Johanna Laitila, Lilium regale

Lilium regale (2019) on Johanna Laitilan esikoisromaani. Se on esikoisromaaniksi harvinaisen hieno ja valmis teos. 

Jo prologi yllättää kauneudellaan. Siinä näyttäytyy kirjassa myöhemminkin kuoleman edellä esiintyvä myyttinen naarashirvi Algen. 
    Hirvi nousi hatarin jaloin seisomaan, se näytti repivän itsensä maasta syvine juurineen. Se katsoi naista ja lähti astelemaan syvemmälle metsään. Kumarassa kävellen nainen seurasi hirven korkeaa kruunupäätä, joka oli kuin pimeässä hohtava majakka, mustan metsän vatsasta nouseva orkidea, rukouksen terälehdet.
    He kulkivat peräkkäin pimeän tuloon, jolloin hirvi pysähtyi. Se kääntyi kohti naista, asettui polvilleen sammaleelle ja lski päänsä häntä kohti. Nainen nousi hirven selkään ja otti kiinni sen naavaisista sarvista. Metsä hengitti heidän ympärilään, ja valkokämmekät punoivat polun heidän eteensä. 

Laitilan kieli on täynnä aistivoimaisia kuvia, samanlaisia mitä olen aiemmin kohdannut Asko Sahlbergin romaaneissa. 
Laitilan runollinen tyyli tuo mieleeni myös Timo K. Mukan, Maria Peuran ja Hanna Haurun. 

Laitila luo tiheitä tunnelmia, joissa hänen luomansa henkilöt toimivat väistämättömän kohtalonsa vieminä ikäänkuin antiikin näytelmissä. 

Alussa ja lopussa ollaan nykyajassa. Elsa on lähellä kuolemaa ja häntä hoitava tytär Elisa avaa oven tuntemattomalle vierailijalle. Lopussa palataan samaan tilanteeseen vierailijan näkökulmasta. Vasta siellä loppulauseessa selviää, minkä vertauskuvana kuningaslilja, Lilium regale, toimii. Surun, vanhan unohduksiin pakotetun rakkauden, jota ei ole saanut koskaan näyttää. 

Elsa elää Lapin sodan alla nuoren tytön elämää Tornionjokilaaksossa. Hänellä on rakas isä ja äiti, sisaruksia, mummo ja sodan karkeuttama sukulaismies. On myös eräs Samuli, komea poika, josta Elsaa kiusoitellaan. Elsa tuntee rakastavansa Samulia samalla tavalla kuin pikkusisaruksiaan ja miettii, eikö se ole liian laimeasti rakastettu. 

Ympäristö tuntee vain tietyn mallin naisen elämälle. 
Mutta onneksi vain non sullahi lantheet ko aivan vasittu lapsia kantamhaan ja synnyttämhään, niinko son äitillästikki. Vaikka poka kymmenen Samulin kans tekisittä.  
('poka' on vahvistussana meänkielessä)

Lapin sota ajaa Elsan kotiväen Ruotsin puolelle pakoon ja sieltä takaisin. Ruotsin perheessä, jonka pihapiiriin he majoittuvat, on Elsan ikäinen tytär Inga. Kieli on tytöillä reitti toisen sydämeen. Elsa saa nimen Elskling. 

Sana sanalta oli Inga lähempänä häntä, ja heidän kielistään tuli uusia teitä, veren reittejä.  

- Ska vi, Inga sanoi, osoitti kotitaloaan ja lähti kävelemään sitä koti.
- Menhään?
- Menhään, menhään, Inga toisti. 

Vielä toinenkin rakkaus on Elsellä odottamassa. Karun kotinpaluun jälkeen hän kohtaa elämänsä suuren rakkauden ja saa viettää hänen kanssaan joitain varastettuja hetkiä, ennen kuin hänen on paettava Ruotsiin uudelleen ja asetuttava sovinnaisen mallin mukaiseen elämään. 

Irina sekoittui Elseen kuin  maali maaliin, veri vereen ja veden vyöryt joen ja meren kyynärtaipeessa. Irinan kosketus tuntui vatsan alapuolella, siellä syvällä sisuskaluissa, mistä himo ja pelko nousivat, kipeästi toisiinsa kietoutuneina, yhteenkasvaneet puun juuret. Se vieri hänen veressään runona ja rummutti rinnassa satojen tähtien polttavina sakaroina. Jotain nyrjähti Elsen sisällä, kuu kieri kahdesti ympäri akselillaan ja jäi sitten eri asentoon.  

Pidän tässä kirjassa niin monesta asiasta:
- aistillinen, kaunis kieli
- kielistä nauttiminen ja niiden tarkastelu
- murteen käyttö sopivassa määrin
- jännittävä juoni
- hienostuneesti esitetty seksuaalisuus (tällaista onnistunutta seksuaalisuuden ja seksin kuvaamista olen viimeksi kohdannut André Acimanin romaanissa Call Me By Your Name)
- herkkä isän ja tytön suhteen kuvaus
- kirjalliset viittaukset mm. Edith Södergraniin
- kirjan lopussa oleva luku, jossa kirjailija kertoo kiinnostavasti lähteistään
- lopun kiitokset, joissa niissäkin on hiottua, kaunista kieltä

Erityiskiitoksen ansaitsee se, miten hyvin Laitila kuvaa rakastumisen pakahduttavuuden. Rakastetun vaatekappaleen tuoksu saa itkemään, ja tieto hänen lähellä olostaan sähköistää ilman. 

Elsan ajatus siitä, että heidän pitäisi Irinan kanssa saada rakastaa toisiaan julkisesti, ei vain haaveissa, on aivan ymmärrettävä. Sen aika ei ollut vielä. 
Hän haluaisi heidän asuvan yhdessä sievässä puutalossa joen varrella, sukulaisten kuvat piirongin päällä.
He lukisivat iltaisin selät vastakkain, kuten äiti ja isä olivat tehneet, rakastaisivat lakanat ruttuun, istuisivat koivun alla pihakeinussa, lantio lantiota vasten, ja naapuri huikkaisi pensasaiden yli hymyillen, että mitäs vaimot, eikö vain ole komea päivä. He heräisivät aamuisin vierekkäin, solmussa, Irinan unen tuoksu hänen iholleen kiedottuna. Ja he puhuisivat meistä. Noin vain yksinkertaisesti, sole poka mikhään, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, me.  

Nyt kun olen kiitellyt, niin huomautan parista minua häiritsevästä asiasta kirjassa. 
Ensimmäinen koskee rakennetta. Alussa tehdään Elsaa saattohoitava tytär Elisa lukijalle erittäin eläväksi omine murheineen, mutta myöhemmin hänellä ei ole enää mitään roolia. Merkittävin asia Elisassa kirjan teeman kannalta on se, että hän on salannut äidiltään oman tyttärensä lesbosuhteen, koska 'ei vanhusten tarvinnut ymmärtää kaikkea nuorten maailmasta'. Tytär on pahoillaan, ettei mummo ollut saanut koskaan tutustua häneen 'sellaisena kuin hän oli'. Niinpä niin! Lapset luulevat usein tietävänsä kaiken vanhemmistaan. Ymmärtäminen saattaa hypätä yhden sukupolven yli. 
Toinen asia, mikä minua häiritsee, on sen kysymyksen jättäminen kokonaan tarkastelun ulkopuolelle, miten 'laimeasti rakastaminen' onnistui. Samuli jäi ohueksi hahmoksi. Irinan mies samoin. Olivatko he tyytyväisiä siihen, mitä saivat? No, ehkä niin Elsa kuin Irinakin onnistuivat pitämään kuningasliljansa kätkettynä ja elämään miestensä kanssa onnellista tai onnelliselta näyttävää elämää.  


Lisäys 3.2.
Kävin lukemassa, onko muualla kirjoitettu tästä tuoreesta romaanista. Löysin viisi blogikirjoitusta.
Riitta (Kirja vieköön)
Katja (Lumiomena)
Tiina (Kirjaluotsi)
Tuija (Tuijata)
Leena (Leena Lumi)

Lainaan Tuijalta oivaltavan kohdan.
"Elsen perhettä hallitsee ensin  lempeä isä, sittemmin pelottava Urho-eno, ja perheen naiset joko haipuvat (äiti) tai taipuvat (mummo). Romaani on raskautettu kaipuulla, kuolemilla, mielenterveysongelmilla ja peloilla, mutta se on niiden lisäksi myös aistillisen vahva veisu elinvoimalle, halulle ja rakkaudelle."

Tosiaan äiti haipuu, mutta mummo taipuu ja kestää: "Son parempi pittää tämä meän välilä. Emmehän met onneksi nuin vain rikki mene, koitama kestää."
Tämä on itsekin kokemani sota-ajan sukupolven selviytymiskeino, muissakin tilanteissa kuin sodasta palanneiden miesten muuttuneen käyttäytymisen ymmärtämisessä.