Anna Soudakova, Varjele varjoani

 

Anna Soudakova on lapsena Pietarista (silloinen Leningrad) Suomeen muuttanut kieltenopettaja. Varjele varjoani (2022) on hänen toinen maahanmuuttoa tarkasteleva sukuromaaninsa. Esikoisteos Mitä männyt näkevät (2020) sai paljon kiitosta ja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Myös Varjele varjoani on ollut sekä kriitikoiden että lukijoiden suosiossa. 

Miten paljon elämä voikaan muuttua yhden sukupolven aikana!
Vera ja Georgi perustavat 80-luvulla ensimmäisen yhteisen kotinsa seitsemän neliömetrin huoneeseen keskelle Leningradia ns kommunalkaan. Kommunalkat olivat yhteisasuntoja, entisiä yhden perheen isoja huoneistoja, joiden makuuhuoneissa asui yksi tai useampi ihminen. Kymmenkunnalla perheellä saattoi olla yhteisenä vain yksi keittiö, vessa, kylpyhuone ja eteistilat, joten sopeutumiskykyä tarvittiin. Nuoren parin asunto järjestyy kun Georgin äiti jättää heille huoneensa, pakkaa tavaransa ja muuttaa ystävän datšalle maalle. 
Kun elämä käy liian vaikeaksi Neuvostoliiton hajoamisen alla ja Suomen presidentti Mauno Koivisto järjestää inkerinsuomalaisen taustan omaaville venäläisille mahdollisuuden muuttaa Suomeen, nuori perhe, jossa on nyt jo kouluikäinen tytär, tarttuu tilaisuuteen.

Suomessa asunto järjestyy Turusta Varissuolta. Siirtyminen yhdestä huoneesta kokonaiseen huoneistoon, jossa on oma kaappi jopa imurille, tuntuu uskomattomalta. Kaikki on uudessa maassa outoa, äärimmäisen siistiä ja järjestäytynyttä, lähikaupan tuotevalikoima häikäisee ja aiheuttaa paniikkia, myyjätkin ovat oudon hymyileviä. Kieli on outoa, nopeiten sen oppii koululainen Nina, joka näyttää muutoinkin sopeutuvan parhaiten. Vera pääsee töihin taidemuseoon ja saa vähitellen samoja töitä kuin Leningradissa, Georgi taas joutuu huonon suomen kielen taitonsa ja englannin kielen osaamattomuutensa vuoksi jättämään uransa. Kunnianhimoisesti omalla urallaan edenneelle geologian tohtorille tukien vastaanottaminen tuntuu nöyryyttävältä. Onneksi ystävän kautta löytyy töitä autoalalla. 

He olivat pyytäneet huonetta, mikä oli synnyttänyt ymmärtämättömyyttä, sitten ihmetystä ja lopulta epäuskoa. Virkailija yritti ensin selittää, mutta näytti sitten paperilta pohjapiirrosta. (- - -)
Nina heittäytyi huoneensa lattialle ja lauloi. Vera ja Georgi seisoivat käsi kädessä olohuoneessa ja kuuntelivat kodin kaikua. Niin paljon valkoista! He eivät tienneet mitä heidän kuuluisi tehdä kaikella sillä tilalla, kaikilla niillä hyllyillä. Mistä aloittaa? 
Aurinko paistoi olohuoneen suuresta ikkunasta ja lämmitti Veran poskea. Jos näin kerran täällä kuului elää, niin kyllä he sen oppisivat. He täyttäisivät valkoisen tyhjyyden väreillä.
Ja he lähtivät hakemaan matkalaukkujaan turvakodista. 

Kyllä he sen oppisivat... ? 

Hän ei tiedä paikkaansa täällä. Hänestä tuntuu koko ajan siltä, että hän on varastanut tämän nurkan, missä yrittää elää elämäänsä.

Myös Veran vanhemmat muuttavat Varissuolle, kun heidän tuntemansa Neuvostoliitto hajoaa ja kaikki muuttuu oudoksi.
Äiti vaatii Veralta suoraselkäisyyttä, puistelee päätään tämän huonolle pukeutumiselle ja vahtii Ninan kasvattamista venäläisen kurinalaisesti suomalaisen vapaamielisyyden keskellä.
Vanhempi maahanmuuttajaväki tuhahtelee yleensäkin suomalaisille tavoille ja elää pienessä piirissään omia juhliaan juhlien. 

Nina kasvaa rusettipäisestä pikkutytöstä opiskelijaksi, joka tekee gradua ympäristön vaikutuksesta maahanmuuttajaidentiteettiin eikä löydä vastausta kysymykseen, mikä on hänen oma paikkansa. "Mikä loppujen lopuksi oli ihmisen paikka?"
Suomalainen aviomies Ossi etenee urallaan, verkostuu ja vaurastuu. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Nina alkaa pelätä. Hän pelkää työttömyyttä, terveyden menetystä ja lastensa, Pietarin ja Irman, tulevaisuutta. Ossille kaikki on selvää ja yksiselitteistä, lasten kasvatuskin. Hän on rento isä, joka osaa lastensa kieltä. Jaksaako hän kuulla Ninaa? Miten heidän avioliittonsa käy?
Eletään jo aikaa jolloin Venäjän kaduilla ulkomaisia tuotteita mainostavat taulut ovat muuttuneet valtaviksi Z-kirjaimiksi, ja julisteissa lukee "rauhan puolesta". Teini-ikäinen poika Pietari ei halua itseään kutsuttavan Petjaksi. Pieni Irma rakastaa venäjänkielisiä loruja. Milloin hän kieltäytyy menemästä isovanhempien mökille, nostalgisesti datšaksi sisustettuun vapaa-ajan asuntoon, jossa saa puhua vain venäjää? 

Pidän tässä romaanissa aivan kaikesta. 
Kirjassa on hyvä rakenne ja ilmaisuvoimainen kieli. Miljöön kuvaus on kaunista, olkoon kuvauksen kohteena sitten asunto tai kokonainen kaupunki. 

Maria Andrejevnan koti oli täynnä elettyä aikaa, hapsuisia lampunvarjostimia, koristeommeltuja liinoja, valokuvia, ikoneita, kirjoja. Sänky oli pedattu tilkkutäkillä, sen päällä oli suuri pitsityyny. Pitkien kynttilöiden liekit heijastuivat toilettipöydän peileistä, ja erkkeri-ikkunan yläosassa keimaili kolme maalattua satuolentoa: tulilintu, tuuliori sekä kultajoutsen. Vanhoista saduista tutut hahmot olivat olleet isän lahja pienelle tyttärelleen. 

Maria Andrejevna on kommunalkan vanhin ja sen alkuperäinen asukas. Itse asiassa hän asuu omassa kodissaan. Hänen isänsä oli ollut tsaarin palveluksessa ja saanut perheelleen lahjaksi upean asunnon, jonka huoneet jaettiin ja isoimpiin niistä rakennettiin väliseinä, kun "kaiken hyvän jakamisen pakko saavutti talon ylimmän kerroksen". Maria asuu lapsuuden makuuhuoneessaan, lausuu runoja ja on ystävällinen äitihahmo kaikille. Talossa asuu monenlaista väkeä, jotkut ovat asuneet jo pitkään, kuten juutalainen lääkäri Jakov Lvovitš, Afganistanin veteraani Petrovitš ja Georgin lapsuudenystävä underground-valokuvataiteilija Borja (Boris) Smelov, jonka näyttelyn Vera ehkä saisi kuratoida myöhemmin Suomessa. Kaikki hahmot on kuvattu, niin että heidät näkee silmissään. 

Googlasin Boris Smelovin. Mahtavia mustavalkokuvia!

Kirja jakautuu neljään osaan, joissa kussakin liikutaan edestakaisin ajassa erilaisten tapahtumien ja muistojen mukana. Ensimmäinen osa kertoo Leningradin ajasta, toisessa ollaan 90-luvun Varissuolla, kolmannessa ja neljännessä 2000-luvulla ja aivan viime vuosissa. 

Dialogi on luontevaa ja kerronnassa on haikea ja kaunis sävy silloinkin kun se sisältää kriittisiä kysymyksiä.

Minua jäi askarruttamaan kotoutumisen vaikeus.
Kun Vera keskustelee entisen kommunalka-ystävänsä Emman kanssa, joka on päätynyt Ruotsiin Kuninkaalliseen filharmoniseen orkesteriin, ruotsalaistunut ja ihastunut kaikkeen uudessa kotimaassaan, hän sanoo, että ymmärtää ystäväänsä, mutta kokee oman suomalaistumisensa toisin. Hän sanoo rakastavansa suomalaisia ja näkevänsä että he ovat vapaita ihmisiä.
Mutta en usko, että koskaan pystyn muuttumaan heiksi, ajattelemaan samoja vapaita ajatuksia, unelmoimaan suuria. 

Kun Nina on lukionsa vanhaintasseissa, hän suree sitä, että tansseja katsomaan tulleet äiti, mummo ja vaari eivät yhtään ymmärrä, mistä on kyse. Illalla hän karkaa yhteisestä illanvietosta venäläisten bileisiin, joissa on aluksi tuttua ja hauskaa, mutta lopuksi ei. Miksi? Miksi hän ei jatkanut iltaa tutussa lukioporukassa, jossa hänellä on hyvä ystäväkin ja pientä ihastusta ilmassa? 

Kirjan nimi "Varjele varjoani" on Joseph Brodskyn runosta "Kirjeitä seinälle". 

Olet oikeassa: täytyyhän jotakin olla myös takanapäin.
Hyvä, että nyt jäävät pimeään jälkeeni
ei mykkä hahmo pulunharmaa viitta harteillaan, 

ei sielu, ei ruumis - varjo tiililläsi vain.

Soudakovan kirjaa lukiessani tuntui monessa kohtaa siltä, että olen ollut vierestä  todistamassa sitä, mistä hän kirjoittaa. Olemme tunteneet Kuhmon ystävyyskoulutoiminnan kautta erään venäläisen perheen 80-luvulta asti. Heidän tyttärensä asuu nykyään perheineen Helsingissä.
En halua juttuni venyvän liian pitkäksi, joten kirjoitan ehkä vielä oman kirjoituksensa tämän kirjan kouluun liittyvistä huomioista ja siitä "kulttuurishokista", kun vierailimme O:n kanssa toistemme luokissa, joissa oli aivan erilaista. 
Itselläni on ollut pari isoa muuttoa, joiden kautta eläydyin vahvasti Veran, Georgin ja Ninan tuntoihin. Eivät ne tietenkään ole olleet lähellekään yhtä järisyttäviä kokemuksia kuin heidän muuttonsa, mutta tiedän kuitenkin, mitä on vierauden tunne ja pelko siitä, että uusi paikka ei ala tuntua kodilta.