Sanna Hukkanen, Juuri - ja jotain omista juuristani

 Joensuulainen kuvataiteilija Sanna Hukkanen työskenteli vuosia Tansaniassa, solmi parisuhteen siellä ja muutti miehensä kanssa Pohjois-Karjalaan. Muutto ei ollut kulttuurishokki vain afrikkalaiselle miehelle, vaan myös taiteilijalle itselleen. Sarjakuvateos Juuri (2015) sisältää tämän tilanteen kuvallista ja sanallista pohdintaa. 

Juuret sekä sitovat että kannattelevat. Juuria voi kasvattaa. Ihminen voi riuhtaista itsensä irti juuristaan ja juurtua uudelleen. On kiinnostavaa miettiä omia juuriaan. 

Kirjassa on viisi tarinaa. Tyyli vaihtelee perinteisestä ruutuihin piirretyistä kuvista koko sivun täyttäviksi mustavalkokuviksi, jotka muistuttavat julistetaidetta.

Ensimmäisessä tarinassa nimeltä Kotikaupunki vertaillaan nykyistä ja entistä elämää juuri Suomeen tultua joensuulaisesta kerrostalosta käsin.

Vaikka maahanmuuttajan osa oli painanut harteitani... Oli muistoissani nyt päällimmäisenä värit, lämpö ja nauru!
Mies joutuu kuulemaan Suomeen tultua rasistista huutelua, ja hiljaisuus oudoksuttaa molempia. Sitten muistuu mieleen Tansaniassa läpi yön pauhannut disko ja sen meluun sekoittuva aamuöinen rukouskutsu, epämukavuudet ja ihmisten uteliaisuus. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja oma kieli saavat olon tuntumaan kotoisalta. 
Vaikea sanoa kumpi on pahempaa... tai parempaa... Liiaksi menevä sosiaalisuus vaiko umpimielisyys... 

Toisessa tarinassa  Lumous ollaan mummon luona ja keskustellessa päädytään siihen, että vaikka Tansaniassa ei piirakoita olekaan, niin elämä on siellä melko samanlaista kuin mummolla oli nuoruutensa Suomessa, aineellisesti yhtä puutteellista.
Mummo puhuu murretta, joka sekin liittyy vahvasti juuriin. 
Vuan onko siellä turvallista, siellä Afrikassa? Äitis ku aina huolehttii... Mie ku kerran näin semmosen kiärmmeen telekkarissa nii heti mie teitä ajattelin. 

Kolmannessa osassa Metsän sydämeen ollaan metsäretkellä. Paluumuuttaja tuntee liittyvänsä metsän ja puun juurien kautta kotipaikkaansa.

Seuraavan kuvakertomuksen nimi on Sukujuuri. Ollaan taas mummon kanssa, tällä kertaa sienimetsässä. Mummo muistelee paikallisen kaivosonnettomuuden uhreja ja pohtii, että joka paikassa taitaa olla omat vaaransa. 
Eikö siellä Afrikassakkii oo sitä aidssii ja kaiken mualiman kulukutautiloita?
Mummo huolehtii, onko tyttärentytär paistanut hänen säilyttämästään leipäjuuresta "ruisleippee", ja sienestäjät ovat yhtä mieltä siitä, että leipäjuuri taitaakin olla se varsinainen sukujuuri. 

Viimeisessä kertomuksessa Jälkikasvu "kahden seuraan on liittynyt kolmas", kuten Nalle Puhissa kauniisti todetaan. Perheessä on pieni tytär. 

Ystävällinen naapuri ihailee tytön pitkiä ripsiä ja kysyy, mistä lapsi on adoptoitu. Äiti miettii, mitä hänen kahden kulttuurin välissä elävästä tytöstään mahtaa tulla aikuisena, millainen maailma on silloin... ja miten vähän hän siihen pystyy vaikuttamaan. 

Tämä saa miettimään keskustelua, johon hiljattain törmäsin. Siinä keskustelussa varoiteltiin kysymästä, mistä ihminen on kotoisin. Milloin tällaisessakin asiassa on alettu tarvita neuvoja?
Ihan kuin jotkut pitäisivät kanssaihmisiään robotteina, jotka eivät tajua nyansseja. Kaikkihan on tilannekohtaista. Aidosti monikulttuurisissa maissa juuria kysytään kaiken aikaa. Se on kiinnostuksen osoittamista, rupattelua, kohteliasta tutustumista toisen taustaan. On aivan eri asia kysyä loukatakseen ja hätistelläkseen pois. Eihän me nyt sen vuoksi lakata olemasta ystävällisiä, että jotkut törpöt kysyvät väärällä tavalla. 
Samassa keskustelussa oltiin myös sitä mieltä, ettei ihonväriä saa koskaan ilmoittaa tunnisteeksi, ei vaikka etsittäisiin kadonnutta. Höh, miksi? Miksi me hylkäisimme ilmeisimmän tunnusmerkin? Tulevaisuuden katoamisilmoitus: "Ihminen kadonnut." Ei ikää, ei sukupuolta, ei mitään. Löytyykö? Ihminen? 

No niin, tässä kirjassa näillä 'sormi pystyssä' -opettamisilla ei leikitä. Ollaan isommissa kuvioissa ja ihmisistä sekä olosuhteista löydetään samuutta enemmän kuin eroja. Koen kirjan mielenkiintoisena isoja teemoja avaavana kertomuksena eräästä vaiheesta taiteilijan omassa elämässä.
Luontoarvot ovat esillä monella tavalla. Hukkanen toivoo, että kaikkea metsää ei muutettaisi talousmetsäksi, vaan meillä säilyisi myös aarnimetsiä.

Tämä tuo mieleen oman puunhalaajaisäni, joka ei koskaan kaatanut puita metsästään, kävi vain hakemassa pois ns. tuulenkaatamia. Hän teki tätä vielä lähes yhdeksänkymppisenä, ajoi yksinään traktorilla metsään, aiheuttaen tyttärilleen suurta huolta, mikä oli tietenkin vain huolestujien ongelma. 

Omat sukujuureni ovat satakuntalaisessa talonpoikaisuudessa, mutta tunnen olevani yleissuomalainen. Olen asunut eri murrealueilla. Muutan puhettani vaistomaisesti eri alueilla ja eri henkilöiden kanssa keskustellessani. Olen elänyt 26-vuotiaasta viisikymppiseksi Kainuussa, lapset ovat varttuneet siellä, ja siellä olen tehnyt pisimpään ansiotyötäni. Ei ihme, että pidän Kainuuta kotiseutunani enemmän kuin Satakuntaa. 

Kävimme pystyttämässä Unton näyttelyn Pomarkun kirjastoon, (täällä samasta näyttelystä aiemmin Myllykoskella). Vietin aikaa pikkusiskoni kanssa ja sain kuulla häneltä muistoja, joita minullakin pitäisi olla.
En jostain syystä muista mitään isoveljestäni, joka kuoli 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa. Siskoni kertoi, että veli heitteli häntä, kymmenen vuotta nuorempaa, ilmaan ja oli iloinen ja leikkisä poika. Minä olin se, joka osuin sattumalta ensimmäisenä kolaripaikalle, jossa veljeni makasi ojassa. Mopolla ajaneeseen veljeeni törmänneen auton kuljettaja, tuttu mies, oli pyytänyt minua kääntymään takaisin ja viemään sanaa kotiin. Olin tehnyt niin, mutta isäni ei tahtonut uskoa minua. Tiedän tämän, en muista. Siskoni kertoi, että vielä samana päivänä moponraato tuotiin pihaan ja veljen kaverit seisoivat ympyrässä sen äärellä ja itkivät. Eräs sukulainen oli hakenut muutaman päivän kuluttua veljeni koiran hänen sänkynsä alta ynisemästä, koska sitä ei haluttu enää pitää meillä suremassa. Jaahas, vai niin, minulla ei ole siitä mitään muistikuvaa. Vielä vähemmän tosin muistaa toinen pikkusiskoni, jota kävimme katsomassa Huittisissa mielenterveyskuntoutujien ryhmäkodissa. Sinne pääsi sisään, maskeissa käsipesun kautta.
Porissa ihmiset käyttivät hyvin vähän maskeja missään, mutta tartuntatilanne onkin siellä tällä haavaa Suomen parhaita. Tuntui ihan, että oli lomalla.  
 
Mieheni totesi kotiin ajaessamme, että Satakunnassa koko elämänsä asuneen nuorimman siskoni muistikuvat kodistamme ovat tarkkoja ja valoisia toisin kuin minun. Siskoni oli leikki-ikäinen äidin ja veljen kuollessa vajaan kahden vuoden välein, minä murrosikäinen. Sisko suhtautui asioihin minua luontevammin, hyppäsi isoäitimme syliin, kun sai tietää äidin kuolleen ja ilmoitti:"Sä saat olla nyt mun äiti." Minä olin noiden tragedioiden aikaan iässä jossa kapinoidaan ja kyseenalaistetaan. Olin vihainen. Halusin unohtaa ja lähteä pois heti kun voin ja aloittaa jossain alusta, mieluiten kaukana ulkomailla. Eihän se tietenkään niin mennyt, koska juuret ja koska vastuu. 
Jokin aika sitten muistin, sisareni avustuksella senkin, miten me nauroimme isän Fonzie-kampaukselle. Oli meillä hauskaakin. Monet valokuvat vahvistavat sen.   

Unton näyttelykuvissa on lehmien lisäksi myös isäni työhevonen. Pomarkun kirjastoon tuli pystytyshomman aikana nelivuotiaiden päiväkotiryhmä. Tämä kuva oli heidän suosikkinsa, ja voi sitä kysymysten määrää. Ihania lapsia! 
Kirjaston työntekijät laittoivat lehmäkuvien alle pöydän, jossa oli rivi Mimmi Lehmä -kuvakirjoja. Kerrassaan hieno valinta! 

Taikinajuuri oli lapsuudenkodissani Korpelassa aina kuplimassa ison saavin pohjalla. Ruisleipiä tehtiin koko päivä ja ne ripustettiin orteen tuvan kattoon. Tyhjentäessämme taloa isän kuoleman jälkeen minä sain mukaani 1800-luvun alussa vuollun kaulimen. Siinä on merkkejä, joilla leivästä tuli siunattua. Taikinajuuri oli ajat sitten kadonnut. 

PS Tekstin hyppely tuolla alussa ei ole tarkoituksellista. Vaihtelin kuvia, mikä sekoitti tekstin, enkä jaksa enää korjata. 
Hyvää Pyhäinpäivää!

-------
Seuraavana aamuna 
Ai niin, piti kirjoittaa Juuri-kirjan innoittamana omiin muuuttoihini liittyvistä tunteista, mutta ajauduinkin kuolemiin, mikä tietty sopii ajankohtaan.
Muuton jälkeen seuraa usein vaihto-oppilas -syndrooma. Ensin muistelee kaihoten vanhaa taaksejättämäänsä, sitten kaikki näyttäytyy uudessa paikassa parempana, kunnes punnitseminen tasoittuu. 

Sitä samaa, sitä samaa... ja myös jotain innostavaa!

Lenkkini varrelta
Myllykosken Koivusaaresta

 

Mika Waltari on kiteyttänyt erään huomionsa muotoon "Kokemus toistuu, tunne kuluu". Presidentti Sauli Niinistö käytti tätä lausetta elokuun lopussa kehottaessaan ihmisiä ottamaan koronauhan edelleen tosissaan, vaikka kesällä tartunnat olivatkin olleet hiipumaan päin. Muistutus oli aiheellinen.

Minulle on tullut tämä mietelause mieleen lukiessani elämäkertakirjoja, joissa ei ole tuntunut olevan minulle mitään uutta. Näin kävi Riitta Kylänpään kirjoittaman Utelias mieli -kirjan kohdalla. Jos on lukenut Claes Anderssonilta Otto-sarjan ja varhaisempia teoksia, joissa hän on myös kertonut omasta elämästään, niin kirja tuntuu paljolti aiemmin sanotun toistolta.  

Raija Orasen kirja Manu tuntui myös tuttuakin tutummalta, koska presidentti Mauno Koivistosta on ollut vuosien mittaan niin paljon lehdissä ja televisossa. Vasta vuosi sitten Jari Tervo teki Koivistoa tunnetuksi ansiokkaalla tv-dokumenttisarjallaan, joka valotti presidentin elämää monipuolisesti lapsuudesta elämän loppuvuosiin. 

Zaida Bergrothin Tove-elokuvaa katsoessa tuli taas se tunne, "same old same old". Tämä kaikki on niin tuttua! Olen lukenut eri vuosikymmeninä Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän sekä heidän aikalaistensa haastatteluja naistenlehdistä ja juorulehtien juttuja rakastajista. Miksi muuten tässä elokuvassa näytetään vain ohimennen työntekoa ja ollaan niin paljon juhlimassa? Miksi elokuvassa keskitytään niin lyhyeen jaksoon päähenkilön elämässä? Olisin pitänyt toisenlaisesta painotuksesta ja Toven elämän pitemmästä tarkastelusta. Alma Pöysti on hyvä ja muuntautumiskykyinen näyttelijä. Hän olisi helposti voinut näytellä Tovea myös teininä ja vanhana.

Muistelin elokuvan jälkeen erästä tuttavaani, joka silloin viisikymppisenä jutellessaan minun, silloisen kolmikymppisen, kanssa päivitteli, miten ennen naistenlehdet tuntuivat tuoreemmilta. Päättelimme siinä yhdessä, että hän on jo nähnyt niin monta pääsiäis- ja joulunumeroa, eikä sitä vaan voi keksiä aina uutta. Toisto kyllästyttää. 

Riitta Jalosen kirjaa Kirkkaus kehuttiin arvosteluissa siitä, miten hän oli päässyt uusiseelantilaisen Janet Framen pään sisään. Olin lukenut useamman Janet Framen omasta elämästään kirjoittaman kirjan ja nähnyt Jane Campionin ohjaaman hienon elokuvan Enkelin kosketus. Janet Frame on harvoja blogiaikana löytämiäni ansiokkaita kirjailijoita. En arvostanut sitä, että toinen kirjailija kirjoitti hänen tarinansa minä-muodossa hänen tyylillään hänen elämässään viipyillen sen sijaan, että olisi suomennettu Framen omia kirjoja, joissa hän on kertonut juuri ne samat asiat. 

Olisin pitänyt kovasti kirjasta Kirkkaus, jos en olisi ikinä kuullutkaan Janet Framesta. Sama koskee noita elämäkertakirjoja. Miten upeaa olisikaan lukea  tuntemattomasta Claes Anderssonista! 

Elämäkertojen kirjoittajat ja muut, anteeksi että olen näin vaikea miellytettävä. Voisitteko yrittää löytää ja kuvata tunnetuista henkilöistä ja asioista jotain uutta tai uudesta näkökulmasta katsottua, kiitos! Sellaista mikä yllättäisi omintakeisuudellaan, innoittaisi ja saisi haukkomaan henkeä ihastuksesta.

Varminta elämäkertakirjoittajalle olisi kai kirjoittaa vain sellaisten henkilöiden elämäkertoja, jotka eivät ole jo itse kertoneet "kaikkea".
Kari Hotakaisen kirja Tuntematon Kimi Räikkönen on kiinnostava, koska Kimi Räikkönen ei ole itse kirjoittanut mitään, eikä paljon puhunutkaan.
Minulla on parhaillaan kirjakasassani Sauli Miettisen kirjoittama elämäkerta Jorma Uotinen. Myös siinä näyttää olevan uutta ja ennen sanomatonta.
Olen myös kiinnostunut Heikki Herlinin isästään Niklas Herlinistä kirjoittamasta kirjasta Tuollapäin on highway. Olen ymmärtänyt, että Niklas on kirjoittanut isästään arvostaen, mikä on hienoa ja poikkeuksellista. Enemmän kirjoitetaan isänmurhakirjoja. 

Varmaan vaativuuteni johtuu osittain myös iästä, "been there, read that, seen that". Mietin, miten nuori ihminen, jolle asiat ovat uusia, kokisi nämä kirjat, varmaan paljon inspiroivampina kuin minä. Mutta onko myös taso laskenut elämäkertakirjoissa? Ovatko ne alkaneet muistuttaa lehtien feature-juttuja?

Vanhempi ihminen tarvitsee makuaistin heikentyessä voimakkaampia makuja - (ja hoivalaitoksissa tarjotaan laimeita pöperöitä!) - pitäisikö myös taidetarjonnan olla iän lisääntyessä vahvempaa? Luullaan, että mummit ja vaarit ovat vähän kuin lapsenlapset, joille pitää tarjoilla iänmukaisesti sensuroitua. Virhekäsitys! Mummit ja vaarit ovat nähneet jo niin paljon, että heitä väsyttää kaikki vähän maustettu ja tylsästi tarjoiltu.  

Olen saanut kirjamessuorganisaatiolta lippuja digimessuille. Kiitän! Jaoin ylimääräiset liput lukeville ihmisille blogin ulkopuolella.
En aio seurata messuja reaaliaikaisesti, koska saan vieraita viikonlopuksi, ja sitten lähdemme muutaman päivän kotimaan reissulle. Messuohjelmat ovat onneksi katsottavissa 8.11. asti, joten katson jotain myöhemmin. Silloin onkin tietoa, mihin toiset messuja jo seuranneet ovat ihastuneet.
Nyt on myös aika tarttua messutarjouksiin ja tilata kirjoja itselle lukemiseksi kaamoksen keskellä, isänpäivän lahjoiksi ja joululahjoiksi.  

Olen lukenut muutaman kiinnostavan kirjan. 
Jussi Seppäsen omaa elämää löyhästi sivuava kirja Jussi Seppänen on kiinnostava kuvaus vakavan sairausdiagnoosin odottamisesta. Eläydyin.
Nancy Hustonin romaani Enkelin kosketus on kaunis tarina rakkaudesta ja sodan mielettömyydestä. Vei mukanaan.
Sanna Hukkasen sarjakuvateos Juuri tarkastelee ihmisen juuria ja juurettomuutta kotiseudulle palaavan henkilön silmin. Sai pohdiskelemaan.
En ehkä ole ihan menetetty tapaus, koska nämä kirjat koskettivat sydäntäni!

PS En tummentanut mitään nimiä, koska tässä kirjoituksessani niitä oli niin paljon. Seuraavassa on vain yksi, kun pohdin juuria (puunjuuria, sukujuuria ja leivän juurta) Sanna Hukkasen inspiroimana sen jälkeen kun olen käynyt omilla juurillani. 

  

 

Matti Reinikka, Paleosynnyttäjät ja muita novelleja

Matti Reinikan novellikirjan kannessa on sisällysluettelo. Niminovelli Paleosynnyttäjät on sijoitettu viimeiseksi. 

Ensireaktioni Reinikan novelleihin oli: huh, aika omituisia! Seuraavat havainnot: oivaltavia, satiirisia, vekkulimaisen iloittelevia, absurdeja, makaabereja, ihmisen hulluutta lempeästi sivaltelevia, hauskoja, runsaasti rönsyäviä. 

Kaikissa kymmenessä novellissa ihmiset käyttäytyvät ylettömästi ja  pakkomielteisesti. Ei osata toimia rajojen sisällä, vaan mennään huimasti yli. 
Valittu näkökulma ihmisten käyttäytymisen tarkkailussa toimii suurimmassa osassa novelleista loistavasti. 

Paras novelleista on mielestäni Tykkäysindeksi 73,7, jossa kritisoidaan sometykkäyksien varassa elämistä. Saara Kansanniva on huomionkipeä persoona. Kun hän eräänä päivänä löytää somen ihmeellisen maailman, niin se on menoa. Hän tutkii millaiset päivitykset saavat eniten tykkäyksiä ja minä viikonpäivänä ja mihin aikaan päivästä hätkähdyttäväksi rakennettu video kannattaa julkaista. Hän on laskenut monimutkaisen kaavan mukaan tykkäysindeksin, jossa on huomioitu tilin seuraajien määrä. Kun pakkomielle vie Saaran mukanaan hän alkaa katsella elämänsä tilanteita somesilmin, eikä totuudessa pysymisellä ole niin väliä. Ensimmäinen napakymppipäivitys on kuva perunankuorimaveitsen halkaisemasta kynsinauhasta ja toinen runsaasti peukkuja keräävä on otos kummipojasta muka itsensä taikinalla peittäneenä. 
Että semmoinen leivontaprojekti! Tarkoitus oli tehdä kummipojan kanssa pasteijoita, mutta tämä näkymä odotti keittiössä, kun tulin takaisin biojäteastiaa tyhjentämästä. Pakko oli ottaa kuva, vaikka kummitädin huumorintajua taas koeteltiin.
Nälkä kasvaa syödessä ja etsivä löytää aiheensa. Sopivaisuus unohtuu, kun Saara alkaa elää somelle. 
Tämän novellin isku osuu luultavasti aika moneen somessa kuviaan ja juttujaan julkaisevaan ja toimii jopa varoittavana esimerkkinä.  
Ahdistus, tuo tuuheakarvainen ja painava otus, pystyttää leirin Saran rintakehän päälle. Kiristääpä vielä itsensä kiinni muutamlla jämerällä vyöllä ja tekeekin tarkkaa ja tehokasta työtä, sillä kovin hankala on Saaran nyt hengittää.  

Turbocurling on tämän kokoelman toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt novelli. Kuten nimikin sanoo kyseessä on lapsen ympärillä pyörivät ja hänen tietään puhtaaksi harjailevat vanhemmat. Onko lapsen eteen tehty varmasti kaikki mahdollinen? Huomiseksi ja tuleviksi vuosiksi? Kun korkean sotilasarvon omaava isä kouluttaa pientä poikaansa alokkaaksi, niin hänen mielessään käy ahdistava ajatus siitä, että ehkä poikaa pitäisi valmistella myös siviilipalvelusta varten, koska se  alkaa olla muodikas vaihtoehto. Kovin varmistelevaa on myös äidin elämä, kun hän jo paljon ennen lasten syntymää laatii luonnoksia viesteiksi lapsiltaan opettajille ja hioo kiitospuhetta alakoululaiselle hymytyttöpatsaan vastaanottamista varten. 

Paleosynnyttäjissä halutaan ollaan luonnonmukaisia, mutta pelkkä kotisynnytys ilman kivunlievitystä ei riitä. Auli ja Harri matkaavat taksilla Kantapään luonnonsuojelualueen reunalle ja patikoivat sieltä synnyttämään kätilö Bolrogin johdolla muinaisaikaan. Kantapääläiset ovat turkiksiin pukeutuvia "hippityyppejä", joiden puhekin on neomyöhäiskantasuomea, eräänlaista tulkintaa yli kahdentuhannen vuoden takaisesta myöhäiskantasuomesta. "Hei te kakte! Tulkek tännek. Toivotahen tervetullehkse!"

Koiraunelmissa alempi toimihenkilö M. Räsänen rakentaa talvilomallaaan siitoskaavion, jonka avulla on mahdollista saada aikaiseksi täydellinen koiraurheilija. Kaavionsa pohjalta M. Räsänen laatii kenneleille kirjeen, johon hahmottelee asiatekstin lisäksi lyijykynällä  "koirasulttaanin" kuvan. Tuleeko vastauksia yhteistyötarjouksineen?
Täydellisellä koiraurheilijalla on M. Räsäselle syntyneen näkemyksen mukaan neljä hyvin korkealle kohonnutta perusominaisuutta: voima, nopeus, viekkaus ja isänmaallisuus. Voimaa edustamaan hän valitsee mastiffin ja rottweilerin. Englanninvinttikoira ja afgaaninvinttikoira - joista jälkimmäinen on koirakirjan kuvien perusteella edellispäivänä nähdyn kinuskinvärisen koiran rotu - valitaan nopeiksi koiriksi. Viekkaiksi koiriksi M. Räsänen ottaa bordercollien ja labradorinnoutajan. Isänmaallisia ovat tietenkin karjalankarhukoira ja suomenpystykorva.
Kirjastonhoitaja, joka auttaa M. Räsästä faksien lähettämisessä hihittelee, jostain syystä. Räsänen vastaa hihitykseen. Ovatko ehkä hieman ihastuneita toisiinsa. Tässä novellissa toteutuu viaton koomisuus, joka hihityttää minuakin. 

Millaisia ovat uimahallin saunassa kuullut sopimattomat puheenvuorot? Entä miksi kielitoimisto keksii palaverissaan uudissanat mude, monteli ja viipottimet? Saavuttiko peukutusten kalastaja Saara Kansanniva tykkäysindeksilukeman 73.7 ennen kuin...

Tyylikeinona Reinikalla on selostajamaisuus ja kielen vanhahtavuus. Välillä runsassanaisuus on minusta uuvuttavaa, mutta tämä on vain persoonakysymys. 

Kannesta en pidä. Sisällysluettelo voisi olla sisäpuolella. Ja mitä koomisia kuvia noista novellien tilanteista saisikaan! Miten olisi turkisasuiset Auli ja Harri taputtelemassa savesta synnytysammetta?  

Lainaan vielä kohdan Turbocurling-novellin lopusta. Siinä on hienoa aleksiskivimäistä tyyliä.
Niin sekoittuu kuukasvoisen miehen ja punahiuksisen naisen unituhinaan nyt lyijykynän pehmeä rahina ja näppäinten  hiljainen napsutus. Menee myöhään aamuyöhön, ennen kuin on tehty riittävästi ja ainaisen levottomuuden tilalle astuu lempeä rauha, joka viimein päästää nukkumaan nuo kaksi lastensa suojelijaa.  

Minun oli vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Menin nimittäin ottamaan vastaan arvostelukappaleen, kun kirjailija sitä pyysi. Olen ollut tässä asiassa hyvin nihkeä, koska otan tällaisen tehtävän niin vakavasti. Aiemmin olen ottanut vastaan arvostelukappaleen Heidi Mäkisen romaanista Ei saa elvyttää, koska Heidi on rakas blogiystävä. Reinikan kohdalla ratkaisi se, että hänellä on yhteyksiä rakkaaseen Kuhmoon.  

Kiitos onnistuneesta esikoiskirjasta Matti! Onneksi nautin siitä, ei tarvinnut jättää kirjoittamatta. Toivon, että jatkat hyvin alkanutta uraasi kirjailijana. 

 

Päivän paras II

Matkustaminen tekee vaatimattomaksi, kun näkee, miten pienen tilan kukin meistä maapallolla täyttää. 

Nyt olisi tarjolla monta tänä päivänä vastaan tullutta tekstiä, mutta valitsen Päivän parhaaksi tämän Gustave Flaubertin (1821-1880) ajatuksen, koska kaipaan päästä hengittämään jotain muutakin ilmaa kuin tätä suomalaista napinaa ja vikojen etsimistä muista.
Jos hallitus neuvoo pitämään maskia niin se on opposition mielestä pahaa ihmisoikeuksien rajoittamista ja jos ei neuvo, niin silloin Suomen kansalle valehdellaan ja meidät jätetään valistusta vaille. Hoh hoijaa!
Toinen päivän paras olisikin Tuomas Kyrön romaanissaan Kirjoituskonevaras löytämä selitys meidän suomalaisten tavalle etsiä purnaamisen aiheita ja nähdä omat olot huonompina kuin ne oikeasti ovat: Suomalainen onni on lupa valittaa kaikesta. 

Otin kirjoitukseni kuvat Istanbulin matkalla keväällä 2012. Silloin olin sitä mieltä, että tänne, tännekin, on päästävä takaisin - pian. 
Iskelmässä lauletaan kaupungin vanhaa Konstantinopoli-nimeä ja uutta Istanbulia pohtien: 
Nimet muuttuu vain/ja niillä peitetään/ ettei mikään muutu lain/ihminen säilyy entisellään...

Toivotaan, ettei omahyväisyys lisäänny maskien takana välttämättömän liikkumattomuuden myötä. Asiat voi tehdä niin monin eri tavoin hyvin, ja vain vuorovaikutus vie meitä eteenpäin, niin ihmisiä kuin kansojakin.

Istanbul sai Konstantinopolilta/kaiken loiston/ Bosborin rantamilta

Minulla on ikävä matkustelua...
Se toinen matka Istanbuliin on tekemättä. Katselin kuvia ja muistelin, miten mahtava kaupunki; jokainen kaupunginosa kuin oma maailmansa, perinteinen elämä modernin vieressä, maailman parasta ruokaa... suurkaupungin ihmiset niin sydämellisiä kuin vain turkkilaiset osaavat olla. 
Mutta Poriin olisi tarkoitus mennä kuun lopussa. Ja viikon päästä on Helsingin Kirjamessut. Etänä - mikä tylsä sana. Vali-vali-valitus! Paras siis vain tyytyä siihen mitä saa, kun ei voi saada haluamaansa, sitä vuorovaikutusta. 

Miten siellä? Onko kaukokaipuuta? 

  

Maailman mielenterveyspäivä 10.10. 2020

Maailman mielenterveyspäivän tämän vuoden teema on kuunteleminen. Erittäin tärkeä teema. 

Olen nähnyt teemalauseen Kuunnellaan ja kohdataan toisiamme. En haluaisi olla niuho, mutta eihän sijamuoto 'toisiamme' sovi molempiin verbeihin. Kuunnellaan toisiamme ja kohdataan toisemme, eikö niin? Usein kyllä käy niin, että kaikessa kiireessä ja tohinassa me kohtaamme vain pikkasen toisiamme, sen osan toisesta, mikä itselle sopii ja mihin on aikaa, eli silloin partitiivimuoto olisi hassuudessaan sopiva. Silmäilemme toisen puhuessa jo puhelinta tai mietimme malttamattomana mitä sanomme heti kun pääsemme väliin ja unohdamme pysähtyä siihen, mitä toinen sanoo. 

Alkukuvassa on ote Leonard Cohenin laulusta Slow, jossa ylistetään hitautta. Paitsi kiirettä ja menoa, niin kyllä nykyään on alettu arvostaa myös elämän hidastamista. Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani (eilen, onpas minullakin vauhti päällä!) ajatuksista, joita Mari Mörön romaani Paikkaa ja mieltä herätti. Kirjan lopussa on kohta joka sopii hyvin mielenterveyspäivän kuuntelemisen teemaan.

Ei me kaikki olla sankareita, mutta kaikki olemme asiantuntijoita tässä: omassa elämässä. Kuuntele jotakuta tai ole kuuntelematta, jyrää vähemmän ja pidä huolta, ettei se suista muita raiteiltaan. 

"Ole kuuntelmatta" kuulostaa tylyltä, mutta ajattelen sen korostavan rehellisyyttä, sitä että on rehellisempää olla kuuntelematta kuin olla kuuntelevinaan. 

Kuunteleminen on aktiivista toimintaa, usein vaikeampaa kuin puhuminen.  Se vaatii harjoittelua. 
Itselläni on pälpättämisen syynä usein se, että viihdyn paljon yksin, ja kun sitten tapaan muita ihmisiä, niin satsaan tapaamisiin paljon, sähköistyn - ja puhun. Maskista - tuosta kiusasta - saattaa olla apua kuuntelijan rooliin pysähtymisessä. Jos nyt jotain positiivista siitäkin...

Tänään on myös Aleksis Kiven päivä ja suomalaisen kirjallisuuden päivä, henkilökohtaisessa elämässäni saunailta ja lukemista sekä telkkaria. Katson dokumentin Leonard Cohenista ja Marianne Ihlenistä ja jatkan Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaan lukemista. Se on parempi kuin odotin ja sisältää mm. kiinnostavaa pohdintaa kirjailijan työstä. 

Mari Mörö, Paikkaa ja mieltä

Mari Mörö on kirjoittanut joukon lastenkirjoja, tehnyt radio-ohjelmia, kirjoittanut puutarhakolumneja ja opettanut luovaa kirjoittamista verkossa toimivassa kirjoittajakoulussaan. Hän on kirjoittanut myös viisi aikuisten romaania, joista ensimmäinen Kiltin yön lahjat oli sekä Finlandia-palkintoehdokkaana että sai Arvid Lydecken -palkinnon vuonna 1998.

Paikkaa ja mieltä on Mörön romaaneista viimeisin, julkaistu 2007. 

Kirjassa on kaksi kertojaa, pihatyömies Hukkanen ja kiireinen naistenlehden toimittaja Krisu. Tarkastelukulma henkilöiden elämään on parodisoiva ja muistuttaa Kari Hotakaisen tyyliä sekä herkullisessa kerronnassa että lakonisissa mietelausemaisissa tiivistyksissä. Mörö tuntuu olevan pienen ja yksinkertaisen puolella ja hosumista vastaan. Mieleeni nousee myös Miina Supisen perhekuvaus romaanissa Liha tottelee kuria. 

Elämä masentuneen, työelämästä pudonneen ja nettipeleihin uponneen Taro Matsonin kanssa ei enää miellytä Krisua. Hän haluaa eron ja haluaa sen järjestettäväksi  niin, että lapset pysyvät peruskodissaan ja vanhemmat ovat vuoroviikoin jossain muualla. Hän itse asuu lapsettomat viikkonsa uuden poikaystävän luona, jonka seuraan myös pettyy. Saamaton Taro päivystää kodin varastoon rakentamassaan peliluolassa kaiken aikaa, koska hänellä ei ole paikkaa mihin mennä vapaaviikoillaan. Krisu järkeilee, että lasten elämässä on parhaiten paikkaa ja mieltä silloin, kun he eivät joudu kahden kodin systeemiin ja kun he saavat olla aikuisten ohella oman elämänsä "osallistuvia suunnittelijoita". Hän ei pysty kuuntelemaan kenenkään neuvoja tässä kuten ei muissakaan asioissa.
Onko pomottavan Krisun täydellisenä pitämä systeemi toimiva? Tuoko se onnea? Onko hänen ajattelunsa edes kovinkaan omaperäistä vai koostuuko se yleisistä kliseistä ja uskomuksista. 

Parisuhde on kiisseli, fyysinen koti on kulho.

Kodin piha on muun ohessa rempallaan ja apua löytyy Hyvä Helmi -firmasta, jonka perustaja on haistanut markkinaraon uusavuttomien ihmisten elämän puitteiden järjestämisessä. Jotkut kiireiset uraihmiset palkkaavat työmiehen jopa kokoamaan lapsen rattikelkan ja öljyämään narisevat ovet. Rahaa on, mutta ei aikaa, joten hulppeisiin omakotitaloihin tarvitaan mökkitalkkaria. 

Ennen kotitöitä kutsuttiin arjen rutiineiksi, tätä nykyä identiteetin tappajiksi.

Hukkanen päätyy Krisun ja Taron kotiin toteuttamaan pihasuunnitelmaa, mutta joutuu mukaan paljon muuhunkin. Hän on valmistunut "tähän aikaan sopimattomaan ammattiin", arkeologiksi. Kotiapufirmojen työntekijöissä on sekä hänen kaltaisiaan, että halpatyövoimaa. 

Pomppaan Juhtaiskien sivustolle, jossa keksin haeskella työmiestä. Pula työntekijöistä on muillakin, ja Ulan Batorista saa kuulemma luotettavia miehiä, Painavat hulluina 16-tuntisia päiviä, eivät karkaile kesken päivän saati sairastu tämän tästä. 

Juhtaiskät on nettiyhteisö, sparraussivut, joissa eroisiksi tippuneet miehet kertovat oman tarinansa ja tukevat toisiaan. Hukkanen joutuu sinne sattumalta etsiessään peräkärryä, mutta koukuttuu, asuuhan hän itsekin sukulaisten pellon laidassa asuntovaunussa ja koettaa ohjailla poikaansa matkan päästä. 

Paitsi perhe ja työelämä Mörön kritiikin kohteena on työpaikkojen teennäiset hengennostatustilaisuudet, lapsille suunnitellut maailmanparannuskurssit ja huonoa omaatuntoa potevien vanhempien heille tarjoamat ökysynttärit, netin ahmaisema elämä, vapaa-ajan ja koko elämän hektinen suorittaminen, ihmisten toisilleen asettamat vaatimukset, opettajien työn väheksyntä ja omien lasten neroina pitäminen.
Omia lapsiahan on itse kunkin vaikea tarkastella objektiivisesti ja on tärkeää pitää heitä parhaina ja rakkaimpina kaikista, mutta aivan sokea ei saisi olla. Olen kokenut tähän ongelmaan liittyviä tilanteita työssäni. Eräskin oppilaan arvosanasta valittanut äiti oli vakaasti sitä mieltä, että tyttö oppi englannin kielen tuosta vaan ja osaa nyt enemmän kuin opettaja, koska sai joululahjaksi Sex and the City -boxin, ja omaksui sitä katsoessaan mahtavan sanavaraston. 

Maanläheinen Hukkanen näkee pihatöissään ihmisten kyvyttömyyden odottamiseen ja taipumuksen suhtautua kaikkeen kertakäyttöisenä. Nurmikko pitää levittää rullasta ja tökätä pihaan palmuja, jotka eivät kestä yhtä kesää pitempään. 

Ihminen on palannut takaisin keräilyasteelle: ihmisten, työsuhteiden, rihkaman, aivan kaikkien asioiden suhteen. Lapsia ei täällä saa pysymään tolkuissaan millään.

Takakannen kuva näyttää parisuhdeonnelan, joka jää usein haaveeksi. Mies osoittautuu nenäviheltäjäksi, kuten Krisun uusi kumppani, ja naisen vaatimukset alkavat ärsyttää. Kun liikaa odottavalle syntyy parisuhteessaan lapsia, niin epärealistinen unelma on yhä vaikeampi saavuttaa.  

Kylmäketjusta puhutaan, mutta lämpöketju on se mikä tässä maailmassa ratkaisee.

Käy ilmi, että kumpikaan kertojista ei ole kovin vahvoilla elämässään. Hukkanen on kuitenkin tavoittelemassa yksinkertaisuutta elämäänsä, mitä kuvastaa hänen  kaunis ajatuksensa omasta tulevaisuudestaan. 
Keskellä kauheaa kuuklausruuhkaa, siinä jopati-risteyksessä, infoähkyn  ytimessä, määrätietoisen ajelehtimisen seurauksena: minä haluan laittaa vain muutaman kiven paikalleen, niin kuin ne olisivat aina olleet siinä. 

Kirja on kirjoitettu 13 vuotta sitten. Siinä on paljon tähän hetkeen iskevää, mutta eiköhän samat trendit ole näkyneet koko 2000-luvun. Nettivainoa ei kirjan kirjoittamisen aikaan vielä ollut siinä mitassa kuin nykyään ja nettipelimaailma nähtiin ehkä pahempana peikkona kuin miksi se on osoittautunut. 
Käsitys perheestä on yhä laajentunut ja monipuolistunut. Hukkanen määrittelee perheen seuraavasti:
Ne jotka pitävät sinut kuosissa - ne kuuluvat perheeseen.

Tilanteen ymmärtämisen tärkeys

Luin Seura-lehdestä jutun hukkumisonnettomuudesta vuodelta 1959. Oli lokakuun 4. kuten tänäänkin ja myös sunnuntai. Joukko nuoria oli lähtenyt Paalasmaan saaresta Pieliseltä moottorivenekuljetuksessa kirkonkylään Juukaan, osa tanssi-iltamiin, osa keskikoulun asuntolaan kouluviikkoa aloittamaan. Pikamoottorivene törmäsi nuorten veneeseen sillä seurauksella, että he joutuivat veden varaan ja vain kuusi pelastui. Viisitoista nuorta hukkui. Seurasi myös muuta kuin surunvalitteluja.
"Juuan keskikoulun opettajapappi ei unohtanut onnettomuutta. Hän palasi siihen aina synnistä puhuessaan. Maallisia iloja etsineet nuoret olivat saaneet palkkansa, joutuneet kadotukseen. Syyllisiä olivat opettajan mielestä myös heidän vanhempansa - epäonnistuneet kasvattajat." (Ote toimittaja Antero Raevuoren jutusta Kylän suuri suru, Seura nro 40, 1.10.2020)
Jostain syystä juuri uskontoihin vetoamalla ohitetaan usein empatia ja tilannetaju. Onhan meillä tälläkin hetkellä ex-ministeri, joka aina sateenkaariväen kokoontuessa Pride-tapahtumiin alkaa kirjoitella, miten he nostavat häpeän ja synnin ylpeyden aiheeksi. 

Aloin miettiä näitä tilanteita, joissa puuttuu toisen asemaan asettuminen. Osoittaako tällainen käytös muutakin kuin eläytymisen puutetta. Joskus siinä on varmaankin vain yleistä ajattelemattomuutta tai tahdittomuutta, joskus oman nokkeluuden osoittamisen tarvetta.
Puhutaan tunneälystä ja sen puuttumisesta, mutta mielestäni älykkyys sisältää normaalisti myös tunteen. Tunne puuttuu ihmiseltä vain, jos hänen aivojen toiminnassaan on jotain häiriötä. 

Kun poliisi on teloittanut lähietäisyydeltä ampumalla mustan miehen ja Black Lives Matter nostaa esiin epäarvoista kohtelua, niin juuriko silloin pitää viisastella, että mustien epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan syntynyt liike ei kata kaikkia ihmisiä, koska "all lives matter". Juuriko silloin? Uskomattoman loukkaavaa!

Kun joku suree synnytyksessä menettämäänsä lasta, niin lohduttaako se, että lohduttamaan tullut huitaisee hänen surunsa kuolleesta lapsestaan sivuun toteamalla reippaasti, että saathan sinä kohta uuden lapsen. EI lohduta, vaan loukkaa syvästi. Olisiko liian vaikeaa vain osoittaa ymmärtävänsä ja ottaa osaa toisen suruun?

Kun ihminen on masentunut eikä jaksa nousta petistä, niin auttaako se, että kanssaihmiset neuvovat ottamaan itseään niskasta kiinni ja mukaan vaan, ei kun töihin ja jumppasalille. EI auta, vaan loukkaa ja vähättelee.

Kun lapsi on pitkään jatkuneen kiusaamisen lopuksi hakattu sairaalakuntoon ja siitä uutisoidaan, niin onko juuri silloin tarpeen muistuttaa, miten paljon myös väkivallan tekijä kärsii ja hän se vasta apua tarvitseekin. EI ole! Ei siinä tilanteessa. Se loukkaa ja mitätöi tehdyn rikoksen. Myös se, että tästä tapahtumasta keskustellessa korostetaan, miten vähän tällaista kouluissa yleensä tapahtuu vie mielestäni keskustelun väärille raiteille siirtäessään sivuun hänet, johon silloin pitää keskittyä ja asian, jonka korjaamiseen pitäisi löytää lisää keinoja. 

Kun oma äitini kuoli ja isäni jäi suremaan neljän lapsen kanssa, iältään 5 - 17 vuotta, niin pappi puhui hautajaispuheessa, miten tutkimattomia ovatkaan Herramme tiet, kun Hän tällaisella onnettomuudella vetää perhettä luokseen. Olimme varmaan kauheita syntisäkkejä, kun näin räikeästi piti muistuttaa, siis papin, ja juuri tässä tilanteessa.

Toinen omakohtainen kokemus tilannetajun puutteesta on eräältä lomareissulta. Se oli vielä niitä aikoja, jolloin valmismatkoilla järjestettiin yhteinen tervetuliaisseremonia, jossa jaettiin vinkkejä ja saattoi ilmoittautua matkanjärjestäjän retkille. Opas hauskutti porukkaa heti alkumaljojen jälkeen kertomalla itse malliksi nauraen pari homovitsiä, ikään kuin näin samanhenkisten kesken. Minä istuin samassa pöydässä miesparin kanssa. Olin jutellut heidän kanssaan jo lentokoneessa, olivat mukavia kavereita. 

Meillä on kaikilla varmaan, ainakin puheliailla, kokemuksia tilanteista, joissa ei ole oikein harkinnut sanojaan. Yleensä silloin nousee häpeän puna poskille. Asian yli pääsee, kun ajattelee, että kaikesta oppii. Tähän minusta sopii termi elämänikuinen oppiminen. Se taas on huuhaata, että elämän aikana ehtisi valmistua kovin moneen erilaiseen ammattiin. 

Otin näitä asioita miettiessäni kuvia kävelylenkkini varrelta. Luonnossa on hienoja värejä. Kurtturuusut kukkivat ja muodostavat kiulukoita. Muutama päivä sitten huomasin tienvarressa kukkivan päivänkakkarankin.  Onneksi syksy on ollut jopa kesäisen lämmin. Kunpa näin jatkuisi joulun alle asti! 

 

5.10 lisättyä

Vielä eräs huomioitava asia liittyen lasten ja nuorten keskuudessa tapahtuviin väkivallan tekoihin. On omituista lukea mielipiteitä, joissa opettajia ja rehtoreita syytetään kaikesta koulualueella ja jopa koulumatkoilla tapahtuvasta pahasta. 
Omana työaikanani olen kohdannut sellaisenkin tapauksen, jossa lähikauppa pyysi koulua selvittämään kaupassa tapahtuneita näpistyksiä. 
Opettajan ammatti on monialainen, mutta jossain tulee raja vastaan. Pitäisi ainakin tulla. Kouluelämää vähemmän tuntevat eivät ehkä tiedä, miten suuri osa opettajan työstä kaikilla kouluasteilla on muuta kuin tietojen ja taitojen siirtämistä oppilaille. 

Kahvipäivä ynnä muuta...

 

Tänään on Kansainvälinen kahvipäivä - skool hyvälle kahville!
Eilen oli Kääntäjien päivä, huomenna on Maailman hymypäivä ja sunnuntaina hyvin tärkeä päivä, Korvapuustipäivä. Onhan näitä hassuja teemapäiviä, joskus useampi teema samalle päivälle. Omia suosikkejani ovat Mene pyjamassa töihin päivä ja Satunnaisten kilttien tekojen päivä.
Tämä alkuhöpötys on tässä peitteenä. Poistin sen kirjoitukseni, johon häirikkö oli tarrautunut. Julkaisen sen tässä alla nyt uudelleen kommentteineen, paitsi ne muutama sata spämmiä, jotka siirsin roskiin. En halua antaa periksi tuommoisille kiusaajille.
Toivottavasti Blogger-ohjelma valitsee kirjoitukseni tunnuskuvaksi tämän kahvikuvan eikä kirjankansikuvaa, jos jonkin kuvan valitsee. Eikö ole muuten ihana jäätelö, mansikan, kerman ja valkosuklaan makusinfonia. 

Kai Aareleidin runoteos Lue minua (2018) on hänen itse 

kääntämänsä, monen kielen taitaja ja kääntäjä kun on.
Hän on koonnut runot suomennokseen kahdesta
vironkielisestä teoksestaan, Naised teel ja Vihm ja vein.

Nimiruno Lue minua on pitkä kaunis rakkausruno. Siitä
otteita alla.

lue minua
kuin runoa
lue hitaasti
lausu joka ikinen tavu
tunne joka ikinen sana kielelläsi
punnitse jokaisen lauseenjäsenen
merkitystä
ja yritä päästä ytimeen
sinähän haluat

Runon minä pyytää lukemaan itseään paitsi kuin runoa, niin
myös kuin miniatyyriä, kuin novellia, kuin romaania,
kuin eeposta ja kuin haikua, ja lopuksi "kuin
vesileimaa jonka näkee vain valoa vasten". 

lue minua
kuin novellia
ei sekään ole 
kovin paljon pidempi
mutta siinä on kerrostumia
sitä voi riisua kuin
vaatteita
kuumassa huoneessa

ja siinä on hämäriä paikkoja
semisävyä
hiljaisuutta
lue
minua

Toisista ihmisistähän tekee kiinnostavan se, että me emme
tunne heitä ja että he ovat mahdollisimman erilaisia.
Kaikki sellainen painostus, jossa pyritään muokkaamaan
ihmisistä samanlaisia on typerää olkoon kyse aatteista tai
vaatteista.
Kuitenkin kaikkina aikoina tehdään niin, joskus hennommin
joskus väkivaltaisemmin, väittäen, että juuri tämä nyt
käyttöön otettu tapa nähdä ihminen on ainoa oikea,
vaikka juuri edellä olisi oltu tyytyväisiä elämään hyvää
elämää toisenlaisina toisin säännöin.

Miksi joku ihminen houkuttelee 'lukemaan' itseään enemmän
kuin toinen? Sitä kutsutaan ihastumiseksi.
Mikä sen ihastumisen herättää? Miksi olen kiinnostunut
X:stä, mutta en yhtään Y:stä? Ja miksi Y on kiinnostunut
minusta, vaikka minä en hänestä?
Miksi kaikki nyt ovat niin kiinnostuneita Z:sta?

lue minua
kuin romaania
jossa on paljon lyhyitä kappaleita
jossa on ilmaa
sillä jotain voi jättää tarinasta pois
tai muotoilla siitä uusi
erimakuinen
romaani
ja jonkun voi jättää kokonaan
kirjoittamatta
tai kesken

eikä aina ole päästävä loppuun
joskus aika ei vain riitä
ikään kuin et tietäisi
lue minua

Kirjan kansikuvassa on osa Maurice Brazil Prendergastin 
teosta Beach No.3, 1900-luvun alun töitä. 
Ihana jalokivivärinen öljyvärimaalus, joka tuo mieleeni 
Paul Gauguinin Tahitilla maalaamat paratiisityöt.  

Katsotaan, löytääkö trolli rakastamansa tekstin täältä toisen tekstin sisältä. Jos niin käy, niin poistan tämän oitis.

On kiva hupsutella noilla teemapäivillä nyt kun jokainen päivä on koronapäivä.
Voi viettää esimerkiksi Röhönaurupäivää tai Omituisten ihmisten päivää mieluummin kuin Käpertymispäivää.
Laitan loppuhuipennukseksi kuvan, jonka mieheni otti itsestään mökillä juoksemassa koronaa karkuun. 

PS Oli vähän vaikeaa leikkaa ja liimaa -systeemillä saada tuo vanhan kirjoitukseni teksti näkymään eri laitteilla. Nyt näkyy, paitsi kuva jää pakosta vähän sivuun.