Jos olisin kunnon someihminen, niin...

... olisin kirjoittanut Jenni Tieahon näyttelystä Pyörteitä ja virtauksia Kouvolan taidemuseo Poikilossa.
Kuvanveistäjä ja ympäristötaiteilija Tieaho käyttää teoksissaan luonnonmateriaaleja, kuten maitohorsman villaa, rahkasammalta, pajua, tuohta, kasvien siemeniä ja käpyjä. Materiaalien kerääminen tapahtuu vuodenkierron mukaan ja sekä kuivaaminen että säilytys on tehtävä taidolla. Monet näyttelyn teoksista ovat todella isoja, ulottuvat lähelle kattoa. 
Upea näyttely, jossa myös kaksi videoteosta, toinen taiteilijan työskentelystä kertova ja toinen, jossa teokset on viety luontoon, Ikimetsä maan alisen.

Jenni Tieaho, Kuuttaren Hiidenhirvi, 2020, 
maitohorsman hahtuvat ja teräs

Ahkerasti seuraajiaan muistava someihminen olisi kertonut myös viipyilevästä käyskentelystään Suomen merimuseossa Kotkassa, jossa on juuri esillä näyttely Oceanista, Muoti ja meri.
Merimiesmuoti on tuonut meille raidat (Picasson käyttämät T-paidat ja Marimekon raitapaidat), isot kaulukset (brittikuninkaallisten naisten suosiossa) ja aidoista tikkurivillapaidoista muunnellut neuleet ja muun saaristolaismuodin.
Nykyään muotisuunnittelijat ideoivat vaatteita ja koruja merestä kerätystä muovijätteestä.
Merimiesten vaatteet ovat vaikuttaneet niin jalkapallojoukkueiden asuihin kuin Japanista lähteneeseen teinityttöjen Lolita-muotisuuntaukseenkin.
Suunnittelijoista mm. Coco Chanel, Gianni Versace, Balenciaga ja Jean-Paul Gaultier ovat omaksuneet merimiesmuodin aiheita vaatteisiinsa, laukkuihinsa ja kenkiinsä. Coca-cola-pullojakin on merimiesraitaisina. Tatuoinnit, Tom of Finland, solmut, nyörit... sininen, punainen ja puhtaanvalkoinen. 

Jos olisin innokas kertomaan elämyksistäni sen sijaan, että jään niitä vaalimaan ominani, niin johan olisin julkaissut monta tarinaa Helsingin teemalomasta Pienen Kesävieraamme kanssa. 
Lomareissumme teemana oli eläimet. Kävimme Korkeasaaressa ja Luonnontieteellisessä museossa muun touhuilun ohessa.
Lomailu lapsen kanssa on hauskaa, koska hänestä kaikki on elämyksellistä: junassa matkustaminen, metro, kaikki lapsille rakennetut kiipeily- ja temppuilutelineet, kirjakaupan pyyhekumit ja kynät, Normal-kaupan kauneusnaamiot, hotelliyöpyminen kaikkinensa, se että saa itse käydä valitsemassa syötävää aamiaisbuffetista ja saada kaksikin jäätelöä päivässä - kun loma on. 
Tiedättekö, että nykylasten soittolistoilla on kaikkea muuta kuin lastenlauluja. Meidän matkakumppanimme lauleskeli Erika Vikmanin biisejä, "tulee ruoskaa, tulee ruoskaa, ja kipu kiihottaa...".
Nykyään lapset myös jakavat auliisti ystävilleen kokemuksiaan kuvaviestein. Saisin ottaa oppia.

No nyt riitti itseruoskinta (tulee ruoskaa), tässähän minä nyt näitä kertoilen.
Ja kesäkin on vasta alussa. Luulin hetken aikaa, että ollaan heinäkuussa, koska tuntui ihan siltä, olinhan jo uskaltautunut heittämään talviturkinkin. Tiukasti aikataulutettua keski-ikäisen työssäkäyvän elämää viettävä poikamme totesi hajamielisyydestäni, että vain eläkeläinen voi erehtyä noin.   

Matkakumppanini ihailevat kaksi vuotta sitten
Haminaan ajautunutta ja siellä menehtynyttä,
hyvin konservoitua mursua, joka on esillä
Luonnontieteellisen museon aulassa.

Olen lukenut paljon hyviä kirjoja. Parhaillaan olen lukemassa Anne Enrightin romaania The Wren, The Wren.

Heti alussa on kappale, jossa kirjan minäkertoja pohtii maailman kokemista ja oman kokemisen jakamista. 

We don't walk down the same street as the person walking beside us. All we can do is tell the other person what we see. We can point at things and try to name them. If we do this well, our friend can look at the world in a new way. We can meet. 

Meitä ajaa toive siitä, että jos/kun osaamme kertoa oman näkemämme tarpeeksi hyvin, niin toinen alkaa nähdä kuten me ja tapahtuu kohtaamista.
Minusta tuntuu, että tämä on itselläni aika tärkeä motiivi kirjoittamiselle.
Nyt on yksi luettu kirja, josta toivoisin osaavani kirjoittaa niin, että muutkin kokisivat miten typerää tämän omaelämäkerran kirjoittajan juttuihin kohdistunut tutkinta ja tuomitseminen on. 

Matti Kuusela kirjoitti äskettäin eläkkeelle jäätyään muistelmateoksen Journalisti - Toisenlainen toimittaja, jossa hän kertoo vuosikymmenten aikana kirjoittamistaan kolmenlaisista jutuista, urheilujutuista, joita pitää tärkeimpinä, kulttuurijutuista ja mattijutuista.
Kirjassa näyttäytyy erittäin sydämellinen, lapsista ja eläimistä hellästi kirjoittava toimittaja, joka hullutteli Aamulehden kaunokirjallisissa, kaunokirjallisin maustein kirjoitetuissa mattijutuissaan tapaamalla kuolleita henkilöitä, matkustamalla Marsiin ja kuuntelemalla mitä autoilla on kerrottavaa matkustajistaan.
Lukijat rakastivat Matin tyyliä, mutta nykyajan ilmapiirissä ei kai kukaan saa olla "toisenlainen" ja kaiken pitää olla totta, myös irrralleen kokonaisuudesta poimittuna ja niillekin, jotka eivät tajua nyansseja. 
Kirjoitan tästä vielä erillisen jutun. Niin hyvin kuin osaan. En kai minä yksin voi pitää tämän kirjan julkaisun aiheuttamaa mölyä ja sen mölyn aikaansaamaa selvitystyötä absurdina näytelmänä? Onko takana kateus ansioitunutta, palkittua toimittajaa kohtaan?
HS:n jutussa 19.6. toimittaja Sara Harju kirjoittaa juttuja selvittäneen tutkija Maria Lassila-Merisalon todenneen, että ei se Kuusela varmaan tahallaan valehdellut jutuissaan. Miten lapsellista! Nipottajia mielistelevää ja Kuuselaa holhoavaa. 
Onko tuo nipottaminen ja toisten ruotuun paneminen keino sietää omaa epävarmuutta? Sitä tekevät kaiken lisäksi innokkaimmin he jotka sanovat olevansa suvaitsevaisia.  


Ne muut lukemani kirjat ja pari lausetta kustakin:

Paul Auster taitaa intensiteetin, josta hyvänä esimerkkinä pahuuden kuvaus Näkymätön (2010), suom. Erkki Jukarainen. Kolmen kertojan näkökulmat tuovat jännitettä, joka kesti tällä lukijalla kirjan alusta loppuun. 

Mökin kirjahyllystä löytämäni Vuokko Tolosen romaani Lastenhuone (1986) kertoo synnytyskokemuksesta unineen ja pelkoineen hurjasti ja kauniisti. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta onko näin hyvin?

Neuvostopartisaanien hyökkäyksen kokeneen Lainan, hänen särkyneen miehensä Antin ja lasten Martin, Eevan ja Maijan elämä tuo mieleeni omaa ja edesmenneiden sukulaisten elämää. Tommi Kinnunen kirjoittaa romaanissaan Kaarna ihmishahmoja, jotka tuntuvat suruna sydämessä.

Kansalaisaktivismia Kouvolan yöpäivystyksen puolesta

 

Meille Kouvolaan valmistui pari vuotta sitten hieno uusi sairaala, Ratamokeskus, jossa saa apua - yölläkin.  
Hallituksen työryhmä on nyt sitten huhtikuun kehysriihessä todennut, että kouvolalaisen henki ei ole niin tärkeä, että yöpäivystystä tarvittaisiin.
Lakiesitys on lausuntokierroksella ja asiasta päätetään syksyllä.
Lähimpään sairaalaan Kotkaan on joillain laajan Kouvolan asukkailla, esim Repoveden suunnalla asuvilla, lähes 100 km. 
Olet ehkä nähnyt tästä asiasta jotain mediassa, katsellut kuvia meidän isosta mielenosoitustapahtumastamme toukokuussa ja lukenut 40 000 nimeä käsittävän 12 kiloa painavan adressinipun luovuttamisesta 10. kesäkuuta sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juusolle, joka tuli katsomaan Ratamokeskuksen toimintaa ja tapaamaan Kouvolan kaupungin ja Kymenlaakson hyvinvointialueen johtoa. Adressin ojensi aktivistiryhmän puolesta sen toiminnan alulle pannut Taru Salmi. 

Noin tuhat ihmistä kokoontui Kouvolan torilla, jossa puheita yöpäivystyksen säilyttämisen puolesta ja musiikkia. Torilta kävelimme Ratamolle. Monet olivat tehneet mitä kekseliäimpiä kylttejä. 

Yöpäivystysten lopettamista on suunniteltu muutamiin muihinkin kaupunkeihin. Kouvola on näistä kaupungeista selkeästi suurin, väkiluku noin 80 000, Suomen 11. suurin kaupunki. Meillä on ollut myös asiakaskäyntejä paljon, keskimäärin 15 yössä, joskus jopa lähemmäs 30. 
 
Suunnitelma oli tehty heppoisin perustein ottamatta huomioon lisääntyviä ambulanssi- ja taksimatkoja ja lisärakentamista, jota Kotkan sairaalaan olisi pakko tehdä ruuhkien välttämiseksi. 
Sosiaali- ja terveysministeriö tavoittelee leikkauksillaan säästöjä, mutta Kymenlaakson hyvinvointialueella tehdyn laskelman mukaan yöpäivystyksen sulkeminen Kouvolassa lisäisi kustannuksia usealla miljoonalla eurolla vuodessa. 

Kouvolan väki on vanhaa. Sydän- ja aivoinfarktit yleistyvät vanhoilla ihmisillä ja nehän eivät osaa valita sopivaa vuorokaudenaikaa. Aivoinfarkti on yleisin varhain aamulla, jolloin päiväpäivystys ei ole vielä aloittanut. Myös mielenterveyteen liittyvät käynnit ovat yleistyneet.
Ratamon henkilökunta on huolissaan potilasturvallisuudesta. 

Olen kuullut sellaisenkin ajatuksen, että yöpäivystys on kaiken kaikkiaan kustannustehotonta. Aika julma termi, kun on kyse ihmisen elämästä. 

Kouvola sijaitsee lähellä Venäjän rajaa ja meillä on kaksi varuskuntaa, Karjalan prikaati ja Utin jääkärirykmentti. Kouvolan ratapiha on yksi suurimpia Suomessa ja maantieliikenne vilkasta. Kouvolan ja Kotkan välinen Valtatie 15 on todettu vaaralliseksi raskaan rekkaliikenteen ja vilkkaan työmatkaliikenteen vuoksi. Onnettomuusriskit ovat suuret, kun ajetaan kovaa ihmiselämän pelastamiseksi varsinkin pimeän aikaan huonoissa keliolosuhteissa.

Olen asunut pitkien välimatkojen Kainuussa. Tiedän, että siellä on erikoisvarusteltuja ambulansseja, joissa hoitotoimenpiteitä voidaan aloittaa tehokkaammin kuin tavallisissa ambulansseissa. Nämä kulkupelit ovat myös kalliita, mikä lisää kustannuksia - jos yöpäivystyksen lopettamisen haittoja halutaan vähentää. Halutaanko?
Mieleeni hiipii kauhea ajatus: kun säästöjä haetaan, niin pyritäänkö meillä enää pitämään yllä samaa tasoa kuin ennen? Kustannustehokkuus? Vanheneva väki?

Janne Tokko/Saattohoito 79

 

Tätä me emme purematta niele -ryhmä keräsi lyhyessä ajassa allekirjoituksia keskimäärin joka toiselta kouvolalaiselta täysi-ikäiseltä, joukossa myös kotkalaisia, koskisihan huononnus heitäkin (sinne adresseja ei ehditty kovin paljon toimittaa) ja muutamalta tukijalta muilta paikkakunnilta. 

Sekä Kaisa Juuso että häntä ennen kaupungissa vieraillut valtiovarainministeri Riikka Purra vakuuttelivat, että kyllä laskelmia vielä tarkistetaan. Lehdistötilaisuudessa, joka pyydettiin järjestämään erillään adressien luovuttamisesta, eräs toimittaja kysyi Juusolta, onko yleisestikin tapana, että asioista aletaan ottaa selvää vasta kun lakiesitykset on tehty ja lopullista päätöstä vailla. Juuso vastasi, että niin hyvin on laskettu kuin on osattu ja että kesäkuun loppuun asti saa valittaa. Mutta onko valituksilla merkitystä?
Emme voi mitenkään tietää, olivatko nuo miedot myöntelyt vain eurovaalipuhetta. Meillä Kouvolassa on perussuomalaisten kannatus laskenut paljon. Kaksi valtuutettua on eronnut puolueesta sen viimeaikaisen politiikan vuoksi.

 
Seuraavaksi järjestetään mielenilmaus 1.7. Helsingissä Eduskuntatalon edessä.  
Alunperin adressit olikin tarkoitus viedä sinne perille asti isolla porukalla, mutta Juuso tuli sopivasti paikalle.
Me jatkamme, koska tämä lakiesitys tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Tätä me emme purematta niele!

Toivotan turvallista, iloista juhannusta kaikille lukijoilleni. 

Juhannuksen jälkeen olen varmaan ainakin viikon kirjoittamatta, koska me lomailemme yhdessä erään rakkaan, pienen ihmisen kanssa ja silloin keskitytään yhteisiin tekemisiin.
   

20.6. HUOM! Uutta tietoa. 
Mielenosoitus Helsingissä on 1.7. Eduskuntatalon edessä. Kokoontuminen klo 10, puheenvuoroja ja mahdollisesti muutakin ohjelmaa 10.30. - 11.30.
Tätä me emme purematta niele -Facebook-ryhmässä on päivittyvää tietoa.
Tervetuloa tukemaan tärkeää asiaa muutkin kuin kouvolalaiset! 

Vain kolme kuvaa - kesäkuu

Kesäkuun k-kirjainkuvani ovat kesäisiä, kuinkas muuten:

1. KASVISTO

Minun kouluaikani keskikoulussa kerättiin kolmena peräkkäisenä kesänä kasveja, 30 kasvia kunakin kesänä. Ne prässättiin omatekoisessa prässissä painojen alla, kiinnitettiin sitten isoille paperiarkeille ja merkittiin lappuseen tiedot kasvista ja keräyspaikasta sekä -ajasta. Kasvistoon valmistettiin kansiot kullekin kasviheimolle ja arkit laitettiin varoen omiin kansioihinsa. Jo kerätessä oli hyvä opetella tiedot keräämistään kasveista, myös latinankieliset kasvien ja heimojen nimet, koska niistä oli tentti syksyllä. 
Opettaja nosti jonkin kasveista peittäen tietolappusen, kolmantena syksynä niitä oli jo 90, ja piti luetella kirjoittamansa tiedot. Myös kasvisto arvosteltiin, oliko kasvit otettu oikein kaikkine osineen, siisteys ja luultavasti myös esteettinen vaikutelma. 
Minun kuvani on ensimmäiseltä kesältä. Voi miten viaton käsiala 12-vuotiaalla. Myöhemmin ylä- ja alalenkit pitenivät, kun teini-ikä lisäsi lapsen mieleen häiritsevää haaveellisuutta ja fyysisyyttä. 
Miten minä edes kuljetin kouluun tuon kansion! Se on n 30 X 40 cm ja painaa paljon. Kansio suljettiin solmittavilla nauhoilla, lyhyillä sivuilla keskeltä ja pitkillä kahdesta kohtaa. 
Mieheni kertoo, että heillä poikalyseossa oli pienemmät kansiot. Hänen kansionsa on hävinnyt. Minä olen jostain syystä säilyttänyt omani muutosta toiseen, ja hyvin se on säilynytkin, jo 62 vuotta. 

Ehdotus: tätä kuvaani elävöittämään sopii hyvin J. Karjalaisen musiikkivideo Terve, Sirkka Lautamies, joka löytyy YouTubesta. Käy katsomassa ja kuuntelemassa Karjalaisen kaunista laulua.  
Sirkka on kerännyt kasvinsa 1920-luvulla. 

2. KOIRANPUTKET

Ihailen pyörälenkeilläni koiranputkia, niiden hentoa kauneutta ja tuoksua, joka yhdistyneenä lupiinien ja kurtturuusujen tuoksuun on suloisempi kuin mikään parfyymi.


3. KURTTURUUSUT

Meillä Myllykoskella on ollut runsaasti kurtturuusuja teitten ja katujen vieruissa. Ne kaunistavat muutoin niin ankeaa ja tyhjentynyttä keskustaa. Luulin, jo että ne olisi revitty juurineen, mutta tänään kävelylenkilläni totesin, että ei suinkaan, lyhennetty vain. Sieltä ne nousevat sinnikkäästi, pelkästä hiekastakin, ja kukkivat heti, vaikka vartta ei olisi kuin kymmenen senttiä. 
Kukkakauppojen pitkälle jalostetuissa ruusuissa ei enää niin ihanaa tuoksua olekaan kuin näissä luonnon ruusuissa. 

Hei, täältä tullaan!

Nyt tuli kuvia enemmän kuin kolme, mutta kolmesta aiheesta kuitenkin. 

Mitä k-juttuja toiset ovat keksineet voi käydä lukemassa Kristiinan blogissa (täällä). 

Kirjojen herättämiä ajatuksia - Matti Reinikka, Amélie Nothomb ja Paul Auster

Tajusin Paul Austerin esseeteoksen  Yksinäisyyden äärellä luettuani, että myös kahdessa edellä lukemassani kirjassa on sama teema kuin Austerilla jo kirjansa nimen perusteella, joskin kaikissa on muutakin.
Yksinäisyyttä potee niin Matti Reinikan veijarimaisen satiirin toisten ongelmien ratkaisija G. B. Ryynänen, Amélie Nothombin isänsä päähänpistosta ristiinnaulitsemiseen valmistautuva Jeesus kuin Paul Austerin omalaatuinen isä ja hyvin kirjailijan itsensä kaltainen A.

 

Olen aiemmin lukenut Matti Reinikalta novellikokoelman Paleosynnyttäjät ja muita novelleja. Luonnehdin Reinikan novelleja silloisessa blogijutussani näin: "oivaltavia, satiirisia, vekkulimaisen iloittelevia, absurdeja, makaabereja, ihmisen hulluutta lempeästi sivaltelevia, hauskoja, runsaasti rönsyäviä."
Samaa tyyliä löytyy myös tuoreessa romaanissa G.B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto. Kirjan sankari - vaiko antisankari - on matematiikanopettaja Gabriel Beowulf Ryynänen, joka saa koulutustilaisuudessa tarpeekseen konsultin puheen onttoudesta. Kun hän kaiken lisäksi tulee loukatuksi ilmoittautuessaan perinteisen opetuksen kannattajaksi, hän ottaa hatkat ja muuttaa korpeen Pahkaputaan kuntaan.

Toivuttuaan pitkään kertyneestä opettajan työn stressistä kesäisen luonnon helmassa Ryynänen perustaa kaikkien asioiden ratkaisutoimiston.
Saako Ryynänen toimeksiantoja? Jo vain! Hän saa asiakkaakseen niin kirkkoherran kuin kunnanjohtajankin eikä mikään tehtävä ole ratkaisijallemme liian vaikea, paitsi koirien puhumaan opettaminen, vaikka hän ei asetakaan tavoitteitaan peruskoulun tavoitteita korkeammiksi.

Kun Ryynänen epäonnistuu raskaasti toimittuaan hankejohtajana eräässä hulttioita työllistävässä projektissa, hän saakin kuulla kunnanjohtajalta onnistuneensa täydellisesti. Hanketyössä, olkoon rahoittajana EU tai muu taho, on tärkeää laatia vakuuttava hakemus ja uskottava loppuraportti, muulla ei väliä.

- Ja me Gunnar, me onnistuimme näissä molemmissa vaiheissa, eikä meiltä näin ollen peritä hankerahoja takaisin. Olkaamme siis tyytyväisiä.
- Mutta emmehän me saaneet aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään, Gunnar voihkaisee.
- Mitä se haittaa? Tämä hanketouhu työllistää valtakunnan tasolla tuhansia ihmisiä. Oletko sinä, Gunnar Ryynänen, sitä mieltä, ettei näiden ihmisten työpaikoilla ole mitään väliä?
- No, enhän minä sitä sano, mutta - 

Reinikan yhteiskuntasatiiri saa nauramaan, ja kuten hyvässä huumorissa yleensä niin tässäkin on ihmisten koomisen käyttäytymisen alla pettymystä ja yksinäisyyttä. 
Milloin tulee se kaikkien asioiden asiantuntijaksi ryhtyneen Gunnarin suurin moka? Koulutuspäivän hyväntuulisuuskonsultti nimitteli liitutaulua arvostavaa miestämme luolamiesopettajaksi, mikä kouraisi Gunnaria syvältä. Luolamies?

Auttamistehtävät käyvät yhä absurdeimmiksi. Reinikan ratkaisut saavat hekottamaan. Kekseliäs kaveri, sukua Veikko Huovisen Hamstereille. 
G. B. Ryynäsen erinomainen ratkaisutoimisto toi mieleeni myös erään toisen hauskan toimiston, Alexander McCall Smithin luoman botswanalaisen Naisten etsivätoimiston johdossaan perinteisen ruumiinrakenteen omaava Mma Ramotswe.

Monen hektisen ratkaisupäivän päälle Gunnar saunoo ja vilvoittelee aivojaan järvessä. Idylliset korpiluonnon kuvaukset ovat myös lukijalle suvantoja Gunnarin keksintöjen seuraamisessa.

Jo edelliskesänä Gunnarin touhuihin tottunut lehtokurppa tarkkailee järvestä hyväntuulisesti nousevaa miestä. Mikään ei muutu, niin se on, lehtokurppa ajattelee pienillä linnunaivoillaan.

Kannen mainosteksti: "With irresistible humor, Nothomb
philosophizes about the body, love, pleasure, human
ingratitude, suffering, hope, faith, and death." - Les Echos

Amélie Nothomb ei epäröi tarttua vaikeisiinkaan aiheisiin. Romaanissaan Thirst (2021) hän kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä kuvaten oikean ihmisen. Opetuslasten ja jälkipolvien hänen suuhunsa laittamat ylväät puheet tulevat korjatuiksi ja näemme yksinäisen ihmisen. Jeesus tietää, mitä kaikkea hänestä on myöhemmin kirjoitettu ja korjaa yhä uudelleen, "en mä ikinä niin sanonut".
Hänen ristillä lausumansa ja paljon siteeratut puheet ovat kaikki sellaisten henkilöiden keksimiä, jotka eivät edes olleet paikalla.   

Jeesus elää haaveissaan elämänsä loppuun asti maan päällä ja perustaa Madeleinen kanssa perheen. Hän katsoo, että hänen isänsä suunnitelma lähettää hänet puoliksi ihmiseksi oli suuri moka. Ristiinnaulitsemistapahtuman palvomisesta on seurannut paljon pahaa, mm turhat marttyyreiksi ryhtymiset ja pakkomielteinen hengen korostaminen. Kaikkein ihaninta maanpäällisessä elämässähän Jeesukselle oli juuri keho ja sen ilot, jano, nälkä ja seksuaalinen rakkaus.

In the beginning, I agreed to this crazy scheme because I believed in the possibility of changing mankind. Fat lot of good that did. I managed to change maybe three people at the very most. And besides what an idiotic belief! You really must know nothing about anything to think you can change someone. People change only if it comes from within, and it is extremely rare for them to really want to change. 

Koin äärimmäisen jännittävänä lukea Jeesuksen elämästä järkevästi selitettynä. Hän halusi tulla auttamaan vähäosaisia ja on harmissaan siitä, että hänen isänsä panee hänet tekemään ihmeitä, jotka saavat fanilaumat seuraamaan häntä ja vaatimaan mahdottomia. Jokainen ihmeteko vie voimia eivätkä ihmiset ole sittenkään tyytyväisiä. Itse hän on mielissään vain yhdestä ihmeteosta, veden muuttamisesta viiniksi häissä, mikä oli isäpapan vitsi.
Yllättävää on, että oikeudenkäynnissä ihmeitä kokeneet nousevat häntä vastaan, myös hääpari tulee todistamaan, miten he saivat hävetä, kun joutuivat ensin tarjoamaan huonoa viiniä ja Jeesus panttasi taikaansa. Mitään todistajiahan ei tarvittaisi, koska kaikki etenee etukäteen suunnitellun mukaan.

Jano (thirst) on niin voimakas asia, että Jeesus päättää olla juomatta ennen ristin kantamista, jotta janon tunne estäisi häntä tuntemasta kaikkea sitä fyysistä kipua mitä hänelle aiheutetaan. 
Jano on myös yksi kolmesta asiasta, joissa ihminen todella tuntee elävänsä, rakkaus jano ja kuolema. Jeesus haluaa olla viimeiset hetkensä intensiivisesti kiinni elämässä.

Jeesus tietää kaiken, mitä hänelle tulee tapahtumaan ja voi vain todeta matkan varrella, missä kohdassa mennään. Aha, nyt joukkoon liittyi se, jonka tehtävä on pettää, aha se tuomari, se on tuo, Pilates.

Rakkaus naiseen ei kuulunut suunnitelmaan, mutta rakastuminen onkin jotain ainutlaatuista. Jeesus vertaa rakastumista uskoon. Se ei ole valinta, se vain tapahtuu. Myöhemmin tämä tullaan ilmaisemaan gospellaulussa "And then I saw her face, yes I'm a believer", minkä kaikkinäkevä myös tietää. 
Nothomb on vähäeleinen humoristi. Hänen Jeesuksessaan ei ole samaa revittelyä mitä Monty Pythonin elokuvassa Life of Brian. 

Se että hänen kasvonsa, millaisina ne sitten kuvataankin, on myöhemmin niin monille rakastumisen /uskoontulemisen kohteena, hämmästyttää Jeesusta vielä takaisin henkimaailmaan siirtyneenäkin. 

    You have to accept the mystery: you cannot imagine what other people see in your face.
    There is a counterpart that is every bit as mysterious: I look at myself in the mirror. What I see in my face, no one can know. It's called solitude. 

Erityistä tässä ohuessa 92-sivuisessa kirjassa on se, että se on täynnä vaikeita termejä (ascendancy, expiation, petrichor). Oli kiva saada vaivata aivojaan.
En vieläkään tajua sanan "husk" (kuori, suojuslehti, akana) käyttämistä siitä tilasta, mihin ihmisen pitää siirtyä, pois itsestään, pystyäkseen tekemään ihmeitä. Jeesus sanoo, että kaikki siihen pystyvät, kunhan löytävät husk-tilan.

Nothombin Jeesuksesta lukiessa muistelin J. M. Coetzeen kirjoja Jeesuksen lapsuus ja The Scooldays of Jesus.  
Siinä missä Nothomb seurailee muistiin kirjoitettua ja aikojen kuluessa koristeltua kertomusta Jeesus-nimisen henkilön elämästä, niin Coetzee lähtee enemmän omille teilleen. 

Kannen kuva on 40-luvulla tehty trikkikuva, jossa
jokainen istunnon mies on yksi ja sama, Austerin isä. 
Auster näkee kuvassa kuoleman kuvan.   

Paul Auster, arvostettu amerikkalainen kirjailija, kuoli 30. huhtikuuta 77-vuotiaana. 
Hänellä on laaja ja monipuolinen tuotanto: romaaneja, omaelämäkerrallisia teoksia, esseitä, runoja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on myös kääntänyt ranskasta. 
The Invention of Solitude ilmestyi 1982 ja Erkki Jukaraisen taitava suomennos vuonna 2005.

Yksinäisyyden äärellä sisältää kaksi pitkää esseetä. Näkymättömän miehen muotokuvassa hän koittaa selvittää oman juuri kuolleen isänsä erikoista persoonaa ja syitä isän yksinäisyyteen. 
Toinen essee, Muistin kirja, koostuu kolmestatoista osasta, joissa kirjailija A selvittelee muistamista ja kertoo esseensä syntymisestä. 

Hän laskee valkoisen paperinpalan eteensä pöydälle ja kirjoittaa nämä sanat kynällään. Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. 

Muistin kirja on hän-muodossa, kirjailija tarkailee itseään tarkkailemassa erinäisiä asioita. Esseen alku ja loppu ovat lähes identtiset. Yllä alku, alla loppu.

Hän ottaa uuden paperiarkin. Hän laskee sen eteensä pöydälle ja kirjoittaa kynällään nämä sanat.
    Se oli. Tämän jälkeen sitä ei enää ole. Muista.   

Muistin kirja sisältää matkoja, museokäyntejä, kohtaamisia ihmisten kanssa, muistamisen mekanismin, kuoleman, vanhenemisen ja vanhemmuuden pohdintaa sekä oman pikkupojan toimien tarkkailua, mistä A kertoo saavansa erityistä iloa. 

Auster tulee siihen tulokseen että kirjoittaminen on muistamista ja muistin työ alkaa yksinäisyydessä.

Daniel-poikaansa tarkkaillessaan hän tajuaa, että lapsi jolla ei ole vielä kirjoitettua kieltä muistaa yhdistämällä kuvan paikkaan.

Kuten kaikilla, jotka eivät osaa vielä lukea eikä kirjoittaa, pojalla on ällistyttävä muisti. Ja lähes rajaton kyky panna merkille yksityiskohtia, nähdä jokainen tapahtuma ainutkertaisena. Kirjoitettu kieli vapauttaa meidät muistamasta maailmaa kovin paljon, sillä muistot on talletettu sanoihin.

Hätkähtäen A tajuaa, että sanoihin kytkeytyvän muistin maailmaan astuessaan hänen poikansa unohtaa ikiajoiksi kaiken alle kolmivuotiaana tapahtuneen ja jäljelle jää vain jälkihehku isän kanssa vietetystä ajasta, miljoonista sanoista, luetuista kirjoista, yhdessä syödyistä aterioista, itkuista ja nauruista.    
Erikoinen yhteensattuma: luen Nothombin perään Austeria ja Nothombillahan on sama kolmen vuoden raja, jolloin lapsen loistava, myyttinen maailma päättyy. 

Minua kosketti kovasti tässä kirjassa isän rakkaus Danieliin. Tiedämme, että Daniel Auster kuoli huumeiden yliannostukseen kaksi vuotta ennen isänsä kuolemaa. Hän oli tuolloin takuita vastaan vapaana odottamassa tuomiota oman kymmenkuukautisen tyttärensä kuoleman aiheuttamisesta. Vauva oli isän varomattomuuden vuoksi saanut huumeita elimistöönsä ja kuoli yliannostukseen. 

En ole muistaakseni kirjoittanut aiemmin Austerin kirjoista. Joitain olen lukenut, mutta vielä monta kirjaa on lukematta, onneksi, koska uusiahan ei tule.
Nothombilta olen lukenut aika paljon. Hän on erittäin tuottelias kirjailija.
Toivon myös Reinikan kirjoittavan lisää omalla erityisellä tyylillään, josta pidän. Kiitos kirjasta, Matti Reinikka!


Linkkejä aiempiin kirjoituksiini:
Matti Reinikan novellikirjaan tästä.
J. M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus täällä. 
Nothombin kirjoista mm. täällä (kolmivuotiaat!), tuolla (lasten vaarallisesta, aikuisilta salatusta elämästä) ja täälläkin ("nälästä" diplomaattiperheen lapsena). 

PS Minua on moitittu liian pitkistä teksteistä, mutta - hei! voi tämän pätkissäkin lukea, kirja kerrallaan, ja palata paremmalla ajalla. 😘 

"Tuhat vajalikku asja" ja muuta Tartossa koettua

Valitsin juttuni nimeksi tarttolaisen sekalaista tavaraa myyvän kaupan nimen, tuhat tarpeellista tavaraa. 

Kauppa sijaitsi aivan Dorpat-hotellimme vieressä osana maalaistoria, josta jotkut suomalaismatkailijat näyttivät ostavan tuliaisiksi Suomeen mm. erikoisempia pensaita ja kukkia. Kaupassa oli hyviä ortopedisia pohjallisia, ihan yhtä hyviä kuin suutarin juuri minun jalkaani muotoilemat ja kymmenen kertaa kalliimmat pohjalliset. Ostin myös suloisia palasaippuoita, Suomesta kun saa nykyään lähinnä vain nestemäisiä.

Tartto on yksi tämän vuoden Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Tapahtumia on runsaasti. Meidän reissumme aikana oli Suudlev Tartu, Suuteleva Tartto. 

Raatihuoneentorilla esitettiin parin päivän ajan ennen pääkonserttia parhaita euroviisukappaleita koko Euroviisujen historian ajalta. En ollut muistanutkaan, miten kauniita lauluja oli mennävuosina. Ne toimivat kivana lounasmusiikkina, kun Tartossa, kuten meilläkin, kesä tuli yllättäen jo toukokuun puolivälissä ja saattoi syödä ulkopöydissä. 
Hevoskastanja, omenapuu, tuomi, kirsikkapuu ja syreeni, kaikki olivat juuri puhjenneet kukkaan. 
Odottelimme jonkin aikaa ilmaisen ulkoilmakonsertin pääesiintyjää Conchita Wurstia (Euroviisu-voitto 2014, Rise Like a Phoenix), mutta emme jaksaneet seistä, vaan lähdimme kävelemään joen rantaan ja katselemaan ihmisiä.

Suutelevat ylioppilaat -patsas, Suudlevad tudengid, on Raatihuoneentorin keskipiste. Nyt se oli  esiintymislavan sisällä aika ajoin kauniisti valaistuna ja jopa sadetta tehosteenaan. Patsaan taustana on tarina rakastuneista opiskelijoista, jotka suutelivat sateessa ukkosilmalla toivoen, että juuri se ihana hetki jatkuisi ikuisesti, ja niinpä salama iski heihin ja he jäivät siihen hetkeensä kivipatsaiksi. 

Lauantaina oli ilmainen pääsy kaikkiin museoihin, ja lelumuseolla, Tartu Mänguasjamuuseum, oli juhlavuosi, 30 vuotta. Kaupungin läpi kulki iso kulkue, joka julisti lastenkulttuurin tärkeyttä. Kulkueessa oli tuttuja satuhahmoja, kärjessä Intiaanipäällikkö. Suomessa tätä hahmoa ei tietenkään voisi olla, koska tietyt nipottavat tahot syyttäisivät juhlijoita kulttuurisesta omimisesta. 

Kävimme järjestetyllä sightseeing-ajelulla inspiroivan Reet-oppaan johdolla. Reetillä oli kiva stand up -koomikon tyyli vitsailla neuvostoajan systeemeistä, niin ettei heti tajunnutkaan. Syytä katkeraan huumoriin tarttolaisilla kyllä onkin, kaupunki oli täysin suljettuna muulta maailmalta 50 vuotta, koska siellä oli sotilastukikohta lentokenttineen.

Supilinnin taloja

Supilinn, oikealla hammashoitola

Tarton kaupunginosat ovat moninaisia. Kannatti mennä opastetulle kierrokselle, koska siellä sai niin paljon tietoa.     
Karlova on maailman isoimpia puujugend-tyylin kaupunginosia. Alueella on noin 400 puutaloa ja useita tunnelmallisia vanhoja kahviloita alkuperäisessä 1800-luvun asussaan. 
Tammelinnan kaupunginosassa on toinen toistaan kauniimpia, eri tyyleillä rakennettuja taloja isoine puutarhoineen, osa funkkista, osa jugendia ja osa Heimat-tyyliä. Moninaisuus viehättää.
Supilinn on entinen työläiskaupunginosa. Nykyään alueella on kivaa katutaidetta. 

Tartto on Tallinnan jälkeen Viron toiseksi suurin kaupunki ja tunnettu kulttuurikaupunki. 
Tarton yliopisto on perustettu jo 1632. Siellä on nykyään noin 10 000 opiskelijaa, joista tuhat ulkomailta, Suomesta parisataa.
Kävimme monissa museoissa ja Vanemuine-teatterissa katsomassa modernin sovituksen baletista Romeo ja Julia. Minä olisin kaivannut hieman enemmän perinteistä balettia, mutta esitys oli kyllä kiinnostava näinkin.   
Tietenkin kävimme kirjastossa ja kirjakaupoissa. 
Tavarataloissa oli kirjojen kierrätyspisteitä. 

Tasuta raamatud = Ilmaisia kirjoja

Pieni, kiva kohtaaminen Emajoen uimarannan liepeiltä. Kaksi pikkupoikaa tappeli kiivaasti haukkuen tosiaan venäjäksi. Miehessäni heräsi sovittelija ja hän meni toppuuttelemaan poikia viroksi. Pojat lopettivat heti ja toinen ojensi kyynelehtien vääntyneitä uimalasejaan, vaihtoi kielensä viroksi ja selitti itkunsa seasta: "Tegi mu prillid katki."

Emajõgi antaa kaupungille tunnelmallista joenrantatunnelmaa. Tartto olisi paljon tylsempi kaupunki ilman sitä. 

Hauskassa tornitalossa on kahdessa alimmassa kerroksessa 
toimisto- ja liiketiloja ja ylemmissä kerroksissa 85 asuntoa.

.

Varo vihaista varista!
Kunpa ongelmat olisivat aina tämän kokoisia.

Kavitieteellisen puutarhan laitamilla, kuva: Ume

Repalereunainen tulppaani kasvieteellisestä puutarhasta
Kuva: Ume

Juttusilla Oscar Wilden ja Eduard Vilden kanssa
Patsaan tekijä on T. Kirsipuu 1999

Tämmöinen kuvakimara Tartosta sekä jotain, mitä muistan Reetin kertoneen. 
Innostuin Baltian kaupungeista, seuraavana ehkä Riika joskus syksyllä.  

Auringossa aina...

Nyt on kesä kauneimmillaan ja mieleni täynnä kirjoitusaiheita. Voi miten auringon valo ja lämpö virkistääkään ihmistä!
Lainasin otsikkoon lastenlaulua Ihme ja kumma, jossa lauletaan, miten maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. 

Tarton matkan kokemukset on yksi niistä monista asioista, joista mielin kirjoittaa. Tulossa on...  vaatii oman tilansa.  

Entä mistä muusta koen tärkeäksi teitä valistaa ja  mielipiteitänne kysellä? 

Päällimmäisenä mielessäni on monen kirjailijan esiin nostama äänikirjojen negatiivinen vaikutus paitsi kirjailijoiden toimeentuloon niin myös kirjojen sisältöön. Mediaanipalkkio luetusta kaunokirjasta on 0,53 e ja painetusta kirjasta 2,68 e. On ajateltu, että tilanne korjautuisi ajan mittaan, kun äänikirjoja kuunnellaan yhä uudelleen, mutta luulenpa, että niiden elinaika on yhtä lyhyt ellei lyhyempi kuin oikeiden kirjojen; aletaan suosia juuri tästä ajasta kertovaa, helppoa, siivoamisen taustaksi tai seuraksi lenkille sopivaa tarinaa.
Moni kirjailija on puhunut painetun kirjan puolesta jo pitkään. Laura Lindstedt otti romaaninsa Ystäväni Natalia pois äänikirjamarkkinoilta, ja jotkut muut ovat harkinneet samaa. Jos tarpeeksi moni seuraisi Lindstedtiä, niin sillä voisi olla vaikutusta. Entä me lukijat: jos useampi lukisi kuuntelemisen sijaan, niin sehän kääntäisi suunnan printtikirjan hyväksi.
Hyvä on mielestäni myös kustantaja Touko Siltalan idea, että äänitteen saisi julkaista paperikirjaa myöhemmin. 

Seuraava asia, josta koen tarvetta kirjoittaa, on Maailma kylässä -tapahtuman yhteydessä esiin nousseet jyrkät kannat. Kirjailija Koko Hubara ja ihmisoikeuskouluttaja Natalia Kallio käänsivät selkänsä koko kaksipäiväiselle tilaisuudelle, jonka yhdessä ohjelmanumerossa, EU-vaalipaneelissa, oli kaikkien puolueiden edustajia. Ei olisi saanut olla kokoomuksen eikä kristittyjen edustajia, koska näiden puolueiden maahanmuuttopolitiikka ei ole boikotoijile mieleen, eikä varsinkaan haluttu Sebastian Tynkkystä, koska hänen läsnäolonsa aiheuttaa "turvattoman tilan" erinäisille vähemmistöryhmille. Järjestäjät saivat sapiskaa myös siitä, että tilaisuudessa ei ollut ketään palestiinalaista esiintymässä. Järjestäjä selitti, ettei ollut saanut ketään.

Jaa-a, Tynkkynen on hassu tyyppi, mutta ei hän nyt uhkaava ole, melkeinpä päinvastoin. Hän hakee aina ja kaikkialla vahvistusta loukatun imagoonsa ja työntyy tilaisuuksiin, joissa toivoo saavansa osakseen epäystävällisyyttä. Eräässäkin mielenilmauksessa hän meni ahtaaseen paikkaan eikä kääntynyt kun muut kääntyivät, vaan yritti, että saisi osuman sateenvarjon piikistä ja vihaisia katseita kuvattavaksi sosiaalisen median sivuillaan. Olin siinä vieressä. Sebastian seisoi kuin toteemi ylhäisessä yksinäisyydessään, häntä väisteltiin ja jotkut hymyilivät hänelle ystävällisesti, tapahtuman vihavastaisen teeman mukaisesti. Seuraavana päivänä hän kertoi tulleensa häirityksi. 
 
Dialogi kuuluu demokratiaan. Kun kieltäydytään kohtaamasta erilaisia ihmisiä ja koitetaan vääntää kaikesta juuri oman mielen mukaista, niin sehän alkaa kuulostaa... niin miltäköhän -  yksinvallalta.

Miksi meidän nuoret kulttuuri-ihmisemme ovat niin kärsimättömiä ja yhteistyökyvyttömiä?

Ei ikkunoiden sulkemisella ja ovien säpittämisellä ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan.
Yhdessä täällä ollaan, ei siitä pääse mihinkään!

Olimme upean toukokuun lopun helleviikon saaressa Taavetissa. Lämpötila oli lähellä 30 astetta ja pintavesikin jo 23 astetta. 
Ihme tapahtui: minä viihdyin mökillä!
Vertasin itseäni ruotsalaisen Bertin päiväkirjan (nuorten kirja- ja televisiosarja) erääseen vihaiseen Klimpen-nimiseen kaveriin, joka saa tällin päähänsä kesäleirillä ja muuttuu kiltiksi. Entinen yrmy kantaa lauhkeana essu päällä lautasia pöytään keittiöväen apuna toisten leiriläisten tuijottaessa epäuskoisina.
Minun nopean kyllästymiseni mökkielämään hyvin tietäen mieheni kyseli jo toisena päivänä, haluanko lähteä käymään Lappeenrannassa. No, en tietenkään. Minusta oli mukavaa haravoida aamuisin pihaympäristöä puhtaaksi lehdistä, kerätä käpyjä ja kaisloja ja asettua lounaan jälkeen lukutuoliini rantaan kaikki tarvittava tarjotinpöydällä vieressäni. Laskin pihan kukkivat kasvit, kirjoitin mökkipäiväkirjaa, kuuntelin lintuja ja katselin, miten ne touhusivat pöntöissä. Käki kukkui tuhansia elinvuosia, kuikka huusi nimeään ja isokoskelo ui poikue perässään, kymmenkunta pientä palleroa. No, kävimmehän me Taavetissa sentään, äänestämässä, kirjastossa ja jäätelöllä "al chiosco da Massimo", Massimon kahvilassa.
Kuulin, kun mieheni sanoi puhelimessa jollekulle, että nyt siitä on tullut vihdoin Mökki-Maiju. 

Mökki-Maiju 80-luvun shortseissa, 
ostettu Rodokselta, ja pojan kesätöistään
Museoliitossa vähän myöhemmin
äitilleen tuomassa paidassa

Mitä luin? 
Luin Saara Turusen omaan elämään pohjautuvan romaanin Hyeenan päivät, jossa aiheena on lapsettomuus ja äitiys sekä siihen liittyvät monenlaiset ajatukset ja epävarmuudet. Ei huono. 
Luin myös Amélie Nothombin hämmästyttävän romaanin Jeesuksen elämästä, Thirst (suomeksi jano, ei ole suomennettu, harmi). Upea teos! Näinhän se olisi voinut mennä, ajattelin. Tiheää tekstiä, piti välillä kävellä katselemassa metsätähtiä ja mietiskellä. Kirjoitan tästäkin vielä. 
Kesä jatkuu. Nyt lukeminen tapahtuu parvekkeella, kunnes taas lähden Mökki-Maijuksi.