sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Tilanteen ymmärtämisen tärkeys



Luin Seura-lehdestä jutun hukkumisonnettomuudesta vuodelta 1959. Oli lokakuun 4. kuten tänäänkin ja myös sunnuntai. Joukko nuoria oli lähtenyt Paalasmaan saaresta Pieliseltä moottorivenekuljetuksessa kirkonkylään Juukaan, osa tanssi-iltamiin, osa keskikoulun asuntolaan kouluviikkoa aloittamaan. Pikamoottorivene törmäsi nuorten veneeseen sillä seurauksella, että he joutuivat veden varaan ja vain kuusi pelastui. Viisitoista nuorta hukkui. Seurasi myös muuta kuin surunvalitteluja.
"Juuan keskikoulun opettajapappi ei unohtanut onnettomuutta. Hän palasi siihen aina synnistä puhuessaan. Maallisia iloja etsineet nuoret olivat saaneet palkkansa, joutuneet kadotukseen. Syyllisiä olivat opettajan mielestä myös heidän vanhempansa - epäonnistuneet kasvattajat." (Ote toimittaja Antero Raevuoren jutusta Kylän suuri suru, Seura nro 40, 1.10.2020)
Jostain syystä juuri uskontoihin vetoamalla ohitetaan usein empatia ja tilannetaju. Onhan meillä tälläkin hetkellä ex-ministeri, joka aina sateenkaariväen kokoontuessa Pride-tapahtumiin alkaa kirjoitella, miten he nostavat häpeän ja synnin ylpeyden aiheeksi. 

Aloin miettiä näitä tilanteita, joissa puuttuu toisen asemaan asettuminen. Osoittaako tällainen käytös muutakin kuin eläytymisen puutetta. Joskus siinä on varmaankin vain yleistä ajattelemattomuutta tai tahdittomuutta, joskus oman nokkeluuden osoittamisen tarvetta.
Puhutaan tunneälystä ja sen puuttumisesta, mutta mielestäni älykkyys sisältää normaalisti myös tunteen. Tunne puuttuu ihmiseltä vain, jos hänen aivojen toiminnassaan on jotain häiriötä. 

Kun poliisi on teloittanut lähietäisyydeltä ampumalla mustan miehen ja Black Lives Matter nostaa esiin epäarvoista kohtelua, niin juuriko silloin pitää viisastella, että mustien epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan syntynyt liike ei kata kaikkia ihmisiä, koska "all lives matter". Juuriko silloin? Uskomattoman loukkaavaa!

Kun joku suree synnytyksessä menettämäänsä lasta, niin lohduttaako se, että lohduttamaan tullut huitaisee hänen surunsa kuolleesta lapsestaan sivuun toteamalla reippaasti, että saathan sinä kohta uuden lapsen. EI lohduta, vaan loukkaa syvästi. Olisiko liian vaikeaa vain osoittaa ymmärtävänsä ja ottaa osaa toisen suruun?

Kun ihminen on masentunut eikä jaksa nousta petistä, niin auttaako se, että kanssaihmiset neuvovat ottamaan itseään niskasta kiinni ja mukaan vaan, ei kun töihin ja jumppasalille. EI auta, vaan loukkaa ja vähättelee.

Kun lapsi on pitkään jatkuneen kiusaamisen lopuksi hakattu sairaalakuntoon ja siitä uutisoidaan, niin onko juuri silloin tarpeen muistuttaa, miten paljon myös väkivallan tekijä kärsii ja hän se vasta apua tarvitseekin. EI ole! Ei siinä tilanteessa. Se loukkaa ja mitätöi tehdyn rikoksen. Myös se, että tästä tapahtumasta keskustellessa korostetaan, miten vähän tällaista kouluissa yleensä tapahtuu vie mielestäni keskustelun väärille raiteille siirtäessään sivuun hänet, johon silloin pitää keskittyä ja asian, jonka korjaamiseen pitäisi löytää lisää keinoja. 

Kun oma äitini kuoli ja isäni jäi suremaan neljän lapsen kanssa, iältään 5 - 17 vuotta, niin pappi puhui hautajaispuheessa, miten tutkimattomia ovatkaan Herramme tiet, kun Hän tällaisella onnettomuudella vetää perhettä luokseen. Olimme varmaan kauheita syntisäkkejä, kun näin räikeästi piti muistuttaa, siis papin, ja juuri tässä tilanteessa.

Toinen omakohtainen kokemus tilannetajun puutteesta on eräältä lomareissulta. Se oli vielä niitä aikoja, jolloin valmismatkoilla järjestettiin yhteinen tervetuliaisseremonia, jossa jaettiin vinkkejä ja saattoi ilmoittautua matkanjärjestäjän retkille. Opas hauskutti porukkaa heti alkumaljojen jälkeen kertomalla itse malliksi nauraen pari homovitsiä, ikään kuin näin samanhenkisten kesken. Minä istuin samassa pöydässä miesparin kanssa. Olin jutellut heidän kanssaan jo lentokoneessa, olivat mukavia kavereita. 

Meillä on kaikilla varmaan, ainakin puheliailla, kokemuksia tilanteista, joissa ei ole oikein harkinnut sanojaan. Yleensä silloin nousee häpeän puna poskille. Asian yli pääsee, kun ajattelee, että kaikesta oppii. Tähän minusta sopii termi elämänikuinen oppiminen. Se taas on huuhaata, että elämän aikana ehtisi valmistua kovin moneen erilaiseen ammattiin. 

Otin näitä asioita miettiessäni kuvia kävelylenkkini varrelta. Luonnossa on hienoja värejä. Kurtturuusut kukkivat ja muodostavat kiulukoita. Muutama päivä sitten huomasin tienvarressa kukkivan päivänkakkarankin.  Onneksi syksy on ollut jopa kesäisen lämmin. Kunpa näin jatkuisi joulun alle asti! 

 

5.10 lisättyä

Vielä eräs huomioitava asia liittyen lasten ja nuorten keskuudessa tapahtuviin väkivallan tekoihin. On omituista lukea mielipiteitä, joissa opettajia ja rehtoreita syytetään kaikesta koulualueella ja jopa koulumatkoilla tapahtuvasta pahasta. 
Omana työaikanani olen kohdannut sellaisenkin tapauksen, jossa lähikauppa pyysi koulua selvittämään kaupassa tapahtuneita näpistyksiä. 
Opettajan ammatti on monialainen, mutta jossain tulee raja vastaan. Pitäisi ainakin tulla. Kouluelämää vähemmän tuntevat eivät ehkä tiedä, miten suuri osa opettajan työstä kaikilla kouluasteilla on muuta kuin tietojen ja taitojen siirtämistä oppilaille. 


18 kommenttia:

  1. Anteeksipyytämisen taitoa opetellaan varhaiskasvatuksen parissa. Toivoisin sen pysyvän vanhusikään asti. Jos se on unohtunut, niin se ei ole vaikeata opetella uudestaan. Anteeksiantamista opetellaan myös pienten lasten parissa. Kun loukkaa toista henkilöä, vastavuoroisuus on tärkeätä. Loukkaus on joskus niin paha, että siitä ei pääse ohi ja anteeksiantaminen tuntuu vaikealta. Silloin tarvitaan tukijoukkoja. Asioista pystyy puhumaan. Jopa rauhanneuvotteluja pystytään käymään ja saavuttamaan rauha.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksipyytäminen on tärkeää. Tosin sitäkin voidaan tehdä monella tavalla.
      Joskus neuvottelun tuloksena syntyneet rauhat onnistuvat, joskus ei.

      Tilastot kertovat, että 2000-luvulla alle 15-vuotiaiden tekemä väkivalta on muuttunut vakavammaksi. Tähän on varmaan monia syitä: yhteiskunnallinen epävarmuus, somen tuomat haitat, mm. nettikiusaaminen ja kouluihin kohdistetut säästöt, josta johtuen isot ryhmät, jotkut opetusmetodit ja viimeisimpänä koronatauko. Vuorovaikutusta ei voi oppia etänä.

      Kouluissa tehdään paljon vuorovaikutustaitojen parantamiseksi, mutta myös työtä on paljon. Kukaan ei ole vähään aikaan maininnut "Koko kylä kasvattaa"-ideaa. Edellytyksenä tämän metodin toimivuudelle on se, että ihmiset luottavat toisiinsa ja kokevat kuuluvansa samaan yhteisöön.

      Poista
  2. MM

    miule tuo Paalasmaan onnettomuus on läheinen: hukkui kolme serkkuani enoni perheestä veneonnettomuudessa. Kahtelepa ja ihmettele, miten isä ja äiti voivat kestää noin suuren surun, os sitten vielä sapiskat päälle!
    =
    https://hikkaj.blogspot.com/2019/10/sinne-upposi.html

    On onnettomuudesta kirjoitettu yksi vajavainen (toispuoleinen) kirjakin; luin sen Kirjavinkeissä: https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/paalasmaa-surun-saari/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä onkin koskettanut sinua läheltä. Perheesi osallistui varmaan hautajaisiinkin.
      Kävin lukemassa molemmat kirjoituksesi. Kosketti, miten vanha mies muisteli papin puhetta ja totesi, että hulluahan semmoinen puhe on, kun kaikki ovat surusta sekaisin.

      Seuran artikkelissa mainitaan lähteinä juuri tuo kirja sekä muutama lehti. Valokuvat ovat Karjalaisesta.

      Poista
    2. Täytyypä mennä ostamaan Seuraa.

      Poista
  3. Elämme aikaa jolloin mikään ei ole moraalitonta, mitään ei tarvitse hävetä, eikä pyytää anteeksi. Useinkin saa kuulla mainitsemiasi kommentteja. Kukaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan, kukaan toinen ei määritä toisen voimavaroja.
    Seuran artikkeli pitää käydä lukemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Avoimuus ja paljastelu, oma sekä toisten asioiden, on yliarvostettua. Sen sijaan kunnioitus ja arvokkuus sekä odottaminen, aikuismaiset asiat, ovat epäsuosittuja.
      Jos vertaa 2000-luvun kahta vuosikymmentä 1900-luvun loppuvuosikymmeniin, niin ero on suuri. Kuka olisi arvannut, että aikuisten kesken pitää ryhtyä sopimaan, mikä määrä vihapuhetta sallitaan.
      Olen aivan varma, että tämä huomioni ei ole mitään menneen kultaamista, vaan realistisin silmin katsottua todellisuutta. Muistan taas paljon epämiellyttävää 60- ja 70-luvuilta, osa samaa mitä näemme tänä päivänä.
      Vähän aikaa sitten keskustelin eräässä toisessa blogissa siitä, miten nykyään ei enää kunnioiteta vainajia. Julkisuuden henkilön kuoltua hänestä saatetaan samaan aikaan perinteisen kunnioittavan nekrologin kanssa kirjoittaa juttuja, joissa kaivetaan esiin kaikki hänen puutteensa ja tahransa.

      Tuossa Seuran numerossa on myös hyvä artikkeli etnisiin vähemmistöihin kuuluvien suomalaislasten kohtaamasta rasismista kouluelämässä. On ikävää, jos lapsi huomaa, ettei häneltä odoteta mitään hyvää.

      Poista
  4. Suomessa ja varmaan kaikkialla on se ongelma, että tragedioille aletaan etsiä heti syyllisiä tai ainakin selityksiä. Tässä jää helposti huomioimatta he, jotka ovat omakohtaisesti eniten kärsineet. Käytännönläheinen suhtautumistapa on harvoin toimiva silloin, kun tarve olisi hiljaiselle ymmärrykselle ja empatialle. Edes yhdelle läsnäoloa alleviivaavalle sanalle tai lauseelle.

    Viime aikoina olen antanut ehkä vähän itsenikin yllättäen suoraa palautetta, mikäli jonkun suhtautumistavassa vaikeaan asiaan olisi parantamisen varaa. Alkoshokin jälkeen olen ollut tyytyväinen, että avasin suuni. Harva toimii kuitenkaan tahallaan kärsivän kannalta kurjasti. Meihin on vain iskostunut tilanteiden ohittamisen malli. Onneksi tuon mallim voi rikkoa nimenomasn empatiakasvatuksella, jonka oppikoulu on elinikäinen.
    Hieno kirjoitus taas, Marjatta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parit koomiset kirjoitusvirheet kaupan päälle!

      Poista
    2. En huomannut virheitä ensilukemalla (niinhän se käy, aivot korjaavat luetun automaattisesti), mutta kun mainitsit, niin löysin, ja onhan tuo yksi hauska ja sopisi korjaamattomanakin suun avaamiseen. :)
      Totta, yleensä olemme hienotunteisia. Hienotunteisuus onkin tärkeää. Kun toinen vahingossa mokaa puhuessaan, niin hyväkäytöksinen ihminen ohittaa asian ja siirtyy eteenpäin, mutta sitten tulee tilanteita, joissa kyse ei ole vahingosta vaan tahallisesta ilkeilystä ja vahingollisten asenteiden junttaamisesta. Silloin on hyvä sanoa, miten itse näkee asian. On ihmisiä, jotka etsivät kaiken aikaa jotain mihin tarttua, ikään kuin keskustelussa kyseessä olisi kilpailu eikä yhteinen ajatusten kehittely.

      Se, että määräilee toista ryhdistäytymään saattaa kertoa myös omasta stressistä. Keskeneräisyys ja päättämättömyys toisen ihmisen asioissa häiritsee, jos on tottunut aina löytämään kaikkeen pikaratkaisun.

      Poista
  5. marjatta

    toisen housuihin hyppäämisen taito on hyvä juttu. elokuvaohjaaja mike leigh'n luokkayhteiskuntakritiikkiin perustuvissa proletaarileffoissa on paljon tätä in her/his shoes -asennetta.

    yksi voi olla epäkypsä bilettäjä ja toinen keskiluokkainen tiukkapipo ja jossain vaiheessa niiden välille rakentuu, jos ei nyt täydellinen, niin jonkinlainen hienovarainen yhteiskymmärrys kuitenkin.

    empatia on ihanaa. en tiedä miten se toimii - ehkä niin, että aivot muuttavat näkemämme vastaamaan sitä, mitä itse vastaavassa tilanteessa tuntisimme.

    viimeksi hesassa käydessäni pääsin todistamaan sympaattista tilannetta. pysäkiltä kyytiin noussut turisti ei osannut käyttää matkakortin lukulaitetta. kuski taas ei osannut puhua englantia, vaan yritti selittää ohjeita suomeksi. asia ratkesi, kun oranssilettinen tyttö meni ja maksoi turistin matkan omasta pussistaan.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Empatia on jotenkin vaistonvaraista, tunnistaa toisessa tutun tunteen (pelon, kivun, nolouden, tylsistymisen, kaipuun...) ja tietää, miltä se tuntuu. Tunteet ovat yhteisiä, vaikka elämä olisi aivan erilainen. Minusta on selvää, että me ymmärrämme monia mielen sairauksiakin juuri siksi, että me tunnistamme ne itsessämme. Kyse on vain aste-eroista, vähän ahdistunut ei ole vielä ahdistushäiriöinen, mutta aavistaa, millaista on jos ahdistus valtaa koko minuuden. Sekin, että rikas ei voi ymmärtää millaista olisi olla köyhä on minusta puppua. Tilanne on helppo kuvitella. Vain aktiivinen torjunta estää empatian kokemisen.

      Mike Leigh tuo minulle mieleen hänen kaksi suurenmoista elokuvaansa Vera Drake ja Vuosi elämästä, joissa on paljon ymmärtämistä ja myötätuntoa.

      Poista
  6. Hyvä postaus! Ex-ministerikin saa ajatella mitä haluaa, mutta ei tarvitsisi hänenkään liikaa provosoida ja loukata muita näillä asioilla. Anteeksipyytäminen ja -antaminen on tärkeää. Molempien vaan pitää olla aitoja ja tulla sydämestä. Anteeksisaaneen tulee myös parantaa käytöstään ja välttää toistamasta virhettään. Tällaisena itse olen asian sisäistänyt. Sitä en ymmärrä, että annetaan anteeksi, vaikka ei ole edes pyydetty. Siinähän ei ainakaan se opi mitään, jonka olisi pitänyt pyytää anteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelen ihan samalla tavalla anteeksipyytämisistä ja anteeksiantamisista.
      Kaikkein kauheimpia ovat laestadiolaisten ja joidenkin muiden lahkojen piirissä järjestetyt seremoniat, joiden tarkoitus on vain, että loukkauksen kokenut painaa häneen kohdistetun rikoksen villaisella.
      Pienillä lapsilla nopeat anteeksipyytämiset toimivat, päästään taas jatkamaan leikkiä, mutta isommilla on ihan eri asia. Heillä tärkeämpää on se, että saataisiin aikaan käyttäytymisen muutos, ei niinkään joku järjestetty tilaisuus. Anteeksi pyytämisen tarve voi tulla joskus aikojen päästä, kun on ymmärtänyt tekojensa vahingollisuuden, mutta silti ei pidä mennä vaatimaan keneltäkään anteeksi antamista siksi, että saisi hyvän olon. Voi vain kertoa katuvansa.
      Jos pystyy antamaan mielessään anteeksi sille, joka on tehnyt pahaa, niin se on hyväksi itselle siltä kannalta, että se vapauttaa ja irrottaa ajattelemasta häntä, joka on satuttanut.

      Poista
  7. Kirjoitin pitkän litanian mutta se hävisi bittiavaruuteen. Tuosta Pride-tapahtumasta ja sateenkaariperheistä olen Päivi Räsäsen linjoilla. Ei ole syntiä olla homo, lesbo, transu, ym mutta miksi tuoda sitä niin voimakkaasti esille? Pride-tapahtumassa kehoitetaan katsomaan esikuvia ja mitä ilmeisemmin löytämään itsestään samoja ominaisuuksia, olemuksen piirteitä, seksuaalisen kehityksen piirteitä ja edelleen halutessaan vahvistamaan niitä itsessään. Tässä logiikka toimii niin, että ihmisten käyttäytyminen saa legitiimin aseman, kun se vain tarpeeksi yleistyy. Tämä legitiimi asema on kuitenkin suuri valhe, johon monet ovat jo langenneet. Pride-tapahtumassa kannustetaan julkisesti lapsia herättelemään itsessään kehollisia asioita ja pohtimaan seksuaalisuuttaan. Nämä asiat eivät kuulu vielä lapselle, vaan ovat joidenkin aikuisten lapsiin kohdistuvaa aikuisuuden kasvua häiritsevää mielen sumeutta. Nykyisin siis vanhemmat vastaavat kai lapselle, kun hän kysyy, että "miksi minulla on pippeli" että sinä et sitä vielä voi tietää oletko tyttö vai poika vai muusukupuolinen ennen kuin kasvat isoksi.
    Nuoret ovat herkässä iässä ja voivat pelkästä uteliaisuudesta mennä mukaan johonkin, mitä eivät vielä ole itsessään sisäistäneet.

    Minusta oli outoa, että jopa Lastensuojelun Keskusliiton sivuilla on blogissa kirjoitus keskustelusta näistä asioista neljä- ja kuusivuotiaiden kanssa. Suora lainaus äidin keskustelusta.
    "Kerron, että edelleen tässä maailmassa on ihmisiä, jotka jostain syystä eivät anna muiden olla juuri sitä mitä kukin itse haluaa olla. Että jokainen voi itse päättää onko tyttö, poika vai jokin ihan muu.
    Ihmisiä, jotka haluavat määritellä kenestä saa tykätä, miltä sinun tulisi näyttää ja miksi sinun tulisi itseäsi kutsua. Kerron lapsille, että pride juhlaa tarvitaan sen takia, että näille ihmisille annetaan ääni, että heidät kuullaan.
    Esikoinen tarttuu selitykseeni sukupuolesta. “Ai voiko ihminen olla jotain muutakin kuin vain tyttö tai poika? Että ei tarvitse valita kahden välistä?” Nyökkään. Voi. Ihminen voi olla juuri sitä miltä tuntuu. Voi olla tyttö tai poika, tai sitten jotain ihan muuta. “Mistä sen sitten tietää, että mitä on? “ Kysyy Kuopus. Mietin vastausta hetken. Sitten kerron uskovani että sen vain tietää. Jos kaikki on sallittua, niin kyllä se tietoisuus sieltä tulee.

    Lapset pohtivat asiaa hetken hiljaisuuden vallitessa.
    Kuopus toteaa kulmiaan kurtistaen “ Se, että on pippeli ei tarkoita että on poika. Eikö niin? “ Nyökkään, ei tarkoitakkaan. “Itse voi valita onko tyttö vai poika vai äiti vai isä. Voi olla mitä vain. Kunhan se tuntuu oikealta. Vähän niinkuin kun valitsee millaiset vaatteet haluaa, voi ottaa minkä värin vain kunhan se vain tuntuu oikealta, eikö niin?”
    Heppoinen vertaus tuo vaatteiden valinta. Minusta kai seksuaalikasvatusta annetaan kouluissa vasta yläasteella. Sinä tiedät paremmin, kun olet toiminut opettajana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pride-tapahtumissa ei käännytetä ketään miksikään. Sellaista ei voi tehdä. Näissä tapahtumissa, joita on kerran vuodessa, ei sen useammin, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt kokoontuvat ja pyytävät hyväksymään heidät tasavertaisina ihmisinä.
      Päivi Räsäsen mielestä on synti olla muuta kuin hetero ja elää sen mukaisesti. Sen sijaan on hyväksyttävää olla hiljaa syntymässä saamastaan sukupuolisuudesta ja vaikka teeskennellä heteroa. Minusta taas tällainen elämä on syntiä omaa itseään ja myös muita kohtaan ja on johtanut sekä oman että läheisten elämän rikkoutumiseen.

      Vähemmistöjen määrä ei lisäänny, kuten sinä Beate näet. Heitä on sama tietty prosenttimäärä väestöstä sekä niissä yhteiskunnissa joissa heillä on laillinen asema että niissä joissa heitä tapetaan, jos suuntaus huomataan.
      En näe mitään väärää siinä että vähemmistöt näkyvät.

      Ihminen ei valitse sukupuolista suuntautumistaan ja seksuaalisuuuttaan, enkä näe mitään ongelmaa siinäkään että se on joillakin epäselvä ja häälyvä. Seksuaalinen halu taas on aivan eri asia. Jos se koetaan uhkana, niin heteroseksi on sitä, mikä on esillä kaiken aikaa.
      Jos joku epävarmuudessaan kokeilee yhtä ja päätyy toiseen, niin tätä kautta hän päätyy siihen, mikä on hänelle omin.
      "Sen vain tietää" on siis minusta oikea vastaus. Muutoin tuo referoimasi keskustelu kuulostaa jotenkin keinotekoiselta.

      Luulisin että seksuaalikasvatusta annetaan lapsille ihan pienestä pitäen ikäkaudelle sopivassa muodossa alkaen siitä, että päiväkodissa opetetaan, että alsuvaatteiden alla olevat alueet ovat intiimejä alueita, joihin muilla ei ole asiaa.
      Yläluokilla terveystiedossa kasiluokalla oli vielä minun aikanani kymmenen vuotta sitten paljon seksuaalikasvatusta. Kerran oppilaat pyysivät minua kyselemään englannin tunnin lopussa heiltä terskan kysymyksiä. He olivat siis nimenneet koko oppiaineen tämän aihealueen mukaan.

      Poista
  8. Ok. Minä olen näköjään hirveän vanhoillinen tässä asiassa. Lesbopareja tunnenkin ja jotenkin minun on helpompi hyväksyä, että kaksi naista kuin kaksi miestä on yhdessä. Ajattelen tätä myös, jos perheeseen tulee lapsi . Naispareilla lapsen hankinta kai on helpompaa keinohedelmöityksellä mutta miesparit joutuvat adoptoimaan lapsen. Laki tästä on näköjään tullut voimaan 1.3.2017.
    Kyllä lapsi jää jotakin vaille, kun hänellä ei ole äiti- tai isämallia. Uskon myös, että me synnymme joko tytöiksi tai pojiksi ellei ole syntynyt intersukupuoliseksi, joita Suomessa syntyy vain noin 20 lasta vuodessa. Tuo äidin kertomus oli Lapsen Maailma -lehdessä, joka on Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema aikakauslehti. Ei 4-vuotias voi mitenkään ymmärtää eikä sisäistää näitä asioita ja tuskin vielä 6-vuotiaskaan. Seksuaalisuus ja erilaiset perheet ovat yhä vaikeita asioita seurakunnille.
    Joskus nainen ei syystä tai toisesta pysty penetratiiviseen seksiin ja siten kumppaniksi on löytynyt nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotkut miesparit ovat saaneet lapsia yhdessä naisparien kanssa tai jonkun naisystävän kanssa. Silloin miehet ovat päävanhempia, mutta lapsella on useampi aikuinen elämässään.

      Lapselle tärkeintä on saada hyvää hoitoa ja rakkautta, ei hän katso keneltä se tulee. Kaikkein pahinta on riitainen koti ja lapsen joutuminen vaikean eroprosessin keskelle, ja tätähän on tapahtunut yhä enemmän juuri heteroperheissä.

      Biologisia sukupuolia on juuri kuten sanot kaksi ja sitten intersukupuoliset, joiden sukupuoli-identiteetti näkyy heidän kasvaessaan. Ennen on menty vikaan siinä, että näitä lapsia on alettu leikata siihen sukupuoleen kumpaa kohti heidän on otaksuttu kehittyvän. Seksuaalisia suuntautumisia onkin sitten enemmän kullakin sukupuolella. On esim. transihmisiä, jotka syntyvät väärään ruumiiseen ja a-seksuaaleja, joita koko seksuaalisuus ei kiinnosta pätkääkään.

      Lapset ottavat aikuisten höpinöistä sen minkä ymmärtävät. Heitä on ihan turha hyvin pieninä kauheasti valistaa, koska se menee ohi heidän ymmärryksensä, mutta ei siitä mitään vahinkoakaan ole. Tärkeää on mielestäni vastata heidän kysymyksiinsä silloin kun heillä on kysyttävää ja ikään sopivalla tavalla. Murrosikäisille sen sijaan pitää antaa reippaasti ja runsaasti asiatietoa ja asennekasvatusta seksiasioissa ja mieluummin vähän ennen kuin liian myöhään.

      En usko, että naiset siksi valitsevat naisen kumppanikseen, etteivät haluaisi perinteistä yhdyntää. Seksissä on niin paljon muutakin ja toista voi tyydyttää monin tavoin olkoon kyseessä sitten hetero- tai homosuhde. On myös mieshomoja, jotka eivät ole koskaan harrastanneet penetraatiota, vaan muunlaisia hyväilyjä.

      Poista