Green Book -elokuvasta ja mitä tuli mieleen Oscar-gaalaa katsellessani

Kävin katsomassa vuoden 2018 parhaan elokuvan Oscarin voittaneen elokuvan Green Book. Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Peter Farrelly. Ihastuin. 

Green Book on tositapahtumiin perustuva road movie. New Yorkissa asuva yläluokkaisen oloinen, korkeasti sivistynyt pianisti Don Shirley palkkaa etelän kiertueelleen autokuskikseen italialaisamerkkalaisen Tony Vallelongan, koska hän on saanut kuulla tämän ongelmanratkaisutaidoista, mikä tarkoittaa nopeaa reagointia pahoinpitelytapauksissa ja kovia nyrkkejä. 
Green Book on autoilijoille suunniteltu kirjanen, jossa on lueteltu motellit ja ruokapaikat, joissa värillisellä on lupa etelävaltioissa asioida. Eletään 60-lukua. 
Erittäin suuri ristiriita syntyy, kun tähtiesiintyjä ei saa käyttää samaa vessaa juhlapaikan yleisön ja autonkuljettajansa kanssa, vaan hänet ohjataan pihan perälle ulkohuusiin. Don Shirley käy mieluummin motellinsa vessassa ja antaa konserttiväen odottaa. Hän yrittää vaikuttaa asenteisiin. 

Don Shirley on monella tavalla ulkopuolinen ja yksinäinen ihminen. Tony Villelonga on sosiaalinen ja suoraviivainen, mutkaton kaveri. Hän on järjestyksenvalvojana klubeilla nähnyt elämän monimuotoisuutta eikä ihmettele mitään. Molemmat miehet oppivat toisiltaan matkan aikana yhtä ja toista. 

Green Bookin pääteema on minun mielestäni yksinäisyys.  
Elokuvan Oscar-palkinnon jälkeen samasta pystistä kilpailleen BlacKkKlansmanin (myös muotoa Blackkklansman näkee) ohjaaja Spike Lee protestoi ja oli sitä mieltä, että palkinnon olisi pitänyt päätyä hänelle, koska hänen leffansa oli selkeämmin rasisminvastainen. Mutta kuulepas Spike Lee, ei näissä palkinnoissa etsitä vuoden parasta rasismielokuvaa, vaan vuoden parasta elokuvaa. 
Klansman on hyvä elokuva, mutta myös hieman alleviivaava, kliseinen ja epätasainen. Green Book on tyylipuhdas, ehjä taideteos, jonka rytmi on juuri oikea ja jossa ei ole mitään turhaa. 
Klansmanissa on tyypitellyt hahmot, Green Bookissa monipuoliset ja yllättävät. 
Klansman perustuu romaaniin Black Klansman, miksi elokuvan nimeen on ympätty typerästi noita k-kirjaimia. Ku Klux Klan, juu juu, mutta kyllä se olisi elokuvaa katsoessa selvinnyt. Vähemmän on usein enemmän, Green Bookissa kaikki on harkittua. 

Green Bookin Viggo Mortensen ja Mahershala Ali onnistuvat täydellisesti rooleissaan. Ali sai nyt jo toisen parhaan miessivuosan Oscarin. Ensimmäinen tuli kaksi vuotta sitten elokuvasta Moonlight. 

                                               . . . . . .    

Katsoin koko Oscar-gaalan ja sitä edeltävän pukujen esittelyn, en yöllä sentään, vaan tallennettuna maanantaina päivällä. Oli pieniä flunssaoireita, joiden varjolla sain katsoa päivälläkin telkkaria, yleensä en koskaan avaa sitä ennen iltakuutta. Oli hienoa uppoutua elokuvan maailmaan. 

Voi voi, gaala olisi tarvinnut juontajan!
Juhlan henki, napakkuus ja terävä huumori olivat poissa. Eikö kukaan uskalla enää lähteä juontajaksi, kun eri asioista loukkaantujia on joka puolella itse gaalassa ja televisioiden äärellä?  

Voi miksi niin moni luki kiitospuheensa puhelimesta! 
Onko amerikkalaisistakin, hyvistä puhujista, tulossa sisäänpäinkääntyneitä ja sosiaalisesti kömpelöitä kännykkäihmisiä? Olen aina ihaillut amerikkalaisten ulosantia. Heillä on koulussa viisivuotiaasta asti puhumaan opettamista ja isommilla koululaisilla puhe- ja väittelykilpailuja. Kun toimittaja tökkää mikrofonin kadulla asuvan tyypin suun eteen, niin sieltä tulee jäsenneltyjä mielipiteitä kuin meillä jossain kirjallisuusseminaarissa. 
Juhlan lumoa vähensi sekin kännykkätouhuilu, kun joku palkintoa hakiessaan kuvasi kävellessään olkansa yli yleisön suosiota.  

Voi, miksi naiset suostuvat pukeutumaan juhlaan asuihin, joissa ei pääse edes liikkumaan!
Eräällä kurvikkuudestaan kiitetyllä oli merenneitomainen iltapuku polvien kohdalta niin kireä, että hän käveli töpöttäen kuin geisha kimonossaan. Lavalle hän ei olisi pystynyt mitenkään nousemaan muutaman portaan vuoksi. Monella naisella oli siinä kapuamisessa vaikeuksia, piti olla mieshenkilö auttamassa. Huh huh! Miksi myös naiset eivät pukeudu asuihin, joissa voi kirmata lavalle palkinnon hakuun? Kukaan ei vaadi typistämään itseään, ja juhlapukuhan on kauniimpi, kun siinä on tilaa ja liikettä. Myös tällaisia, mukavia, tyylikkäitä ja suloisia iltapukuja näkyi paljon, joku tyylikäs housupukukin, mutta joukossa oli häiritsevän paljon liian kireää ja liian avonaista. 
Muotisuunnittelijat kilpailevat kuka saa tähden kantamaan asuaan. Kannattaisi vaatia suunnittelijoita asuja, joissa on mukava olla ja jotka ovat kaunita myös muulloin kuin yhdessä tietyssä asennossa seisoessa. Halkio, joka seistessä on hienosti toisen reiden päällä, ei saisi kävellessä liukua paljastamaan intiimejä ruumiinosia. Kuulen tässä kohtaa joidenkin feministien kiroavan minua ja opettavan sormi pystyssä, että nainen saa pukeutua, kuten haluaa. No, minusta se ei vain näytä kovin vapautuneelta, jos joutuu koko ajan järjestelemään ja varomaan asuaan. Joillain iltapuvuilla ei ole voinut istua, vain seistä, koska istuessa puku olisi ratkennut. 

Eräs kiinnostava palkittu elokuva on parhaan lyhyen dokumentin voittanut Period. End of Sentence. 
Nimi on sanaleikki. Period tarkoittaa pistettä, ajanjaksoa ja kuukautisia. Kiitospuheessa sanottiin osuvasti:" A period should end a sentence, not a girl's education." Intian maaseudulla tytöt joutuvat usein lopettamaan koulun kuukautisten alettua, koska heillä ei ole kuukautissuojia. Tälle elokuvalle on annettu suomalainen nimi Kuukautiset uusi periodi. Minusta nimi on kyllä aivan epäonnistunut. Hyvä kuitenkin, että suomennetaan. If Beale Street Could Talk, josta Regina King sai parhaan naissivuosapalkinnon, olisi ehdottomasti pitänyt suomentaa, pitkä vaikea nimi ja helppo suomentaa. 
Kuukautisdokumentti on Netflixissä. Aion katsoa. 
                                       
                                                                  . . . . . .

Meillä soi parhaillaan tosielämän Don Shirleyn musiikki Spotify-suoratoiston kautta. Mahtavaa!