Blogimurheita, jos ilojakin

Anneli Soramäki, Lexicon
Haminan Ruutikellarin näyttely, kesä 2020

Blogin pitäjällä on ollut täällä jo pari kuukautta murheenaan joku perkuleen trolli tai robotti, joka on syytänyt roskapostia yhden ja saman julkaisemani kirjoituksen kommenttiosastoon. Näitä "kommentteja" on tullut kymmenkunta päivässä, yöaikaan vähemmän - nukkuvatko algoritmitkin?  
Olen siis aloittanut blogissa käymiseni päivittäin poistamalla tätä roskaa. Ajattelin jo välillä ottaa kommentteihin ennakkotarkistuksen, mutta mitä hyötyä siitäkään olisi, joutuisin kuitenkin poistamaan näitä törkyjä sähköpostistani. Sitäpaitsi minusta on kivaa, että kommentit tulevat blogiin omia aikojaan ilman että kiertäisivät minun "sensuurini" kautta. 
Poistin pari tuntia sitten tuon pommituksen kohteeksi joutuneen kirjoitukseni ja siihen johtavat tagit, mutta en suinkaan hävittänyt mitään. Pidän kovasti kirjan kansikuvasta, jossa on yksityiskohta kauniista maalauksesta. Haluan käydä katselemassa sitä. Arvostan myös kommenttikeskusteluja, ei tulisi mieleenkään hävittää kommentteja. Kirjoitus on siis tallella, ja julkaisen sen kaikkinensa uudelleen juonimallani tavalla joskus tässä lähiaikoina. Uskon, että robottia voi hämätä toisin kuin ihmistä. 

Ilmoitan nyt tässä kaikkien kuullen sille algoritmille, että en todellakaan  tarvitse peniksen laajentimia tai bodaajien hormoneja. Minulla ei ole penistä ja olen tyytyväinen pieniin lihaksiini. Kiitos, riittää sitä sorttia!

Ennen Blogger-ohjelma siirsi automaattisesti törkyä roskapostiin, joskus vahingossa asiallisiakin kommentteja, mutta ei se haitannut, kun kävi vain tarkastamassa ja siirtämässä ne takaisin. Nykyinen paranneltu ohjelma ei näemmä toimi tältä osin. Harmi!  
Muutoin olen alkanut huomata uudessa ohjelmassa hyvääkin. Voi esim. nähdä blogissa käyntien historian koko blogiajalta. En ole varma, oliko tällaista grafiikkaa ennen, vai enkö vain käynyt koskaan katsomassa. Minulla näyttää ilokseni ja hämmästyksekseni kävijöiden määrä kasvaneen tasaisesti koko ajan. Piikit käyrässä johtuvat luultavasti jostain ajankohtaisesta aiheesta. Tuntematon sotilas -kirjoitukseni kuului  Suomi 100 -kirjoitussarjaan, jota mainostettiin eri kanavilla. Sillä oli toista tuhatta lukijaa julkaisupäivänä, mikä on paljon enemmän kuin minulla yleensä, ja se on edelleen myös luetuin kirjoitukseni. 
Mitä noista määristä! Tärkeintä minusta on, että vaihdetaan ajatuksia. 

Kirjablogeissa on näkynyt viime aikoina sellainen ilmiö, että siirrytään pois blogeista Instagramiin. Miksi? Voisiko joku selvittää, mikä siellä Instassa on paremmin kuin blogeissa. Jos se on niin, että tyylinä siellä on suositella kirjoja lyhyesti vinkaten ja keskustella emojeilla, niin se ei käy minulle. Pidän juuri päinvastaisesta, pitkistä kirjoituksista ja keskusteluista. Nautin siitä, että saan muotoilla ajatuksiani ajan kanssa ja kokea elämyksiä toisten kirjoituksia lukiessani.
Blogeista saa kyllä vinkkejä hyvistä kirjoista, mutta en käy sen vuoksi lukemassa kirjablogikirjoituksia. Olen aina löytänyt mieluista lukemista, jo ennen tietokoneita ja someaikaa. Silloin lehdissä oli hyviä kirjallisuusarvosteluita ja posti toi laatikkoon kustantamoiden houkuttelevia katalogeja. Kun luen yhden kirjan, se johtaa heti toisiin. Tulee halu lukea lisää samalta kirjailijalta tai samasta aiheesta muilta. 

Äsken kirjastoreissullani silmäilin hyllyä, johon asiakkaat voivat tuoda omia kirjojaan jakoon ja josta voi ottaa lukemista omakseen. Huomasin siinä tutun kirjan, Teuvo Saavalaisen romaanin Velipoika löi kerran. Se oli aivan pakko ottaa mukaan. Muistan, miten lumoutuneena luin 80-luvulla Saavalaisen kirjoja. Ja poika vaikenee oli Finlandia-ehdokkaanakin. Sitten aloin muistella ketä Saavalaisen tyyli tuo hurjuudessaan mieleeni ja päädyin kahteen kirjoittajakouluttajaan (sitä ja paljon muuta, molemmat) Taija Tuomiseen ja Torsti Lehtiseen, heidän omaan elämään pohjautuviin romaaneihinsa. Tuli halu lukea jotain näiltä kaikilta.
 
Viimeksi olen lukenut Kari Hotakaiselta kirjat Elämä ja muita juttuja, Tuntematon Kimi Räikkönen ja Huolimattomat, Yasmina Khadran romaanin Kabulin pääskyset ja Eero Huovisen muistelman Äitiä ikävä. Kirjastosta on lainassa keko kirjoja, joita ei selailun jälkeen teekään mieli lukea. Ehkä luen seuraavaksi jo aiemmin lukemani Ranya ElRamlyn kauniin kirjan Auringon asema. 

Tämmöistä kirjallista elämää täällä. Entä siellä? 

Pitäkää peukkuja, että häiritsijä-mikä-lie pysyisi poissa.   

Tilanne seuraavana aamuna:
Ihanaa, yöllä ei yhtään trollikommenttia! Syvä helpotuksen huokaus. 

Tytöt ja pojat muukalaisina maailmassa Sandun ja Khemirin kirjoissa

Olen lukenut melkolailla peräkkäin suomalaisen Cristina Sandun ja ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanit. Löysin näistä kirjoista niin paljon yhteistä, että tuntuu houkuttelevalta kirjoittaa niistä yhdessä samanlaisuuksia ja erilaisuuksia etsien.  

Cristina Sandun kirjassa Vesileikit (2019) kuljetaan kahdella tasolla. Kursiivilla kirjoitetuissa teksteissä ollaan jossain entisiä itäblokin maita muistuttavassa köyhässä suljetussa maassa, joka ei edes ole virallinen valtio, seuraamassa tupakkatehtaan tyttöjen päämäärätöntä kisailua joella ja myöhemmin valmistautumassa kuviouinnin kansainvälisiin kilpailuihin uimahallissa joen toisella puolen, koska vain sieltä voi saada passin ja osallistua kansainvälisiin kilpailuihin. Kun kyllästynyt valmentaja näkee tytöt surkeine muovikasseineen ja likaisine varpaankynsineen hänen on vaikea peittää halveksuntaansa, mutta kun he pääsevät näyttämään taitojaan, tämä tuntee verensä kohisevan ja elämän olevan taas mahdollisuuksia täysi.
Viimeinen kohtaus on kapakassa, jossa ukot hieman noloina seuraavat kaljakolpakot edessään kilpailuja, naisten juttuja, ja joutuvat toteamaan, että kotikylän tyttöjä ei kilpailussa näy. Jänistivät, arvelee joku. Karkasivat? 

Kuin poijut he ponnahtivat ylös, sukelsivat sitten kuin sorsat. Kuusi jalkaa nousi, näpäytti ilmaa, katosi. Seuraavaksi kaksitoista jalkaa nousi ja alkoi taipua, samaan tahtiin kiihtyen ja vettä pärskyttäen, kunnes ne lakkasivat olemasta jalkoja. Kun vartalot pyörähtivät kuperkeikkaan, takapuolet vilahtivat kuin sinisimpukat. Viisi käsiparia heitti yhden vartalon vaakasuorana ilmaan. He järjestäytyivät rinkiin, joka pyöri ensin hitaasti ja sitten nopeammin, voimaa kasvattaen. Niin tyttöjen silmäluomilla kuin hiuksilla oli paksu kerros hilettä, mikä sai heidät kipinöimään. Kajaalikyyneleet valuivat poskia pitkin ja punaiset huulet taipuivat vinoon. 

Toisella tasolla seurataan viittä nuorta naista Anitaa, Paulinaa, Sandraa, Bettyä ja Ninaa ensiaskeleissaan ulkomailla eri puolilla maailmaa ja lopuksi Lidiaa, joka palaa vuosien jälkeen ja on taas kotimaisemissaan nimeltään Lidia oltuaan vuosia joku muu. Hän esittää terävän kysymyksen lapsuudentuttuaan, vanhaa Lintukasvattajaa jymäyttäville naapurimaan aurinkopaneeliyrittäjille, jotka letkauttavat vastauksen kutsumalla häntä miss Amerikaksi. Hän on siis viettänyt pitkän ajan USA:ssa. Lidia katselee surullisena vanhentunutta miestä, maata ja sen rappiota. Lintukasvattaja ei ole kilpaillut kyyhkysillään enää vuosiin. Linnut, kuten muukin elollinen, ovat saaneet osansa maahan kylvetyistä myrkyistä, mutta vanha mies kutsuu kyyhkyjään silti kaunottariksi. Aurinko paistaa kuumasti ja kylän naiset tarjoilevat kirsikkapiirasta ja viiniä. 

Jonas Hassen Khemirin romaanissa Soitan veljilleni (2012) ollaan Tukholmassa. Päähenkilö, ulkomaalaistaustainen Amor kulkee pitkin kaupunkia vastaillen puhelinsoittoihin ja kuvitellen niitä. Seuraamme Amorin ajatuksia ja reittiä. Kieli on pelkistettyä proosaa, jossa on paljon nuorisokielistä dialogia. 
Soouu brroouu mikä meininki?
Veljet ovat sekä sukulaisia että kavereita, jotka pitävät toisistaan huolta. 

Soitan veljilleni ja sanon: Äsken sattui niin sairas juttu. Ootteko kuulleet? Mies. Auto. Kaksi räjähdystä. Keskellä kaupunkia.

Soitan veljilleni ja sanon: Ei, ketään ei ole otettu kiinni. Ei ole epäiltyjä. Ei vielä. Mutta tästä se alkaa. Valmistautukaa.  

Millaista on olla epäilty? Se on varomista, tosia ja kuviteltuja silmäyksiä, tarkkailtuna olemista, itsetarkkailua, vainoharhaa. Se on sitä, että miettii tarkkaan pukeutumisensa, kun lähtee ulos, eikä vahingossakaan lue metrossa vieraskielistä kirjaa. Se on sitä, että lopulta pitää kysyä veljiltä, onko varmaa, että ei ole se, jota jahdataan, koska itsestä tuntuu, että on. 

Astun kadulle.

Näköhavainto miehestä, kuuntelen.

Lähden kulkemaan metroasemalle. 

Kohde liikkuu länteen, kuuntelen. 

Otin esiin lompakkoni, vilautin matkakorttia ja painuin laiturille johtaviin liukuportaisiin. 

Kohde on matkalla alas laiturialueelle, toistan, kohde matkalla laiturialueelle, kuuntelen.

Istuin yhdelle laiturin penkeistä ja odotin.

Kohteella on mukanaan  reppu, kuuntelen. 

En katsellut uteliaana muita matkustajia, en kirjoitellut vihkoon, en ottanut kuvia puhelimellani.

Musta reppu, riittävän iso sisältääkseen...

Vainoharhaisten ajatusten keskellä tuoreen isän, lapsuudenkaveri Shavin, hösöttävä lapsiarjen höpsöys tuo kerrontaan mukavan arkitason. Amor ei edes halua kuunnella kaverinsa ääniviestejä, kun ne ovat aina sitä samaa. Banaania, duud. Tyttö söi tänään ekan kerran banaania! Voitko tajuta?
 
Elämä ympärillä jatkuu, mutta Amor on lopulta jännitystilansa ajamana siinä tilassa, että höpisee kyykyssä bussikatoksen takana kuolleelle Mummilleen.
Löytyykö apu veljistä?  

Oota siellä veli.

Mä tuun.

Mä oon matkalla.

Mä oon kohta siellä. 

Tyylillisesti Sandun ja Khemirin kirjat ovat aivan erilaisia. Sandun tyyli ei ole minimalistista kuten Khemirin, vaan laajemmin maalailevaa.
Molempien tekstit tuovat jotenkin mieleen rukouksen, mitä sanaa Sandu käyttääkin, kun kuvaa tyttöjen käsiä veden päällä heidän joella leikkiessään, vielä päämäärättömästi, vain leikkimisen ilosta.

Molemmat kirjailijat kuvaavat muukalaisuutta, ennakkoluuloja ja rasismia.
Eri maihin muuttaneet kuusi tyttöä, jotka eivät edes välttämättä ole kisojen yhteydessä loikanneet tytöt, kokevat itselleen nauramista ja väheksyntää. Aina ei ymmärretä, että ennen kielen sujuvaa tuottamista on kielen sujuva ymmärtäminen ja nyanssit on helppo havaita jopa elekielestä. Aina ei edes välitetä olla kohteliaita muualta tulleelle.
Sandun kirjassa näytetään myös lukijalle hänen ennakkoluulonsa. Yhden tytön työhönsä kohdistuvat pohdiskelut saavat lukijan yhdistämään ne aikuisviihdetoimintaan (itätytöt!), mutta onhan niitä pieniä huoneita hikisine lakanoineen muuallakin kuin bordelleissa. 

Molemmissa kirjoissa jää paljon rivien väliin. Arvostan sitä, että minua lukijana arvostetaan, luotetaan siihen, että täytän aukot, koska tiedän asioista ja osaan eläytyä. Luotetaan myös siihen, että luen tarkasti. 
Molemmissa kirjoissa on vain vähän päälle sata sivua, mutta ne tuntuvat paljon isommilta.
En tiedä ärsyttävämpää tyylivirhettä kuin se, että asiat sekä kuvataan että sen päälle vielä nimetään ja selitetään, ymmärrätkös nyt varmasti. 

Yhteiskuntien arvostelu on koko ajan yksityisten tapahtumien taustalla niin Sandulla kuin Khemirilläkin.
Mikään ei ole mustavalkoista. 
Vaikka Sandun tytöt kokevat kovia valmentajansa piiskauksessa, jossa jokainen väärään suuntaan sojottava varvas on epälojaaliuden merkki, he eivät kuitenkaan elättele mitään ruusuisia muistoja lapsuudestaan "vanhassa maassa". Se mitä he ovat menettäneet on lapsuuden viattomuus, mutta sen kaikki menettävät kaikkialla.
Myös Khemirin Amur muistelee kaiholla lapsuuden selvitymiskeinoja. Kun uimavahti kutsuu arabilasten uimaporukkaa pilkallisella nimellä, serkkutyttö Ahlem juoksee vauhtia ottaen ja tyrkkää tämän altaaseen.
... Ahlem oli ohjus ja uimavahti vihollisalus ja Ahlem oli tikankärki ja vahti häränsilmä ja serkku otti vauhtia ja vahti seisoi selin oikeaan suuntaan ja tyrkkäisy muutti vahdin räsynukeksi ja suu päästi lyhyen kirkaisun ja vahtimiehen tätimäinen kangasmyssy osui veteen vasta useita sekunteja omistajansa jälkeen ja me riemuitsimme ja Ahlem oli sankarimme... 
Kuten tästä sitaatista näkyy Khemiri ei kirjoita pelkästään proosarunoa muistuttavalla säetyylillä. Joukossa on myös muutaman sivun pituisia lähes välimerkittömiä tekstejä. Rytmi on harkittu. 

Kirjailijoissa yhteistä on se, että molemmat ovat saaneet esikoiskirjastaan lähtien hyvää kritiikkiä.
Jonas Hassen Khemiri on saanut useita palkintoja niin näytelmistään kuin romaaneistaan. Esikoisteos Ajatussulttaani (2003) on dramatisoitu näytelmäksi ja sen pohjalta on tehty myös menestynyt elokuva. 
Khemirillä on tunisialainen isä ja sitä kautta tietoa arabikulttuurista ja maahanmuuttajista.   

Cristina Sandu on Helsingistä kotoisin oleva, nykyään Englannissa asuva kirjailija. 
Hänen esikoisromaaninsa Valas nimeltä Goliat pääsi vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. 
Sandulla on romanialainen isä, mistä näen vaikutteita hänen molemmissa romaaneissaan. 

Olen lukenut Khemiriltä Ajatussulttaanin ja Isän säännöt. Haen tänään kirjastosta hänen August-palkitun romaaninsa Kaikki se mitä en muista. Kirja on ollut minulla  jo kerran lukupinossa, mutta jäänyt sillä kertaa lukematta.
Sandun esikoinenkin näyttää olevan kirjaston hyllyssä. Lainaan sen samalla.
Mitenkäs siellä, onko tullut luetuksi kirjoja näiltä kirjailijoilta? Suosittelen! 

Päivän paras I

Toissasyksyinen kuva,
nyt kesää riittää ja kultaisten lehtien sijaan
on vielä kesäkukkia

Ajattelin aina välillä julkaista Päivän paras! -otsikolla jonkin sinä päivänä lukemani/kuulemani hyvän lauseen tai pari. Lainaukseni voi olla kirjasta, lehdistä, tv- tai radio-ohjelmasta, henkilökohtaisesta keskustelusta tai ohimennen kuulemani ajatus, joka jäi vahvana mieleen. 

Matkin tässä, hieman muunnettuna Mummin matkassa -blogin Innaa, jolla on hyviä Aamunrepäisyjä (klik).
Mietin voisinko välillä kirjoittaa myös Päivän pahimman ... eei, pidän tämän positiivisena! 

Kas tässä blogihistoriani ensimmäinen Päivän paras:
Jokaisen pitäisi olla joskus sairas, ettei tarvitsisi koko ajan olla.
(Kari Hotakaisen romaanista Huolimattomat)

Hämmästelyä: mitä tapahtuu teatteri- ja elokuvamaailmassa?

Raimundo de Madrazo y Garreta:
Travesuras de la modelo. c.1885

Olen kirjoittanut muutaman kerran otsikolla Hämmästelyä ilmiöistä ja tapahtumista, jotka saivat ällistymään, säikähtämään, kauhistumaan tai huvittumaan ja joskus kaikkea tätä yhtä aikaa. 

Lisääntymään päin oleva taiteen vapauden rajoittaminen on kauhistuttanut minua jo jonkin aikaa, viimeksi kun luin Oscar-elokuville asetetuista vähemmistövaatimuksista ja heti muutaman päivän kuluttua lukiessani Kansallisteatterin näytelmän roolittamiseen kohdistuneesta kriittisestä somekampanjoinnista, jonka vuoksi näyttelijä vaihdetaan ja ensi-ilta siirtyy muutamalla viikolla. 

Kyseessä on Pedro Almodóvarin elokuvaan Kaikki äidistäni perustuva näytelmä. Elokuvassa seksityöläisenä työskentelevän transnaisen Agradon roolin esittää nainen. Kansallisteatteri oli valinnut Agradon rooliin miehen, ja nyt, ennen kuin yhtään esitystä on nähty, on noussut häly siitä, että roolissa pitäisi olla transnainen tai nainen. Siis ennen kuin on edes nähty, miten Janne Reinikainen toteuttaa roolin. 
Kaiken lisäksi Kansallistetterin näytelmä perustuu brittiläiseen käsikirjoitukseen, jossa ei ole transnaista vaan transvestiitti.
Erehtyikö ensimmäinen asiasta somessa ärhäköitynyt ja toiset seurasivat harkitsemattomasti perässä? Sellaista on tapahtunut ennenkin. Kannatetaan tai vastustetaan, kiivaillaan ottamatta asioista selvää. Onhan ne nyt ihan eri asioita, transihminen ja transvestiitti. 
Kun kyseessä on transvestiitti, niin mieshän on hyvä valinta, koska transvestiitit ovat naisten vaatteisiin pukeutuvia miehiä. Saman näytelmän transvestiitin roolin on tehnyt mies Englannissa ja Australiassa. Eikö Suomessa siis mies saa esittää edes miestä?
Sitäpaitsi eikö tärkeintä sentään ole roolisuoritus eikä näyttelijän sukupuolinen identiteetti tai seksuaalinen suuntautuminen! 

Minusta Kansallistetterin pääjohtajan Mika Myllyahon ei olisi pitänyt ryhtyä tässä mihinkään toimenpiteisiin, vaan esittää näytelmä suunnitellusti ja jättää somekohina omaan arvoonsa. Janne Reinikainen oli jopa valmistautunut rooliinsa kysymällä transvestiiteista Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksesta.  

Miesnäyttelijä voisi minun mielestäni sopia ihan hyvin esittämään myös transnaista (josta tässä näytelmässä ei siis ole kyse), jos näytelmässä pyritään realistisuuteen, koska vasta murrosiän jälkeen naiseksi korjatut miehet ovat yleensä useammin miehekkäitä kuin naisellisia. Jos taas kyseessä on muu tyylilaji kuin realismi, niin keskitytään muihin asioihin. Näköisyys voidaan kääntää jopa nurinpäin, karnevalistisesti; farssissa hento nainen voi esittää muskeliäijää ja könsikäs prinsessaa.
Leea Klemola esittää uskottavasti mieheksi syntynyttä, naiseksi korjattua Maaritia elokuvassa Kerron sinulle kaiken osittain juuri siksi, että hänessä on androgyynisyyttä ja maskuliinista karheutta. 

Jos kukaan ei saa esittää muuta kuin sukupuolisesti tasan tarkkaan itsensä kaltaista ihmistä, niin mitä rooleja sukupuoleltaan korjattu tai muu-termillä määritelty, tarkemmin määrittelemätön muunsukupuolinen, sitten saa totisena aikanamme esittää?
Paljonko näytelmissä on rooleja transihmisille, vai pitääkö niitä ryhtyä varta vasten kirjoittamaan?

Nyt tekee mieli sanoa, että järjen käyttö on sallittu. 
Eihän rooleja täytettäessä pitäisi edes kysyä ihmisten intiimiasioita, katsoa vain kuka näyttelee roolin parhaiten. 

Elokuva-alalta kuuluu myös kummia. 
Jos haluaa saada tulevaisuudessa elokuvan Oscar-ehdokkaaksi, pitää paitsi tarkistaa, että näytelmässä on tarpeeksi naisia (miehiä ei ole mainittu), niin myös että siinä on vammaisia ja sukupuolisuudeltaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan vähemmistöihin kuuluvia. Prosenttiosuus on tärkeä paitsi rooleissa niin myös näyttelijöissä ja koko tuotantoryhmässä avustajia myöten. 
Onko Oscar-elokuvissa siis hylätty taito joidenkin omituisten korrektiivisuussääntöjen alle? Ketkä niitä sääntöjä laativat? Onko Oscar-elokuvista tulossa vitsi? Onko taiteesta ylipäänsä tulossa vitsi, jonkinlainen karrikatyyri? Tästä keskustelimme Lukutaidon päivänä -kirjoitukseni kommenteissa, josta lainaan ystäväni Merin hyvän Junnu Vainio -sitaatin: 
"Alvar antenninsa latvaan veti näreen / kaikki filmit ajoissa hän taltioi / sillä aavisti tään ajanhengen äreen: / holhousyhteiskunta kaiken sensuroi."

On paljon elokuvia jotka haluaisin taltioida, kaiken varalta, esim. elokuvan Anna hyvän kiertää siltä varalta, että mieleenpainuvasti roolinsa esittäneen Kevin Spaceyn tilalle muutetaan digitaalisesti Brad Pitt (ellei häntä ole jo hylätty) tai jokin täysin rakennettu hahmo (kai sellaistakin jo voidaan tehdä!).
Myös tiettyjen ohjaajien hyvät elokuvat ovat vaarassa joutua roskakoppaan, koska  ohjaaja on persoonaltaan epäilyttävä, ollut ilkeä näyttelijöille tai tehnyt tuomittavia tekoja. 

Ääh, en jaksa enää...välistä tuntuu, että taiteen maailmassa tapahtuva on jotain dystopiaa, ei todellista. Yritän sitä selvittää sanoittamalla hämmennykseni.  
Mitä te blogini lukijat ajattelette? Onko mielestänne kaikki mallillaan esittävän taiteen ympärillä? 

Kävin viikonloppuna katsomassa uuden suomalaisen Metsäjätti-elokuvan. Ohjaaja Ville Jankeri ei ole ehkä huomannut kysellä elokuvaa tehdessään, onko elokuvassa ja tuotantoryhmässä Oscar-elokuvaan vaadittavia vähemmistöprosentteja. Kohta ne voivat olla kaikilta elokuvilta vaadittuja. 

Kiitos Ville Jankeri ja näyttelijöistä erityisesti Jussi Vatanen ja Hannes Suominen! 

Kirjoitukseni alussa on kuva Málagan Carmen Thyssen museossa ostamastani postikortista. Maalauksen nimi on suomeksi 'Mallin kepponen'. Se tuntui jotenkin sopivan tähän. 

Lisäys :
Pari tuntia sen jälkeen, kun olin julkaissut tämän, uutisoitiin, että Kansallisteatteri esittää näytelmän, kuten oli alun alkaen suunniteltu. Hyvä!

Ydinajatuksia

Olen lukenut, paljon. En ole kirjoittanut lukemastani. Ratkaisu: ei pitkästi, vaan ydinajatus, se päällimmäisin ja tärkein, mitä minulle kirjasta jäi.

I was a novelist, I wrote novels, and if I used something from my own life, it had to be camouflaged, a part of the fiction. To renounce this was not among the possibilities open to me as a writer. For then it would no longer be literature. 

(Olin romaanikirjailija, kirjoitin romaaneja, ja jos käytin jotain materiaalia omasta elämästäni se piti naamioida osaksi fiktiota. Tästä kieltäytyminen ei ollut minulle kirjailijana mahdollista, koska silloin kirjoittamani ei enää olisi kirjallisuutta.)

Näin kirjailijat ovat aina tehneet. Onko Karl Ove Knausgårdin kirjoista vauhtinsa saanut autofiktio-termi turha?
Muistan kun hänen kirjojensa julkaisun jälkeen ihmeteltiin, miten voi olla, että mies muistaa kaikki keskustelut ja eihän se kaikki voi olla totta. Itse hän sanoi, että muutti ja yhdisteli, mutta silti takerruttiin tuohon onko se totta -äimistelyyn. Saipa hän syytöksiä "kirjallisesta pedofiliastakin", koska päähenkilö koki rakkaussuhteen nuoreen tyttöön. Omituinen syytös. 

Knausgårdin tyylissä on niin paljon läsnäolon tuntua, että se tuntuu joltain aivan uudelta. Juuri tämä läsnäolevuus sai ihmiset ymmälleen sen suhteen, mikä on totta.

Sana inadvertent tarkoittaa tahatonta ja suunnittelematonta. Knausgård haluaa esseessään sanoa, että sen jälkeen kun oma tyyli on löytynyt kirjoittaminen soljuu kuin itsestään. Näin hänelle kävi monien vuosien etsimisen jälkeen. 
Kirja on syntynyt Why I Write -luentosarjaan valmistellun luennon pohjalta. 
 

Tauon jälkeen Elina oli valmis aloittamaan toisen näytöksen lukemisen, mutta näyttelijät halusivatkin keskustella tekstistä. 

- Entä jos keskustellaan sitten, kun ollaan luettu koko näytelmä? Elina ehdotti varovaisesti.

Lotta näytti paheksuvalta ja järkyttyneeltä.

- Me ollaan hei ensemble, eikä me kaivata mitään natsiohjaajaa. Meillä on sellainen periaate, että voidaan aina vapaasti keskustella ja analysoida. Jos joku haluaa milloin tahansa keskeyttää tilanteen ja puhua, kaikkien on suostuttava siihen. 

Elina Kilkku tuo kirjassaan esiin aloittelevan ohjaajan kipupisteitä. Päähenkilö kokee, että näyttelijät eivät kunnioita häntä, eivätkä toisiaan, vaan jokainen yrittää viedä läpi omaa näkemystään. Hyvin tärkeäksi nousee kysymys, kuka keittää porukalle kahvin. Elämä käy mahdottomaksi myös avioliitossa ja uusperheen äitinä. Mies on menestyvämpi ja hänen työnsä menevät aina vaimon töiden edelle, kunnes ajan henki lyttää hänen ohjauksensa toksisena miespullisteluna. Sitä ennen pariskunta on jo päätynyt eroon, koska heillä on samalla alalla työskentelyn vuoksi kilpailua ja koska mies kaipaa perinteisempää vaimoa. Elina ei lannistu, vaan perustaa luottonaistensa kanssa Taiteilijoiden Turvatiimi -nimisen terapiaryhmän ja on onnellisempi kuin koskaan. 

Jotkut kohdat ovat alleviivaavia, esim. se että Elinan mies sanoo haluavansa olla kuten Picasso ja muut miespuoliset työlleen kaikkensa antaneet nerot, jotka vähät välittivät kotiasioista. Lukija oli sen jo oivaltanut! Ydinajatus on riemastuttava: tartu hetkeen, seuraa kärppänä aikaasi ja menestyt! Onhan tuo konsulttityökin niin tätä aikaa. 

Memento mori on Tiitu Takalon omaan kokemukseen perustuva sarjakuvakirja. Se kertoo, millaista on kokea aivoverenvuoto ja toipua siitä. 

Aivoleikkauksista toipuminen on hidasta. Useimmiten toimintakyky ei palaa vuodessa. Kyse ei ole masennuksesta, vaan erityisestä tilasta, jossa haluaisi tehdä asioita kuten ennenkin, mutta ei pysty.  Intoa ja elämänhalua olisi, mutta ei jaksamista. 

Ydinajatus on viimeisessä ruudussa. Toisinkin olisi voinut käydä. 

Viime aikoina olen lukenut Kari Hotakaiselta yhtä sun toista, runojakin, ja päätynyt siihen, että hänellä on kaikessa tuotannossaan sama teema, ydinajatus: IHMISEN OSA. Se on myös yhden hänen romaaninsa nimi. Sanapari sekä tulee vastaan hänen teksteissään sellaisenaan että on ymmärrettävissä Hotakaisen luomien henkilöhahmojen harhailuissa. 

Lukutaidon päivänä 8.9.2020

Kansainvälistä lukutaidon päivää on vietetty 60-luvulta asti. Tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, että pallollamme ei vieläkään kaikilla ole mahdollisuutta koulunkäyntiin ja lukemaan oppimiseen. Onhan kuudessakymmenessä vuodessa menty paljon eteenpäin, mutta yhä on parannettavaa. 

Meillä länsimaissa tilanne on niin hyvä, että voimme kiinnittää huomiota sellaisiin finesseihin kuin luetun ymmärtäminen ja medialukutaito. Pitää osata lukea tekstejä allegorioista asiakirjoihin ja oppia erottamaan QAnonien sepustukset faktaperäisistä tiedeartikkeleista. 

Meillä ollaan myös huolissaan lapsista, varsinkin poikalapsista, jotka eivät löydä kaunokirjallisuuden ääreen. Joskus ajattelen, onko tuo huoli sittenkin ylimitoitettu. Kamelin voi viedä lähteelle, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan. Joillekin teini-ikäisille sopisi tyrkyttämisen sijaan ehkä kieltäminen paremmin, eikä kaikkien ihmisten tarvitse harrastaa kaunokirjallisuutta. 

Luin juuri äskettäin tästä aiheesta mainion kolumnin Kari Hotakaiselta nimeltään Jeppe lumilautailee, setä kirjoittaa. Tämä kirjoitus on kokoelmassa Elämä ja muita juttuja vuodelta 2001 ja on julkaistu luultavasti sitä ennen Helsingin Sanomissa.
Kas näin, humoristi Hotakainen: 
Mutta miten nuori jaksaa, jos hän ei lue suomalaista kirjallisuutta? Mistä minä sen tiedän. Mutta sen tiedän, että itse hänen on löydettävä tekemisensä, minä en siitä huolta kanna. Itse aloin lukea 17-vuotiaana. Se mitä tein sitä ennen, ei kuulunut muille. Ja luulenpa, että tuohon aikaan Hannu Salamalla oli parempaakin tekemistä kuin pohtia sitä, miksi Hotakaisen liehuletti ei lue näkemystäni suomalaisen kommunismin tilasta.

Hotakainen jatkaa, että elävä kirjallisuus on kohderyhmätöntä ja kuolleen ryhmä- eli hoivakirjallisuuden vastakohta.
Voisin tietysti rampata kouluissa tukistamassa nuoria heidän vääristä videotottumuksistaan ja mainostamassa lumilautailevalle Jepelle uusinta kirjaani. Miltähän se näyttäisi? Saksalaisen hevibändin suttuiselta rock-videolta. 

No sitten tämän kirjoitukseni omakohtaiseen osuuteen. 
Olen johdatellut kameleita lähteen ääreen, oppilaitani ja tietenkin omia lapsia ja lapsenlapsukaisia. Toiset ovat ryhtyneet juomaan ahnaasti, toiset kääntäneet päänsä pois, koska muut lähteet ovat kiinnostaneet enemmän. 

Varsinkin pojissa on nykyään niitä, joita ensin kiinnostaa pelit ja pelimaailman kautta paksut tarukirjat. Vaikka ei olisi ollut niin kiinnostunut Pekka Töpöhännästä saattaa myöhemmin kiinnostua Soturikissoista. 

Mökillä on kiva lukea. Mummi lukee ensin kirjan pari kolme kertaa. Sitten Pienen Kirjallisuudenharrastajan on aika lukea sama tarina pehmoleluille. Hän järjestää lukuhetkeensä jännitysefektejä, mutta liian pelottavaa ei saa olla.
Pekka Töpöhännässä on paljon mietittävää. Siksi kirja onkin luettava yhä uudelleen. Miksi Monni on niin ilkeä? Mitä se tarkoittaa, kun Mummi sanoo, että Monnilla pilkka sattui omaan nilkkaan ja joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankee?  

Linkki hyvään kirjoitukseen, jossa muistutetaan selkokielisten kirjojen tarpeellisuudesta: 
Tuijata, Kulttuuripohdintoja

#TOBEREAD - Näitä haluan lukea

Anita Jeramin lastenkirjan kannesta

Aina kun olen ollut vähänkään negatiivinen haluan äkkiä kirjoittaa jotain uutta sitä peittämään. Siispä nyt edellisen kirjoitukseni lista toisin päin.


1. Klassikko, jonka aiot lukea

No, niitä venäläisiä klassikoita, kun edellisen kirjoitukseni kommenteissa sain niin paljon suosituksia. 


2. Kirja, jonka arvot koet itsellesi läheisiksi

Kaikki sellaiset romaanit ja muu kirjallisuus, joissa ollaan pienten ja sorrettujen puolella jyrääviä järjestelmiä tai järjestelmättömyyttä vastassa.


3. Sopivan pituinen kirja

Jotkut pienoisromaanit ovat oikeita helmiä, esim. Aki Ollikaisen Nälkävuosi, jolla aloitin blogikirjoittamiseni vuonna 2013 (klik). Minäkin osasin muuten silloin kirjoittaa lyhyesti. 

Jos kirja tuntuu pitkitetyltä, niin se on liian pitkä. Yleensä semmoinen 200 - 300 sivua riittää. 


4. Kirja sellaisesta genrestä, jota tykkäät lukea

- Psykologiset romaanit kiinnostavat, esim. Janet Framen mielen sairastumista kuvaavat kirjat ja Karin Fossumin rikosromaanit.
- Yhteiskunnalliset romaanit: J.M. Coetzee, Toni Morrison,  John Steinbeck, Heidi Köngäs jne.
- Hyvät selkeät tietokirjat, mutta vain sellaiset, joissa on lähdeluettelo ja oikeaa tietoa, ei mitään hyvän elämän oppaita.
- Runot ajoittain. Olli-Pekka Tennilän teokset Yksinkeltainen on kaksikeltaista ja Ontto harmaa pysähdyttävät omintakeisuudellaan ja yksinkertaisella totuudellaan. 
- Elämäkerralliset teokset. Janet Framen kaikki teokset pohjautuvat omaan elämään ja ovat silti kaunokirjallisuutta. Karl Ove Knausgårdin oman elämän teoksissa on kiinnostava sävy, ikään kuin kohteena olisi kuitenkin joku muu kuin kirjoittaja itse. Mielenkiintoisen omaelämäkerran rakentaminen vaatii kirjoittajaltaan tyyliä ja itsekritiikkiä. 
- Lastenkirjat, joita olen lukenut kahdessa jaksossa, ensin omille ja sitten lapsenlapsille. Itselläni ei ollut paljon kirjoja lapsena, joten nautin täysillä tästäkin genrestä nyt aikuisena ja olen aina valmis lukemaan, kun lapsi pyytää. Nuortenkirjojakin olen lukenut, ei niitä välillä edes erota aikuisten kirjoista.
- Edellisessä kirjoituksessani, jossa piti kirjoittaa mitä ei halua lukea unohdin kliseitä vilisevät, pateettiset mietelausekirjat. Hyvät aforismikirjat sen sijaan kelpaavat minulle, esim. monet Olli-Pekka Tennilän runot ovat myös aforismeja. 


5. Suosittu kirja, josta olet kiinnostunut

Tommi Kinnusen uusin, Ei kertonut katuvansa, kiinnostaa minua, vaikka Hesarin arvio olikin niin ärsyttävä kaikessa asenteellisuudessaan. 


6. Kirja, jonka aiot lukea loppuun asti (vaikka se olisi kertaalleen jäänyt kesken)

Jay to Bee, Janet Framen kirjeenvaihtoa Bill Brownin kanssa ja Juha Seppälän novellikirja Oikku ja vapaus ovat jääneet puolitiehen. Jätän ne nyt tähän  työtasolleni, joka ulottuu seinästä seinään, entinen ompelijan leikkauspöytä. Siinä on "vähän" muutakin. 


7. Kirja, jonka toivoisit jo lukeneesi

En osaa vastata tähän mitään. Nykyään on niin paljon lukemista, että ei ole ollenkaan tuskaista odottaa, ja edessähän se on syömätön pala. 

(Osa näistä haastekohdista on aika typeriä, mitä tähänkin nyt voisi vastata!
Olen myös aivan varma, että kun olen julkaissut tämän kirjoitukseni, niin mieleeni tulee paljon parempia kirjaesimerkkejä kuin mitä nyt juolahtaa mieleen.)


8. Kirja, joka on ollut lukulistallasi/hyllyssäsi vuosia, ja jonka aiot pian lukea

Peter Brownin ja Steven Gainesin Beatles kirja , The Love You Make, An Insider's Story of The Beatles, jonka ostin joitain vuosia sitten antikvariaatista. Kansi veti puoleensa, koska siinä John, Paul, Ringo ja George seisovat ruusujen keskellä puutarhassa. En tiedä, miksi tämä kirja on jäänyt minulla lukematta. Tykkään lukea englanninkielisiä kirjoja alkukielellä ja  huomasin jo selatessa, että kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu. Tämäkin jää työtasolle. 

Tämä tehtävä oli jotenkin helpompi ja hauskempi tehdä kuin edellinen, mitä en lue -selvitys, mikä kertoo siitä, että positiivisuus on ihmiselle luontaisempaa kuin negatiivisuus, eikö vain? 

No tämä menee jo överiksi... ehkä kuitenkin mieluummin hyväilen ihmistä kuin kirjaa.   

Hyvää syksyistä (luku)viikonloppua!

#NOTTOBEREAD - En kyllä lue!

Reuna Kustantamo ja kirjakauppa Oy:n muki

Kun huomasin toisten blogeissa hauskan #NOTTOBEREAD- haasteen, jossa kerrotaan, mitä ei missään nimessä lukisi, niin ajattelin heti, että minun jos kenen pitää tehdä tämä, koska olen mennyt tuolla sivutekstissä mainostamaan olevani kaikkiruokainen lukija. No, katsotaan pitääkö tämä käsitys itsestäni paikkansa.  

1. Klassikko, jota et usko lukevasi

En usko, että luen koskaan paksuja venäläisiä klassikoita. Pitäisi, yleissivistyksen vuoksi, mutta en jaksa. Olen nähnyt paljon näiden kirjojen pohjalta käsikirjoitettua teatteria ja elokuvia.  

2. Kirja, joka ei sovi yhteen arvojesi kanssa

Joku äärioikeistoarvoja julistava romaani tai tietoteos voisi olla tällainen. En pidä mistään kirjoista, joissa kirjalliset arvot jäävät paasaamisen taakse, olkoon ne arvot mitä tahansa. Saatan silti lukea mitä vain nähdäkseni, mitä on meneillään. 

3. Liian pitkä kirja

Minulla on ollut kauan hyllyssä Hillary Rodham Clintonin vuonna 2003 julkaistu Living History, jossa hän kirjoittaa vuosistaan Valkoisessa talossa. Kirja on yli 800 sivua. Missä on kustannustoimittaja, joka olisi vaatinut tiivistämään? Jo omistuskirjoitus on erittäin vuolassanainen. Nostin tämän kirjan pöydälle tätä kirjoitustani varten. Mieheni katsoi kansikuvaa ja kysyi:"Kuka tuo on?" Kannessa on joku nukkemainen kaunotar, jolla on etäisesti Clintonin piirteitä, kuvanmuokkaus mennyt överiksi. 

4. Kirja sellaisesta genrestä, jota et yleensä tykkää lukea

Elämäntaito-oppaat mukahelppoine nikseineen! Kun teet näin, niin naps masennus hoituu, ja kun noudatat tämmöistä avokado-kurkku-dieettiä, niin tulet huippumallimaisen solakaksi.  Erityisen vahingollisia ovat minusta sellaiset kirjat, jotka jakavat ihmisiä luonteenpiirteiden ja muiden ominaisuuksien mukaan ja käskevät poistaa elämästään muunlaiset - potaskaa!

Tällä hetkellä sieppaa sellainen trendi, että kaikki väännetään omaelämäkerralliseksi. Jos kirjoitat romaaninn raiskatuksi tulemisesta, niin pitää tunnustaa, että olet itse kokenut sen, mistä kirjoitat, muutoin sinut hylätään. Kun "tunnustat" ja "avaudut", niin kirjasi ylistetään maasta taivaaseen ja saat osaksesi ymmärrystä ja empatiaa. Jos kirjoitat muista ihmisistä, niin on parasta esipuheessa  pyytää tuhannesti anteeksi mahdollista omimista ja epäillä kykyjäsi.
Mistä tällainen sensaation nälkä on lukijoihin tullut? Somestako? Tosi-tv:stä, niin sanotusta?
Kirjailija eläytyy, vaikka päähenkilönä olisi kivi tai avaruusolio, se kuuluu ammattiiin, ja kun lukee enemmän samalta kirjailijalta löytää hänen kirjoistaan häntä itseään, mikä on paljon palkitsevampaa kuin nuo nyhdetyt vakuutukset, juu itsestäni kirjoitin.  

Ei se ole genrestä kiinni vaan laadusta pikemminkin, pidänkö kirjasta. En osaa sanoa, mihin genreen kuuluvia kirjoja en tykkäisi lukea. En ole esimerkiksi lukenut kovin paljon fantasiagenreen kuuluvia kirjoja, mutta ne, mitä olen lukenut ovat olleet todella hyviä. 

5. Suosittu kirja, josta et ole kiinnostunut

Hmm, olen monesti blogiaikanani pettynyt sellaisiin, joilla on ollut valtava mainoskampanja, mm. ne kahden ruotsalaismiehen kirjoittamat Varistyttö-kirjat, joita kehuttiin ilmestyessään ajan hermolla oleviksi. Ne ovat täynnä kaikkea tuoreinta sensaatiota seksiperversioista monipersoonailmiöön, joka kuvataan erittäin yliampuvasti, myyvää roskaa siis. Jokainen Karin Fossumin dekkari on näitä parempi.
Mikähän tällä hetkellä olisi tällainen mainoskampanjalla hehkutettu, mutta tyhjäsisältöinen? En tiedä etukäteen, pitää tutustua, sitten tiedän. 

6. Kirja, jota et lukenut, tai et tule lukemaan loppuun 

Raamattu ja Koraani. Ei kai niitä kumpaakaan ole tarkoitettukaan luettavaksi järjestyksessä alusta loppuun, tai siis Koraanin kyseessä ollen lopusta alkuun. Koraani on kompaktimpi, mutta Raamatussa on kaikkea, varsinkin Vanhassa Testamentissa, vanhoja pitkästyttäviä sukulistoja ym. , ja joukossa mitä kauneimpia osia kuten Laulujen laulu eli Rakkauden korkea veisu ja Sananlaskujen kirja. 

Kirja, jota en lukenut loppuun? Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat jäi kesken , koska sillä oli niin pitkäveteinen alku. Puhdistus sai odottamaan jotain yhtä mukaansatempaavaa, petyin. 

7. Kirja, jonka toivoisit jättäneesi lukematta

Kaikki mitä olen lukenut on antanut jotain ajateltavaa. Joskus pelkästään saanut ihmettelemään, että ohho, julkaistaanko näinkin huonoa.  Jotkut kirjat ovat järisyttäneet tunteitani, järkyttäneet jopa, mutta en pelkää kirjan vaikutusta minuun. Elokuvia katsoessani peitän silmäni kidutuskohtauksissa, joita minusta ei olisi tarpeen näyttää niin tarkkaan yleensäkään.  
En siis kadu mitään lukemisiani. 

8. Kirja, joka on ollut lukuhyllylläsi/listallasi vuosia, mutta jota et ole vieläkään lukenut

Näitä on paljon.
Olen usein joulun alla ajatellut lukevani Oscar Hijueloksen romaanin Vanhan herran joulu, mutta aina on ollut muuta luettavaa. Muita lukemattomia on mm. Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin taru. Homeroksen Ilias ja Odysseia ja Topeliuksen Maammekirja. Ehkä joskus, kun ei ole muuta luettavaa... sellaista tilannetta tuskin tulee.

Olenko siis kaikkiruokainen lukija? Aikalailla. Jos ei kaikki- niin ainakin sekaruokainen ja mieluummin herkkua kuin mättöä.   

Tässä on luvun alla Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu. Muita tämän hetken suosikkeja minun ja pienen kirjallisuudenharrastajan yhteisissä tuokioissa on Gösta Knutssonin Pekka Töpöhännät. Nämä kuuluvat #TOBEREAD eli Näitä luen -otsikon alle, mutta siitä toisella kertaa sitten... Näitä oli kiva miettiä, juuri näin päin, jospa toisinkin päin.