Olen lukenut melkolailla peräkkäin suomalaisen Cristina Sandun ja ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanit. Löysin näistä kirjoista niin paljon yhteistä, että tuntuu houkuttelevalta kirjoittaa niistä yhdessä samanlaisuuksia ja erilaisuuksia etsien.
Cristina Sandun kirjassa Vesileikit (2019) kuljetaan kahdella tasolla. Kursiivilla kirjoitetuissa teksteissä ollaan jossain entisiä itäblokin maita muistuttavassa köyhässä suljetussa maassa, joka ei edes ole virallinen valtio, seuraamassa tupakkatehtaan tyttöjen päämäärätöntä kisailua joella ja myöhemmin valmistautumassa kuviouinnin kansainvälisiin kilpailuihin uimahallissa joen toisella puolen, koska vain sieltä voi saada passin ja osallistua kansainvälisiin kilpailuihin. Kun kyllästynyt valmentaja näkee tytöt surkeine muovikasseineen ja likaisine varpaankynsineen hänen on vaikea peittää halveksuntaansa, mutta kun he pääsevät näyttämään taitojaan, tämä tuntee verensä kohisevan ja elämän olevan taas mahdollisuuksia täysi.
Viimeinen kohtaus on kapakassa, jossa ukot hieman noloina seuraavat kaljakolpakot edessään kilpailuja, naisten juttuja, ja joutuvat toteamaan, että kotikylän tyttöjä ei kilpailussa näy. Jänistivät, arvelee joku. Karkasivat?
Kuin poijut he ponnahtivat ylös, sukelsivat sitten kuin sorsat. Kuusi jalkaa nousi, näpäytti ilmaa, katosi. Seuraavaksi kaksitoista jalkaa nousi ja alkoi taipua, samaan tahtiin kiihtyen ja vettä pärskyttäen, kunnes ne lakkasivat olemasta jalkoja. Kun vartalot pyörähtivät kuperkeikkaan, takapuolet vilahtivat kuin sinisimpukat. Viisi käsiparia heitti yhden vartalon vaakasuorana ilmaan. He järjestäytyivät rinkiin, joka pyöri ensin hitaasti ja sitten nopeammin, voimaa kasvattaen. Niin tyttöjen silmäluomilla kuin hiuksilla oli paksu kerros hilettä, mikä sai heidät kipinöimään. Kajaalikyyneleet valuivat poskia pitkin ja punaiset huulet taipuivat vinoon.
Toisella tasolla seurataan viittä nuorta naista Anitaa, Paulinaa, Sandraa, Bettyä ja Ninaa ensiaskeleissaan ulkomailla eri puolilla maailmaa ja lopuksi Lidiaa, joka palaa vuosien jälkeen ja on taas kotimaisemissaan nimeltään Lidia oltuaan vuosia joku muu. Hän esittää terävän kysymyksen lapsuudentuttuaan, vanhaa Lintukasvattajaa jymäyttäville naapurimaan aurinkopaneeliyrittäjille, jotka letkauttavat vastauksen kutsumalla häntä miss Amerikaksi. Hän on siis viettänyt pitkän ajan USA:ssa. Lidia katselee surullisena vanhentunutta miestä, maata ja sen rappiota. Lintukasvattaja ei ole kilpaillut kyyhkysillään enää vuosiin. Linnut, kuten muukin elollinen, ovat saaneet osansa maahan kylvetyistä myrkyistä, mutta vanha mies kutsuu kyyhkyjään silti kaunottariksi. Aurinko paistaa kuumasti ja kylän naiset tarjoilevat kirsikkapiirasta ja viiniä.
Jonas Hassen Khemirin romaanissa Soitan veljilleni (2012) ollaan Tukholmassa. Päähenkilö, ulkomaalaistaustainen Amor kulkee pitkin kaupunkia vastaillen puhelinsoittoihin ja kuvitellen niitä. Seuraamme Amorin ajatuksia ja reittiä. Kieli on pelkistettyä proosaa, jossa on paljon nuorisokielistä dialogia.
Soouu brroouu mikä meininki?
Veljet ovat sekä sukulaisia että kavereita, jotka pitävät toisistaan huolta.
Soitan veljilleni ja sanon: Äsken sattui niin sairas juttu. Ootteko kuulleet? Mies. Auto. Kaksi räjähdystä. Keskellä kaupunkia.
Soitan veljilleni ja sanon: Ei, ketään ei ole otettu kiinni. Ei ole epäiltyjä. Ei vielä. Mutta tästä se alkaa. Valmistautukaa.
Millaista on olla epäilty? Se on varomista, tosia ja kuviteltuja silmäyksiä, tarkkailtuna olemista, itsetarkkailua, vainoharhaa. Se on sitä, että miettii tarkkaan pukeutumisensa, kun lähtee ulos, eikä vahingossakaan lue metrossa vieraskielistä kirjaa. Se on sitä, että lopulta pitää kysyä veljiltä, onko varmaa, että ei ole se, jota jahdataan, koska itsestä tuntuu, että on.
Astun kadulle.
Näköhavainto miehestä, kuuntelen.
Lähden kulkemaan metroasemalle.
Kohde liikkuu länteen, kuuntelen.
Otin esiin lompakkoni, vilautin matkakorttia ja painuin laiturille johtaviin liukuportaisiin.
Kohde on matkalla alas laiturialueelle, toistan, kohde matkalla laiturialueelle, kuuntelen.
Istuin yhdelle laiturin penkeistä ja odotin.
Kohteella on mukanaan reppu, kuuntelen.
En katsellut uteliaana muita matkustajia, en kirjoitellut vihkoon, en ottanut kuvia puhelimellani.
Musta reppu, riittävän iso sisältääkseen...
Vainoharhaisten ajatusten keskellä tuoreen isän, lapsuudenkaveri Shavin, hösöttävä lapsiarjen höpsöys tuo kerrontaan mukavan arkitason. Amor ei edes halua kuunnella kaverinsa ääniviestejä, kun ne ovat aina sitä samaa. Banaania, duud. Tyttö söi tänään ekan kerran banaania! Voitko tajuta?
Elämä ympärillä jatkuu, mutta Amor on lopulta jännitystilansa ajamana siinä tilassa, että höpisee kyykyssä bussikatoksen takana kuolleelle Mummilleen.
Löytyykö apu veljistä?
Oota siellä veli.
Mä tuun.
Mä oon matkalla.
Mä oon kohta siellä.
Tyylillisesti Sandun ja Khemirin kirjat ovat aivan erilaisia. Sandun tyyli ei ole minimalistista kuten Khemirin, vaan laajemmin maalailevaa.
Molempien tekstit tuovat jotenkin mieleen rukouksen, mitä sanaa Sandu käyttääkin, kun kuvaa tyttöjen käsiä veden päällä heidän joella leikkiessään, vielä päämäärättömästi, vain leikkimisen ilosta.
Molemmat kirjailijat kuvaavat muukalaisuutta, ennakkoluuloja ja rasismia.
Eri maihin muuttaneet kuusi tyttöä, jotka eivät edes välttämättä ole kisojen yhteydessä loikanneet tytöt, kokevat itselleen nauramista ja väheksyntää. Aina ei ymmärretä, että ennen kielen sujuvaa tuottamista on kielen sujuva ymmärtäminen ja nyanssit on helppo havaita jopa elekielestä. Aina ei edes välitetä olla kohteliaita muualta tulleelle.
Sandun kirjassa näytetään myös lukijalle hänen ennakkoluulonsa. Yhden tytön työhönsä kohdistuvat pohdiskelut saavat lukijan yhdistämään ne aikuisviihdetoimintaan (itätytöt!), mutta onhan niitä pieniä huoneita hikisine lakanoineen muuallakin kuin bordelleissa.
Molemmissa kirjoissa jää paljon rivien väliin. Arvostan sitä, että minua lukijana arvostetaan, luotetaan siihen, että täytän aukot, koska tiedän asioista ja osaan eläytyä. Luotetaan myös siihen, että luen tarkasti.
Molemmissa kirjoissa on vain vähän päälle sata sivua, mutta ne tuntuvat paljon isommilta.
En tiedä ärsyttävämpää tyylivirhettä kuin se, että asiat sekä kuvataan että sen päälle vielä nimetään ja selitetään, ymmärrätkös nyt varmasti.
Yhteiskuntien arvostelu on koko ajan yksityisten tapahtumien taustalla niin Sandulla kuin Khemirilläkin.
Mikään ei ole mustavalkoista.
Vaikka Sandun tytöt kokevat kovia valmentajansa piiskauksessa, jossa jokainen väärään suuntaan sojottava varvas on epälojaaliuden merkki, he eivät kuitenkaan elättele mitään ruusuisia muistoja lapsuudestaan "vanhassa maassa". Se mitä he ovat menettäneet on lapsuuden viattomuus, mutta sen kaikki menettävät kaikkialla.
Myös Khemirin Amur muistelee kaiholla lapsuuden selvitymiskeinoja. Kun uimavahti kutsuu arabilasten uimaporukkaa pilkallisella nimellä, serkkutyttö Ahlem juoksee vauhtia ottaen ja tyrkkää tämän altaaseen.
... Ahlem oli ohjus ja uimavahti vihollisalus ja Ahlem oli tikankärki ja vahti häränsilmä ja serkku otti vauhtia ja vahti seisoi selin oikeaan suuntaan ja tyrkkäisy muutti vahdin räsynukeksi ja suu päästi lyhyen kirkaisun ja vahtimiehen tätimäinen kangasmyssy osui veteen vasta useita sekunteja omistajansa jälkeen ja me riemuitsimme ja Ahlem oli sankarimme...
Kuten tästä sitaatista näkyy Khemiri ei kirjoita pelkästään proosarunoa muistuttavalla säetyylillä. Joukossa on myös muutaman sivun pituisia lähes välimerkittömiä tekstejä. Rytmi on harkittu.
Kirjailijoissa yhteistä on se, että molemmat ovat saaneet esikoiskirjastaan lähtien hyvää kritiikkiä.
Jonas Hassen Khemiri on saanut useita palkintoja niin näytelmistään kuin romaaneistaan. Esikoisteos Ajatussulttaani (2003) on dramatisoitu näytelmäksi ja sen pohjalta on tehty myös menestynyt elokuva.
Khemirillä on tunisialainen isä ja sitä kautta tietoa arabikulttuurista ja maahanmuuttajista.
Cristina Sandu on Helsingistä kotoisin oleva, nykyään Englannissa asuva kirjailija.
Hänen esikoisromaaninsa Valas nimeltä Goliat pääsi vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.
Sandulla on romanialainen isä, mistä näen vaikutteita hänen molemmissa romaaneissaan.
Olen lukenut Khemiriltä Ajatussulttaanin ja Isän säännöt. Haen tänään kirjastosta hänen August-palkitun romaaninsa Kaikki se mitä en muista. Kirja on ollut minulla jo kerran lukupinossa, mutta jäänyt sillä kertaa lukematta.
Sandun esikoinenkin näyttää olevan kirjaston hyllyssä. Lainaan sen samalla.
Mitenkäs siellä, onko tullut luetuksi kirjoja näiltä kirjailijoilta? Suosittelen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti