mennessä kerroin, sen 'if you want, remember, if you want, forget'.  

Erityistä on se, että Szep on kirjoittanut tämän teoksensa niin lähellä kaikkea kokemaansa. Hän toteakin, ettei ehkä muista kovin hyvin kaikkea tapahtunutta, varsinkaan leiriä edeltäviä tapahtumia, koska hänen mielensä on yhä väsynyt.
 
Surullista on se, että eihän juutalaisia ole kohdeltu hyvin Unkarissa holokaustin jälkeenkään. 
Ernő Szép kuului unkarilaisen modernismin perustajiin ja hänen olisi pitänyt saada arvostusta myös sodan jälkeen. Sen sijaan hän kuoli lähes unohdettuna Budapestissä vuonna 1953.
Kuinka monta hänen kaltaistaan menetettiin Hitlerin käskystä? Ja kuinka monta pidettiin syrjässä holokaustin jälkeen?

P S Tämä kirja saa paikan 40-luvun kirjana Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik). 

Ei nappaa... vaikka kuinka on palkittua ja kehuttua

 

Åsa Larsson on saanut Ruotsin dekkariakatemialta vuoden 2021 Paras rikosromaani -palkinnon. Isien pahat teot -kirjan takaliepeessä on neljän ison sanomalehden toimittajilta kehut. Kirja on kuudes asianajaja Rebecka Martinsonin työstä Pohjois-Ruotsissa kertova teos. "Suurenmoinen loppuhuipennus", kehuu Arbetarbladet. Blogikirjoituksia en uskalla käydä lukemassa, toiset ovat varmaan lukeneet tämän dekkarin nautiskellen. Mikä minä olen ei-tykkäämään?

Luin Åsa Larssonin teosta noin 300 sivua, yli puolen välin. Sitten piti välillä lukea jotain palkitsevaa - luin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, ja se oli juuri niin täydellinen kuin muistinkin, hiottu helmi vailla mitään turhaa - enkä sen jälkeen jaksanutkaan enää Larssonin lörpöttelyä. 

Turha runsaus on sellaista mitä en kirjassa siedä. Kirja voi olla sivumäärältään iso ja silti kokonainen teos, jonka osat palvelevat kokonaisuutta, ei se ole pituudesta kiinni, vaan tyylistä. 
Larssonin Rebecka Martinson -dekkareista on tehty myös tv-sarja, jota en ole katsonut. Jospa sarjassa tiivistetään.   

Annie Ernaux palkittiin Nobelilla vuonna 2022.  Ruotsin akatemia perusteli Ernauxin valintaa palkinnon saajaksi näin: "Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnetään Annie Ernauxille rohkeudesta ja mestarillisesta tarkkuudesta, jolla hän paljastaa henkilökohtaisen muistin juuret, sen vieraantuneisuuden ja muistamisen yhteisölliset rajat."
Ernaux on Édouard Louisin esikuva. Molemmat ovat kertoneet oman elämänsä kautta yhteiskuntaluokista ja miten vaikeaa luokkanousu on ranskalaisessa yhteiskunnassa. Arvostan tätä metodia ja aihevalintaa ja olen pitänyt Ernauxin kirjoista Isästä/Äidistä ja Tapaus. Puhdas intohimo ja Nuori mies taas ovat minusta jotenkin tyhjänpäiväisiä.

Nuori mies (Le jeune homme, 2022, suomenkielinen teos 2023) on viimeisin Ernauxilta julkaistu teos. Tämä kirja on isolla fontilla ilmavasti painettu 40-sivuinen kirjoitus, normaalitekstillä ilman aukkoja se olisi puolta lyhyempi. Luin kirjan parissakymmenessä minuutissa ja mietin, mitä ajatuksia minun olisi pitänyt siitä saada pohdiskeltavakseni. En saanut mitään.
Viisikymppinen nainen rakastuu itseään lähes kolmekymmentä vuotta nuorempaan mieheen. Eletään yhdeksänkymmenlukua. Naiselle suhde on kertausta ja ajan laajennusta. Hän ajattelee miehen oppivan jotain itseltään. Ympäristöstä pariskuntaa katsotaan välillä ihmettelevin silmin. 2000-luvulle siirryttäessä nainen, Ernaux, on saanut valmiiksi kertomuksensa kokemastaan laittomasta abortista (Tapaus) ja alkaa kokea tarvetta jättää mies ja aloittaa uusi vuosituhat vapaana. 
"Pieni pakahduttava teos" lukee kirjan takakannessa. Pakahduttava? Minusta aika viileästi tarkasteleva. Ja tavanomainen, ei mitään uutta. Kirjaksi myös liian suppea, menisi paremmin osana jotain teosta. Samalla tavalla koin Ernauxin toisen suppean kirjan, Puhdas intohimo. Sellaistahan rakastumisen huuma on, ei näe ei kuule muuta, kuin sairaus, suloista kipua. Entä jotain uutta, jotain muutakin kuin itsestäänselvyyksiä?

Yleensä sitä kirjoittaa vain sellaisesta mitä voi kehua. Miksi ei välillä myös sellaisesta mikä ei nappaa?

Tekee mieli kysyä lukijoilta lukemisen keskeyttämisestä. Mikä tyyli, aihe tai käsittelytapa saa sinut lopettamaan lukemisen kesken? Vai ymmärrätkö olla edes aloittamatta sellaista mikä ei sovi sinulle?

Luen parhaillaan Anna Soudakovan romaania Mitä männyt näkevät. Historiaa Stalinin vainoista 90-luvun turkulaiseen maahanmuuttaja-arkeen selkeällä tyylillä, kiinnostavasti. Kiitän!

(Halusin lopettaa positiivisesti.)

John Boyne, All The Broken Places

 

John Boyne on irlantilainen erittäin menestynyt kirjailija. Hän on kirjoittanut 14 aikuisten ja 6 nuorten romaania sekä novellikokoelman. Hänen vuonna 2006 julkaistua romaaniaan The Boy in the Striped Pyjamas on myyty yli 11 miljoonaa kappaletta 60 kielellä. Siitä on myös tehty elokuva, näytelmiä, ooppera ja baletti.
All The Broken Places (2022) on itsenäinen jatko-osa romaanille Poika raidallisessa pyjamassa. Kirja on omistettu australialaiselle Markus Zusakille, jonka romaani Kirjavaras kuvaa natsi-Saksaa ja juutalaisvainoja lapsen näkökulmasta, kuten John Boynekin tekee näissä kahdessa kirjassaan, jälkimmäisessä tosin kertoja Gretel on jo 91-vuotias, mutta hän pohtii päivittäin 12-vuotiasta itseään "siinä paikassa". Bruno, joka oli myös "siinä paikassa", utelias pikkuveli, on niin kipeä asia Gretelille, että hän ei koskaan sano veljensä nimeä. Siellä toisessa paikassa, pikkuveljen Aus-Vitsiksi kutsumassa, oli myös Shmuel, poika jonka nimi on kuin tuulenhenkäys. 

Leskirouva Gretel Fernsby elää hiljaista elämää arvoasunnossaan keskellä Lontoota. Hän oli odottanut asunnon vapautumista tästä talosta, eikä muuta siitä koskaan. Hänellä on siihen syynsä, josta hän ei kerro kenellekään, ei edes hänelle, joka tietämättään on se syy.

Gretelin vanhemmiltaan saama sukunimi oli sellainen, että siitä oli sodan jälkeen päästävä eroon. Niinpä hän on ollut Pariisissa ja Sydneyssä Guéymard ja Lontooseen muuttaessaan Wilson. Nykyinen sukunimi on Edgarilta, joka hyväksyi Gretelin, vaikka tiesi hänen taustansa. 

Syyllisyys ja muistot painavat Greteliä, ja hän selviää niistä vain petoksin ja välttelemällä.
Hän välttelee jopa tietynikäisiä pikkupoikia, kunnes alakertaan muuttaa perhe, jonka Henry-poika on pelastettava. Hirviö, joka Gretelin olisi ilmiannettava, että Henry voisi elää, on päässyt perille hänen peitetarinastaan. Gretel joutuu ristiriitaan. Edes oma juuri häitään odottava poika ei tiedä, kuka hän oikeasti on. Onko hän valmis paljastumaan? Mikä on esille tulon hinta?

Gretel tietää, että oli itsekin lapsi, kun joutui näkemään kaiken pahan?
Olisiko hänen pitänyt vastustaa sitä? Ja kun kaikki oli ohi, olisiko hänen pitänyt ilmoittautua ja olla mukana tunnistamassa ihmisiä, joiden oli nähnyt tekevän pahaa? Olisiko hänen pitänyt ymmärtää asettua isäänsä ja äitiään vastaan? 

Kun perhe on muuttanut Berliinistä Puolaan isän uuden tehtävän vuoksi, lapset ihmettelevät aidan takana olevaa mailmaa, josta heille aluksi puhutaan maatilana. Bruno on liian pieni tutustumaan "maatilaan", mutta Gretel on jo iso ja isä vie hänet kierrokselle katsomaan "uuden uljaan maailman alkua".

    'Now Gretel,' said Father as we walked along, and my attention turned to what was before me. 'You must never be frightened of this place. The world is being reborn here. Think of it as somewhere that sick animals are brought to be put down, so they can no longer be a threat to decent men and women.'
    'Of course,' Father, I said.

The Reich will not permit indolence. We feed these people, if you can call them that, but they must work to earn that bread. You agree?'
    ' Everyone must work,' I  replied. 'The Führer says that work will set us free. Every man, every woman, every child must contribute, and bread costs money.'

  

Kun totuus leireistä on paljastunut ja isä vangittu, äiti pakenee Gretel mukanaan toisen kerran maanpakoon. Puolaan muutto oli hänen ensimmäinen maanpakonsa, koska hän menetti silloin entisen hulppean elämänsä Berliinin seurapiireissä. Nyt kaiken menettäneenä ennen niin epäpoliittinen äiti kovettuu, vannoo uskollisuutta kaatuneelle vallalle ja näkee natsien tuomitsemisen epäoikeudenmukaisuutena. Hän opettaa Gretelille, että ihminen voi teeskennellä itselleen uuden elämän.
"Tell a story often enough and it becomes the truth."

Joka paikassa jahdataan natsiupseereitten perheenjäseniä, kuunnellaan aksenttia ja selvitellään elämäntarinan aukkoja. Kun kaksi saksalaista tapaa maailmalla, he tietävät, että molemmat pakenevat, mutta mitä he pakenevat, kokemaansa pahaa vai sitä, että ovat olleet aiheuttamassa sitä. Salailu tekee Gretelistä varovaisen ja yksinäisen. 

Vain yhden kerran mennyt vyöryy päälle niin pahasti, että Gretel, nyt jo lähes nelikymppinen, joutuu psykiatriselle osastolle sairaalaan. Siellä psykiatri selittää ymmärtävänsä neiti Wilsonin romahtamisen, koska kaikkihan hänen sukupolvensa lapset ovat joutuneet kohtaamaan syyllisyyden omasta eloonjäämisestään ja surun sodassa menehtyneiden läheisten vuoksi.   
Gretel miettii, miten erilainen hänen salattu, häpeän maustama syyllisyytensä onkaan kuin tuo kaikille yhteinen. Mikä oikeus hänellä on olla tuolla osastolla?

    Guilt intruded upon any happy moment, whispering in your ear that you had no right to pleasure. Guilt followed you down streets, interrupting the most mundane moments with remembrances of days and hours when you could have done something to prevent tragedy but chose to do nothing. Or stick pins in maps of Europe, following the armies' progression. Or flirt with a handsome young lieutenant. 
    That was guilt. 

Boynen syyllisyysteeman käsittely on kiinnostavaa.
Hänen tarinansa vie lukijan vuoroin Gretelin menneisyyteen ja nykyisyyteen. Tapaamme matkan varrella kiinnostavia henkilöitä, kuten isän apurin Untersturmführer Kurt Kotlerin, joka esiintyy myöhemmin nimellä Kozel eikä kadu mitään, umpeutumattomia haavoja kantavan Davidin, johon Gretel rakastuu tunnistamatta tätä juutalaiseksi, naapurissa asuvan Alex Darcy-Wittin, joka on elossa vain, kun saa toiset pelkäämään. 
Gretelin miniä, sydänkirurgi Eleanor, muistaa tarkkaan jokaisen, jota ei ole pystynyt pelastamaan. Hän sanoo, että hänen pitääkin tuntea syyllisyyttä pystyäkseen elämään hyvän elämän. "Mutta sinähän teit vain, mitä sinulta pyydettiin... mutta eihän ne kuolemat olleet sinun syysi..."  

Pidän siitä, että kirjan alun syötöstä otetaan koppi lopussa. Ympyrä sulkeutuu.
Lukija voi päätellä, saako Gretel vapautuksensa vai ei.  

Pidän siitä kohdasta jossa kirjan nimi esiintyy tekstissä. Gretel on tavannut uudelleen Sydneyssä lapsuutensa ihastuksen Kurtin ja keskustelee kevyesti tämän australialaisen vaimon kanssa, joka ei tiedä miehensä oikeaa menneisyyttä. Vaimo sanoo rakastavansa Eurooppaa ja että sinnehän he lähtevät lomalle heti kun siellä on vähän korjailtu. "After all that unpleasantness, I mean." Kaikki se epämukavuus, ajattelee Gretel - mikä erikoinen tapa viitata pitkään sotaan, miljooniin kuolemiin ja kaikkiin tuhottuihin paikkoihin. "All the broken places."

Pidän siitä, että kirjailija ikään kuin kysyy vaatimattomasti, olisiko Gretelkin uhri.
Hän kertoo jälkisanoissaan, että oli Brunon tarinan kerrottuaan heti tiennyt, että kirjoittaisi joskus myös Gretelin tarinan. Hän oli ajatellut sen tapahtuvan joskus kun hän itse olisi elämänsä ehtoossa (Boyne on viisikymppinen), mutta koronaeristys nosti tämän aiheen päällimmäiseksi. 

Suosittelen lämpimästi molempia Boynen kirjoja.
Olen lukenut romaanin Poika Raidallisessa pyjamassa pian sen ilmestyttyä. Luin sitäkin nyt uudelleen. Mikä kaunis kertomus ystävyydestä vihan keskellä! Lopetankin nyt oman kirjoitukseni tämän kirjan sadunomaisiin loppusanoihin. 

    Tietysti kaikki tämä tapahtui kauan aikaa sitten, eikä mitään sellaista voisi ikinä enää tapahtua.

    Ei tähän maailman aikaan. 

PS Tämä unohtui:

- Myös All The broken Places -romaanista on tuore suomennos, Kaikki särkyneet paikat. Suomentaja on Kari-Pekka Toivonen.
- Poika raidallisessa pyjamassa -suomentaja on Laura Beck. Hänelle erityiskiitos siitä, että keksi nimen Aus-Vitsi. Lapset eivät näe oudon paikan nimeä missään kirjoitettuna ja kuulevat sen näin. 

Anna Soudakova, Varjele varjoani

 

Anna Soudakova on lapsena Pietarista (silloinen Leningrad) Suomeen muuttanut kieltenopettaja. Varjele varjoani (2022) on hänen toinen maahanmuuttoa tarkasteleva sukuromaaninsa. Esikoisteos Mitä männyt näkevät (2020) sai paljon kiitosta ja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Myös Varjele varjoani on ollut sekä kriitikoiden että lukijoiden suosiossa. 

Miten paljon elämä voikaan muuttua yhden sukupolven aikana!
Vera ja Georgi perustavat 80-luvulla ensimmäisen yhteisen kotinsa seitsemän neliömetrin huoneeseen keskelle Leningradia ns kommunalkaan. Kommunalkat olivat yhteisasuntoja, entisiä yhden perheen isoja huoneistoja, joiden makuuhuoneissa asui yksi tai useampi ihminen. Kymmenkunnalla perheellä saattoi olla yhteisenä vain yksi keittiö, vessa, kylpyhuone ja eteistilat, joten sopeutumiskykyä tarvittiin. Nuoren parin asunto järjestyy kun Georgin äiti jättää heille huoneensa, pakkaa tavaransa ja muuttaa ystävän datšalle maalle. 
Kun elämä käy liian vaikeaksi Neuvostoliiton hajoamisen alla ja Suomen presidentti Mauno Koivisto järjestää inkerinsuomalaisen taustan omaaville venäläisille mahdollisuuden muuttaa Suomeen, nuori perhe, jossa on nyt jo kouluikäinen tytär, tarttuu tilaisuuteen.

Suomessa asunto järjestyy Turusta Varissuolta. Siirtyminen yhdestä huoneesta kokonaiseen huoneistoon, jossa on oma kaappi jopa imurille, tuntuu uskomattomalta. Kaikki on uudessa maassa outoa, äärimmäisen siistiä ja järjestäytynyttä, lähikaupan tuotevalikoima häikäisee ja aiheuttaa paniikkia, myyjätkin ovat oudon hymyileviä. Kieli on outoa, nopeiten sen oppii koululainen Nina, joka näyttää muutoinkin sopeutuvan parhaiten. Vera pääsee töihin taidemuseoon ja saa vähitellen samoja töitä kuin Leningradissa, Georgi taas joutuu huonon suomen kielen taitonsa ja englannin kielen osaamattomuutensa vuoksi jättämään uransa. Kunnianhimoisesti omalla urallaan edenneelle geologian tohtorille tukien vastaanottaminen tuntuu nöyryyttävältä. Onneksi ystävän kautta löytyy töitä autoalalla. 

He olivat pyytäneet huonetta, mikä oli synnyttänyt ymmärtämättömyyttä, sitten ihmetystä ja lopulta epäuskoa. Virkailija yritti ensin selittää, mutta näytti sitten paperilta pohjapiirrosta. (- - -)
Nina heittäytyi huoneensa lattialle ja lauloi. Vera ja Georgi seisoivat käsi kädessä olohuoneessa ja kuuntelivat kodin kaikua. Niin paljon valkoista! He eivät tienneet mitä heidän kuuluisi tehdä kaikella sillä tilalla, kaikilla niillä hyllyillä. Mistä aloittaa? 
Aurinko paistoi olohuoneen suuresta ikkunasta ja lämmitti Veran poskea. Jos näin kerran täällä kuului elää, niin kyllä he sen oppisivat. He täyttäisivät valkoisen tyhjyyden väreillä.
Ja he lähtivät hakemaan matkalaukkujaan turvakodista. 

Kyllä he sen oppisivat... ? 

Hän ei tiedä paikkaansa täällä. Hänestä tuntuu koko ajan siltä, että hän on varastanut tämän nurkan, missä yrittää elää elämäänsä.

Myös Veran vanhemmat muuttavat Varissuolle, kun heidän tuntemansa Neuvostoliitto hajoaa ja kaikki muuttuu oudoksi.
Äiti vaatii Veralta suoraselkäisyyttä, puistelee päätään tämän huonolle pukeutumiselle ja vahtii Ninan kasvattamista venäläisen kurinalaisesti suomalaisen vapaamielisyyden keskellä.
Vanhempi maahanmuuttajaväki tuhahtelee yleensäkin suomalaisille tavoille ja elää pienessä piirissään omia juhliaan juhlien. 

Nina kasvaa rusettipäisestä pikkutytöstä opiskelijaksi, joka tekee gradua ympäristön vaikutuksesta maahanmuuttajaidentiteettiin eikä löydä vastausta kysymykseen, mikä on hänen oma paikkansa. "Mikä loppujen lopuksi oli ihmisen paikka?"
Suomalainen aviomies Ossi etenee urallaan, verkostuu ja vaurastuu. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Nina alkaa pelätä. Hän pelkää työttömyyttä, terveyden menetystä ja lastensa, Pietarin ja Irman, tulevaisuutta. Ossille kaikki on selvää ja yksiselitteistä, lasten kasvatuskin. Hän on rento isä, joka osaa lastensa kieltä. Jaksaako hän kuulla Ninaa? Miten heidän avioliittonsa käy?
Eletään jo aikaa jolloin Venäjän kaduilla ulkomaisia tuotteita mainostavat taulut ovat muuttuneet valtaviksi Z-kirjaimiksi, ja julisteissa lukee "rauhan puolesta". Teini-ikäinen poika Pietari ei halua itseään kutsuttavan Petjaksi. Pieni Irma rakastaa venäjänkielisiä loruja. Milloin hän kieltäytyy menemästä isovanhempien mökille, nostalgisesti datšaksi sisustettuun vapaa-ajan asuntoon, jossa saa puhua vain venäjää? 

Pidän tässä romaanissa aivan kaikesta. 
Kirjassa on hyvä rakenne ja ilmaisuvoimainen kieli. Miljöön kuvaus on kaunista, olkoon kuvauksen kohteena sitten asunto tai kokonainen kaupunki. 

Maria Andrejevnan koti oli täynnä elettyä aikaa, hapsuisia lampunvarjostimia, koristeommeltuja liinoja, valokuvia, ikoneita, kirjoja. Sänky oli pedattu tilkkutäkillä, sen päällä oli suuri pitsityyny. Pitkien kynttilöiden liekit heijastuivat toilettipöydän peileistä, ja erkkeri-ikkunan yläosassa keimaili kolme maalattua satuolentoa: tulilintu, tuuliori sekä kultajoutsen. Vanhoista saduista tutut hahmot olivat olleet isän lahja pienelle tyttärelleen. 

Maria Andrejevna on kommunalkan vanhin ja sen alkuperäinen asukas. Itse asiassa hän asuu omassa kodissaan. Hänen isänsä oli ollut tsaarin palveluksessa ja saanut perheelleen lahjaksi upean asunnon, jonka huoneet jaettiin ja isoimpiin niistä rakennettiin väliseinä, kun "kaiken hyvän jakamisen pakko saavutti talon ylimmän kerroksen". Maria asuu lapsuuden makuuhuoneessaan, lausuu runoja ja on ystävällinen äitihahmo kaikille. Talossa asuu monenlaista väkeä, jotkut ovat asuneet jo pitkään, kuten juutalainen lääkäri Jakov Lvovitš, Afganistanin veteraani Petrovitš ja Georgin lapsuudenystävä underground-valokuvataiteilija Borja (Boris) Smelov, jonka näyttelyn Vera ehkä saisi kuratoida myöhemmin Suomessa. Kaikki hahmot on kuvattu, niin että heidät näkee silmissään. 

Googlasin Boris Smelovin. Mahtavia mustavalkokuvia!

Kirja jakautuu neljään osaan, joissa kussakin liikutaan edestakaisin ajassa erilaisten tapahtumien ja muistojen mukana. Ensimmäinen osa kertoo Leningradin ajasta, toisessa ollaan 90-luvun Varissuolla, kolmannessa ja neljännessä 2000-luvulla ja aivan viime vuosissa. 

Dialogi on luontevaa ja kerronnassa on haikea ja kaunis sävy silloinkin kun se sisältää kriittisiä kysymyksiä.

Minua jäi askarruttamaan kotoutumisen vaikeus.
Kun Vera keskustelee entisen kommunalka-ystävänsä Emman kanssa, joka on päätynyt Ruotsiin Kuninkaalliseen filharmoniseen orkesteriin, ruotsalaistunut ja ihastunut kaikkeen uudessa kotimaassaan, hän sanoo, että ymmärtää ystäväänsä, mutta kokee oman suomalaistumisensa toisin. Hän sanoo rakastavansa suomalaisia ja näkevänsä että he ovat vapaita ihmisiä.
Mutta en usko, että koskaan pystyn muuttumaan heiksi, ajattelemaan samoja vapaita ajatuksia, unelmoimaan suuria. 

Kun Nina on lukionsa vanhaintasseissa, hän suree sitä, että tansseja katsomaan tulleet äiti, mummo ja vaari eivät yhtään ymmärrä, mistä on kyse. Illalla hän karkaa yhteisestä illanvietosta venäläisten bileisiin, joissa on aluksi tuttua ja hauskaa, mutta lopuksi ei. Miksi? Miksi hän ei jatkanut iltaa tutussa lukioporukassa, jossa hänellä on hyvä ystäväkin ja pientä ihastusta ilmassa? 

Kirjan nimi "Varjele varjoani" on Joseph Brodskyn runosta "Kirjeitä seinälle". 

Olet oikeassa: täytyyhän jotakin olla myös takanapäin.
Hyvä, että nyt jäävät pimeään jälkeeni
ei mykkä hahmo pulunharmaa viitta harteillaan, 

ei sielu, ei ruumis - varjo tiililläsi vain.

Soudakovan kirjaa lukiessani tuntui monessa kohtaa siltä, että olen ollut vierestä  todistamassa sitä, mistä hän kirjoittaa. Olemme tunteneet Kuhmon ystävyyskoulutoiminnan kautta erään venäläisen perheen 80-luvulta asti. Heidän tyttärensä asuu nykyään perheineen Helsingissä.
En halua juttuni venyvän liian pitkäksi, joten kirjoitan ehkä vielä oman kirjoituksensa tämän kirjan kouluun liittyvistä huomioista ja siitä "kulttuurishokista", kun vierailimme O:n kanssa toistemme luokissa, joissa oli aivan erilaista. 
Itselläni on ollut pari isoa muuttoa, joiden kautta eläydyin vahvasti Veran, Georgin ja Ninan tuntoihin. Eivät ne tietenkään ole olleet lähellekään yhtä järisyttäviä kokemuksia kuin heidän muuttonsa, mutta tiedän kuitenkin, mitä on vierauden tunne ja pelko siitä, että uusi paikka ei ala tuntua kodilta.  

Sara Al Husaini, Huono tyttö

 

    Hyvät tytöt ovat kuin tikkareita, joita peittää kääre, kun taas huonot tytöt ovat tikkareita, joista kääre on revitty ja jonka limaiselle pinnalle on takertunut kärpäsiä.

    Miten voimme koskaan käsitellä kunniaväkivaltaa vakavasti, jos emme halua nähdä siveyskulttuurin ja huivin osuutta siinä. Puhumattakaan siveyskulttuurin analogioista, joihin huivi sitoutuu vahvasti? Huivi ei ole vain kankaanpala, jos huivi olisi vain kankaanpala, meihin ei kohdistuisi uhkaa, huivittomuus olisi yhtä tavanomaista kuin huiviin pukeutuminenkin.

Ja se toinen kankaanpala...

     "Bismillah", Rasheed aloittaa minun raiskaamiseni allahin nimeen ennen kuin survoo peniksen sisääni. Se on vaikeaa, minuun sattuu ja hän aloittaa työnnöt välittömästi ja kovaa, kunnes laukeaa äänekkäästi, kuin näyttelijä joka kumartaa teatraalisesti yleisönsä edessä. 
     Tämä on minun ensmmäinen kertani miehen kanssa. Olen koko elämäni säästänyt neitsyyttä aviomiehelleni, kuvitellut, että aviomiehni olisi unelmieni mies, jota rakastaisin, hyvä ja uskovainen mies, joka rakastaisi minua, tai vähintäänkin mies, jonka kanssa haluaisin olla.
     Lauettuaan Rashid vetää velton peniksen sisältäni, tarkastelee alapäätäni sormellaan ja ottaa äitini antaman valkoisen kankaanpalan käteensä, pyyhkii sillä vielä alapäätäni. Hän katselee kankaanpalasta kädessään. "Sinä et vuotanut verta, Saara."

Sara Al Husainin omakohtainen romaani Huono tyttö (2023) on järkyttävä, hyvin kirjoitettu, erittäin todistusvoimainen kertomus naista alistavasta kulttuurista.
Se ei jää vain voivottelemaan, vaan osoittaa myös miten alistamiseen pakottavan uskonnon ja kulttuurin voi jättää ja pakkoavioliitostakin selvitä, jos on tarpeeksi peloton. Jos kaiken lisäksi haluaa muuttaa maailmaa, niin kirjoittaa kokemastaan kirjan, joka toimii mallina toisille kärsiville tytöille ja ravistelee niitä ihmisiä, jotka ovat selittäneet ja ohittaneet näkemänsä väkivallan vieraan kulttuurin kunnioittamisena (helppoa!) ja tuomitsee heidät, jotka pilkkaavat toisten kärsimystä (kammottavaa!).

Miten monta kertaa olenkaan kuullut, että islam on muka toisenlainen kuin kristinusko, enemmän koko olemiseen liittyvä, niin että siitä ei mitenkään pääse irti. Kyllä pääsee, ihan kuten muistakin alistavista yhteisöistä, esim kristinuskon lahkoista.
Suomeen vauvana tuotu Sara Al Husaini ja osa hänen sisaristaan ovat hylänneet islamilaisen elämäntavan päästyään vertaamaan sitä suomalaisten nuorten ihmisten elämään. Helppoa se ei ole ollut. Vanhempien sisarten oli paettava poliisin saattamana turvakotiin ja Saran mentävä huijattuna naimisiin Irakissa. Oman perheen ja muslimiyhteisön paheksunta yhdistettynä siihen, ettei kuitenkaan pääse helposti tasavertaisena myöskään suomalaiseen yhteiskuntaan tuottaa yksinäisyyttä ja houkutus palata takaisin entiseen on suuri. On valitettavasti suomalaisia, jotka huutelevat arabinaisille sekä huiveista että huivittomuudesta. 

Irakista tulleen perheen elämän kuvaus tulee eläväksi Al Husainin kertomana. 
Pakolaisperhe elää Kuopiossa. Perheen isällä ja pojalla on omat huoneet televisoineen ja pöytätietokoneineen, isällä myös läppäri ja pojalla pleikkari, viidellä tytöllä on yhteinen huone ilman moderneja laitteita. Tytöt pänttäävät kokeisiin, haaveilevat omasta tilasta ja säntäävät isän ja veljen poistuttua heidän huoneisiinsa katsomaan elokuvia. Äiti palvelee perhettään ilman mitään omaa tilaa. Tämä järjestely noudattaa sitä, mikä on käytäntö myös Irakissa. Miehillä on kauniisti sisustettu vastanottohuone, jossa he tapaavat vieraitaan. Muun perheen tilat ovat vaatimattomia ja ahtaita. 
Lapset rakastavat vanhempiaan. Saaralla on erityinen suhde äitiinsä, joka on uhmannut isää ja pitänyt hänet. Saara syntyi perheen ollessa pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa. Tyttösarjaan pettynyt isä oli jo antamassa hänet, vastasyntyneen tyttövauvansa, lapsettomalle irakilaisnaiselle, mutta äiti ei suostunut. 

    Pojat olivat arabiyhteisön kruunuja ja me tytöt vain niiden kiillottajia.

    "Miksi et antanut minua pois, äiti?" kysyin usein lapsena.
     Halusin kuulla äidiltä, miksi hän päätti pitää minut, uudestaan ja uudestaan. Halusin kuulla, miten paljon hän minua rakasti. 

Kahden vanhimman tyttären irrottauduttua islamista Saaran perhe muuttaa peräti viideksi vuodeksi sodan runtelemaan Irakiin. Ilmeisesti pelätään lastensuojelun tarkkailua. Saara pääsee onneksi paikalliseen kouluun ja saa ystäviä.
Toisen kerran Saara houkutellaan Irakiin lomailemaan äidin ja siskon kanssa hänen niskuroituaan huiviasiassa. Silloin tapahtuu avioliittoon pakottaminen passin polttamisen ja myös siskon naittamisen uhalla. Koulutettu 23-vuotias nainen joutuu miehensä holhokiksi. Hänen asioistaan päättää mies, joka ei ole saanut edes peruskoulun päättötodistusta. 
 
Nuoren suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneen Saaran huomiot ovat teräviä. Nokkela tyttö yrittää haastaa runoilijaisäänsä keskusteluihin tasa-arvosta, mutta tämä ei pysty sellaiseen objektiivisuuteen. Miksi miehet saavat naida neljä vaimoa, mutta naisilla ei ole samoja oikeuksia? Miksi miehet saavat uida ja naiset eivät? Miksi naisten on pukeuduttava kuumassa maassa kuumiin vaatteisiin? Kaikki päättyy isän vastauksissa Allahin tahtoon ja kysymykseen, huorako sinä haluat olla.

Välistä kuvaukset elämästä ovat koomisia, välistä hirvittäviä. 
Kauppareissulle holhoojaksi parin sadan metrin päähän Irakissa kelpaa kolmevuotias sukulaispoika. 

    "Hän on lapsi."
    "Silti, hän on poika ja pitää huolta sinusta."
     "No, Ahmed, tule sitten, jotta voin pitää huolta itseni lisäksi myös sinusta, ya habibi"; sanon pojalle, kun eno on mennyt menojaan. Ahmed hymyilee minulle ja hyppii innoissaan.  

Saaran kärsiessä pakkoavioliitossaan hän tapaa miehensä siskon Hajerin, joka on naitettu 12-vuotiaana. Lain mukaan tämä ei ole mahdollista, mutta islam sinetöi lapsiavioliitotkin, ja ellei liittoa virallisteta myöhemmin, naisella ei ole mitään oikeuksia erotilanteessa. Hajer on ollut nukeilla leikkivä ja pihakeinussa kiikkuva suloinen pikkutyttö, kun hänelle on järjestetty irvokkaat hääjuhlat. Erikoista on, että Irakissa morsiamen kasvot usein puuteroidaan vaaleiksi, hiukset blondataan ja silmiin hankitaan siniset piilolinssit. Tätä ei omituista kyllä pidetä muutoin paheksuttuna länsimaalaisuuden ihannoimisena ja oman kulttuurin hylkäämisensä. Häiden jälkeen blondattu pikkutyttö Hajer oli viety revittynä lääkäriin tikattavaksi.

Kun Saara yrittää puhua äidilleen ja muille sukulaisnaisille YK:n lasten oikeuksista ja Irakin perustuslaista, hänen puheilleen nauretaan makeasti. Äiti näkee omat  tyttärensä erilaisina kuin Irakissa kasvaneet ja selittää, että irakilaistytöt on kasvatettu sietämään. 

Se että vanhempi polvi irakilaisia takertuu heille iskostettuun ajatteluun naisten "kunnian" (immenkalvon) vartioimisesta on ymmärrettävää, mutta se että Saaran veljen kanssa seurustelevat suomalaistytöt osallistuvat vahtimiseen ja kantelevat poikakaverin pikkusiskoista vanhemmille on minusta täysin käsittämätöntä ja kammottavaa. 

Saaran avioliitto Irakissa kestää lopulta vain kuukauden ja hän huijaa itsensä takaisin Suomeen vanhaan hyvään elämäänsä. Huijaus huijauksesta. 

Mutta miksi kukaan mies ylipäänsä suostuu avioliittoon naisen kanssa, joka sanoo, ettei halua häntä?
  
    Rasheed, niin kuin moni muukin, kuvitteli, että minä rakastuisin häneen, koska hän on "ottanut" minut. Että naisena rakastuisin siihen mieheen, joka ensimmäisenä makaa kanssani, tapahtuipa se sitten omasta tahdostani tai ei.

Kun Saara teinityttönä Irakissa kaipaa Suomeen, hän ottaa passinsa ja lukee sitä, koska se on ainoa mitä hänellä on suomen kielellä. Passissa on pätkä Eino Leinon Nocturne-runosta, sitä hän lukee yhä uudelleen:
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani
kaskisavuun laaksot verhouu.

Minun piti ihan kaivaa oma passini esiin - kas kannen sisäpuolella on säkeistö Lapin kesästä:
Oi oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Luin Anna-lehden haastattelusta, että Sara Al Husaini päätti ryhtyä puhumaan aktiivisesti kunniaväkivaltakulttuuria vastaan, kun se oli aiheena keskustelussa yliopistolla ja hän huomasi, että joku keskustelijoista ei yhtään tiennyt mistä puhui. Hän on nostanut aiheen esiin silläkin uhalla, että häntä on syytetty mustamaalaamisesta, jota ns maahanmuuttokriittiset saattavat käyttää hyväkseen.  
Mutta miten korjata sellaista mistä ei saa puhua!  

Suomen Pakolaisapu valitsi Sara Al Husainin Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 2021. 

Palatakseni kirjaan, kannen on suunnitellut ja toteuttanut Piia Aho. Pidän sitä erittäin onnistuneena.

Kirjan alussa on ruotsiksi omistuskirjoitus Alexanderille, jonka ajatteleminen tuo Saralle kevään mieleen. Pari on ollut yhdessä jo useamman vuoden. Voi, miten ihana asia!

Aattelu rulettaa

Mökkiranta

Otsikko on Pekka Kytömäen oivaltavan palindromikirjan nimi. 

Kaiken aikaa tapahtuu asioita, joissa aattelu e i ruleta. En nauti tästä ajasta. Haluaisin palata jonnekin 90-luvulle, aikaan ennen lapsellisia sometappeluita ja twiiteillä tiedottamista.

Huomattava osa perussuomalaisten ministereistä on todistetusti jakanut rasistisia ja fasistisia viestejä sosiaalisessa mediassa. Yksi on nyt luvannut, että kyllä hän voisi irtisanoutua rasismista "sellaisena kuin se on klassisesti ymmärretty". Siis mitä? Onko olemassa jokin uusi ja moderni rasismin muoto? Onko olemassa hyväksyttyä ja ei-hyväksyttyä rasimia? Voiko olla silleen pikkuisen ja hyväksytysti natsi? Vai onko tämä ministeri peräti käyttänyt sanoja natsi ja jutsku rohkeasti tabuja uhmaten ("Me natsit ei oikein tykätä semmoisista jutskujutuista.") kuten lapset tietyssä ikävaiheessa ns vessasanoja. Minua nauratti, kun lapsenlapsi rallatteli päiväkodista haettaessa pissakkakkapeppupimppi. Päiväkotilaisista on hauskaa toistella "arveluttavia" sanoja, mutta se on ohimenevä vaihe ja katoaa itsekseen. Nämä ihmisryhmiin kohdistetut loukkaukset on selitelty myös huumoriksi. Ei siitä muuta kuin että huumori on vaativa laji. 
Entä se ajatus, että saksalaiset eivät ymmärrä muokata natsimuistomerkkejä turistikohteiksi - rulettaako aattelu siinä? Eipä ruleta.

Kaikkein hämmästynein olen siitä, että itsestäänselvää rasismin ja fasismin tuomitsemista hämärretään keskusteluissa yleisesti, muutkin kuin näihin loukkauksiin osallistuneet, etsimällä kaikenlaista muuta pahuutta ajastamme ja ikään kuin oikeuttamalla se pieni rasismi sillä, että kyllähän siellä toisessa ääripäässäkin on sitä ja tätä! Mitä? Ja missä? Ai että joku maalasi graffitteja ja joku on koulusketsissä teininä mustannut naamansa?

Entä anteeksipyynnöt? Vasta pakotettuna ja toisella suupielellä pelleilykavereille viestien, että ei tässä mitään, sorry vaan te niuhot, jotka olette loukkaantuneet ja jos nyt turhaan pelkäätte Suomen maineen vuoksi.
Missä viipyy anteeksipyynnöt niille loukatuille ryhmille?

Ja voiko ihminen noin vain muuttaa maailmankuvaansa päiväminässään, ilman että ne öiset ajatukset vaikuttavat työhön, jota tehdään meidän kansalaisten valitsemana meidän elämäämme koskien. 

Väsyn näihin hölmöilyihin. V ä s y n.

Vasta juuri olemme pääsemässä ohi pahimmasta miesten metsästämisestä osana ylikuumennutta #metoo-toimintaa, jossa hups tuli hieman "oheisvahinkoja". Huomasitteko pikku-uutisen, miten Kevin Spacey on vapautettu kaikista yhdeksästä seksuaalisen hyväksikäytön syytteestään? Häntä syytettiin miesten seksuaalisesta ahdistelusta lontoolaisessa Old Vic -teatterissa, jossa hän toimi taiteellisena johtajana. Jo aiemmin hänet oli vapautettu vastaavista syytteistä New Yorkissa. Kun aika on otollinen ja paahdetaan höyry päällä, löytyy aina ihmisiä jotka yrittävät hyötyä syyttämällä julkisuuden henkilöitä - armotta, koska heitä ei mielletä ihmisiksi.
Aattelu rulettaa?   

Valitsevatko amerikkalaiset todella presidenttiehdokkaakseen henkilön joka on syytettynä vakavista, jopa maanpetostyyppisistä rikoksista? Pääseekö tämä henkilö mahdollisesti presidentiksi asti johtamaan maata vankilasta käsin? Kyllä täytyy olla etevä ja korvaamaton henkilö!

Venäjästä ja sen aggressioista en jaksa enää sanoa mitään. Olen kauhuissani. Ihmettelen vain sitä, että jotkut pitävät yhä täällä meilläkin presidentti Putinia viattomana länsimaailman uhrina. 

Toisten elämän moralisoiminen ja rajoittaminen: kenellä on pienin hiilijalanjälki, kuka osaa oikeat sukupuolijaottelut, feminismin termit ja ihmisten lokeroinnit...! Senkö takia jotkut nyt eivät sitten tohdi tuomita edes rasistista käytöstä, etteivät vain leimautuisi moralisteiksi? Kyseessä on täysin eri asia!
Ihmisarvossa ei ole mitään neuvottelemista - se on tai sitä ei ole. 

Yksi Pekka Kytömäen palindromirunoista kuuluu seuraavasti:
Olemassaolo:
loassa melo.

Olette ehkä ihmetelleet blogitaukoani. Olen ollut sosiaalinen, viettänyt aikaani lasten ja lastenlasten kanssa, käynyt mökillä. Olen lukenut paljon, mutta en ole ehtinyt kirjoittaa lukemastani, vaikka juuri kirjoista kirjoittamista kaipaan.
Kunhan saan tämän "tilannekatsaukseni" pois alta, niin sitten on kirjojen vuoro. 

Heinähattu piirtää, Vaari seuraa

Kiinnostavimpia viime aikoina lukemiani on Osamu Dazain The Flowers of Buffoonery, jossa väsynyt kirjailija kertoo nuoruuden itsemurhayrityksestään ja sen jälkeisestä pelleilystä parantolassa parin kaverinsa kanssa. Vanhempi ihminen tarkastelee hämmentyneenä ja ihaillen nuoren itsensä "ilveilyn kukkasia" tilanteessa, jossa yleensä käyttäydytään toisin. 

Olen nauttinut kovasti eri-ikäisten läheisteni seurasta. Sääkin on suosinut meitä. Muualla maassa on satanut kovastikin, meillä on nautittu auringosta.
Pääsimme mökille, jossa yksi lapsenlapsista teki kesätöitä, kantoi roskia, teki klapikoneella klapeja ja maalasi saunan seinät tervamaalilla.

Kävimme teinien kanssa katsomassa kaksi uutta toimintaelokuvaa Mission Impossiblen ja Indiana Jonesin. Totean vain, että sitä toimintaa oli tarpeeksi paljon ja se riittääkin vähäksi aikaa. 
Katsoin jokin aika sitten myös Oppenheimerin, jonka rakenneratkaisusta pidin. Lopussa palataan viehättävästi erääseen selittämättä jääneeseen tapahtumaan. Tämä elokuva tuntui hieman pitkitetyltä, kuten minusta lähes kaikki ylipitkät, kolmituntiset. 
Suosittelin teineille katsottavaksi kolmea elokuvaa - jos jostain löytyy: Pan's Labyrinth, Beasts of the Southern Wild ja Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä. 

Toivotan lukijoille hyvää viikonloppua, kesäisiä nautintoja ja mielenrauhaa!

 

Muotokuva Mummista eli minusta