sunnuntai 13. elokuuta 2017
Kysymyksiä, lukeminen ja digiaika
Kirjanmerkki (kuvassa osa siitä) väittää näin, mutta miten on? Tietääkö lapsi?
Folkhälsan teki tutkimuksen, jossa 3 - 6 -vuotiaiden päiväkotilasten vanhemmat kirjasivat viikon ajan lastensa ruutuajan, siis sen ajan, jonka nämä alle kouluikäiset ovat erilaisten ruutujen ääressä, television, videoiden, tabletin, älypuhelimen ja tietokoneen, ja tulokseksi saatiin 1 tunti 51 minuuttia päivässä. Aika paljon minusta, kun tiedämme, mitä kaikkea muuta lasten iltaan pitäisi mahtua. Mahtuuko siihen myös lukemista? Luulen, että ei siinä mitassa kuin ennen digiaikaa.
Onko asiasta oltava huolissaan vai ei?
Miten mahtaa eniten ruutuaikaa käyttävillä lapsilla olla digilaitteiden käyttö hallinnassa myöhemmin, nuorena? Miten paljon viihdekäyttö on heillä lisääntynyt? Ja tehdäänkö koulutehtävätkin silloin verkossa? Onko noin suuri laitteiden käyttö haitaksi?
Onko huolehtiminen aiheellista vai turhaa kohkausta?
Media-arki ja ruutuaika ovat termejä, jotka ovat tulleet kieleen hiljattain. Ilmiöt ovat tarvinneet nimeämisen.
Lapset ja älylaitteet on asia, joka pohdituttaa vanhempia monissa maissa. Kiinassa on jo muutaman vuoden ajan järjestetty vieroitusleirejä nettiriippuvaisille lapsille. Suomessakin jotkut vanhemmat ovat huolissaan, kun näkevät lapsissaan koukuttumisen oireita.
Minä toivon isovanhempana, että ymmärtäisin sitä maailmaa, missä lapsenlapseni seikkailevat ja että heillä säilyisi tarve lukemiseen ja keskustelemiseen. Miksi, no koska itse arvostan sitä.
Olen lukenut jostain, että kirjat ovat ylivertaisia empatian opettajia. En tiedä, pitääkö se paikkansa. Digipeleistä sanotaan, että ne parantavat reaktionopeutta ja ongelmanratkaisukykyä. Voiko myös niitä kehittää empatiakasvattajiksi?
Kuvasin meidän pienen yövieraan kulkemassa pitkin kirjahyllyn reunaa, joka on sopivalla korkeudella kävelyn opettelemiseen. Hän luki lastenkirjoja kaikilla aisteillaan, maku- ja tuntoaisti edellä vielä tässä vaiheessa, mutta kuunteli myös lukemisen rytmiä ja tarkasteli kuvia.
Oletteko lukijat ymmällänne mistään digiajan ilmiöistä? Omasta mediankäytöstä? Lasten uppoutumisesta laitteisiin?
Toivotan hyvää sunnuntain jatkoa mieluisan valinnan parissa, olkoon se kirja tai älypeli!
Olen seurannut peleihin liittyvää julkista keskustelua. Digipelit kokonaisuutena ovat aivan valtavan laaja kenttä, josta kokonaisuutena on hyvin vaikea sanoa yhtään mitään. Nuo ongelmanratkaisutaidot ja reaktiokyky liittyvät erityisesti suosituimpiin lajityyppeihin, joissa pelataan toisia pelaajia vastaan tai ensisijaisesti vain ratkaistaan pulmia. Niiden lisäksi on olemassa pelejä, joissa on tarinallisia painotuksia (joissakin peleissä luetaan tekstiä romaanin verran, ja parhaimmillaan teksti on erittäin vivahteikasta ja hyvin kirjoitettua) ja myös elementtejä, jotka mahdollistavat empatiakyvyn kehittämisen ja moraaliset pohdinnat.
VastaaPoistaOlen itse kuitenkin sitä mieltä, että mitä pienempi lapsi, sen vähemmän ruutuaikaa. Jo pelkkä (etenkin pienille lapsille tehdyissä, opettavaisissakin) peleissä usein oleva välittömän palkitsemisen mekanismi ei ymmärtääkseni tee kovin hyvää kehittyville aivoille. Ongelma ei niinkään ole pelien sisältö, vaan mediumin perusmekanismit. Jos kuitenkin pelaaminen on perheen yhteinen harrastus, lienee lasten kanssa parasta laittaa pääpaino lautapeleihin.
Nykyään ilmeisesti lapselle työnnetään turhan helposti vain joku härpäke käteen, että saadaan se istumaan hiljaa sillä aikaa, kun vanhemmat puuhaavat muuta. Pari vuosikymmentä sitten laitettiin varmaan videot pyörimään, sitä ennen taas tuupattiin lapset ovesta ulos naapurin lasten kanssa leikkimään. Helppous niissä laitteissa kaiketi viehättää vanhempia.
Tiedän, että tämä on laaja kenttä. Eihän lukeminenkaan ole pelkästään hyväksi, voi lukea myös soopaa, jossa hyvänä puolena kuitenkin lukunopeuden kehittyminen, mitä noissa peleissä vastaa ehkä se reaktionopeuden kehittyminen.
PoistaLautapelejä ymmärrän paremmin. Niiden pelaajilla olen huomannut ainakin päättelyn ja nopean päässälaskutaidon kehittyvän. Yhdessäolo saman pöydän ääressä pelatessa on hauskaa ja läheisempää kuin digilaitteilla pelatessa - luulen. Olen nyt aika epävarma tässä, koska se digipelipuoli on minulla itse kokematta.
Monipuolisuus lapsen(kin) elämässä on varmaan hyvästä. Mietin itsekin tuota, miten lapsia saatettiin ennen huudella sisään pihaleikeistä, joita ei olisi millään halunnut jättää kesken.
Näissä digipeleissä kesken jättäminen on niin mahdotonta, että vanhempien pitää miettiä tarkkaan, mitä antaa lapsen käteen ja milloin. Kun ollaan lähdössä jonnekin ja vanhempi antaa lapselle odottamista helpottamaan jonkin laitteen, niin se saattaa ollakin sitten lähtemisen jarru ja kiistan aihe, kun peli on kesken.
Monissa peleissä vaaditaan myös strategista ajattelua, tilallista hahmottamista ja juuri sitä yhteistyötä. Ja luku- ja kielitaitoa.
PoistaOn totta, että digiläsnäolo on erilaista kuin fyysinen läsnäolo, mutta varmasti riippuu ihmisestä ja seurasta, kuinka läheinen kokemus on. Minulla esimerkiksi on ollut paljon läheisempi olo pelatessani toisella puolella Suomea asuvien hyvien ystävieni kanssa verkon välityksellä (siihenhän liittyy yleensä puheyhteys) kuin pelatessani lautapelejä etäisempien tuttavien kanssa. Sanoisin siten diplomaattisesti, että ei se yhdessäolon väline ratkaise, vaan seura.
Monipuolisuus lienee tosiaan avainsana. Lasten on tietysti vaikeampi jättää mitä tahansa mukavaa puuhaa kesken. Ja kyllähän se on usein niinkin, että erityisesti tietyntyyppiset pelit on rakennettu siten, että pelaaja yritetään saada jatkamaan pelaamista mahdollisimman pitkään. (Näihin liittyy usein myös niitä pelinsisäisiä lisämaksuja, joita välillä näkee myös otsikoissa.)
Tällainen maailma vaatii kyllä vanhemmilta skarppiutta. Ja etenkin, kun alaluokillakin koulussa päivät puuhataan nykyään tablettiruutujen ääressä, on vaikea tasapainoilla sen välillä, että lapsi oppisi käyttämään luontevasti laitteita (kun sitä elämässä kuitenkin tätä nykyä tarvitsee enenevissä määrin) ja toisaalta, että kasvavat aivot saisivat rauhassa kehittyä ilman jatkuvaa ärsyketulvaa. Tosin oppii sen laitteiden käytön myöhemminkin, mutta kun niitäkin tarvii osata käyttää aiempaa nuorempana.
Monet vanhemmat ovat juuri siitä huolissaan, mikä on sopiva määrä digiä. Jos jättää lapsensa kokonaan tämän maailman ulkopuolelle, niin hänestä tulee taatusti lasten maailman ulkopuolinen. Jos kaikki digilaitteisiin liityvä on uutta vielä kouluun mennessä ja toiset ovat tehneet jo vaikka mitä, niin onhan siinä lapsella paljon toisia huonommat lähtökohdat.
PoistaMeilläkin pikkupojat pelasivat kesälomaa viettäessään kotikaupunkiin jääneen kaverin kanssa etänä jotain peliä, ja kivaa oli. Minulle tuli siitä vähän syyllinen olo, koska mummolassahan pitäisi tehdä mummola-asioita, retkeillä ja paistaa korvapuusteja. :)
Helsingin lukiolaiset antoivat tablettityöskentelystä huonoa palautetta. Sanoivat, ettei jaksaisi sitä niin paljon, kun vapaa-ajallakin on omat somejutut.
Tasapainon löytäminen on tärkeää, ja aineopettajathan eivät tiedä toistensa metodeista.
Voi, toivottavasti mummolakäynti jatkui kuitenkin mummola-asioiden merkeissä! Näkisin kuitenkin, että tuossa tapauksessa kyseessä on enemmän vierailukulttuuri kuin suoranaisesti pelit. On varmasti hassua, jos ennen on tehty mummola-asioita ja yhtäkkiä vierailu käytetäänkin muuhun ajanviettoon - varmasti olisi vaikea sopeutua toisinkin päin. Tietysti niiden ihmisten kanssa seurustellaan ensisijaisesti, joiden seurassa fyysisesti ollaan!
PoistaHelsingin lukiolaiset ovat aivan oikeassa - olen onnellinen, että omat peruskoulu- ja lukioaikani ehtivät mennä fyysisten oppikirjojen ääressä ja ehdinpä osallistua paperisiin ylioppilaskirjoituksiinkin. Olen kuullut, että ne kuuden tunnin kirjoitusistunnot ovat pahimmillaan aiheuttaneet migreenikierteitä, jotka ovat tuhonneet loput kirjoitukset. Tässäkin on taas hankala tasapainotella: kun tavallaan digi on osa oppimissisältöjä, mutta toisaalta taas nuoret eivät tarvitsisi elämäänsä yhtään lisää ruutua.
Joo, kyllä tehtiin kaikenlaista. Tämä oli vain yksi sellainen asia, joka oli minulle uutta ja nosti kysymyksiä. Huomasin, etten todellakaan enää hallitse kaikkea, mitä nykylasten elämään kuuluu.
PoistaOlen tyytyväinen, että toimin opettajana ennen tätä koulujen digitalisoitumista. Tykkäsin niin kovasti puheeseen perustuvasta oppimiskulttuurista. Se nyt tietysti kielissä onkin aina tärkeä osa-alue. Ja siinä toisessa aineessa, jota opetin, ET:ssä, keskusteleminen oli tärkeää.
Olen huolissaan!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
VastaaPoistaLapsistahan tulee täysin zombeja, kun heillä on kännykkä tai muu vilkkuva laite käsissä. Eivät kuule, eivät vastaa, eivät näe muuta ja kädet ja niska kipeytyvät.
3-6-vuotiasta ei voi olettaa, että he vielä lukevat kirjoja laitteilla, uskon että pelit ja videot plus elokuvat ja lastenohjelmat ovat pääasiassa käytössä. Pitäisi lukea tuo tutkimus ennen kuin siihen voisi ottaa kantaa.
Mieti mikä luontoa saastuttava laitteisto jää tuleville sukupolville, sillä ne hajoavat pikapikaa.
En omasta mediankäytöstä ole huolissani, kun tykkään lukea kirjoja ja luen niitä ja tykkään olla ulkona luonnossa, mutta olen huolissani siitä, että kaikki omat yksityisasiat jaetaan somessa. Mediankäyttötaidot olisi hyvä oppia jo koulussa. Kiusaaminen on yleistynyt koululaisten keskuudessa ja näin nyt, että tehdään kuvankäsittelyohjelmalla kuvaan rumia muutoksia ja sitä levitellään toinen toiselle. Eli digimedia (puhelimet, netti, youtube jne) on aika paha kiusaamisväline nykyisin.
Tarkoitin, että laitteet rikkoutuvat nopeasti.
PoistaNiin, minäkään en tiedä tästä tutkimuksesta yksityiskohtia. Pitänee tutustua. Luin vain, mitä HS siitä kirjoitti. Arkena 8 prosenttia lapsista viettää ruudun ääressä yli 3 tuntia ja viikonloppuna 20 prossaa, noin neljännes alle tunnin päivässä.
PoistaNoista suurkuluttajista pitää olla huolissaan. On nuo kyllä isoja lukuja alle kouluikäiselle.
Totta tuokin mitä sanot laitteista luonnon kannalta, ja pätee muihinkin nykylaitteisiin. Ei niitä ole tehty kestämään, vaan nopeasti vaihdettavaksi.
Olemme me kyllä aika kiinni koneissa, kun ajattelee, miten nopeasti ne vanhenevat ja aina pitää olla harmikseen opettelemassa uusia. Minä haluaisin ostaa itselleni koko elämän kestävän puhelimen ja tietokoneen.
Nettikiusaaminen on paha juttu. Minä en oikein tajua tuota omien kuvien runsasta esille panoa. Onko siinä jotain hyvää?
Enkä tubettamisilmiötä. Käsittääkseni alakoululaiset seuraavat ja fanittavat jotain teinejä. Onhan näillä idoleillakin kova vastuu, jos seuraajaporukassa on pikkulapsia.
Itse en räpli älykännykkää, enkä pelaa kännykällä, tällä hetkellä en myöskään millään muullakaan. Hieman on ihmetyttänyt miltei sylivauvat, joilla on tabletit tai vähän isommat, joilla on älykännykät. Toivottavasti vanhemmat tietävät, mitä ovat tekemässä, moni kylläkin selailee sitä kännykkää. Itsellä ei ole twitteriä, eikä facebookia, eikä instagrammia, ei snapcahhtia, ja minulla on kuitenkin jonkin näköiset sosiaaliset verkostot ja puhun paljon ihmisten kanssa, ja ehdin lukea paperikirjoja ja paperilehteä.
VastaaPoistaJokke, samoilla linjoilla mennään. Blogi ja sähköposti ovat minun ainoat viestimismuotoni.
PoistaYmpäristön painostuksesta hankin älypuhelimen, mutta en käytä paljon sen älyjä, laiskuuttani ja kiinnostuksen puutteen vuoksi.
Lastenlapset perustivat laajennetun perheen whatsapp-ryhmiä, ne on kivoja, ja blogia kurkin myös puhelimesta.
Tiedän, että voisin käyttää puhelintani muistilehtiönä ja kalenterina yms., karttana, vaikka mitä. Ei ole motiivia tutustua noihin toimintoihin, koska tykkään paperisista kelentereista ja lehtiöistä ja oikeista kartoista.
Toivottavasti paperiset sanomalehdet ja kirjat eivät häviä minun elinaikanani. Saisin vieroitusoireita. :D
VastaaPoistaminua pelottaa tämä elämän siirtyminen virtuaaliin. netti on muuttanut ruumiskuvaa niin dramaattisesti. toisaalta meillä on aina osattu jännittää hartioita. yksi paljon matkustava ystäväni sanoo, että hän tunnistaa keskiverron ei-eteläsuomalaisen ihmisen missä tahansa juuri kehon kielestä. kun liike jossakin latinomaassa lähtee lantiosta, suomalaisten lantio on pakattu tiukaksi.
meri
Niinpä niin, ehkä on aihetta huoleen tai sitten ei.
VastaaPoistaMeillä kirjojen ystävillähän on tämä suloinen itsepetoksen vahva tunne kirjojen lukemisen autuudesta ja autuaaksi tekevästä vaikutuksesta.
Ovatko lapset sitten ennen lukeneet eivätkä "viihtyneet" muissa harrastuksissa? Katselin ruotsalaista tutkimusta vuodelta 1975. Silloin vain 4 % väestöstä ilmoitti lukevansa usein. Kirjojen lukeminen oli viimeisin vaihtoehto vapaa-ajan käyttämiselle, joukkoviestintätoiminnoista. Suomi tuli tietenkin vähän jäljessä. Katarina Eskolan tutkimuksessa noin v 1970 toivottiin, että koulutus lisää lukemista ja visioitiin, että kun eläkeikä laskee, sitten vasta kirjojen lukeminen lisääntyy. Kuinkas sitten kävikään?
Tässä on aina vaanimassa tuo sana viihde ja viihtyminen - negatiivisena tuomiona. Ja kuitenkin suurin osa lukemisesta on selvää viihtymistä ja ajankulua, vaikka lukisi mitä ja kuinka kriittistä kirjallisuutta tahansa. Kasvattaa empatiakykyjä? Ehkä, niin kuin kai sitten Stalinin ja Hitlerin kohdallakin - molemmat himolukijoita.
Olin 17 vuotias kun meille tuli kotiin eka telkkari. Siihen asti aikaa kulutettiin urheilemalla, lukemalla ja pelaamalla esim. shakkia. Olinko (olenko) empaattisempi ihminen kuin nämä diginatiivit? Tuskinpa. Lukeminen oli yksi tapa väistää todellisuutta ja osallistumista kaiken maailman asioihin, samassa mielessä kuin netin käyttökin.
Tulisiko maailma paremmaksi jos alle 17 vuotiailta kiellettäisiin telkkarit, tietokoneet ja älypuhelimet? Jos tulisi, niin millä perusteella?
kyösti
jos pitäisi valita joku luxury item autiolle saarelle, se olisi kirja. kirja soljuu ja lohduttaa ja hyvän kirjan jälkeen on jotenkin vain tuskallista mennä someen, jossa toistuvasti päivitellään liikaa ja uhotaan liikaa (mea culpa vaan itsellenikin).
tunnustan heti, että olen aika takakireä ja penseä nettielämälle. tai sanotaan, että takakireyteni ei johdu niinkään nettielämästä, vaan läkähtymisestä. klikkijournalismi väsyttää eikä nosta päivänkohtaisuuksien yläpuolelle, jonnekin päivästä pois.
olen konkreettisen kirjan ystävä. en lukisi kymmeniä blogspot-sivustoja ellei minulla olisi mahdollisuus saada myös kirjaa käteeni. olen huomannut, että applen näytön tuijottaminen tekee minusta säheltäjän: koneelta katsoessa liian paljon on auki, liian monet mahdollisuudet käyttämättä.
olen skeptikko virtuaalin suhteen, tuntuu että emme malta enää keskittyä sen seasta poimituista yhteenkään kunnolla. kirjan lukemiseen liittyy ainakin minulla vaivannäkö, intensiivisyys ja pysähtyminen.
meri
Kyösti ja meri, luen noita teidän kommenttejanne eestaas ja olen molempien kanssa samaa mieltä. Raikkaita näkökulmia molemmilla.
VastaaPoistaKyöstin esimerkit rauhoittavat epävarmaa mieltäni ja merin läkähtymisen jaan.
Palasin illalla Helsingistä juuri ennen junalakon alkua. Kouvolan junassa oli hipihiljaista. Lähdin asiakseni kävelemään ja selvittämään, miten vaunullinen ihmisiä voikin olla niin äänettöminä. Muutama torkkui, kaikilla muilla oli jokin digilaite ja/tai kuulokkeet, vain Untolla ja minulla kirjat ja lehtiä. Tuntui, ettei voi vaihtaa ajatuksia lukemastaan, kun ympärillä oli haudanhiljaisuus. Aloin kaivata nostalgisesti niitä aikoja, jolloin ihmiset puhuivat ääneen toisilleen. Kyösti, sinä olet varmaan Espanjassa osunut bussiin, jossa naurun ja puheen volyymi on lähes sietämätön. Samoin meri erinäisillä matkoillasi. Minusta tuollainen ilmapiiri on hauskaa ja rentouttavaa. Meilläkin pulistiin ennen kulkuneuvoissa. Siitä konkreettisesta läsnäolosta ollaan ilmeisesti menossa poispäin.
Luin matkalla elokuun alun Suomen Kuvalehdestä Osmo Soininvaaran Näkökulma-kirjoituksen, jossa hän kiittelee tekoälyä siitä, että se tasa-arvoistaa. Taksikuskin ei enää tarvise suorittaa vaikeaa osoitekoetta, kun on navigaattorit, ja Dr. Watson -tekoälyohjelma diagnosoi ylivertaisesti verrattuna parhaaseeen lääkäriin, koska se oppii kaikista virheistä kaikkialla. Tekoäly antaa kaikille kognitiivisia kykyjä siinä missä kaivinkone on tasa-arvoistanut vahvan ja hintelän ojankaivajan.
Ei me haluta taaksepäin. Ja ihan sama vaikka haluaisimmekin, maailma muuttuu kovaa vauhtia.
Onhan se muuttunut minun elämäni aikana ennenkin. Aloin katsella telkkariakin vasta avioliitossa, kun sain oman kodin. Kotonani ei telkkaria ollut enkä ehkä siksi osannut kaivata sitä vielä opiskelijanakaan, jolloin se löytyi asuntolan yhteistilasta.
Hankimme tietokoneen heti kun niitä alkoi saada, joskus 80-luvulla. Sijoitimme sen keittiöön, niin että se oli tasapuolisesti kaikkien perheenjäsenten saatavilla ja valvonnassa. Silloinkin varoiteltiin, mikä nyt tuntuu tosi huvittavalta. Nuorin kurkotteli koneelle jo nelivuotiaana.
Oli siis iso sukupolviero.
Netissä on kaikkea, mutta miten sen sieltä löytää?
Minusta on arveluttavaa heittää kouluissa oppikirjat ja tehtäväkirjat menemään ja päättää, että etsitään netistä. Kirjoihin on valittu ja annosteltu ydin - miksi se pitäisi tehdä uudelleen ja millä ajalla - säästöt! Netin materiaalit ovat hyviä ekstrana, mutta yksinomaisena ei. Vai onko niitä kehitetty sitten viime näkemän? Ovatko oppikirjojen tekijät siirtyneet nettimateriaalin tuottajiksi?
marjatta ja kyösti ja jokke ja muutkin
VastaaPoistaguardianissa oli takavuosina mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten kaikenlaiset älyteknologiat vaikuttavat mieliimme. jutun juju oli se, että kun me käytämme teknologiaa, niin teknologia myös käyttää meitä.
perinteisessä hiljaisessa ja lineaarisessa lukemisessa tarkkaavaisuus keskitetään pitkäksi aikaa tekstin äärelle, ideaalitapauksessa ihminen uppoaa tekstin maailmaan sulkien kaiken muun pois. netti taas kehittää silmäilevää, skannaavaa, poukkoilevaa lukutapaa. pää täyttyy polunpäistä ja tiedon paloista.
voin siis vain arvailla, mitä netti tekee niille merkityksille, joita nykyään kutsutaan sisällöksi. minusta siitä sisällöstä löytyy kyllä täkyjä mutta ei niin kamalan paljon sivistystä. sivistys syntyy omien kenttäkokemusteni mukaan siitä, että on kosketuksessa tiedon prosessipuoleen, ei vain sen tiivistelmänä esitettyihin lopputulemiin.
marjatta, tuo sinun junakokemuksesi on niin tuttu. reissaan säännöllisesti turun ja helsingin väliä ja keskivertovaunuosastossa 80 prosenttia matkustajista on kytkenyt itsensä johonkin piuhaan. 10 prosenttia torkkuu tai katsoo maisemia ja lopuilla on joku painotuote muokana.
meri
Koneihmisiä ollaan etuineen ja haittoineen. Voi olla, että tulevaisuuden sukupolvet ihmettelevät meidän pähkäilyjämme tässä muutoksen vaiheessa. Syntyykö scifiä, jossa joku pieni joukko elää eristyneenä unelmoimassa paperikirjojensa ja muun vanhanaikaisen välineistön kanssa, kun toiset, normaalit, ovat kyborgeja.
VastaaPoistaPähkäilen hankkisinko lukulaitteen matkoille? Viimeksi viikon matkallani painavin osa matkatavaroista oli kirjat. Pakko sellainen kai on hankkia, enpä tiedä. Ei houkuta, voihan sitä hankkia perillä taskukirjoja ja pitemmillä matkoilla voi mennä asioimaan paikalliseen kirjastoon, mutta toisaalta ... Tällaista tämä digiaikaan siirtyminen minulla on. :)
Kyösti on oikeassa siinä, että moralisointi on aivan turhaa ja on vältetttävä "suloista itsepetosta". Punnita voi, mutta ei ole syytä tuomita vanhaa eikä uutta.
Itse luin lapsena aikuisten kirjoja, omat pojat ovat kertoneet napanneensa olohuoneen hyllystä huoneisiinsa Nexukset, Sexukset ja Plexukset ja nykylapsilla on netin kautta pääsy minne vain, vaikka vahingossa jollain hakusanalla.
Meri, minäkin olen lukenut noita aivotutkimuksia. Ainakin nettikeskusteluissa lyhytjännitteisyys ja hätäisyys on nähtävillä. Kulttuuriblogit lienevät harvinainen hitaamman ja pitemmän kommunikoinnin foorumi.
Liioittelu tekee asiat toisistaan erottuviksi. Totta on että espanjalaisessa paikallisbussia puhetta piisaa eikä omia ajatuksiaan kuule, mutta kun tarkkailee paikallisjunassa matkustavia espanjalaisia, niin kyllä he älypuhelimiaan näpräävät siinä missä muualtakin tulleet.
PoistaOlen itse ajatellut, että jos jaksan matkustaa, jaksan myös kirjat mukana kantaa, paperisina. No, melkein aina ostan pokkareita matkoille, ovat kevyempiä joten niitä saa enemmän mukaan. Tableteista (jota minulla siis ei ole) ja älypuhelimista ja läppäreistä on toki muuten paljon hyötyä matkoilla, ihan karttojenkin takia, mutta... kyllä taas syksyn matkaa varten yhden ison kaupungin paperikartan ostin. Digitaalinen ja analoginen informaatio vahvistavat toisiaan, eivät sulje pois.
Juuri noin se pitää ajatella, vanha ja uusi toisiaan täydentävänä. Ei meidänkään huushollissa heitetä pois laatikollista karttoja, niistä näkee isot kokonaisuudet ja kännykällä - ilmeisesti (en ole sitäkään koskaan tehnyt) - voi vilkaista kävellessä, onko menossa oikeaan suuntaan ja onko kohde jo lähellä, kun etsii jotain paikkaa. Kyllähän jotkut käyttävät näppärästi pelkkiä digikarttoja, mutta kun on tottunut näihin paperisiin...
PoistaMatkoilla on kyllä digilaite ehdoton suunnittelussa, aikataulujen tarkistamisessa, lippujen ostossa yms.
Joo, sitä haluaisi, että matkaillessa olisi erilaista kuin kotona.
Olimme kymmenisen vuotta sitten Soussessa Tunisiassa ja ajelimme junalla Tunisiin. Meitä oli varoiteltu, että ehdottomasti kannattaa varata paikka ykkösluokassa. Varasimme ja etsimme sellaista sitten vaeltelemalla läpi vaunujen, joissa ei ollut mitään numeroituja paikkoja, mutta oli iloinen meininki, paljon lapsia ja eläimiäkin. Joku taputti penkkiä vieressään "tähän", ja miksi emme jääneet siihen! Olisi ollut kiva seurata elämää täpötäydessä vaunussa, yrittää kommunikoida, pitää vaikka jotain lasta sylissä. Menimme sinne perille ykkösluokkaan, jossa oli kauhea ilmastointi, hyytävän kylmä. Siellä istui kaksi tyyristä rouvashenkilöä hienosti ja paksusti pukeutuneena ja me shortsiasuiset paleltiin. Hiljaista oli. Siellä oli puupenkkien sijasta pehmustetut repaleiset istuimet ja vessa, jonka ovi repsotti täysin auki, sitä piti pitää toisella kädellä kiinni. Varmaan meininki on jo noissakin junissa muuttunut.