sunnuntai 30. kesäkuuta 2024

Jos olisin kunnon someihminen, niin...

... olisin kirjoittanut Jenni Tieahon näyttelystä Pyörteitä ja virtauksia Kouvolan taidemuseo Poikilossa.
Kuvanveistäjä ja ympäristötaiteilija Tieaho käyttää teoksissaan luonnonmateriaaleja, kuten maitohorsman villaa, rahkasammalta, pajua, tuohta, kasvien siemeniä ja käpyjä. Materiaalien kerääminen tapahtuu vuodenkierron mukaan ja sekä kuivaaminen että säilytys on tehtävä taidolla. Monet näyttelyn teoksista ovat todella isoja, ulottuvat lähelle kattoa. 
Upea näyttely, jossa myös kaksi videoteosta, toinen taiteilijan työskentelystä kertova ja toinen, jossa teokset on viety luontoon, Ikimetsä maan alisen.


Jenni Tieaho, Kuuttaren Hiidenhirvi, 2020, 
maitohorsman hahtuvat ja teräs


Ahkerasti seuraajiaan muistava someihminen olisi kertonut myös viipyilevästä käyskentelystään Suomen merimuseossa Kotkassa, jossa on juuri esillä näyttely Oceanista, Muoti ja meri.
Merimiesmuoti on tuonut meille raidat (Picasson käyttämät T-paidat ja Marimekon raitapaidat), isot kaulukset (brittikuninkaallisten naisten suosiossa) ja aidoista tikkurivillapaidoista muunnellut neuleet ja muun saaristolaismuodin.
Nykyään muotisuunnittelijat ideoivat vaatteita ja koruja merestä kerätystä muovijätteestä.
Merimiesten vaatteet ovat vaikuttaneet niin jalkapallojoukkueiden asuihin kuin Japanista lähteneeseen teinityttöjen Lolita-muotisuuntaukseenkin.
Suunnittelijoista mm. Coco Chanel, Gianni Versace, Balenciaga ja Jean-Paul Gaultier ovat omaksuneet merimiesmuodin aiheita vaatteisiinsa, laukkuihinsa ja kenkiinsä. Coca-cola-pullojakin on merimiesraitaisina. Tatuoinnit, Tom of Finland, solmut, nyörit... sininen, punainen ja puhtaanvalkoinen. 




Jos olisin innokas kertomaan elämyksistäni sen sijaan, että jään niitä vaalimaan ominani, niin johan olisin julkaissut monta tarinaa Helsingin teemalomasta Pienen Kesävieraamme kanssa. 
Lomareissumme teemana oli eläimet. Kävimme Korkeasaaressa ja Luonnontieteellisessä museossa muun touhuilun ohessa.
Lomailu lapsen kanssa on hauskaa, koska hänestä kaikki on elämyksellistä: junassa matkustaminen, metro, kaikki lapsille rakennetut kiipeily- ja temppuilutelineet, kirjakaupan pyyhekumit ja kynät, Normal-kaupan kauneusnaamiot, hotelliyöpyminen kaikkinensa, se että saa itse käydä valitsemassa syötävää aamiaisbuffetista ja saada kaksikin jäätelöä päivässä - kun loma on. 
Tiedättekö, että nykylasten soittolistoilla on kaikkea muuta kuin lastenlauluja. Meidän matkakumppanimme lauleskeli Erika Vikmanin biisejä, "tulee ruoskaa, tulee ruoskaa, ja kipu kiihottaa...".
Nykyään lapset myös jakavat auliisti ystävilleen kokemuksiaan kuvaviestein. Saisin ottaa oppia.

No nyt riitti itseruoskinta (tulee ruoskaa), tässähän minä nyt näitä kertoilen.
Ja kesäkin on vasta alussa. Luulin hetken aikaa, että ollaan heinäkuussa, koska tuntui ihan siltä, olinhan jo uskaltautunut heittämään talviturkinkin. Tiukasti aikataulutettua keski-ikäisen työssäkäyvän elämää viettävä poikamme totesi hajamielisyydestäni, että vain eläkeläinen voi erehtyä noin.   


Matkakumppanini ihailevat kaksi vuotta sitten
Haminaan ajautunutta ja siellä menehtynyttä,
hyvin konservoitua mursua, joka on esillä
Luonnontieteellisen museon aulassa.


Olen lukenut paljon hyviä kirjoja. Parhaillaan olen lukemassa Anne Enrightin romaania The Wren, The Wren.
Heti alussa on kappale, jossa kirjan minäkertoja pohtii maailman kokemista ja oman kokemisen jakamista. 

We don't walk down the same street as the person walking beside us. All we can do is tell the other person what we see. We can point at things and try to name them. If we do this well, our friend can look at the world in a new way. We can meet. 

Meitä ajaa toive siitä, että jos/kun osaamme kertoa oman näkemämme tarpeeksi hyvin, niin toinen alkaa nähdä kuten me ja tapahtuu kohtaamista.
Minusta tuntuu, että tämä on itselläni aika tärkeä motiivi kirjoittamiselle.
Nyt on yksi luettu kirja, josta toivoisin osaavani kirjoittaa niin, että muutkin kokisivat miten typerää tämän omaelämäkerran kirjoittajan juttuihin kohdistunut tutkinta ja tuomitseminen on. 



Matti Kuusela kirjoitti äskettäin eläkkeelle jäätyään muistelmateoksen Journalisti - Toisenlainen toimittaja, jossa hän kertoo vuosikymmenten aikana kirjoittamistaan kolmenlaisista jutuista, urheilujutuista, joita pitää tärkeimpinä, kulttuurijutuista ja mattijutuista.
Kirjassa näyttäytyy erittäin sydämellinen, lapsista ja eläimistä hellästi kirjoittava toimittaja, joka hullutteli Aamulehden kaunokirjallisissa, kaunokirjallisin maustein kirjoitetuissa mattijutuissaan tapaamalla kuolleita henkilöitä, matkustamalla Marsiin ja kuuntelemalla mitä autoilla on kerrottavaa matkustajistaan.
Lukijat rakastivat Matin tyyliä, mutta nykyajan ilmapiirissä ei kai kukaan saa olla "toisenlainen" ja kaiken pitää olla totta, myös irrralleen kokonaisuudesta poimittuna ja niillekin, jotka eivät tajua nyansseja. 
Kirjoitan tästä vielä erillisen jutun. Niin hyvin kuin osaan. En kai minä yksin voi pitää tämän kirjan julkaisun aiheuttamaa mölyä ja sen mölyn aikaansaamaa selvitystyötä absurdina näytelmänä? Onko takana kateus ansioitunutta, palkittua toimittajaa kohtaan?
HS:n jutussa 19.6. toimittaja Sara Harju kirjoittaa juttuja selvittäneen tutkija Maria Lassila-Merisalon todenneen, että ei se Kuusela varmaan tahallaan valehdellut jutuissaan. Miten lapsellista! Nipottajia mielistelevää ja Kuuselaa holhoavaa. 
Onko tuo nipottaminen ja toisten ruotuun paneminen keino sietää omaa epävarmuutta? Sitä tekevät kaiken lisäksi innokkaimmin he jotka sanovat olevansa suvaitsevaisia.  


Ne muut lukemani kirjat ja pari lausetta kustakin:



Paul Auster taitaa intensiteetin, josta hyvänä esimerkkinä pahuuden kuvaus Näkymätön (2010), suom. Erkki Jukarainen. Kolmen kertojan näkökulmat tuovat jännitettä, joka kesti tällä lukijalla kirjan alusta loppuun. 




Mökin kirjahyllystä löytämäni Vuokko Tolosen romaani Lastenhuone (1986) kertoo synnytyskokemuksesta unineen ja pelkoineen hurjasti ja kauniisti. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta onko näin hyvin?




Neuvostopartisaanien hyökkäyksen kokeneen Lainan, hänen särkyneen miehensä Antin ja lasten Martin, Eevan ja Maijan elämä tuo mieleeni omaa ja edesmenneiden sukulaisten elämää. Tommi Kinnunen kirjoittaa romaanissaan Kaarna ihmishahmoja, jotka tuntuvat suruna sydämessä.



11 kommenttia:

  1. Voi miten ihastuttavia kokemuksia sinulla on ollut. Erityisesti Helsingin reissu yhdessä lapsen kanssa ilahdutti ja kosketti. Itsekin olen kokenut samanlaisia tunteita lastenlapsiemme kanssa. Sitä ihmettelyn ja innostuksen määrää on kiva seurata. - Paljon olet ennättänyt lukemaan. Ainoa minun lukemani kirja on Kinnusen Kaarna. Hyvä kirja olikin. - Hyvää kesän jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, samoin sinulle, Anneli!

      Lasten kanssa saa nauraa, koska he näkevät maailmassa niin paljon hauskaa.
      Lisäksi eteen tulee paljon koomisia tilanteita.
      Myös ajan henki ja muutokset näkyvät lapsissa. Minä kuvasin Korkeasaaren karhua pulskaksi ja lapsukainen sanoi, että ei karhuakaan saa kuvata sillä sanalla, koska se on haukkumasana. No, talviunien aikana karhu laihtuu surkeaksi, mutta tämä oli jo kunnon nallen näköinen, pulska ja söpö. Lapsi ei hyväksynyt selitystä.

      Minä ehdin lukea, kun ei ole puutarhatöitä mitä nyt vähän mökillä ympäristöä siistin, aamuverryttelynä.

      Poista
  2. Kaipaan Kaakkois-Suomeen! Juttusi Kotka-osiossa on paljon sellaista, josta sain maistiaisia muutama vuosi sitten. Mutta enää en taida sinne asti tulla, varsinkaan auton myytyäni. Se tapahtunee syyskuun alussa.
    Upeita kokemuksia ja kirjoja näyttää piisaavan kesässäsi. Hyvää jatkoa kaikille kivoille toimille ja eri-ikäisten tapaamisille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaakkois-Suomi on kivaa, virkeää aluetta. Olin tänään mukana mielenilmauksessa Eduskuntatalon edessä Kouvolan yöpäivystyksen säilymisen puolesta. Tunsin oikein kotiseutuylpeyttä - tämähän on jo kolmas kotiseutuni, ja täällä olen asunut pisimpään.

      Lissu, lähde junareissulle. Poikki Suomen tullessa joutuu kyllä vaihtamaan junia ja valitsemaan ootteleeko asemalla tunninkin vai riskeeraa ja juoksee kierreportaita ylös alas, kun niitä junia ei ole aikataulutettu toisiinsa sopiviksi. Olen kokenut tuon juoksemisen ja sen jälkeen valinnut aina hitaamman matkanteon.

      Hyvää kesän jatkoa sinulle myös!

      Poista
  3. marjatta

    muuan klikkitoimittaja kirjoitti viime viikolla teemasta, jonka tueksi hän oli haastatellut ystäviään. en sano, etteivätkö kyseiset ystävät olisi aitoja, mutta mitä jos ne olivatkin valehaastateltavia? toimittajahan voi taikoa keksityn ystävän mielipiteet värikkyyden ja draaman lisäämiseksi.

    kuuselakin on fabuloinut, mutta hän on kirjassaan tunnustanut käyttävänsä tekstinosia, jotka ovat mielikuvituksen tuotetta.

    journalismissa on mahdollista kuvitella asioita, mutta onko lukijalle kerrottava, että nyt on kuviteltu? tunnustan että olen tässä erittäin puolueellinen ja asenteellinen. kuuselan tapa muokata todellisuutta ei ärsytä, klikkitoimittajan klikkijuttujen sisälle upotetut narratiivit ärsyttävät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne tarinat mitä tässä kirjassa on ja mitä sen ilmestymisen jälkeen käytettiin todistusaineistona valehtelusta ovat ihan selviä kaunokirjallisia fantasiaan kääntyviä tekstejä.
      Matkajuttukaan ei ole mikään perinteinen turisti-info tms vaan matka kirjoittajan mieleen.

      Kyllä tässä on haluttu kovasti mitätöidä Kuuselan työtä.
      On korostettu, ettei Matti Kuuselalla ole toimittajan koulutusta. Hän on opiskellut sosiologiaa, kasvatustiedettä ja kirjallisuutta, jossa keskittynyt erityisesti afrikkalaiseen romaaniin. Näiden opintojen vuoksi hän sai siirron urheilutoimituksesta kulttuuritoimitukseen.
      Tietääkseni toimittajaksi on tultu monenlaisella koulutustaustalla, joskus jopa lähes pystymetsästä työpaikkakoulutuksessa.

      Nyt ei tästä enempää, koska hämmästykseni on niin suuri, että kirjoitan seuraavaksi oman jutun Kuuselan tapauksesta ja hänen muistelmakirjastaan.
      Niitä tarkastuksen läpi käyneitä juttuja pääsisi kai taas lukemaan Aamulehden verkkosivuilta - selittelyin varustettuna. Joopa joo.

      Poista
    2. Unohdin kommentoida noista keksityistä ystävistä. On helppo sanoa, että kaikki ystävänikin ovat samaa mieltä. Jos ei ole kysynyt keneltäkään niin se on valehtelua.
      Jos toimittaja sen sijaan kirjoittaa tarinallisessa jutussaan, että istuimme risteyksessä liikennetta katsellen ja minä aloin kuunnella autoja, niin se on silkkaa fantasiaa, koska autot eivät puhu. Juttuja tutkineet ovat etsineet "sepitteitä" ja vakuuttelavat, ettei Kuusela tahallaan, halusi vain leikkiä lukijoiden kanssa - tottakai tahallaan, niinhän tarinoita kerrotaan!

      Päätin, että tästä eteenpäin kirjoitan yhdestä aiheesta kerrallaan. Moni ei jaksa lukea näitä rönsyilyjäni.

      Poista
  4. Kiitos kun "paljastit" Mursun olinpaikan, käymme tervehtimässä seuraavalla Helsingin reissulla 😀

    Anne Enrightin The Wren, The Wren luin viime talvena mutta en osannut siitä kirjoittaa mitään omaan blogiini, koska se on niin monitasoinen tarina. Se kirja pitäisi lukea vielä toisenkin kerran. Valitsit osuvan sitaatin siitä, tuollaisia helmiä siinä tarjoiltiin ja monet menivät ohi koska luin kirjan aivan liian nopeasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, siellä se köllöttelee ikään kuin sukeltamassa. Hyvin konservoitu, ja tuo taustakuva ja valot luovat myös tunnelmaa.

      Minulla Enrightin kirja jäi oottelemaan yöpöydälle, kun aloin lukea lehtiä ja kirjoittaa Kuuselan kirjasta. Luen sitä nyt uudelleen.

      Poista
  5. Kiitos teksteistäsi tututustuin niihin vasta nyt

    VastaaPoista