Pois paha peikko, syöpä 8

Jostain syystä mielessäni on pyörinyt viime aikoina Uuno Kailaan kaunis runo Ihmisen määrä, jonka ensimmäinen säkeistö kuuluu:

Ei ole ihmisen hyvä,
jos hän on heikko,
tuntea, nähdä ja elää
kaikkea: kuilu on syvä,
siellä on vaaniva peikko.

Peikko ei ennen muinoin tarkoittanut mitään söpöä satuhahmoa, vaan jotain vaarallista ja yliluonnollista, metsänpetoa, ja tietenkin symbolisesti elämää varjostavaa uhkaa. Moni pitää sairauksia tällaisina peikkoina.

Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa  terveydestä ja omasta jaksamisestani syövän kanssa. Tämä onkin jo kahdeksas päivitys. Jos joku haluaa lukea edellisiä, niin niitä on viime vuoden toukokuusta alkaen, viimeisin marraskuussa.

Lyhyesti: rintasyöpäni löytyi keväällä ja leikattiin kahdesti kesällä, koska alkuun leikattiin liian niukasti, ei ollut levinnyt, hoitona 25 kertaa sädetystä, viisi vuotta antiestrogeeneja ja tiheitä kontrollikäyntejä.

Laitan kuvitukseksi tähän juttuun kuvia tyhjilleen jääneen kiinalaisen Hyvinvointikeskus Leishin pihasta Kouvolan Valkealasta. Meillähän oli täällä muutaman vuoden Kiina-keskus, joka ei menestynyt. "Chinatownista" on jäljellä mahtava portti ja Leishistä pieni betonieläintarha. 

Tästä alkujohdannostani tulee ihan mieleen Stephen Fryn kirja More Fool Me, jota luen parhaillaan. Sen sijaan, että menisi asiaan, tämä suloinen lörpöttelijä kertoo ummet ja lammet, anoo lukijalta kärsivällisyyttä ja viittailee edellisiin osiin muistelmiaan Moab Is My Washpot ja The Fry Chronicles, kunnes merkitsee paksun nuolen ja kirjoittaa, että ne jotka ovat lukeneet nuo mahtavat teokset hypätkööt tästä sinne, missä on seuraava nuoli. Minä olen lukenut, mutta Fryn kertomana luin samoista asioista mieluusti uudestaan. Viidenkymmenen kertaavan sivun jälkeen on sitten uusi paksu nuoli, josta alkavat uudet polveilevat pohdinnat. Palaan tähän hauskaan kirjaan ehkä myöhemmin, mutta nyt siis syöpäasiaan. Ja suokaa lukijat anteeksi, jos polveilen. Fryn tyyli tarttuu!

Ensimmäinen kontrolli oli loppiaisen alla. Kaikki laboratoriokokeiden tulokset olivat hyvät.

Kirurgi ojensi minulle tilanteen todettuaan Rinnankorjausleikkauksen käsikirjan ja sanoi, että nyt sitten uuden rinnan rakentamiseen. Minä rupesin epäilemään ja hän houkutteli, että kuule kun sinulle saisi niin hyvin ja niin hyvän ja nätin ja toiselle rinnalle ei tarvitse tehdä mitään, ja jos nyt epäröit, niin sen voisi tehdä milloin vain vaikka viiden vuoden päästä. Minä olen alusta asti ollut sitä mieltä, että ei mitään turhia leikkauksia. No, luin kuitenkin sen kirjasen ja kävin lukemassa rintasyöpäblogeissa kokemuksia rinnan rekonstruktiosta. Huh huh! Ymmärrän tämän leikkauksen, jos naisella on häiritsevän iso povi (hieno vanhahtava termi) ja nyt tulee mahdollisuus korjata tilanne, samalla pienentää myös se jäljelle jäänyt painava rinta. Pakko siinä on tehdä jotain paitsi ulkonäön, niin ihan tasapainon vuoksi, ettei ihminen mene ihan vänkyrään. Mutta miksi minä menisin noin vaaralliseen leikkaukseen? Minulla on pieni rintamus ja siinä kaunis arpi, arkioloissa en tarvitse mitään kohotuksia ja "ulos" (ja minähän se edustan hurjasti) mennessä laitan irtotäytteen hyvin suunniteltuihin liiveihin ja kesällä bikineihin.
Mikä ettei, jos operaatio olisi helppo, niin olisihan se kätevää ja mukavaa olla taas symmetrinen. Olen tarkka ulkonäöstäni ja kiinnostunut vaatteista, kyse ei siis ole löperyydestä (vanhuudenhöperyydestä) tai epänaisellisuudesta. Mutta tuo operaatio on hankala ja tulos ei välttämättä hyvä. Tietenkin kirurgi tuntee intoa työhönsä, niin pitääkin. Minusta vain on tullut hyvin aktiivinen ja kyseenalaistava potilas. Luulen, että moni nuorempi nainen ajattelee, että korjaus kuuluu automattisesti hoitoon.

Ja miten se tehdään?
Nukutuksessa leikataan mahasta iso kieleke, joka kuljetetaan ihon alla ylös rinnaksi. Siinä yhdistellään sitten verisuonia ym. vaativaa. Toinen vaihtoehto on kuljettaa rasvaa kyljistä, mutta minulla ei ainakaan olisi niissä mitään irrotettavaksi. Leikkaus on pitkä, kahdeksantuntinen, kun rinnanpoistoleikkaus on helppo ja kestää pari tuntia. Sairaalassa pitää olla viikon verran. Dreenejä on useita ja virtsakatetri. Toipuminen on hidasta, isot haavat mahassa ja rinnassa. Puolen vuoden kuluttua tatuoidaan nänni. Silloinkaan rinnassa ei ole vielä mitään tuntoa, enkä tiedä, onko täydellisesti koskaan. Minunpa nätti lattana poistetun rinnan alueeni tuntee! 
Jollakin oli tullut veritulppa keuhkoihin, jollakin toisella oli uusi rinta mennyt kuolioon ja jouduttu kaapimaan syvältä, niin että rinnan paikalle oli jäänyt iso kuoppa ja siihen suunnitellaan siirrettäväksi jotakin täytettä. Jos rinta tehdään omien siirrännäisten sijasta silikonitäytteellä, niin leikkaus on helpompi, mutta tulos huonompi, epäluonnollinen. Korjattu rinta nöpöttää pallona pystyssä, kun muu olemus vanhenee. Silikonirinta ei tunne tai saattaa tuntea liikaakin, kipua. Silikonin läpi ei voida ottaa mammografiaa, mikä on vaarallista, koska ensimmäinen paikka, mihin syöpä saattaa uusia on juuri leikattu alue. En ymmärrä, miksi kukaan, rintasyöpää tai ei, laitattaa itselleen rinnat silikonista tai muusta elimistölle vieraasta aineesta. 
Nuoret tytöt eivät varmaan tiedä näistä vaaroista. Kauneusklinikat joutuvat nykyään ilmoittamaan silikonitäytteitä mainostaessaan, että mammografia ei onnistu, mutta se voi olla pienellä präntättynä jossakin esitteen lopussa ja vesitettynä muotoon "mammografia saattaa vaikeutua". Korjattuja rintoja joudutaan kaiken lisäksi usein leikkaamaan uudestaan, on ne sitten tehty omasta tai vieraasta aineesta. 
Siis ei kiitos! Minä pidän arpeni esillä ja helposti tutkittavana.

Antiestrogeeniläkitys on raskas lääkitys. Sen tehtävä on viedä pois kaikki kehon tuottama estrogeeni (yksinkertaisesti ilmaistuna), siis myös lisämunuaisten, rasvan ja maksan tuottama, niin että se ei pääse ravinnoksi mahdollisille harhaileville syöpäsoluille, niille vaaniville peikoille. 
Tämä ei tapahdu ilman sivuvaikutuksia. 
Yleensä olen lukaissut lääkeselostuksista haittavaikutukset-listan välinpitämättömästi ajatellen, että se on siinä vain varmuuden vuoksi. Letrozolin haitat ovat todellisia. Ne ovat aiheuttaneet minulla väsymystä, lämmönvaihtelua, tulehduksia, joiden hoitoon määrätty lääke taas vaatii omat estolääkkeensä, ja ajoittaisia nivel- lihas- tai luukipuja (en erota, mitä niistä se jäytäminen raajoissa ja sormissa on). Kalkki, D-  ja C -vitamiinit eivät ole minulle hifistelyä hyvän ruokavalion lisänä, vaan välttämätöntä lääkitystä, koska letrotsoli ohentaa luuta. Se huonontaa myös veriarvoja. 
Minulla on dosetti - heh heh, kutsun sitä Dosentiksi - kukkuroillaan erivärisiä pillereitä. Tervehdin sitä aamuisin: Huomenta Dosentti, aloitetaanpa taas tässä ennen aamukahvia!
Joskus ajattelen, että kannattaako kaikki tämä sairaaksi tekeminen, jos minulla ei vaikka ole yhtään peikkoa vaanimassa. Mutta kun kirurgi kiitteli, että minulla tuo lääke tepsiikin hyvin, kun ei ole paljon rasvaa luitten päällä ja sanoi, että olisi mahdollista antaa kyllä hieman paikallista estrogeenia, jos oireet ovat ikävät, niin minä riensin vakuuttamaan, että ei ei, kyllä minä ne kestän, ei mitään riskejä.

On tässä myös pari tabua jo ajalta ennen syöpää.

Mieheni sanoi, että hän on niin pahoillaan minun puolestani, että jos syöpä olisi jätkä, niin hän antaisi sille turpaan.

Ai niin, miehen terveystilanne! Melanooma. Hän on terve kuin mikä! Terveyskeskuksen soitto pelästytti meidät syksyllä pahanpäiväisesti. Sieltä ilmoitettiin melanoomakasvaimen mitat, 6 x 4 mm, joissa 4 olisi ollut syvyys, pahinta luokkaa. Tulkitsivat väärin, eihän se ollut kuin pinnassa ja leviämätön. Odotimme kauhulla kutsua kirurgille kainaloevakuaatioon ja lisätutkimuksiin, ja kun sitä ei tullut, mieheni soitti ja sai oikean tulkinnan PAD-lausunnolle ja tiedon, että ensimmäinen kontrolli on vasta maaliskuussa. Mikä helpotus! Ei muuta kuin tarkkailua. Mieheni on poistattanut vielä neljä epäilyttävää luomea, jotka on tutkittu ja vaarattomiksi havaittu.

Kun minulla ei ole mitään kipuiluja, eli enimmäkseen, minäkin olen hyvin, hyvin terve. Käyn uimassa, pilateksessa ja hiihtämässä - kaikki nautinnollisia ja omaan tahtiin suoritettavia, pehmeitä liikuntamuotoja. Minun hiihtämiseni on suksilla oleilua ja luonnon ihailua. En pysty puristamaan sauvoja sorminivelrikon vuoksi, joten vauhtihiihto ei edes sujuisi. Urheiluhiihtäjät kiitävät ohi otsa rypyssä. Luulen, että nautin omasta hiihtelystäni vähintään yhtä paljon. 

Tulin juuri Suomen vanhimmasta vuosittaisesta elokuvatapahtumasta. 
Jo vain - mitä minä sanoin edustamisesta! Anjalankosken 46. kinosunnuntai. Olin pukeutunut kukkaneuleeseen, koska tapahtumassa palkittu elokuva on Virpi Suutarin dokumentti Eedenistä pohjoiseen, joka kertoo puutarhanharrastajapariskunnista. Upea! Pistäkää korvan taa!