Jos olisin kunnon someihminen, niin...

... olisin kirjoittanut Jenni Tieahon näyttelystä Pyörteitä ja virtauksia Kouvolan taidemuseo Poikilossa.
Kuvanveistäjä ja ympäristötaiteilija Tieaho käyttää teoksissaan luonnonmateriaaleja, kuten maitohorsman villaa, rahkasammalta, pajua, tuohta, kasvien siemeniä ja käpyjä. Materiaalien kerääminen tapahtuu vuodenkierron mukaan ja sekä kuivaaminen että säilytys on tehtävä taidolla. Monet näyttelyn teoksista ovat todella isoja, ulottuvat lähelle kattoa. 
Upea näyttely, jossa myös kaksi videoteosta, toinen taiteilijan työskentelystä kertova ja toinen, jossa teokset on viety luontoon, Ikimetsä maan alisen.

Jenni Tieaho, Kuuttaren Hiidenhirvi, 2020, 
maitohorsman hahtuvat ja teräs

Ahkerasti seuraajiaan muistava someihminen olisi kertonut myös viipyilevästä käyskentelystään Suomen merimuseossa Kotkassa, jossa on juuri esillä näyttely Oceanista, Muoti ja meri.
Merimiesmuoti on tuonut meille raidat (Picasson käyttämät T-paidat ja Marimekon raitapaidat), isot kaulukset (brittikuninkaallisten naisten suosiossa) ja aidoista tikkurivillapaidoista muunnellut neuleet ja muun saaristolaismuodin.
Nykyään muotisuunnittelijat ideoivat vaatteita ja koruja merestä kerätystä muovijätteestä.
Merimiesten vaatteet ovat vaikuttaneet niin jalkapallojoukkueiden asuihin kuin Japanista lähteneeseen teinityttöjen Lolita-muotisuuntaukseenkin.
Suunnittelijoista mm. Coco Chanel, Gianni Versace, Balenciaga ja Jean-Paul Gaultier ovat omaksuneet merimiesmuodin aiheita vaatteisiinsa, laukkuihinsa ja kenkiinsä. Coca-cola-pullojakin on merimiesraitaisina. Tatuoinnit, Tom of Finland, solmut, nyörit... sininen, punainen ja puhtaanvalkoinen. 

Jos olisin innokas kertomaan elämyksistäni sen sijaan, että jään niitä vaalimaan ominani, niin johan olisin julkaissut monta tarinaa Helsingin teemalomasta Pienen Kesävieraamme kanssa. 
Lomareissumme teemana oli eläimet. Kävimme Korkeasaaressa ja Luonnontieteellisessä museossa muun touhuilun ohessa.
Lomailu lapsen kanssa on hauskaa, koska hänestä kaikki on elämyksellistä: junassa matkustaminen, metro, kaikki lapsille rakennetut kiipeily- ja temppuilutelineet, kirjakaupan pyyhekumit ja kynät, Normal-kaupan kauneusnaamiot, hotelliyöpyminen kaikkinensa, se että saa itse käydä valitsemassa syötävää aamiaisbuffetista ja saada kaksikin jäätelöä päivässä - kun loma on. 
Tiedättekö, että nykylasten soittolistoilla on kaikkea muuta kuin lastenlauluja. Meidän matkakumppanimme lauleskeli Erika Vikmanin biisejä, "tulee ruoskaa, tulee ruoskaa, ja kipu kiihottaa...".
Nykyään lapset myös jakavat auliisti ystävilleen kokemuksiaan kuvaviestein. Saisin ottaa oppia.

No nyt riitti itseruoskinta (tulee ruoskaa), tässähän minä nyt näitä kertoilen.
Ja kesäkin on vasta alussa. Luulin hetken aikaa, että ollaan heinäkuussa, koska tuntui ihan siltä, olinhan jo uskaltautunut heittämään talviturkinkin. Tiukasti aikataulutettua keski-ikäisen työssäkäyvän elämää viettävä poikamme totesi hajamielisyydestäni, että vain eläkeläinen voi erehtyä noin.   

Matkakumppanini ihailevat kaksi vuotta sitten
Haminaan ajautunutta ja siellä menehtynyttä,
hyvin konservoitua mursua, joka on esillä
Luonnontieteellisen museon aulassa.

Olen lukenut paljon hyviä kirjoja. Parhaillaan olen lukemassa Anne Enrightin romaania The Wren, The Wren.

Heti alussa on kappale, jossa kirjan minäkertoja pohtii maailman kokemista ja oman kokemisen jakamista. 

We don't walk down the same street as the person walking beside us. All we can do is tell the other person what we see. We can point at things and try to name them. If we do this well, our friend can look at the world in a new way. We can meet. 

Meitä ajaa toive siitä, että jos/kun osaamme kertoa oman näkemämme tarpeeksi hyvin, niin toinen alkaa nähdä kuten me ja tapahtuu kohtaamista.
Minusta tuntuu, että tämä on itselläni aika tärkeä motiivi kirjoittamiselle.
Nyt on yksi luettu kirja, josta toivoisin osaavani kirjoittaa niin, että muutkin kokisivat miten typerää tämän omaelämäkerran kirjoittajan juttuihin kohdistunut tutkinta ja tuomitseminen on. 

Matti Kuusela kirjoitti äskettäin eläkkeelle jäätyään muistelmateoksen Journalisti - Toisenlainen toimittaja, jossa hän kertoo vuosikymmenten aikana kirjoittamistaan kolmenlaisista jutuista, urheilujutuista, joita pitää tärkeimpinä, kulttuurijutuista ja mattijutuista.
Kirjassa näyttäytyy erittäin sydämellinen, lapsista ja eläimistä hellästi kirjoittava toimittaja, joka hullutteli Aamulehden kaunokirjallisissa, kaunokirjallisin maustein kirjoitetuissa mattijutuissaan tapaamalla kuolleita henkilöitä, matkustamalla Marsiin ja kuuntelemalla mitä autoilla on kerrottavaa matkustajistaan.
Lukijat rakastivat Matin tyyliä, mutta nykyajan ilmapiirissä ei kai kukaan saa olla "toisenlainen" ja kaiken pitää olla totta, myös irrralleen kokonaisuudesta poimittuna ja niillekin, jotka eivät tajua nyansseja. 
Kirjoitan tästä vielä erillisen jutun. Niin hyvin kuin osaan. En kai minä yksin voi pitää tämän kirjan julkaisun aiheuttamaa mölyä ja sen mölyn aikaansaamaa selvitystyötä absurdina näytelmänä? Onko takana kateus ansioitunutta, palkittua toimittajaa kohtaan?
HS:n jutussa 19.6. toimittaja Sara Harju kirjoittaa juttuja selvittäneen tutkija Maria Lassila-Merisalon todenneen, että ei se Kuusela varmaan tahallaan valehdellut jutuissaan. Miten lapsellista! Nipottajia mielistelevää ja Kuuselaa holhoavaa. 
Onko tuo nipottaminen ja toisten ruotuun paneminen keino sietää omaa epävarmuutta? Sitä tekevät kaiken lisäksi innokkaimmin he jotka sanovat olevansa suvaitsevaisia.  


Ne muut lukemani kirjat ja pari lausetta kustakin:

Paul Auster taitaa intensiteetin, josta hyvänä esimerkkinä pahuuden kuvaus Näkymätön (2010), suom. Erkki Jukarainen. Kolmen kertojan näkökulmat tuovat jännitettä, joka kesti tällä lukijalla kirjan alusta loppuun. 

Mökin kirjahyllystä löytämäni Vuokko Tolosen romaani Lastenhuone (1986) kertoo synnytyskokemuksesta unineen ja pelkoineen hurjasti ja kauniisti. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta onko näin hyvin?

Neuvostopartisaanien hyökkäyksen kokeneen Lainan, hänen särkyneen miehensä Antin ja lasten Martin, Eevan ja Maijan elämä tuo mieleeni omaa ja edesmenneiden sukulaisten elämää. Tommi Kinnunen kirjoittaa romaanissaan Kaarna ihmishahmoja, jotka tuntuvat suruna sydämessä.