Jos ei virpominen ja AstraZeneca auta, niin mikä sitten?

Pieni pupuhahmo virpoi minut tänään tuoreeks terveeks ja huomenna saan piikin AstraZenecaa. 

Kuva: Ume

Kun olin saanut rokotusajan, tuli tunne, että lopulta jotain tapahtuu. Olin todella iloinen ja vapautunut. Aloin suunnitella pitkään odottamaani kyläilykierrosta Turkuun, Huittisiin ja Tuusulaan. On kauan siitä, kun olen tavannut vanhempien poikieni perheitä ja siskojani. Olimme päättäneet, että kun rokotus nro 1 on saatu ja odotettu pari viikkoa, että se alkaa vaikuttaa, niin sittenhän me uskallamme irtautua murmelielämästä jo vähäsen, tietenkin kaikin varotoimin ja yhtä kriisitietoisina kuin ennenkin. 

Mies oli jo koneella hotellitarjouksia katselemassa, kun tuli tieto suunnitelluista liikkumisrajoituksista. Ei auta kuin odottaa edelleen ja seurata, mitä tapahtuu. 
Myös Kymenlaaksossa siirryttiin pienen tauon jälkeen uudelleen leviämisvaiheeseen ja meitähän ympyröi todella korkeiden tartuntalukujen alueet.

Olemme tavanneet varoen nuorimman pojan perhettä. Lauantaina kävelimme jäätä pitkin saarimökille. Miehet kaatoivat puita, keräsimme yhdessä oksat juhannuskokkoa varten kasaksi, paistoimme makkaraa nuotiolla ja söimme eväitä mökin terassilla. Päivä ulkona antoi rusoposket ja hyvän mielen. 

Säät ovat olleet viime aikoina mitä upeimpia.
Olemme harrastaneet hankikävelyä ja jääkävelyä useammankin kerran eri paikoissa. Kouvolan Käyrälammella katselimme joutsenia ja nousimme rannalle tutkimaan  kuvauksellista autiotaloa.

Ketä tässä kauniissa talossa on asunut ja miksi se on jätetty rapistumaan? Mikä upea paikka talolle!

Palailen kertomaan, miltä tuntuu rokotuksen jälkeen.
Olisin halunnut Pfizer-Biontechin rokotteen, koska sitä on yleensä annettu ikäisilleni ja olen saanut myös sellaisen käsityksen, että se suojaisi paremmin muuntuneita viruksia vastaan, mutta paikallislehdessä kerrottiin, että maanantaina on AstraZeneca-päivä.
No, eiköhän nämä kaikki pitkän tarkastusprosessin läpi käyneet rokotteet ole suunnilleen yhtä hyviä. 

Olen lukenut Markku Toimelan ja Kaj Aallon mielenkiintoista tietoa sisältävän kirjan Salakahvilla Pohjois-Koreassa ja Anna Maria Mäen romaanin Äänenkantama, joka kertoo pienten lasten äidin uupumisesta ja omien rajojensa etsimisestä. Palaan näihin kuulostellessani oloani rokotuksen jälkeen. 

Mäen kirjan loppu on parhaita lukemiani. Päähenkilö on saanut krampin sääreensä kesken saunan jälkeisen uinnin. Hän huomaa olevansa kaukana rannasta keskellä järveä eikä uskalla lähteä uimaan takaisin. Onneksi lähellä on kivi, jolle hän pelastautuu. Tännekö hän jää loppuillaksi? Mies nauttii löylyistä pitkään eikä hoksaa tulla auttamaan. 
"Silloin hän tajusi. Hän voisi huutaa."

ti 30.3.

Palailen kertomaan, lupasin.
Eilen saamallani rokotteella oli melkoiset vaikutukset minuun, voin ainakin todeta, että elimistössäni tapahtui jotakin, ja jospa se jotakin toimisi suojana viruksen pahimpia tautimuotoja vastaan.
Illalla kuuden tunnin kuluttua rokotuksesta aloin vapista vilusta ja joka paikkaa juili. Mittasin kuumeen, päälle 38. Otin vahvan lääkkeen, jonka jälkeenkin mittasin vielä vähän vajaa 39 astetta. Tärisin torkkupeittojen alla. Mies kyseli, tuntuuko keuhkoissa ja seurasi huolestuneena tilaani. Hänelle ei tullut mitään jälkituntemuksia. Yhtäkkiä huomasin ilokseni, etten vapise enää, kuume laski yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. 

Nyt on olo hyvä, vain vähän raukea johtuen varmaan kuumepiikistä. Tuntuisi kauhealta ponnistukselta lähteä ulos kävelemään. Vietän siis päivän rokotustoipilaana.
Luin jostain, että rajummat oireet rokotuksesta voivat tulla esim. niille, jotka ovat jo sairastaneet koronan, jolloin ensimmäinen rokotus vastaisi vaikutuksiltaan tehosterokotusta, joka yleensä tuottaa enemmän jälkioireita. Ehkä keuhkokuumeeni runsas vuosi sitten kevättalvella oli koronakeuhkokuume, mitä olen aiemminkin epäillyt. Silloin testejä otettiin vain niiltä, jotka joutuivat sairaalaan. Tai sitten olen vain niin heikko eläjä.
Uskallanko ottaa tehosterokotteen juhannusviikolla?

ke 31.3.

Tervehdys! Rokotustoipilaanne täällä töllötti koko päivän Netflixin Shtisel-sarjaa, joka kertoo haredijuutalaisesta perheestä Jerusalemissa. Liikutuin kohdasta, jossa kotoaan karannut mies selittää syyksi, ettei ole koskaan saanut olla yksin ja ilman että suku ja yhteisö seuraa. Välillä venyttelin ja kävelin, etten vain saisi verisuonen tukoksia. Lämpö nousi vielä vähäsen, mutta laski heti kuumelääkkeellä.
Nyt olen terve. Lähdemme pääsiäisostoksille, sitten siivousta, jonka jälkeen olen ansainnut muutaman osan Shtiseliä.
Rokotukset on pelastuksemme. Vastaus eilisen merkintääni: tottakai uskallan!