Luin Åsa Larssonin teosta noin 300 sivua, yli puolen välin. Sitten piti välillä lukea jotain palkitsevaa - luin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, ja se oli juuri niin täydellinen kuin muistinkin, hiottu helmi vailla mitään turhaa - enkä sen jälkeen jaksanutkaan enää Larssonin lörpöttelyä.
Turha runsaus on sellaista mitä en kirjassa siedä. Kirja voi olla sivumäärältään iso ja silti kokonainen teos, jonka osat palvelevat kokonaisuutta, ei se ole pituudesta kiinni, vaan tyylistä.
Larssonin Rebecka Martinson -dekkareista on tehty myös tv-sarja, jota en ole katsonut. Jospa sarjassa tiivistetään.
Larssonin Rebecka Martinson -dekkareista on tehty myös tv-sarja, jota en ole katsonut. Jospa sarjassa tiivistetään.
Ernaux on Édouard Louisin esikuva. Molemmat ovat kertoneet oman elämänsä kautta yhteiskuntaluokista ja miten vaikeaa luokkanousu on ranskalaisessa yhteiskunnassa. Arvostan tätä metodia ja aihevalintaa ja olen pitänyt Ernauxin kirjoista Isästä/Äidistä ja Tapaus. Puhdas intohimo ja Nuori mies taas ovat minusta jotenkin tyhjänpäiväisiä.
Nuori mies (Le jeune homme, 2022, suomenkielinen teos 2023) on viimeisin Ernauxilta julkaistu teos. Tämä kirja on isolla fontilla ilmavasti painettu 40-sivuinen kirjoitus, normaalitekstillä ilman aukkoja se olisi puolta lyhyempi. Luin kirjan parissakymmenessä minuutissa ja mietin, mitä ajatuksia minun olisi pitänyt siitä saada pohdiskeltavakseni. En saanut mitään.
Viisikymppinen nainen rakastuu itseään lähes kolmekymmentä vuotta nuorempaan mieheen. Eletään yhdeksänkymmenlukua. Naiselle suhde on kertausta ja ajan laajennusta. Hän ajattelee miehen oppivan jotain itseltään. Ympäristöstä pariskuntaa katsotaan välillä ihmettelevin silmin. 2000-luvulle siirryttäessä nainen, Ernaux, on saanut valmiiksi kertomuksensa kokemastaan laittomasta abortista (Tapaus) ja alkaa kokea tarvetta jättää mies ja aloittaa uusi vuosituhat vapaana.
"Pieni pakahduttava teos" lukee kirjan takakannessa. Pakahduttava? Minusta aika viileästi tarkasteleva. Ja tavanomainen, ei mitään uutta. Kirjaksi myös liian suppea, menisi paremmin osana jotain teosta. Samalla tavalla koin Ernauxin toisen suppean kirjan, Puhdas intohimo. Sellaistahan rakastumisen huuma on, ei näe ei kuule muuta, kuin sairaus, suloista kipua. Entä jotain uutta, jotain muutakin kuin itsestäänselvyyksiä?
Yleensä sitä kirjoittaa vain sellaisesta mitä voi kehua. Miksi ei välillä myös sellaisesta mikä ei nappaa?
Viisikymppinen nainen rakastuu itseään lähes kolmekymmentä vuotta nuorempaan mieheen. Eletään yhdeksänkymmenlukua. Naiselle suhde on kertausta ja ajan laajennusta. Hän ajattelee miehen oppivan jotain itseltään. Ympäristöstä pariskuntaa katsotaan välillä ihmettelevin silmin. 2000-luvulle siirryttäessä nainen, Ernaux, on saanut valmiiksi kertomuksensa kokemastaan laittomasta abortista (Tapaus) ja alkaa kokea tarvetta jättää mies ja aloittaa uusi vuosituhat vapaana.
"Pieni pakahduttava teos" lukee kirjan takakannessa. Pakahduttava? Minusta aika viileästi tarkasteleva. Ja tavanomainen, ei mitään uutta. Kirjaksi myös liian suppea, menisi paremmin osana jotain teosta. Samalla tavalla koin Ernauxin toisen suppean kirjan, Puhdas intohimo. Sellaistahan rakastumisen huuma on, ei näe ei kuule muuta, kuin sairaus, suloista kipua. Entä jotain uutta, jotain muutakin kuin itsestäänselvyyksiä?
Yleensä sitä kirjoittaa vain sellaisesta mitä voi kehua. Miksi ei välillä myös sellaisesta mikä ei nappaa?
Tekee mieli kysyä lukijoilta lukemisen keskeyttämisestä. Mikä tyyli, aihe tai käsittelytapa saa sinut lopettamaan lukemisen kesken? Vai ymmärrätkö olla edes aloittamatta sellaista mikä ei sovi sinulle?
(Halusin lopettaa positiivisesti.)
Useamman kerran elämässä minulta on jäänyt kesken palkittu kehuttu teos jota "kaikki" ylistävät, eikä siinä mitään. Yritin aikanaan innostua mm. Harry Potterista, mutta ei onnistunut. Luin 30 sivua kirjaa, katsoin yhden elokuvan - sorry, not my thing.
VastaaPoistaHassua sinänsä että nautin melkein minkä tahansa kirjan tai elokuvan arvostelujen lukemisesta, riippumatta siitä pidinkö, luinko tai katsoinko arvostelun kohteen. 😀
Ei mene minullakaan Potterit.
PoistaKirja-arvosteluja ja kirjakeskusteluja on aina kiinnostavaa lukea. Samoin sitä kun kirjailijat avaavat kirjoittamisensa taustoja ja kertovat omista työskentelytavoistaan.
Minäkään en kerta kaikkiaan ymmärtänyt Potter-hehkutusta. Luin innoissani ensimmäistä, ja loppuratkaisu oli niin kökkö, että olin oikein tuohtunut. 😄
PoistaPotterit olivat ja ovat siitä hyviä, että ne saavat lapset ja varhaistreinit lukemaan. Heille nämä kirjat on varmaan suunnattukin, mutta monet aikuisetkin ovat niitä lukeneet.
PoistaItse olen lukenut tuon Rebecka Martinsson - sarjan, ja kehunutkin sitä. Luin jo 2003 Aurinkomyrskyn, joka avasi sarjan, toinen osa Suden taival oli huono, Musta polku oli hyvä, loput sitä huonompia. TV-sarjaa lienee kahta versiota, en ole oikein pitänyt kummastakaan (Rebeckalla ei esittäjät Ville Virtanen esiintyy toisessa sarjassa on muistaakseni patologi/oikeuslääkäri).
VastaaPoistaAnnie Ernaux'a on kehuttu olin lukenut aiemmin pari "mini"romaania ruotsiksi isästä ja äidistä enkä tosiaan itsekään aivan haltioitunut ollut, sama oli Gurnahin kanssa, luulen, että palkinto haluttiin antaa Afrikkaan, vaikka Gurnah oli sieltä jo "muuttanut" vuosikymmeniä sitten. Hyvä bloggaus.
No mutta pitääkin käydä lukemassa, mitä sinä olet kirjoittanut ja kokeilla tuota Aurinkomyrskyä.
PoistaMinusta Gurnah on hyvä. Minulla on parhaillaan kirjalainana Paratiisi, mutta on niin monta muutakin näissä kirjapinoissani, että saa nähdä tuleeko luetuksi nyt vai joskus toiste.
Annie Ernaux on yllättävän "kevyt" Nobel-kirjailijaksi. Haluttiinko nostaa tämä genre palkittujen joukkoon? Tove Ditlevsen kirjoitti minusta paljon pakahduttavammin naisen asemasta ja oman aikansa yhteiskunnasta.
Kävin lukemassa Rebecca Martinson -postauksesi. Aloin kiinnostua esikoisteoksen ohella kirjasta Kunnes vihasi asettuu.
PoistaPidän rikosromaaneista, joisa on psykologinen ote, näissä Karin Fossum on mestari. Suomalaisissa dekkaristeissa toivon, että tulisi vielä joku Matti Yrjänä Joensuun tasoinen.
Lissu tässä vastaa kutsuusi kertoa, minkä kirjan lukeminen ei nappaa. Miki Liukkosen Elämä: esipuhe ottaa koville. Sen haahuileva tajunnanvirta nitistää. Koossa on viidennes urakasta, osin vain silmäillen. Jonkinlaisena surun ilmauksena äskettäin kuolleen nuoren miehen muiston kunnioittamisesta jatkan vielä yritystä päästä jyvälle, syntyykö suunnitteilla oleva elokuvateatteri. Vai onko kyse pelkästä allegoriasta, elämän kuvajaisesta.
VastaaPoistaRunsas sanasto taipuu moneksi. Useat oudot termit pakottavat googlailemaan. Silti olen usein ymmälläni. Briljeeraako kirjoittaja vai mistä on kyse?
Olen käännellyt sekä Elämä:esipuhetta että O:ta (vai miten se ympyräkirja pitää kirjoittaa), lukenut sieltä täältä, mutta kesken on jäänyt. Nyt odotan kovasti Liukkosen viimeistä, Vierastilaa. Jos vaikka osaisin lukea sen.
PoistaPidän Liukkosen runoista, ja tv-sarja Miki Liukkonen, sivullinen on jotain erityistä. Olen katsonut sen kahdesti. Kerrankin rauhallinen tunnelma ja vaatimaton haastattelija, joka ei tuo itseään esiin, vaan antaa haastateltavien puhua.
Jossakin haastattelussa Liukkosen ystävä Rosa Liksom kertoi päivitelleensä Liukkosen kirjojen paksuutta johon tämä oli todennut ettei niitä tarvitsekaan lukea sivujärjestyksessä vaan vaikka vaan palan sieltä täältä.
PoistaNo, sittenhän minä olenkin lukenut niitä ihan oikein. Tähän se ympyrä tietysti viittaakin, kaiken syklisyyteen.
PoistaBo Carpelanin Alkutuulta tankkasin kesän alussa parikymmentä sivua, mutta en yksinkertaisesti ymmärtänyt mitään mitä luen. Kirja kuuluu Finlandia-haasteeseeni, joten hirvittää melkoisesti. Monesta muusta asiasta voi lukiessa sisulla päästä yli, kuten yleisestä tylsyydestä, mutta jos ei kerta kaikkiaan ymmärrä sanojen ja virkkeiden merkityksiä tai siirtymiä aiheesta toiseen niin pulassa ollaan.
VastaaPoistaAnki, sama Alkutuuli myös minulla hyllyssä - pari kertaa olen aloitellut mutta se ei kerta kaikkiaan aukene!
PoistaPitäisköhän kokeilla... Nyt kyllä kutkuttaa lainata tämä kirja ja katsoa, miltä se tuntuu.
PoistaOlen lukenut Bo Carpelanilta runoja ja romaanin Axel, joka oli selkeä.
Minullakin on pitkäaikaisena projektina Finlandia-palkittujen lukeminen. Carpelanin toinen F-palkittu, Kesän varjot, sitä vastoin oli parhaimpia lukemiani kirjoja. Kehuttu Oneiron jäi minulta kesken. Ehkä oli huono hetki tai vaikeuksia keskittyä silloin. 🤔
PoistaOneiron oli minusta hyvin vastenmielinen kirja.
PoistaKävin läpi Finlandia-voittajat ja huomasin, että suuren vaikutuksen minuun ovat tehneet Sirkka Turkka, Helvi Hämäläinen, Olli jalonen, Arto Melleri. Leena Krohn, Eeva Joenpelto, Kari Hotakainen, Pirkko Saisio, Helena Sinervo, Sofi Oksanen, Mikko Rimminen, Juha Hurme ja IIda Rauma.
Jotkut muutkin hyviä, mutta sitten joukossa muutama, jotka eivät olisi ansainnet näin suurta tunnustusta.
Olen samaa miettinyt, että blogiin tulee kirjoitettua lähinnä vain niistä kirjoista, joista on pitänyt. Huonot kirjat jäävät usein kesken eikä niitä halua muistella, vaikka olisi tullut luettuakin loppuun. Ja sitten on niitä kirjoja, joita on odottanut innolla ja joista olisi niin kovasti halunnut pitää mutta sitten kirja ei lunastakaan odotuksia. Niistäkin kirjoista olisi hyvä kirjoittaa ainakin muutama rivi. Minulle nämä kirjablogit ovat nykyään se ensimmäinen paikka, joista etsin kirjavinkkejä ja -arvioita, joten olisi hyvä kuulla myös kirjapettymyksistä!
VastaaPoistaLuin nyt lomalla yhden Åsa Larssonin, joka oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus, mutta ehkä lähinnä sen vuoksi että juuri edellinen lukemani kirja, dekkari sekin, oli kaikesta hehkutuksesta huolimatta melko simppeli stoori. Larssonilla oli useampi taso ja myös yhteiskuntakritiikkiä ja ne tekevät dekkareista aina hauskempia lukea.
Yhteiskuntakritiiikki on aina kiinnostavaa. ja kyllä Larssonin Rebecka Martinson -tarinoiden pohjoinen miljöökin on kiinnostava. Tässä lukemassani oli vain sellaisia turhia sivupolkuja, joilla ei näyttänyt olevan mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta - ne turhauttivat.
PoistaNykyään mainostus on usein niin yliampuvaa, että se herättää heti epäilyä. "Vimmainen" on usein laimea ja "omaääninen" saattaa osoittautua tavanomaiseksi.
"mikä tyyli, aihe tai käsittelytapa saa sinut lopettamaan lukemisen kesken? vai ymmärrätkö olla edes aloittamatta sellaista mikä ei sovi sinulle?"
VastaaPoistajos kirjaa kiitetään "rohkeudesta ja mestarillisesta tarkkuudesta, jolla paljastetaan henkilökohtaisen muistin juuret, sen vieraantuneisuus ja muistamisen yhteisölliset rajat", lopetan jo siihen. "pieni pakahduttava teos" tai "elämänläheinen tarina", hohhoijaaa, takaisin hyllyyn.
jos haluan tarttua kirjaan ilman ennakkoluuloja, vältän takakansitekstejä. yleensä niihin pakataan niin paljon ylisanoja ja latteita kielikuvia, että hyvätkin kirjat kuulostavat filosofisilta harlekiineilta.
"turha runsaus on sellaista mitä en kirjassa siedä." sama täällä, minäkin inhoan liikoja rönsyjä. yleensä on plussaa, jos kirjoittaja osaa liikuttaa lausetta vähin elein.
Jos olisin kirjailija, niin en kyllä hyväksyisi kirjani esittelytekstiksi jotain hämärää ja tekotaiteellista höpötystä.
PoistaLehtikirjoituksista lainatuille tai toisilta kirjailijoilta tilatuille mainoslauseille ei voi mitään, mutta esittelytekstin kirjailija tarkistaa ja hyväksyy itse, jolloin se on osa kirjaa, kuten esi- tai jälkisanat.
"Omaääninen" on paljon käytetty termi, joka on mielestäni aika hassu. Miksi ei vain persoonallinen? Jos sillä tarkoitetaan omaperäistä, niin omaperäisyys on kyllä harvinaista.
Kesken jää kirjat joita ei olisi pitänytkään lainata, kun tiedät sen jo luettuasi kirjan takakannen. Alkusivuille lukija uupui.
VastaaPoistaJospa syksyn kirja uutuuksista löytyy hyvää luettavaa.
Toivotaan sitä. Kun on lukenut huonoa ja jättänyt kesken, niin hyvän kirjan löytäminen onkin iso juttu.
PoistaMM
VastaaPoistajust menossa semmoinen puolessa välissä: "Unohdettujen unelmien kirjasto". Silti luen loppuun: toiveikkaana.
Yleensä en luekaan vallalla olevia, kehuttuja ja ylisanoin mainostettuja uutuuksia, myyntimenestyksiä, vaan etsin luettavani reunoilta / marginaaleista.
Niin se on kait tehtävä ja luettava niiltä kirjailjoilta lisää, joiden kirjoihin on tykästynyt.
PoistaJos luen hyvän kirjan, niin yleensä etsin sen kirjoittajalta esikoisteoksen ja sitten perään kaikkea muuta hänen kirjoittamaansa.
Pöllinpä aiheesi. Kiitti. ;)
PoistaOle hyvä vain!
PoistaDonna Mobilen kirjoissa Leenalla on oikein hakusanana "osaluettu". On kiinnostavaa pohtia, miksi jätti jonkun kesken. Pitäiskö pölliä tämä Leenalta. "Osaluettu" on positiivisempi termi kuin "keskenjätetty".
'Osaluettu' - ehottomasti vähemmän synnillinen omatunto nuin ilmaisten. :)
PoistaOlen lukenut joskus aikoja sitten tuosta Åsa Larssonin Rebecka-sarjasta muistaakseni kolme ensimmäistä kirjaa. Niistä on jäänyt mieleen synkkä ja kylmä tunnelma: juonista en muista mitään. Tuohon aikaan traumatisoitunut päähenkilö oli vielä jokseenkin "raikas" tai sitten en vain ollut lukenut muita vastaavia. Nykyään en enää nordic noirin "traumakimpuista" jaksa lukea.
VastaaPoistaNiin, miksi pitäisi aina olla kehumassa tai hehkuttamassa jotain kirjaa? Kaipa sitä voi mielipiteensä sanoa, vaikkei niin innostunut olisikaan, jos on sanottavaa. Juuri mietin, niin moni viimeisin postaukseni on kirjoista, joita en niin kummoisina kokenut.
En osaa mitään tiettyä käsittelytapaa mainita, mikä saisi minut jättämään kirjan kesken. Se riippuu niin kirjasta. Pääsääntöisesti tosin Irvingin tyyli on sellainen, etten siitä pidä ja lopetin hänen kirjojensa lukemisen kahteen ja puoleen romaaniin.
Kuvaat hyvin pohjoismaisia nykydekkareita. "Traumakimppu" -sisältö on aiheuttanut minullekin vastenmielisyyttä yrittäessäni lukea joitakin kovasti mainostettuja dekkareita, joihin on kerätty kaikki mahdolliset mielenterveyden häiriöt (usein liioiteltuina), seksuaaliset perversiot, huumausaineet ja ihmiskauppa. Jos rikoksen tekijät, uhrit ja ratkaisijat kaikki ovat onnettomia ihmisiä, niin siinä on hieman liikaa synkkyyttä.
PoistaSinulla on taito kirjoittaa myös "neutraalisti", kuten joillain muillakin, mikä on minusta hyvä juuri blogikirjoittamisessa. Emmehän me ole mitään palkattuja mainosihmisiä.
Minä huomaan, että tavoittelen aina positiivisuutta, ja minun pitää ihan muistuttaa itseäni siitä, että niin ei tarvitse tehdä.
Tykkäsin Rebecka Martinson-sarjasta aivan älyttömästi. Tykkään muutenkin dekkareista ja jännityskirjoista. Tämä oli viimeisin sarjan kirja ja todella laadukas dekkari. Tv-sarjatkin olen katsonut moneen kertaan, tosin tykkään enemmän kirjoista. Kirjoissa viehättää pohjoisen luonto ja maisemat sekä hiljaiset ihmiset, jotka viihtyvät yksikseenkin ja luonnossa.
VastaaPoistaTänä vuonna olen surutta jättänyt kirjoja kesken. Tykkääminen liittyy varmasti omiin tunnetiloihin. Toisinaan ei vain jaksa keskittyä kuin kevyeeseen viihteeseen, toisinaan kaipaa rakkautta, toisinaan klassikkoja. Toisinaan luen synkempiäkin kirjoja ja olen tosi kiinnostunut psykologisista teemoista. Pidin valtavan paljon Satu Vasantolan teoksesta Kun isä osti Merenkurkun. Siinä isä oli mielenterveyspotilas ja karkuteillä.
Soudakovan teosta Mitä männyt näkevät oli todella nautinto lukea.
Lainasin tänään ensimmäisen Rebecka Martinson -teoksen, katsotaan tartunko siihen ja pääsenkö teoksen maailmaan.
PoistaYksi asia mistä pidän Åsa Larssonilla on se, että hän kuvaa henkilöhahmojensa ulkonön kaikkine ruminekin piirteineen. Oikein yllätyin, uusi kirja ja tällaista fyysisten piirteiden kuvausta, koska niinhän "ei saisi" nykyään tehdä. Ei saisi kuvata fiktiivisten ihmishahmojen ulkonäköä... onko ihmisestä tullut niin pyhä ja koskematon?
Olen lukenut Mitä männyt näkevät lähes loppuun ja luulen, että seuraavaksi on vuorossa englantilaisen kirjailijan Susan Allottin romaani The Silence, jossa myös tapahtuu rikos ja on jotain erityistä Australian historiasta.
Édouard Louisin Muutos:metodi, ihan huippu, yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista, kuvasi omaa takamatkaansa kuvatessaan myös ison osan omasta kaksikymppisyydestäni. Ja muutenkin. Knasumme putosi jalustalta, siirryin EL:n uran seuraajiin:) jope
VastaaPoistaMinä olen lukenut Louisin suomennetut kirjat. Tästä kirjasta en enää kirjoittanut, koska siinä on niin paljon samaa kuin hänen aiemmissa oman elämän tarkasteluissaan.
Poista'Väkivallan historia' eroaa positiivisesti muista. Se on romaanimaisempi ja siinä on kiinnostava tarkastelukulma.
Toivon, että Louis kirjoittaisi jotain samantyylistä jatkossa eikä enää kuvaisi luokkanousuaan.
Siis hyvä kirjailija kyllä. Napakka teksti ja tarkka havainnointi. Huumoriakin.
PoistaKyllä, ja paljon muita tasoja myös tuon luokkatasohomman lisäksi. Suosittelen varsinkin kaikille nuorille lukeville aikuisille. Kirjoittaa suoraan suoralla kielellä, ei ainakaan estetisoi mitään. Sellainen tyyli on välillä virkistävää. Itsekin olen lukenut nyt kaikki suomennetut. Itselle nappasi eniten tuo mainitsemani. jope
PoistaMielenkiintoista keskustelua tästä aiheesta! Finlandia-urakkaani liittyen Antti Hyryn Uuni oli minulle todellinen työvoitto. Meinasin jättää monta kertaa kesken, mutta sitten ajattelin, että kun näin pitkälle on päästy, luen sisulla loppuun saakka. Sen tylsempi ei kirja voi mielestäni olla (kun rakentaminenkaan ei ollenkaan kiinnosta), mutta loppupeleissä se lukukokemus jäikin sitten pysyvästi mieleen. 😀
VastaaPoistaOlen selaillut tuota kirjaa ja huomannut, että eipä taida olla minun kirjani.
PoistaIhmettelin palkinnon myöntämistä Jussi Valtoselle ja Jukka Viikilälle, hänelle peräti kahdesti muuutaman vuoden välein. Irja Ranen triptyykistä Naurava neitsyt pidin, mutta sen lisäksi hän ei ole kirjoittanut paljon mitään.
Semmonen tylsyys ja ettei oo imua kirjassa. Alkaa toistaa itseään jotenkin homma. Sillon jää kesken. Jos on tylsä ja silti imua, ni monesti jatkan lukemista.
VastaaPoistaTotta, kirjailijan pitäisi osata vangita lukijan kiinnostus, ja jos sitä ei tapahdu vielä sadan sivunkaan jälkeen (tällä kertaa luin 300 sivua, kun mökillä ei ollut parempaakaan lukemista), niin hyvästi.
PoistaLukemattomien juttujen kommentointia viiveellä! Mutta minullakin jäi kaksi Åsa Larssonia kesken, enkä ole sen koommin hänen teoksiinsa palannut. Nämä kaksi olivat kyllä sarjan keskeltä, saim kummatkin lahjaksi ilmam mitään "logiikkaa" 😂 ehkä kiertokirjoja, hmm?
VastaaPoistaYleisesti mimulle punainen vaate on kökkö dialogi. Toinen on lukijan aliarvioiminen. Tekotaiteellisuus.
Just nuo kaikki - huh - lukijan aliarvioiminen kaiken selittämällä/ selittelemällä on sietämätöntä. Pieni haasteellisuus sen sijaan sytyttää, mutta turha tekotaiteellinen hämärtäminen ei.
PoistaNo, nyt en ole enää pahoillani, että hylkäsin Åsa Larssonit.