torstai 22. tammikuuta 2015

Hanneriina Moisseinen, Isä (2013)


Hanneriina Moisseinen tekee persoonallista sarjakuvaa kipeistä asioista. Hänen kolmas albuminsa on elämäkerrallinen teos oman isän, tietokoneinsinööri Seppo Moisseisen oudosta katoamisesta työporukan retkellä Kallavedellä ja tytön elämästä tämän tragedian kanssa. Isä katosi Hanneriinan ollessa kymmenvuotias. 
Ensimmäinen osa kirjasta kertoo katoamisesta. Valokuvassa sanomalehti Karjalaisen rikosuutisesta saamme tietää faktat, ja sitä seuraavissa sarjakuvaruuduissa Moisseinen kuvittaa tapahtuneen saarella olleiden kertomuksen mukaan. 
Toinen osa Aika ennen katoamista sisältää muistoja isästä. Isä on lempeä mies, jonka kanssa tyttö viettää aikaa luonnossa. Isä lohduttaa ja selittää asioita. 
Kolmas osa kertoo ajasta katoamisen jälkeen, jolloin äidistä tulee sammunutsilmäinen ja tyttöä kiusataan koulussa. 
Lopussa tyttö haastattelee äitiään nykyajassa yli 20 vuotta isän katoamisen jälkeen ja kirjoittaa kirjeen isälle omalla käsialallaan.


Moisseisen tekniikkana on pehmeä lyijykynäpiirros. Kuvat ovat lapsenomaisia ja tekstin dialogi osittain murteella. 
Lukujen välissä on valokuvia upeista kirjontatöistä, jotka taiteilija on kirjonut vanhoihin karjalaisiin käspaikkoihin. 

Käspaikkaliinoilla on ollut Karjalassa tärkeä tehtävä vainajan viimeisellä matkalla. Niillä on merkitty kuoleman jälkeen tie kalmistolta surutaloon, jolloin vainajan sielu on kulkenut niitä myöten viimeiselle aterialle entiseen kotiinsa. Vainajaa on muisteltu yhdessä ja lähetetty sitten sielu liinatietä pitkin tuonpuoleiseen. Moisseinen on kertonut tehneensä surutyötä symbolista liinatietä kirjoessaan. Hidas ja tarkka käsityö on poistanut varuillaanoloa ja saanut muistamaan unohtunutta. 


Perheenjäsenen kuolema saa lapsen usein siirtämään asian sivuun, jotta jaksaa elää. On hyvin ymmärrettävää, että tämä tapahtuu vielä tiukemmin, kun kyseessä on selvittämätön kuolema. 
Äiti keskittyy tutkimustyöhön selvitäkseen. Tyttö häpeää tynkäperhettä ja näkee alkuun isänsä joka paikassa. Hän kärsii, mutta oppii jaksamaan laulamalla ja kulkemalla metsissä - ollaanhan Karjalan laulumailla - ja panemalla sanallisesti vastaan kyselijöille.

- Siun isälläs oli ruskkeet silimät ja niin siullakkii on.
- Entä sitten.
- Sie et ikinnään pääse erroon siitä, että  siulla on isäsi silimät.
- Entäs sitten.
- Aina kun kahot peiliin niin sie muistat isäs ja sen hävviimisen. 
- Entäs sitten.
- Sitä vaan, että siulle tullee sitten aina mieleen se hävviiminen nuista silimistäs!
- Entäs sitten?
- Että mahtaa olla vähä vaikkee elämä yhellä kun on isä hävinny!
- Entä sitten. Ei kai se siun persettäs kaiva!
- No saattaa se kuule vähä kaivaakin!!! 
- No se on kuule ihan siun ongelmas! 
- Ja entäs sitten? 
- Että sitäs vaan sitten. Ja kivat sulle. Jeespoks pallinaama.

Teksti on käännetty englanniksi sivun alalaitaan. Se on käännetty hyvin, kiitos kääntäjä Pauliina Haasjoen! Viimeinen lause äskeisessä keskustelussa: And wipe your face cause it's your butt.

Katoamisessa tapahtuu yleensä joku seuraavista: onnettomuus, rikos, itsemurha tai suunniteltu pako. Moisseisen isän katoamiseen ei tuntunut sopivan mikään näistä. 
Äidillä oli todella vaikeaa. Hän jäi yksin kymmenvuotiaan ja vauvan kanssa juuri valmistuneeseen taloon. Ihmiset loukkasivat puheillaan. 

- Kuollut saa haudan, jonne saa mennä suremaan ja muistelemaan. Voi viedä kukat, sytyttää kynttilän, laulaa, itkeä.
- Kadonnutta ei voi mennä suremaan yhtään minnekään. Sekin on epäselvää, voiko edes surra.
- Katoaminen on musta aukko, joka syö kaiken valon ja ilon.
- Sehän tässä on kaikkein vakeinta, kun ei vieläkään tiedä, miksi isäsi katosi. 
Mitä oikeasti tapahtui.
- Muistan, miten silloin toivottiin, ettei mitään häpeällistä ainakaan paljastuisi.
Luulin, että se olisi pahin vaihtoehto.
- Niin, vaikka pahin vaihtoehto oli se, mitä sitten tapahtui.
- Että mitään ei koskaan selvinnytkään.
Sen pahempaa ei varmaankaan ole. 
- Ei voi olla.

Moisseinen on tehnyt kaksi sarjakuvakirjaa ennen Isä-kirjaa. Ensimmäinen kirja Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita (2005) on yhdessä kirjailija Markku Niemisen kanssa tehty teos vienankarjalaisista tarinoista, starinoista, jonkalaisia ei ole ehkä häveliäisyyssyistä hyväksytty Kalevalaan. Tämä kirja on nyt matkalla minulle lähikirjastoon. 
Toinen Moisseisen  sarjakuvakirja Setit ja partituurit (2010) kertoo ja kuvittaa ihmisille tapahtuneita noloja sattumuksia. Olen lukenut tämän kirjan joskus ja hämmästellyt sen moninaisia tekniikoita, sarjakuvaa, maalauksia ja kirjontaa.

Näyttää siltä, että karjalaisuus ja häpeä ovat toistuvia teemoja Hennariina Moisseisen töissä.

Isä-kirjaa tehdessä Moisseinen opiskeli runonlaulua kainuulaisen runonlaulaja Jussi Huovisen luona. Huovinen suri leskeyttään ja Moisseinen etsi muistoistaan isäänsä. Selma Vilhunen on tehnyt dokumentin Laulu (2014) näistä taiteilijoiden tapaamisista yli kahden vuoden aikana. 

Moisseinen on myös itse tehnyt lyhytelokuvia. Tuore hiilianimaatio Syntymäpäivä, kertoo vasikasta, joka syntyy juuri evakkoon lähdön hetkellä. Monipuolinen taiteilija siis, jolta on syytä odottaa uutta ja vaikuttavaa.


18 kommenttia:

  1. Sen Laulu-elokuvan katselin. On hyvä että Mosseinen selvästi sanoo kertovansa tuossa sarjakuvassaan omasta elämästään. Sellainen taide on vähän helpompaa nauttia.

    VastaaPoista
  2. Minäkin aion katsoa Laulun kokonaan tänään. Katsoin vain pienen mainospätkän tuossa kirjoitellessani.
    Sarjakuva sopii muotona hyvin elämäkertoihin. Tämä jäi mieleen jostakin hdcanisin kommentista. Todellakin! Sanan ja kuvan yhteistyö toimii Isä-kirjassa tehokkaasti henkilöiden, miljöön ja tunnelmien kuvaamisessa. Sarjakuva myös rajoittaa positiivisella tavalla; ei voi ihan kaikkea jaarittelua kirjata, mistä lukija on mielissään.

    VastaaPoista
  3. Kiitos paljon noista linkeistä. Katsoin heti Syntymäpäivän. Se kosketti kuten kosketti tämä Isä-albumikin. Nyt taidan katsoa myös tuon Laulu-dokumentin, se löytyy Ylen Areenasta vielä parin viikon ajan: http://areena.yle.fi/tv/2155398

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syntymäpäivä on minustakin todella hieno. Ne taustaäänet, kaikki lypsyn ääni ja hieno musiikki ...
      Huomasin myös, että kirjastossa on Hennariina Moisseisen äidin Eija Pääkön tietokirja Kadonneen omainen, joka on julkaistu samana vuonna kuin Isä. Äiti ja tytär ovat siis käsitelleet perheen tragediaa kumpikin yhtä aikaa, omalla tavallaan.

      Poista
  4. Hyvä purkautumiskeino purkaa isän katoaminen piirtämällä ja kirjoittamallla. En tiedä mikä voisi olla kamalampaa kuin läheisen katoaminen, se ikuinen tietämättömyys...

    Marjatta mukavaa viikonloppua. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta! Minä pelkäsin, että oma isäni kaatuisi metsässä ja murtaisi jalkansa tms eikä pääsisi sieltä pois, yksin kun asui maalaistalossa hyvin vanhaan ikään ja kulki metsissä ilmoittamatta kenellekään suunnitelmistaan. Jos niin olisi käynyt (ja vaikka hän olisi löytynytkin), niin läheisille olisi jäänyt kauhea syyllisyys.

      Hyvää viikonloppua Tiia! <3

      Poista
    2. Minustakin on hyvä keino päästä irti ikävistä asioista juuri kirjoittamalla. Tulee tunne: nyt se on selätetty. Hyvä että sain sen pois pään sisältä.

      Niin paljon tapahtuu ikäviä asioita maailmassa. Osa niistä on yhteisiä, osa henkilökohtaisia. Mutta ei koskaan sellaisia, joita ei voisi tapahtua kenelle tahansa.

      Poista
    3. Niin totta Liisu! Mitä vain voi tapahtua kenelle vain. Katoamisistakin ajatellaan monesti, että niitä tapahtuisi vain huonommissa sosiaaliluokissa. Kirjan tyttö pohtiikin liikuttavasti, että heidän perheestään on tullut isän kadottua vähän huonompi.

      Poista
  5. Hienoja löytöjä olet tehnyt viime aikoina tuolta sarjakuvapuolelta. Hauska tosiaan tuo käännös. Paljon on lahjakasta porukkaa kirjoittajina/kuvittajina/kääntäjinä Suomessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi sain käsiini näin tasokkaita kirjoja. Viimeksi olen lukenut sarjakuvaa varmaan silloin, kun Art Spiegelmanin Maus julkaistiin Suomessa.

      Kieli oli tässä hienoa, sekä suomalainen että käännös. Murrosikäiset, pohjoiskarjalaiset tytöt laittautuvat koulukuvaan ja vertailevat kampauksiaan: "Mie tein nää lainneet hiuksiin lainerauvalla. Arvvaa tuliko kiire! Vähänkö!" Nämä sanonnat unohtuvat - vähänkö ;) - mutta kun joku muistaa ne, niin siinä alkaa aika palautua lukijankin mieleen.

      Poista
    2. Tosiaan, nuo pienet sanat on ne joista tunnelma syntyy, paikallisväri. Me asuimme 4 vuotta Joensuussa, kun mieheni, psykologi, sai sieltä ekan virkansa. Tytöt oppivat puhumaan ensimmäisenä kielenä sitä, 'mie halluun mehhuu..' Olivat sitten 2 viikkoa hiljaa kun muutettiin Espooseen.

      Poista
    3. Mekin asuimme Pohjois-Karjalassa, Joensuun lähellä pari vuotta. Vanhin poika ehti syntyä siellä.
      Toinen itäinen murre, Kainuun murre, jäi pojille niin vahvana, että kahdella heistä se kuuluu ihan selvästi. Vanhalla kotivideolla esikoinen pyörii lattialla ja sanoo:" Miks Aenon koera tekköö näin?" Aino oli perhepäivähoitaja. :)

      Poista
  6. Yksi työkirjani toi Hanneriina Moisseisen tietoisuuteeni ja nyt Isä ja myös dokumenttielokuva Laulu ovat tulleet vastaan eri paikoissa. Isän aion lukea, se kiinnostaa kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kannattaa lukea, Katja! Kirja jäi mieleeni romaanina ... no, sitähän se onkin, sarjakuvaromaani. Alun lehtileike vie suoraan asiaan, ja lukija eläytyy sen jälkeen vahvasti tytön ja hänen äitinsä selviämiseen. Kirja on myös hyvin kaunis. Siinä on luonnon, erityisesti suomalaisen metsän, ylistystä.

      Poista
  7. Läheisen katoaminen on varmasti yksi pahimmista asioista, mitä ihmistä voi kohdata. Ihan kuin se ei riittäisi, siihen päälle vielä koulukiusaaminen. Piirosjälki ja erityisti kirjontatyöt ovat koskettavia, ehkä siksi että ne ovat lapsenomaisia ja tahallisen(?) hauraita ja haperoivia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset ovat julmia, paitsi tahallisesti niin myös jotenkin viattomalla tavalla. He saattavat kiusata saadakseen vastauksia hämmentäviin asioihin. Muistan, kun oma äitini kuoli ja minä jotenkin häpesin sitä. Koin kuten tämän kirjan tyttö, että perhe oli toisten silmissä huonompi, jotenkin epäilyttävä, vaikka kyseessä oli sairauskohtaus.
      Minäkin pidän kovasti Moisseisen tekniikasta. Myös kieli kuuulostaa hienolta ja aikaansa sopivalta.

      Poista
  8. Laulu-dokumentti tuli eilen. Kiinnostus Moisseisen töihin pikkasen heräsi ja nyt sitten alkaa noiden sarjakuvien metsästys kirjastoista. Tästä arviosta saa jo taustaa albumille. Isä-albumi taisi olla Sarjakuva Finlandia ehdokaskin aikoinaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, unohtui käydä täällä vastaamassa sinulle.
      Katsoin Laulun taas uudestaan.
      Ei ihme, että Isä on ollut palkintoehdokkaana.
      Toivon, että saat kirjat käsiisi ja pidät niistä.

      Poista