Torsti Lehtinen, Sanojen avaruus

Torsti Lehtinen on tehnyt töitä kirjailijana, kääntäjänä, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana. 
Olen aina ajatellut, että jos jonkun vetämälle kirjoittamiskurssille menisin, niin se olisi joko Torsti Lehtinen tai Taija Tuominen. He molemmat ovat eläneet lapsuuden ja nuoruuden, joista selviäminen on antanut rohkeutta elämään ja ainesta hurjiin omaelämäkerrallisiin romaaneihin. 

Kirjailijaa kiinnostaa itse elämä, ei kaunilla käsialalla tekstattujen nimikylttien ripustaminen sen ovenpieliin. Päin vastoin kuin kurinalainen tiedemies, hän ottaa ajattelijan subjektiivisuuden riskin ja puhuu siitä, mistä ei voi puhua.  

Yllä oleva lainaus on Torsti Lehtisen vuonna 2003 julkaistun kirjoittamisen oppaan sivuilta. Kirjan nimi Sanojen avaruus kuvaa teosta täydellisesti. 

Lehtisen teksti on filosofista esseetä yhdistettynä käytännön ohjeisiin. Kunkin aihepiirin käsittelyn jälkeen on joukko harjoituksia. 
Koen tämän kirjan innostavan kirjoittamisen iloon ja vahvistavan kirjoittajan tervettä narsismia. Kirjoittaessa ei vain saa, vaan myös pitää kirjoittaa omalla tyylillään, omalla rytmillään ja omista aiheistaan. Kirjoittajan tärkeimmät työvälineet ovat oma persoona ja kieli, jonka perussäännöt on hallittava.  

Kirjoittamaan opitaan kirjoittamalla, kuten uimataito hankitaan vedessä polskuttelemalla. Pelkästään oppikirjoista ohjeita pänttäämällä kenestäkään ei ole koskaan tullut kirjoittajaa eikä tule.  

Sinun näkemyksesi on ainutlaatuinen ja kertomisen arvoinen. Mitä paremmin opit viestimään sitä muille, sitä enemmän heidän maailmaansa avarrat. 

Esteettiseltä kannalta on samantekevää itkeekö runoilija omaansa vai koko ihmiskunnan itkua, kunhan hän itkee niin, että sitä jaksaa kuunnella. 

Lehtinen kannustaa kirjoittamaan kirjan kuva-albumi -tyylillä. Aloittaa voi mistä tahansa ja voi kirjoittaa kuva kerrallaan. Kun kuvia on syntynyt tarpeeksi,niistä  syntyy helposti sarjoja, joista voi koota kertomuksen. 
Selitteleviä aasinsiltoja Lehtinen kammoaa. (Minä myös.) Hän kertoo anekdootin Mika Waltarista, joka oli kantaravintolassaan tuskaillut kavereilleen, miten hänen seuraavana aamuna pitäisi kiikuttaa jatkokertomuksen osa lehteen ja miksi hän menikin edellisessä osassa jättämään sankarin yksin autiomaahan kurkkuaan myöten lentohiekkaan. Sitten kirjailija  oli yhtäkkiä pompannut pystyyn ja palannut parin tunnin kuluttua takaisin päätoimittajan ennakkona maksamaa setelitukkua heilutellen. Kaverit kysyivät, kirjoititko päätösluvun. Mitä vielä! Jatkokertomuksen uusi osa alkoi:"Päästyään pahasta pinteestä sankari ratsasti länteen."

Olen kirjoittanut muistilappuuni Lehtisen teoksesta seuraavat avainsanat: ihmettely, epäily, epätoivo, kaipaus. Nämä ovat usein kirjailijan lähtökohtia. 
Lehtinen pyytää miettimään, palveleeko kirjoittamisesi jonkin kokemasi ilmaisemista vai jonkin puuttuvan etsimistä. 

Kirjoittajan silmälaseilla olisi hyvä nähdä niin traagista kuin koomistakin ja huomata, miten nämä monesti esiintyvät yhdessä. 
Lehtinen puhuu myös armeliaisuuden silmälaseista, joiden toinen linssi on hiottu mustaksi ja toinen punaiseksi. 
Tällaisilla kuoleman ja  rakkauden silmälaseilla taiteilijan ja kirjailijan on katsottava ihmistä. Niillä häntä ei näe totuuden kirkkaassa valossa, vaan ne näyttävät hänet armeliaisuuden lempeässä hämyssä, joka on totuuden kylmää valoa kirkkaampaa.

Erään luvun otsikko kirjassa on Myytit ja suuret kertomukset. Lehtonen puhuu kunkin kulttuurin  suurista kertomuksista, joita mahtuu olemaan samanaikaisesti vain muutama ja ehkä vain yksi hyväksyttynä.
Aloin pohtia, mikä mahtaa olla meidän nykyisen aikamme suuri kertomus? Mikä antaa taiteeseen sellaisia teemoja kuten äärimmäinen yksilöllisyys hyvine ja huonoine puolineen, sukupuolisuuden moninaisuus, maailman ymmärtäminen diginatiivin silmin, luontosuhteen muuttuminen? Eräs suuri kertomus näihin päiviin asti on ollut elämä matkana, vaellus, jolla on määränpää. Onko meillä vielä tämä sama kertomus vai onko vaelluskertomuksen tilalla nyt jotain muuta?

Tekisi mieli kirjoittaa niin monista Lehtisen kirjoitusvinkeistä, mutta tyydyn esittelemään  hänen kameran liike -vinkkinsä. Elokuvassa kamerat ottavat välillä kuvaa kaukaa niin, että ihmiset ovat muurahaisia puuhissaan, välillä läheltä, jolloin näemme pöydän alla hermostuneesti vatkaavat jalat. Kirjoitukseen syntyy elävyyttä samalla tekniikalla. 

Filosofisesta puolesta yksi esimerkki. Albert Camus väittää, että ihminen on vapaa, koska hänellä on milloin tahansa vapaus valita kuolema. Lehtinen on toista mieltä. Hänen mielestään ihminen olisi vapaa vasta jos hän kykensi halutessaan mielin määrin pidentämään elämäänsä. 

Lopuksi vielä hauska kohta narsismista. 
Moni taiteilija tunnustaa itsekeskeisyyden ammattitaudikseen. Annika Idström lainaa eräässä esitelmässään amerikkalaista kirjailija Joan Didionia, joka sanoo esseessään Why I Write, Miksi kirjoitan, että nuo kolme sanaa Why I write kuulostavat siltä kuin huutaisi koko ajan I, I, I, minä, minä, minä. 

Oscar Wilde, avoimesti ja häikäilemättömästi narsisti, selitti aikanaan, että kaikki elävät itsekeskeisesti, paitsi marttyyrit ja pyhimykset. Kaikki eivät vain tunnusta sitä. 
Minä ajattelen, että taiteilijan itsekkyys on toisaalta antamista, koko elämänsä avaamista toisille. Tässä minun maailmani, kaikkeni, ole hyvä! Kirja/kirjoitus on myös aina kysymys vastaanottajalle:"Ymmärrätkö sinä minua?"

Omasta kirjoittamisestani voin sanoa vain, että 539 blogikirjoituksen ja 129 luonnoksissa säilyttämäni aihion jälkeen olen parempi kirjoittaja kuin ennen blogikirjoittelua. Uimisessa sen sijaan en kehity yhtään. Selitys on varmaan siinä, että suhtaudun kirjoittamiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin uimiseen.  


Lisäys 19.3.
Hyvää Minna Canthin päivää ja Tasa-arvon päivää! Meidän pihassa lippu valuu surkeana pitkin tankoa. Kohoapas lippu sieltä liehumaan. 
Huomenna on Kansainvälinen onnellisuuden päivä. Olkaamme onnellisia kaikesta hyvästä!
Lehtisellä on Sanojen avaruudessaan tällainen sitaatti Kierkegaardilta:
"Estetiikka on tieteistä uskottomin. Jokaisesta, joka todella on rakastanut sitä, tulee tietyssä mielessä onneton; mutta se, joka ei koskaan ole sitä rakastanut, on tylsä nauta ja sellaisena pysyy."
Hah haa, olen suorittanut Helsingin yliopistossa alimman arvosanan oppiainekokonaisuudesta, jolle oli annettu nimi 'yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka'. Opettajana oli Yrjö Sepänmaa. Määrä oli ehkä sopiva, koska olen aika onnellinen ihminen.