Green Book -elokuvasta ja mitä tuli mieleen Oscar-gaalaa katsellessani

Kävin katsomassa vuoden 2018 parhaan elokuvan Oscarin voittaneen elokuvan Green Book. Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Peter Farrelly. Ihastuin. 

Green Book on tositapahtumiin perustuva road movie. New Yorkissa asuva yläluokkaisen oloinen, korkeasti sivistynyt pianisti Don Shirley palkkaa etelän kiertueelleen autokuskikseen italialaisamerkkalaisen Tony Vallelongan, koska hän on saanut kuulla tämän ongelmanratkaisutaidoista, mikä tarkoittaa nopeaa reagointia pahoinpitelytapauksissa ja kovia nyrkkejä. 
Green Book on autoilijoille suunniteltu kirjanen, jossa on lueteltu motellit ja ruokapaikat, joissa värillisellä on lupa etelävaltioissa asioida. Eletään 60-lukua. 
Erittäin suuri ristiriita syntyy, kun tähtiesiintyjä ei saa käyttää samaa vessaa juhlapaikan yleisön ja autonkuljettajansa kanssa, vaan hänet ohjataan pihan perälle ulkohuusiin. Don Shirley käy mieluummin motellinsa vessassa ja antaa konserttiväen odottaa. Hän yrittää vaikuttaa asenteisiin. 

Don Shirley on monella tavalla ulkopuolinen ja yksinäinen ihminen. Tony Villelonga on sosiaalinen ja suoraviivainen, mutkaton kaveri. Hän on järjestyksenvalvojana klubeilla nähnyt elämän monimuotoisuutta eikä ihmettele mitään. Molemmat miehet oppivat toisiltaan matkan aikana yhtä ja toista. 

Green Bookin pääteema on minun mielestäni yksinäisyys.  
Elokuvan Oscar-palkinnon jälkeen samasta pystistä kilpailleen BlacKkKlansmanin (myös muotoa Blackkklansman näkee) ohjaaja Spike Lee protestoi ja oli sitä mieltä, että palkinnon olisi pitänyt päätyä hänelle, koska hänen leffansa oli selkeämmin rasisminvastainen. Mutta kuulepas Spike Lee, ei näissä palkinnoissa etsitä vuoden parasta rasismielokuvaa, vaan vuoden parasta elokuvaa. 
Klansman on hyvä elokuva, mutta myös hieman alleviivaava, kliseinen ja epätasainen. Green Book on tyylipuhdas, ehjä taideteos, jonka rytmi on juuri oikea ja jossa ei ole mitään turhaa. 
Klansmanissa on tyypitellyt hahmot, Green Bookissa monipuoliset ja yllättävät. 
Klansman perustuu romaaniin Black Klansman, miksi elokuvan nimeen on ympätty typerästi noita k-kirjaimia. Ku Klux Klan, juu juu, mutta kyllä se olisi elokuvaa katsoessa selvinnyt. Vähemmän on usein enemmän, Green Bookissa kaikki on harkittua. 

Green Bookin Viggo Mortensen ja Mahershala Ali onnistuvat täydellisesti rooleissaan. Ali sai nyt jo toisen parhaan miessivuosan Oscarin. Ensimmäinen tuli kaksi vuotta sitten elokuvasta Moonlight. 

                                               . . . . . .    

Katsoin koko Oscar-gaalan ja sitä edeltävän pukujen esittelyn, en yöllä sentään, vaan tallennettuna maanantaina päivällä. Oli pieniä flunssaoireita, joiden varjolla sain katsoa päivälläkin telkkaria, yleensä en koskaan avaa sitä ennen iltakuutta. Oli hienoa uppoutua elokuvan maailmaan. 

Voi voi, gaala olisi tarvinnut juontajan!
Juhlan henki, napakkuus ja terävä huumori olivat poissa. Eikö kukaan uskalla enää lähteä juontajaksi, kun eri asioista loukkaantujia on joka puolella itse gaalassa ja televisioiden äärellä?  

Voi miksi niin moni luki kiitospuheensa puhelimesta! 
Onko amerikkalaisistakin, hyvistä puhujista, tulossa sisäänpäinkääntyneitä ja sosiaalisesti kömpelöitä kännykkäihmisiä? Olen aina ihaillut amerikkalaisten ulosantia. Heillä on koulussa viisivuotiaasta asti puhumaan opettamista ja isommilla koululaisilla puhe- ja väittelykilpailuja. Kun toimittaja tökkää mikrofonin kadulla asuvan tyypin suun eteen, niin sieltä tulee jäsenneltyjä mielipiteitä kuin meillä jossain kirjallisuusseminaarissa. 
Juhlan lumoa vähensi sekin kännykkätouhuilu, kun joku palkintoa hakiessaan kuvasi kävellessään olkansa yli yleisön suosiota.  

Voi, miksi naiset suostuvat pukeutumaan juhlaan asuihin, joissa ei pääse edes liikkumaan!
Eräällä kurvikkuudestaan kiitetyllä oli merenneitomainen iltapuku polvien kohdalta niin kireä, että hän käveli töpöttäen kuin geisha kimonossaan. Lavalle hän ei olisi pystynyt mitenkään nousemaan muutaman portaan vuoksi. Monella naisella oli siinä kapuamisessa vaikeuksia, piti olla mieshenkilö auttamassa. Huh huh! Miksi myös naiset eivät pukeudu asuihin, joissa voi kirmata lavalle palkinnon hakuun? Kukaan ei vaadi typistämään itseään, ja juhlapukuhan on kauniimpi, kun siinä on tilaa ja liikettä. Myös tällaisia, mukavia, tyylikkäitä ja suloisia iltapukuja näkyi paljon, joku tyylikäs housupukukin, mutta joukossa oli häiritsevän paljon liian kireää ja liian avonaista. 
Muotisuunnittelijat kilpailevat kuka saa tähden kantamaan asuaan. Kannattaisi vaatia suunnittelijoita asuja, joissa on mukava olla ja jotka ovat kaunita myös muulloin kuin yhdessä tietyssä asennossa seisoessa. Halkio, joka seistessä on hienosti toisen reiden päällä, ei saisi kävellessä liukua paljastamaan intiimejä ruumiinosia. Kuulen tässä kohtaa joidenkin feministien kiroavan minua ja opettavan sormi pystyssä, että nainen saa pukeutua, kuten haluaa. No, minusta se ei vain näytä kovin vapautuneelta, jos joutuu koko ajan järjestelemään ja varomaan asuaan. Joillain iltapuvuilla ei ole voinut istua, vain seistä, koska istuessa puku olisi ratkennut. 

Eräs kiinnostava palkittu elokuva on parhaan lyhyen dokumentin voittanut Period. End of Sentence. 
Nimi on sanaleikki. Period tarkoittaa pistettä, ajanjaksoa ja kuukautisia. Kiitospuheessa sanottiin osuvasti:" A period should end a sentence, not a girl's education." Intian maaseudulla tytöt joutuvat usein lopettamaan koulun kuukautisten alettua, koska heillä ei ole kuukautissuojia. Tälle elokuvalle on annettu suomalainen nimi Kuukautiset uusi periodi. Minusta nimi on kyllä aivan epäonnistunut. Hyvä kuitenkin, että suomennetaan. If Beale Street Could Talk, josta Regina King sai parhaan naissivuosapalkinnon, olisi ehdottomasti pitänyt suomentaa, pitkä vaikea nimi ja helppo suomentaa. 
Kuukautisdokumentti on Netflixissä. Aion katsoa. 
                                       
                                                                  . . . . . .

Meillä soi parhaillaan tosielämän Don Shirleyn musiikki Spotify-suoratoiston kautta. Mahtavaa! 

Antti Eskola, Vanhanakin voi ajatella

Usko, että jokin aktiivinen kriittinen toiminta, kuten tämä minun kirjoittamiseni, saattaa koitua myöhempien sukupolvien hyväksi, on hauras ja epämääräinen. Vahvemmin motivoi se, jos itse toiminta tuottaa iloa, niin kuin minulle ajatusten kehittely ja muotoilu todella tuottaa. 
Näin sosiaalipsykologian emeritusprofessori, alan uranuurtaja Suomessa, Antti Eskola perustelee viimeisen tämän vuoden alussa ilmestyneen kirjansa kirjoittamista ja mainitsee muita vielä vanhana yhteiskunnallista kritiikkiä harrastavia ja harrastaneita miehiä: Jörn Donner, Pentti Linkola, Jouko Turkka, kunnes sairaus vei voimat ja Hannu Salama, joka yhä "tekee vihaisia hyökkäyksiä tätä maailmaa vastaan". 

Eskolan teos ei ole vihainen, vaan lempeästi pohtiva. 
Hän on jakanut kirjan kolmeen osaan Aamu, Päivä ja Ilta, ikään kuin se olisi kirjoitettu yhden päivän aikana. Esipuheessa Eskola kertoo kirjoittaneensa tätä teostaan kolmisen vuotta ja että se on tavallaan jatkoa edelliselle teokselle Vanhuus (2014), koska hän käyttää sen julkaisun jälkeen saamiaan 500 lukijakirjettä tutkimusmateriaalina tarkastellessaan maailmaa. 
Aihepiirit ovat nyt monenlaisia, vanhuus kulkee 84-vuotiaan kirjoittajan mukana yhtenä teemana päivän kierrossa.  

Aamuun kuuluu 'uusintamistehtäviä', päivällä kirjoitetaan muutama essee ja illalla mietitään, mitä vielä pitäisi sanoa ennen nukkumaan menoa. Aiheita on valtavasti, mutta voimat vähenevät. Kirjoittajalle on alkanut tulla mielikuva maailmasta, jossa häntä ei enää ole. Hän huomaa, että vanhoja ihmisiä kohdellaan "ei-vielä kuolleina" ja hänenkin lähipiirinsä käyttäytymiseen on tullut hienoisia saattohoidon sävyjä, mikä tuntuu vain hyvältä. Mikäs siinä, työ on tehty, kirja valmistui lähes etuajassa.
Teen iltaryypyksi tukevan viskipaukun, ehkä kaksikin, ja menen rauhallisin mielin nukkumaan.  

Kirjan nimi kuulostaa humoristiselta. Eskola ei ole kuitenkaan tarkoittanut nimellä sitä, että nuoremmat olisivat loistoajattelijoita, mutta vanhaltakin se vielä käy, vaan sitä, että liikkumisen vaikeutuessa ja elämänpiirin supistuessa voi sentään ajatella kuten ennen. Ajattelu on se, mikä on hänelläkin monisairaana jäänyt jäljelle. Nimi ei ole minusta onnistunut, Se kuulostaa turhan puolustelevalta eikä sen tarjoama (tahaton?) huumorikaan oikein onnistu. Muutoin kirjassa on paljon huumoria, joka on samantyylistä arkielämään liittyvää kuin Merete Mazzarellalla.  
Kun kysyin ikäiseltäni Tukholmassa asuvalta vanhalta kaveriltani, mitä hän nykyisin tekee, hän innostuneena kertoi käyvänsä "gymissä", jossa hänellä on "personal trainer". No, kai sinä jotakin muutakin päivän mittaan teet, ihmettelin. "Joo, minä deittailen." 

Esseissään Eskola tarkastelee ajankohtaisia aiheita: Suomi 100, miten me olemme siirtyneet topeliaanisesta Suomesta digitalisoituvaan Suomeen, seksi ja viha somessa, perhe, me too -kampanja, mistä tietää mikä on totta, työttömyys, mikä meitä uhkaa ja mikä turvaa, toivo ja vastarinta, alkoholi (Ulos viinakaapista!), aktiivisen vanhuuden vaatimus, hyvä saattohoito, erinomaisuuden eetos versus riittävyyden eetos ja paljon muuta.
Esimerkiksi yliopistoissa  erinomaisuuden eetos on johtanut siihen, että kaiken toiminnan täytyy olla "huippua" tai ainakin sitä pitää nimittää sellaiseksi. Kun huippuyksiköitä rupeaa äkkiä sikiämään runsaasti, alkaa epäillä, että niistä yhden jos toisenkin oikeampi nimi olisi "huiputusyksikkö".

Kirjan alaotsikko Mielikuvista ja niiden voimasta on Eskolalla läpi kirjan tarkastelun alla. 
Omat mielikuvat ovat määränneet paljon meidän suhtautumistamme pakolaisiin. Joku vaalii yhä topeliaanista maailmankuvaa (meidän rakas kotimme, rajat kiinni), jollakin toisella vanha mielikuva on häipynyt taka-alalle ja korvautunut toisella, mutta pulpahtaa sieltä esiin silloin tällöin. 
Niille liki puolelle miljoonalle yli 65-vuotiaasta suomalaisesta, jotka eivät käytä tietotekniikkaa maailma näyttäytyy omituisena paikkana, jossa vastaantulijat eivät enää katso silmiin ja vaihda muutamaa sanaa säästä, vaan tuijottavat kävellessään kämmenellään olevaa esinettä tai höpöttävät itsekseen ilman näkyvää kuulijaa. Joku sosiaalisessa mediassa ja mediasta elävä masentuu ja kokee itsensä hylätyksi, kun ei saa tykkäyksiä. Tällaiset ilmiöt antavat somemaailman ulkopuoliselle nykymaailmasta kuvan hölmölänä, johon hänen ei ehkä edes kannata opetella osallistumaan. 

Vanhuudessakin voi ajatella ja tuottaa mielikuvia vaikka ei sosiologi olisikaan. Myös silloin, tavallisessa arkiajattelussa, on hyvä pitää mielikuvat omista henkilökohtaisista huolenaiheista ja mielikuvat maailman ja oman yhteiskunnan yleisistä ongelmista erillään toisistaan. Silloin näkee kummatkin selvästi ja huomaa myös niiden väliset yhteydet.

Minä sain tästä kirjasta paljon ajateltavaa. Suosittelen lämpimästi.
Erityisen kirjasta tekee se, että Eskolan kirja julkaistiin neljä kuukautta hänen kuolemansa jälkeen. Hän ehti viimeistellä kirjan ja sopia julkaisupäivästä, mutta ei ollut enää kokemassa sen vastaanottoa. 


P. S. Olen kirjoittanut Eskolan kirjasta Vanhuus täällä. 

Muotia menneiltä ajoilta ja kysymys muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Olen selaillut vanhoja kirppikseltä ostettuja lehtiä. Tässä muutamia kuvia muodista. Jatkan ensi viikolla kirjoittamalla, mitä kirjoja suositeltiin joululahjaksi vuonna 1938. Kuvat ovat jo valmiina. 
Meillä on hiihtolomavieraita, piipahdin vain tänne lyhyesti, kun kaikki puuhailevat tällä haavaa omiaan. 

Alla oleva kuva on Suomen Kuvalehdestä nrot 51-52, jouluna 1938. Viehkeä suksilla, kaunis kävelyllä.

Kesäkuvat ovat Seura-lehdestä nro 23 vuodelta 1951. Asuja rannalle, viikonloppuretkelle ja puutarhaan.

Eivätkö olekin kauniita nämä mallit 30- ja 50-luvuilta!

Ihmisen muoto on muuttunut vuosikymmenten aikana. Näistä kuvistakin sen huomaa. Jostain syystä me naiset länsimaissa olemme nykyään vähemmän kurvikkaita kuin ennen. Tiimalasivartalo on lähes kadonnut ja vyötärön ympärys kasvanut kuudessakymmenessä vuodessa keskimäärin yli kaksikymmentä senttiä.
Ihmiset ovat kasvaneet muutoinkin joka suuntaan. Uudet sukupolvet ovat vanhoja sukupolvia kookkaampia. 
Jään pohtimaan, miksi, ja onko tämä kasvaminen hyväksi. 

Elinajanodote on kääntynyt laskuun monessa länsimaassa yhtä aikaa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Miksi?

Koneihminen...?

Katriina Huttunen, Surun istukka

Katriina Huttunen on ansioitunut pohjoismaisten kielten suomentaja, joka on suomentanut mm. Kjell Westön teoksia, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ja paljon uutta tanskalaista kirjallisuutta, viimeksi Naja Marie Aidtin kirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin, anna se takaisin. 

Nyt Huttunen on kirjoittanut merkittävän romaanin.

Huttusen esikoiskirja Surun istukka (2019) on omaelämäkerrallista proosaa ja samalla pamfletti parempien mielenterveyspalvelujen puolesta. Teksti on välillä raportinomaista faktaa ja välillä kuin proosarunoa.

Hauras mieli, haavanlehti.

Lapseni tappoi itsensä. Hän kuoli kaksikymmentäkuusivuotiaana. Hänen kuolinpäiväkseen määriteltiin 17.7.2016. Häneltä ei jäänyt viestiä. Jäi vai symboleja, ja niitä olen yrittänyt tulkita, vaikka arvaan totuuden ilman symbolejakin. Se on ruma.

Sureva äiti käy lapsensa haudalla päivittäin. Hän järjestelee lukuisia asioita, joita kuolemantapauksen jälkeen läheisille jää hoidettavaksi, asunnon tyhjentämistä, tilien lopettamista, laskuja ja peruutuksia. Hän ottaa selvää lapsensa masennuksen hoidosta ja toteaa, että 'käypä hoito' tappoi hänen lapsensa. 
Myyty lääkemäärä oli riittävä tappamaan lapseni. Ensimmäisellä yrityksellä. Hän halusi kuolla, ja apteekki teki sen hänelle helpoksi.

Sureva äiti räyhää ja murtuu asioidessaan. Hän karttaa ystäviään, joista jotkut katsovat, että hän suree väärin ja liian pitkään. Hän elää surulleen ja surussaan ja katsoo, että näin hänen kuuluukin elää, hänen, joka on syyllinen lapsensa kuolemaan. Apteekki teki sen helpoksi, mutta syy siihen, että lapsi ei halua elää on äiti, joka ei pysty ruokkimaan lastaan. Istukka pettää. Syyllisyys toistuu kuin runon kertosäe pitkin kirjaa. 

... Häpeäni tahra on ja pysyy. Vihani ja raivoni kohdistuvat muualle kuin häneen. En syytä häntä koskaan. En mistään. Hänellä oli oikeus tappaa itsensä, ja itsemurhan syyt ovat täällä. Minussa.

Kuoleman seuraukset panevat uusiksi ihmisyyden parametrit. Minulta on mennyt liian kauan, melkein kuusikymmentä vuotta, huomata miten ohuita ja pinnallisia ihmissuhteeni ovat olleet.
     En voi enää olla kenenkään armoilla. Minun on pakko hyväksyä, että muiden ihmisten huolet ovat minun huoliani yhtä vähän kuin minun suruni on heidän suruaan. 
     En nyt siedä kenenkään muun sietämätöntä itsekkyyttä kuin omaani. 

Itsemurhan tehneen lapsen äiti on talvipakkasessa värjöttelevä pystyyn kuivunut maksaruoho, sammaloitunut hautakivi jonka kylkiä jäkälä peittää. Hautausmaan terve home. Mustarastaat saattelevat kulkuani  kalmiston poikki. 

Huttusen tekstiä lukiessani minulle tulee mieleen adjektiivi jylhä. Sureva äiti on armoton itselleen, ankara ja selkeä. Hänen surunsa sisältää monia tunteita, kaipausta, vihaa ja rakkautta, kostoakin. Hän on kuin antiikin tragedioiden jylhä hahmo.  
Lastaan muistellessaan hän on äärimmäisen hellä. Tulee mieleeni myös rukous. Imre Kérteszillä on Kaddish syntymättömälle lapselle. Huttusen kirja on maallinen kaddish kuolleelle lapselle, surun istukka äidin ja lapsen välillä. Äiti, joka on ollut toisten tekstien tulkki, tuntee pakottavaa tarvetta kirjoittaa omaa tekstiään eikä halua lopettaa, koska silloin lapsi jäisi yksin.   

Vaikka tämä kirja käsittelee kuolemaa ja surua, se ei tuota minulle ahdistusta. Yksi syy on kirjan kauniit, runolliset kielikuvat.
Olen mikrobeja kuhiseva tuulenkaato. Marrastan ympäri vuoden. 
Toinen on se, että vanhemmiten olen alkanut ymmärtää syvästi, miten kuolema on osa elämää. Minusta on hyvä, että siitä kirjoitetaan ja puhutaan. Suomessa itsemurhan tekee kaksi kolme ihmistä joka päivä. Heidän jälkeensä jää suremaan ihmisiä, joiden elämä ei palaudu ennalleen pitkään aikaan, vaan Huttusta lainaten 'ontuu eteenpäin, pysähtelee ja sakkaa'. 

Kiitän vielä kirjan ulkoasua.
Kannen suunnittelu ja muu ulkoasu ovat Jussi Karjalaisen. Hän on kuvannut kanteen kaksi taideteosta, Laura Pehkosen työn Golden Drool, 2018 ja Jögge Sundqvistin työn Minietagär Fyrben 2017. 

Lukurauhan päivänä

Suomen kirjasäätiö on nimennyt helmikuun toisen sunnuntain Lukurauhan päiväksi. Onkos siellä teillä ollut rauhaa muunkin kuin tämän minun sepustukseni lukemiseen?

Täällä lukurauhaa on ollut riittämiin. 
Aamulla meni pitkään Helsingin Sanomien ja Kouvolan Sanomien parissa. Luen ne oikeina paperilehtinä.
Sitten kävin lukemassa muutamia blogikirjoituksia ja aloin miettiä kirjoittaisinko E.L. Doctorowin romaanista Homer and Langley (2009) vai aiemmin lukemistani Antti Eskolan ja Katriina Huttusen uusista teoksista, jotka molemmat ansaitsevat postauksen. Molemmilla on myös hyvä nimi, Vanhanakin voi ajatella (Eskola) ja Surun istukka (Huttunen).  
Malin Persson Gioliton kirja Suurin kaikista (2016) on ollut kauan tässä työtasollani odottamassa kirjoittaisinko siitä jotain vai en. 

Harkitsin Suurin kaikista -romaanin luettuani hetken sohaista juuri silloin kuumana käyvään keskusteluun aiheesta maahanmuuttajamiehet ja nuorten tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö. Joidenkin mielestä muualta tänne pakolaisina tulevat miehet pitäisi vangita epäiltyinä lähestulkoon kaikki eikä tytöille tarvitse antaa minkäänlaisia käyttäytymisohjeita. Toiset taas näkivät että tytöt ovat myös hieman hakoteillä ja liikkeellä liian nuorina ilman vanhempien valvontaa. Jotkut tuohtuivat siitä, että raiskauksiin puututaan vasta, kun ulkomaalaisetkin niitä tekevät. 
Huomasin liioittelua, sarkasmiksi nimettyä pilkkaa ja tarkoitushakuista kärjistämistä tämän aiheen ympärillä. Parempi, että pysyin hiljaa. Saatan palata asiaan tyynempänä aikana, jos sellainen joskus koittaa. Nyt sanon vain someajalle yleensäkin tarpeellisen iskulauseen: Maltti on valttia.

Persson Gioliton teos on jännittävä oikeussalidraama. Se näyttää selkeästi sen, miten haavoittuvia nuoret ovat, jos he irtautuvat tai heidät irtautetaan perheestä liian aikaisin, kuten meillä Pohjoismaissa paljon tapahtuu, olkoon sitten kyse rikkaiden perheiden lapsista tai köyhistä syrjäytyneistä nuorista. 

Takaisin Doctorowiin. Tosielämään perustuva teos Homer ja Langley kertoo keskellä New Yorkia, Central Parkin vieressä perintötalossaan erakoituvista Collyerin veljeksistä. Samalla kun Doctorow kuvaa veljesten yhä oudommaksi käyvää omavaraisuuteen hakeutumista ja eristäytymistä, hän tulee myös kuvanneeksi 1900-luvun USA:n värikkäitä tapahtumia, jotka sivuavat heidän elämäänsä, välillä kivasti huumorilla höystettynä. 
Kun miehet lähtevät katsomaan sodanvastaista mielenosoitusta puistoon, he päätyvät kirpputoriasujensa vuoksi kaikkea sovinnaista välttelevien hippien ihailun kohteiksi ja saavat porukan asumaan taloonsa epämääräiseksi ajaksi. 
He seisoivat ruokasalin hämärässä valossa katsoen T-Fordiamme jonka renkaat olivat painuneet litteiksi, ja jota vuosien hämähäkin seitit verhosivat kuin sormileikin taidokas naruverkko, ja yksi tytöistä, LIssy - josta tuli minulle läheisin - Lissy sanoi:"Vau!", ja koska olin juonut liikaa heidän huonoa viiniään, mieleeni tuli sellainenkin mahdollisuus, että veljeni ja minä olimme tieten tai tietämättämme uuden ajan airuita. 

Huumorin pilkahdukset ovat tarpeen, koska tarina on niin synkkä. Lahjakkaat, varakkaat nuoret miehet jäävät elämän syrjään. Langley on vioittunut sodassa keuhkoistaan ja vähän mieleltäänkin. Vanhempien kuoltua hän jää sokeutuvan isoveljensä hoitajaksi ja toteuttaa samalla huimia keksintöjään, joita varten hän kantaa öisin romua kotiin. 
Hänellä on muiden piirteiden ohella hamstraajille tyypillinen tarve hankkia kaikki sanomalehdet joka päivä. Hän yrittää niistä loputtomasti listoja laatimalla kehittää lehden, joka olisi Collyer's eternally current dateless newspaper, Collyerin ikuisesti ajankohtainen päiväämätön uutislehti, lehtien lehti, ainoa mitä tarvittaisiin. Tämä on Homerin saama selitys. Oikean elämän Langley Collyer oli selittänyt taloon päässeille lehtimiehille, että lehtipaalit odottavat sitä aikaa, kun Homer-veli taas näkee. 
Taloon kertyy useita pianoja, tietokirjasarjoja, lakikirjoja, paahtimia ja ties mitä, koska Langley ei koskaan hanki vain yhtä, ja kun hän innostuu jostain uudesta kaikki vanha jää täyttämään asuntoa. Homer päättelee tämän olevan geneettistä, lääkäri-isällä oli ollut taipumus säilöä purkkeihin ihmisen osia ja säilyttää purkkiarmeijaa työhuoneensa hyllyissä. 
Kirjan alussa perheessä on vielä kolme palvelijaa, mutta kahta heistä ei enää tarvita vanhempien kuoltua ja viimeinen, kokki, saa tarpeekseen, kun Langley kokoaa haisevan autonrohjakkeen ruokasaliin ja ruokailu siirtyy keittiöön. Kotipalvelijoiden aika alkaa muutoinkin olla ohi. Miesten elämä karsiutuu. Ensin lähtevät palvelijat, sitten kaasu, sähkö, puhelin ja vesi. Lopulta heillä ei ole labyrinttimäisessä, Langleyn kehittelemiä rosvoansoja sisältävässä talossaan kuin toisensa ja tonneittain tavaraa. 

Kertojana on Homer, mikä on Doctorowilta hyvä ratkaisu. Sokean, kuuroutuvan Homerin kautta pääsemme syvälle aistien puuttumisen maailmaan. Homerin mielensisäinen elämä on valtavan rikas. Haalenevat muistot ja haaveet sekoittuvat toisiinsa samalla kun pään ulkopuolinen maailma kutistuu veljen käden kosketukseksi. Joskus suden hetkellä hän näkee hyvin selkeästi, että hänen ja hänen yhä sekopäisemmäksi käyvän veljensä loppu on lähellä.

Homerilla on sokeainkirjoituskone, itse asiassa useita Langleyn pakkomielteen ansiosta. Hän kirjoittaa elämästään muusalleen Jacqueline Rouxille, ranskalaiselle toimittajalle, jonka hän on tavannut kerran, ehkä toisenkin, vai oliko se vain uni. Ehkä hänen tarinansa säilyisi kirjoitettuna ja ehkä haaveiden Jacqueline lukisi ja toimittaisi sen, jolloin veljesten elämä ei jäisi 'pelkästään myyttiseksi vitsiksi'. 

On hetkiä jolloin en kestä tätä hellittämätöntä tietoisuutta. Se tuntee vain itsensä. Asioiden kuvat eivät ole asioita. Olen valveilla unteni jatkumossa. Tunnustelen kirjoituskoneitani, pöytää ja tuolia vakuuttuakseni aineellisesta maailmasta, jossa tavarat vievät tilaa, jossa ei ole aineettoman ajatuksen loputonta tyhjyyttä, sitä joka ei johda muualle kuin itseensä. 

Luin tämän kirjan englanniksi ja sen jälkeen osin suomeksi. Erittäin hyvä suomennos, suomentaja on Helene Bützow. 

En ole pitkään aikaan jäänyt minkään ihmiskohtaloiden vangiksi niin kuin tälle kirjalle innoituksensa antaneiden Collyerin veljesten kohtalon. Luin heistä jo aiemmin pakonomaisesta tavaran haalimisesta kertovassa tietokirjassa (klik) ja olen sen jälkeen katsellut netistä kuvia heistä ja heidän talonsa purkamisesta.

Kaikki olisi voinut mennä toisin. Joskus pienet ratkaisut elämässä ovat merkittäviä. Jos Homer ei olisi luottanut veljeensä niin paljon, jos Langley olisi mennyt töihin ja hankkinut veljelleen kotiin hoitajan, jos Homer olisi jatkanut pianistina, jos jompikumpi olisi avioitunut...
Googlaamalla löytyneessä kuvassa he ovat viehättäviä, älykkään ja miellyttävän näköisiä herrasmiehiä. Myöhemmin heidän pukeutumisensa rähjääntyi ja meni ohi eksentrisen ja boheemin. Jos he kukkaiskansalle näyttäytyivätkin uuden ajan airueina, niin eivätkö he pikemminkin olleet sotia edeltävän menneen maailman miehiä. 

Muistan talomme sellaisena kuin se oli lapsuudessani: suurenmoisen tyylikkäänä, samaan aikaan sekä rauhoittavana että juhlavana. Elämä virtasi huoneissa joita ei painanut pelko. 
...
Tirkistelimme hallista äidin ja isän häikäiseviä, kynttilöiden valaisemia illalliskutsuja. 
Veljeni ja minä saatoimme juosta ovesta ulos, portaita alas ja kadun yli puistoon, aivan kuin se olisi ollut meidän, aivan kuin auringossa kylpevä koti ja puisto olisi ollut yhtä ja samaa.
Ja kun menetin näköni, hän luki minulle. 

Englanninkielisen kirjan alkulehdellä on arvioita tästä Doctorowin 78-vuotiaana kirjoittamasta teoksesta. Doctorow kuoli vuonna 2015, Homer and Langley oli hänen yhdestoista ja viimeinen romaaninsa.
'A book more moving and haunting than anything he has done before.' - London Review of Books.  
'Haunting' on adjektiivi, jolle ei ole oikein tarkkaa yhden sanan suomennosta: mieleen kummittelemaan jäävä, askarruttava, koskettava ja unohtumaton. Juuri näin koen tämän kirjan. 

Olen innokas tutustumaan Doctorowin muihin kirjoihin. En ole kait lukenut häneltä mitään. Sana 'kait' tässä varmuuden vuoksi, koska eihän sitä muista, mitä on tullut joskus 60-luvulla teininä lukeneeksi. Doctorowilta on julkaistu kirjoja neljällä vuosikymmenellä. 

Lukurauhan päivä on jo kääntymässä iltaan. Luulen, että annan nyt ajatusteni levätä ja katson jotain tallentamaani televisiosta. 

Toivotan mukavia lukemisia edelleen teille lukevat ihmiset! 



Korjaus 11.2. 
Eipäs ollutkaan tämä Doctorowin viimeinen kirja. Laitoin juuri kirjastovaraukseen hänen viimeisensä Andrew's Brain (2014). Ja kirjojahan hänellä on näin ollen kuudelta vuosikymmeneltä, ensimmäinen 1960 (luvut eivät ole vahvin alueeni).

Matin muistolle

Kyllä tulppaani on tulppaani, mutta orvokillekin kiitos!
( Matti Nykäsen aforismi )

Olen etsinyt blogistani postausta Matti Nykäsen aforismeista kootuista kirjoista, mutta ei löydy kuin pieni maininta erään kirjoituksen lopussa. Kai olen sitten vain keskustellut niistä jossain. Muistan ainakin lainanneeni eräässä keskustelussa juopottelusta Matin lausetta siitä, miten hänen juomisensa kyllä huomataan, mutta ei hänen janoaan.  

Olen lukenut ne pikku kirjaset kaikki ja löytänyt paljon vakavia mietteitä. 
Yksi kirja minulla on hyllyssäni, Juha Veli Jokisen toimittama Elämä on laiffii vuodelta 2006.

Poimin muutamia kohtia tästä kirjasta. 

Kieltämättä en olisi jaksanut elää, jos olisin tiennyt, mitä elämänkaaressani tapahtuu.

Ehkäpä kärsimys täällä on helpotus taivaassa. 

Kaiken kävin läpi, mulla oli aikaa keskittyä rukoukseen. Vanhemmiten olen alkanut pyytää armoa mua loukanneille - ja itselleni ymmärrystä heitä kohtaan.  

Muille olen antanut anteeksi, mutta en itselleni. Olen ollut niin monessa mukana, ettei sitä tajua itsekään. 

Kaksi ensimmäistä on mäkimontussa ajateltua ja kaksi jälkimmäistä vankilassa. Aiemmista kirjoista muistan mm. sellaisen asian, että alkoholia juomalla mäkikotka peitti nälän tunteen. Mäkihyppääjienhän pitää olla kevyitä, että pystyvät liitämään. Lennä Nykäsen Matti, lennä...

En ole koskaan seurannut paljon urheilua. Olen ollut kiinnostunut Matti Nykäsestä erikoisena persoonana. En tiedä ketään julkisuuden henkilöä joka olisi joutunut niin paljon nöyrtymään ja joka olisi pyytänyt niin paljon anteeksi yksittäisiltä ihmisiltä, toimittajilta ja usein jopa koko Suomen kansalta. 

Katsoin eilen uusintana näytetyn Harkimoiden, Hjalliksen ja Joelin, ohjelman, jossa he haastattelivat Mattia ja hänen vanhaa äitiään. 
Matti kiitteli ohjelman lopussa sydämellisesti haastattelijoita siitä, että häntä ei tässä haastattelussa kiusattu. Keskustelu oli arvostavaa, kuten pitääkin - kuten olisi aina pitänyt. 
Se, että nyt Matin äkillisen poismenon jälkeenkin on kirjallisessa blogimaailmassa levitetty häntä halventavaa kirjoitusta, on aivan käsittämätöntä ja hirviömäistä. Tunneäly, tilannetaju, vainajan ja läheisten surun kunnioitus - miten tällaiset itsestäänselvät asiat voivat olla ihmisiltä kateissa! 

On hienoa, että maailman parhaan mäkihyppääjän muistoa kunnioitetaan eri tavoin mediassa ja muualla. Matin synnyinkaupungissa Jyväskylässä on ollut suruliputus ja hänen nimikkomäkeensä on viety kynttilöitä.

Itse suoritus on enemmän kuin mitali. Se on vain jonkinlainen korvaus. 

Ei se lapsuusajan kaveri uskaltanut koskaan ponnistaa täysillä. Eikä lähteä isoon mäkeen. Ehkä se teki kuitenkin kaikkein viisaimmin. 

Keikoilla porukkaa on kuin pipoo - mutta usein minulla on tunne että ei ole ketään ympärillä. 

Matin äidin, siskojen ja muiden läheisten suru on suuri. Otan osaa. 

En tiedä, millaista olisi menettää oma lapsi, voiko sen pahempaa olla, mutta tiedän, mitä on menettää kesken lapsuuden äiti ja heti hänen jälkeensä veli. Pohjattoman haikeaa. 

Luin juuri Antti Eskolan kirjan Vanhanakin voi ajatella. Vanha tutkija jättää siinä jäähyväiset lukijoilleen. Hän kirjoittaa loppuun saakka, koska kirjoittaminen on hänelle kuin Matille hyppääminen, 'itse suoritus'. 

Olen Eskolan kirjan jälkeen aloittanut Katriina Huttusen teosta Surun istukka, jossa Huttunen kertoo masentuneen tyttärensä itsemurhasta, omasta surustaan ja mielenterveyden hoidon huonosta tilasta Suomessa. 

Nämä ovat  molemmat tärkeitä kirjoja. Kuolema on osa elämää. Se on takaseinä, jonka olemassaolo saa arvostamaan elämää.

Lumen taju

Tämän kuvan olen näpännyt aamulla olohuoneemme ikkunasta puhelimellani. Tuo puiston läpi kulkeva tie vie kaupoille ja muihin asiointipaikkoihini, kirjastoon ja postiin. Tällaisena aamuna lähden mielellään liikkeelle. 

Tässä sama paikka illan lempeissä sävyissä. Minä kuljen nyt tätä reittiä useampaankin kertaan päivässä, kun mieheni on viikkoja jalkatoipilaana ja minä hoidan kaiken asioinnin patikoiden. 

Miehen toipilasaika on rauhoittanut meitä paikalleen retriittimäiseen olomuotoon. Ei tule houkutusta lähteä elokuviin tai muihin rientoihin. Poika juonsi juuri Kouvolan Sanomien järjestämää vaalikeskustelua kauppakeskuksessa. Katsoimme senkin tietokoneelta kahvimukit edessämme. Normaalioloissa olisimme ajelleet harva se päivä autolla keskustaan jonkin asian perässä. 
Tulee mieleen elämämme Kuhmossa, jossa kaikki oli kävely-, pyörä- tai potkukelkkamatkan päässä eikä virikkeitä ollut houkuttelemassa liikkeelle niin kovin paljon. Myös lumen määrä tuo Kainuun mieleen. 
Joidenkin tietojen mukaan meillä olisi Kouvolassa Suomen syvin lumipeite. Parhaillaan lunta tulee sakeasti lisää. Kai sitä on kohta metri.

Nyt kannattaa taltioida talvea kuviin. Moneen vuoteen eivät talvet ole olleet tällaisia lumitalvia ja kuka tietää tulevista. 

Ihailen auraustyön jälkiä. Joissain kohti tien reunat ovat kuin lumiveistoksesta. Sileää ja suoraa pehmeyden keskellä. Leikkikenttä on jäänyt lumen alle odottamaan kesän leikkijöitä.  Mikä suloisuus!

Puut ovat lumikuorrutuksessaan hurmaavia. Pysähdyn ostoskärryineni kuvaamaan vähän väliä. 
Näin hyviä kuvia saa puhelimen kameralla. Siis eihän nämä tietysti asiasta paremmin tietävien mielestä ole hyviä, teknisesti varsinkaan, mutta tärkeintä minusta kuvissa onkin tunnelma, joka syntyy oikeilla sävyillä, kuvakulmalla ja rajauksella. Olen erityisen ylpeä alla olevasta kuvasta, jossa on sama puistotie kuin alun kuvissa, mutta nyt kaupoilta meille päin. Sehän on epätarkka, mutta en näe sitä puutteena. 

En osaa päättää, kumpi on parempi rajaus, ylempi vai alempi. Saatte nauttia molemmista, s'il vous plâit!

Jos haluatte nauttia maailman ihanimmista talvikuvista, niin käykää blogissa Kuvakirjeitä Karsikonperältä. 

Tämän kirjoitukseni nimestä voisi päätellä, että kirjoitan Peter Høegin trilleristä. Lainasin otsikon siitä, koska Lumen taju kuulostaa minusta niin täydellisen kauniilta. 

Johanna Laitila, Lilium regale

Lilium regale (2019) on Johanna Laitilan esikoisromaani. Se on esikoisromaaniksi harvinaisen hieno ja valmis teos. 

Jo prologi yllättää kauneudellaan. Siinä näyttäytyy kirjassa myöhemminkin kuoleman edellä esiintyvä myyttinen naarashirvi Algen. 
    Hirvi nousi hatarin jaloin seisomaan, se näytti repivän itsensä maasta syvine juurineen. Se katsoi naista ja lähti astelemaan syvemmälle metsään. Kumarassa kävellen nainen seurasi hirven korkeaa kruunupäätä, joka oli kuin pimeässä hohtava majakka, mustan metsän vatsasta nouseva orkidea, rukouksen terälehdet.
    He kulkivat peräkkäin pimeän tuloon, jolloin hirvi pysähtyi. Se kääntyi kohti naista, asettui polvilleen sammaleelle ja lski päänsä häntä kohti. Nainen nousi hirven selkään ja otti kiinni sen naavaisista sarvista. Metsä hengitti heidän ympärilään, ja valkokämmekät punoivat polun heidän eteensä. 

Laitilan kieli on täynnä aistivoimaisia kuvia, samanlaisia mitä olen aiemmin kohdannut Asko Sahlbergin romaaneissa. 
Laitilan runollinen tyyli tuo mieleeni myös Timo K. Mukan, Maria Peuran ja Hanna Haurun. 

Laitila luo tiheitä tunnelmia, joissa hänen luomansa henkilöt toimivat väistämättömän kohtalonsa vieminä ikäänkuin antiikin näytelmissä. 

Alussa ja lopussa ollaan nykyajassa. Elsa on lähellä kuolemaa ja häntä hoitava tytär Elisa avaa oven tuntemattomalle vierailijalle. Lopussa palataan samaan tilanteeseen vierailijan näkökulmasta. Vasta siellä loppulauseessa selviää, minkä vertauskuvana kuningaslilja, Lilium regale, toimii. Surun, vanhan unohduksiin pakotetun rakkauden, jota ei ole saanut koskaan näyttää. 

Elsa elää Lapin sodan alla nuoren tytön elämää Tornionjokilaaksossa. Hänellä on rakas isä ja äiti, sisaruksia, mummo ja sodan karkeuttama sukulaismies. On myös eräs Samuli, komea poika, josta Elsaa kiusoitellaan. Elsa tuntee rakastavansa Samulia samalla tavalla kuin pikkusisaruksiaan ja miettii, eikö se ole liian laimeasti rakastettu. 

Ympäristö tuntee vain tietyn mallin naisen elämälle. 
Mutta onneksi vain non sullahi lantheet ko aivan vasittu lapsia kantamhaan ja synnyttämhään, niinko son äitillästikki. Vaikka poka kymmenen Samulin kans tekisittä.  
('poka' on vahvistussana meänkielessä)

Lapin sota ajaa Elsan kotiväen Ruotsin puolelle pakoon ja sieltä takaisin. Ruotsin perheessä, jonka pihapiiriin he majoittuvat, on Elsan ikäinen tytär Inga. Kieli on tytöillä reitti toisen sydämeen. Elsa saa nimen Elskling. 

Sana sanalta oli Inga lähempänä häntä, ja heidän kielistään tuli uusia teitä, veren reittejä.  

- Ska vi, Inga sanoi, osoitti kotitaloaan ja lähti kävelemään sitä koti.
- Menhään?
- Menhään, menhään, Inga toisti. 

Vielä toinenkin rakkaus on Elsellä odottamassa. Karun kotinpaluun jälkeen hän kohtaa elämänsä suuren rakkauden ja saa viettää hänen kanssaan joitain varastettuja hetkiä, ennen kuin hänen on paettava Ruotsiin uudelleen ja asetuttava sovinnaisen mallin mukaiseen elämään. 

Irina sekoittui Elseen kuin  maali maaliin, veri vereen ja veden vyöryt joen ja meren kyynärtaipeessa. Irinan kosketus tuntui vatsan alapuolella, siellä syvällä sisuskaluissa, mistä himo ja pelko nousivat, kipeästi toisiinsa kietoutuneina, yhteenkasvaneet puun juuret. Se vieri hänen veressään runona ja rummutti rinnassa satojen tähtien polttavina sakaroina. Jotain nyrjähti Elsen sisällä, kuu kieri kahdesti ympäri akselillaan ja jäi sitten eri asentoon.  

Pidän tässä kirjassa niin monesta asiasta:
- aistillinen, kaunis kieli
- kielistä nauttiminen ja niiden tarkastelu
- murteen käyttö sopivassa määrin
- jännittävä juoni
- hienostuneesti esitetty seksuaalisuus (tällaista onnistunutta seksuaalisuuden ja seksin kuvaamista olen viimeksi kohdannut André Acimanin romaanissa Call Me By Your Name)
- herkkä isän ja tytön suhteen kuvaus
- kirjalliset viittaukset mm. Edith Södergraniin
- kirjan lopussa oleva luku, jossa kirjailija kertoo kiinnostavasti lähteistään
- lopun kiitokset, joissa niissäkin on hiottua, kaunista kieltä

Erityiskiitoksen ansaitsee se, miten hyvin Laitila kuvaa rakastumisen pakahduttavuuden. Rakastetun vaatekappaleen tuoksu saa itkemään, ja tieto hänen lähellä olostaan sähköistää ilman. 

Elsan ajatus siitä, että heidän pitäisi Irinan kanssa saada rakastaa toisiaan julkisesti, ei vain haaveissa, on aivan ymmärrettävä. Sen aika ei ollut vielä. 
Hän haluaisi heidän asuvan yhdessä sievässä puutalossa joen varrella, sukulaisten kuvat piirongin päällä.
He lukisivat iltaisin selät vastakkain, kuten äiti ja isä olivat tehneet, rakastaisivat lakanat ruttuun, istuisivat koivun alla pihakeinussa, lantio lantiota vasten, ja naapuri huikkaisi pensasaiden yli hymyillen, että mitäs vaimot, eikö vain ole komea päivä. He heräisivät aamuisin vierekkäin, solmussa, Irinan unen tuoksu hänen iholleen kiedottuna. Ja he puhuisivat meistä. Noin vain yksinkertaisesti, sole poka mikhään, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, me.  

Nyt kun olen kiitellyt, niin huomautan parista minua häiritsevästä asiasta kirjassa. 
Ensimmäinen koskee rakennetta. Alussa tehdään Elsaa saattohoitava tytär Elisa lukijalle erittäin eläväksi omine murheineen, mutta myöhemmin hänellä ei ole enää mitään roolia. Merkittävin asia Elisassa kirjan teeman kannalta on se, että hän on salannut äidiltään oman tyttärensä lesbosuhteen, koska 'ei vanhusten tarvinnut ymmärtää kaikkea nuorten maailmasta'. Tytär on pahoillaan, ettei mummo ollut saanut koskaan tutustua häneen 'sellaisena kuin hän oli'. Niinpä niin! Lapset luulevat usein tietävänsä kaiken vanhemmistaan. Ymmärtäminen saattaa hypätä yhden sukupolven yli. 
Toinen asia, mikä minua häiritsee, on sen kysymyksen jättäminen kokonaan tarkastelun ulkopuolelle, miten 'laimeasti rakastaminen' onnistui. Samuli jäi ohueksi hahmoksi. Irinan mies samoin. Olivatko he tyytyväisiä siihen, mitä saivat? No, ehkä niin Elsa kuin Irinakin onnistuivat pitämään kuningasliljansa kätkettynä ja elämään miestensä kanssa onnellista tai onnelliselta näyttävää elämää.  


Lisäys 3.2.
Kävin lukemassa, onko muualla kirjoitettu tästä tuoreesta romaanista. Löysin viisi blogikirjoitusta.
Riitta (Kirja vieköön)
Katja (Lumiomena)
Tiina (Kirjaluotsi)
Tuija (Tuijata)
Leena (Leena Lumi)

Lainaan Tuijalta oivaltavan kohdan.
"Elsen perhettä hallitsee ensin  lempeä isä, sittemmin pelottava Urho-eno, ja perheen naiset joko haipuvat (äiti) tai taipuvat (mummo). Romaani on raskautettu kaipuulla, kuolemilla, mielenterveysongelmilla ja peloilla, mutta se on niiden lisäksi myös aistillisen vahva veisu elinvoimalle, halulle ja rakkaudelle."

Tosiaan äiti haipuu, mutta mummo taipuu ja kestää: "Son parempi pittää tämä meän välilä. Emmehän met onneksi nuin vain rikki mene, koitama kestää."
Tämä on itsekin kokemani sota-ajan sukupolven selviytymiskeino, muissakin tilanteissa kuin sodasta palanneiden miesten muuttuneen käyttäytymisen ymmärtämisessä.