Kouvostoliittoa ja Guggenheimia

Mieheni on kulttuuri-ihmisiä

Paikkakunnilla on oma imagonsa. Olen asunut lyhyemmän aikaa useilla eri paikoilla, joiden imago ei ole vielä siinä ajassa selkiytynyt. Kymmenessä vuodessa pääsee jo kunnolla sisälle kotipaikkakuntaan. Olen huomannut, että kolme paikkakuntaa, joissa olen asunut yli kymmenen vuotta, eroavat tunnelmaltaan toisistaan täysin.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni 18-vuotiaaksi asti Pomarkun Honkakoskella, pienen kirkonkylän laidalla Pohjois-Satakunnassa. Tätä paikkakuntaa hallitsi ja hallitsee edelleen hyväntahtoinen yhteisöllisyys. Nuorena se ahdisti minua, mutta nyt aikuisena se tuntuu viehättävältä. Isäni hautajaiset olisivat järjestyneet lähes ilman meitäkin, yhteisön toimesta. Hautaustoimisto oli jo ilmoitellut asiasta ja kutsunut vieraita muistotilaisuuteen, kun me vasta menimme sinne asioimaan. Kotitalon ja piharakennusten tyhjentämiseen ei tarvittu lehti- eikä netti-ilmoituksia, kun sana kulki ja pihaan poikkesi väkeä traktorien ostajista antiikkitavaroiden etsijöihin. Romulavan täyttämiseen tuli myös apua pyytämättä ja kaikki sujui juohevasti talkoohengessä. 

Kuhmo, jossa olen asunut toistaiseksi pisimmän ajan elämästäni, 23 vuotta, on hyvin kotiseutuylpeä paikka. On syytäkin! Upeat vaaramaisemat, puhtaat, isot järvet ja metsät, hiljaisuus, luonto yhdistettynä kulttuuriin. Paikkakunnalla on mainetta korkeakulttuurisena paikkana Kuhmon Kamarimusiikin sekä kalevalaista ja karjalaista kulttuuria vaalivan Juminkeko-informaatiokeskuksen ansiosta. Pieneksi paikkakunnaksi Kuhmolla on hienoja rakennuksia kirjastotalo Atalantesta kauniiseen Kuhmo-taloon. Kuhmon imagoon kuuluu tietty hartaus ja juhlavuus. Nälkämaan laulu lauletaan lopuksi seisten tilaisuudessa kuin tilaisuudessa, myös koulujen juhlissa. Äskeisen HS:n tekemän kaavion mukaan Kuhmo ja koko Kainuu kuuluu Suomen uskonnollisimpiin alueisiin. Kirkkoon kuuluu yli 86 prosenttia ihmisistä. Kuhmossa oli poikkeuksellista olla kuulumatta kirkkoon. Nykyisellä kotipaikkakunnallani, Kouvolassa, kirkon jäseniä on vain vähän päälle 70 prosenttia.

Kouvola, jonka kanssa minulla on 14 vuotta yhteistä elämää tähän mennessä, on imagoltaan ilkikurinen ja itseironinen. Maakuntalaulua ei täällä lauleta; jos niin tapahtuisi, sitä ei "vedettäisi" tosissaan, vaan sen laulaminen olisi paatosta ja vitsiä. Täällä vähätellään, mistä kertoo esim. Mentulan klaanimme jäsenen Aapo Mentulan kolumni, jonka voit avata tästä. 

Vähättelyhuumorin kukkana syntyi opiskelijoiden aloitteesta Kouvostoliitto, kaikkea kivaa betonista –ryhmä, joka on hieno vastaus valtakunnalliseen Kouvolan mollaamiseen. Joku oli huomannut yhtäläisyyden Tsernobylin ja Kouvolan ilmakuvien välillä, mistä on riittänyt hauskuutta. Paitoja, lätsiä ja kortteja on saatavilla Kouvolan Taidemuseossa, ja elokuvakin on tekeillä, Borat-tyyliin otaksun.

Kouvostoliitto-hengessä, itseironisena uhona, perustettiin Guggenheim Kouvolaan facebook-ryhmä, josta jollakin junamatkalla tehtiin yhdistys. Yhdistyksessä on jäseniä enemmän kuin Helsingin vastaavassa, ja he ovat järjestäneet mielenosoituksen eduskuntatalon edessä. Meillä olisi tosiaan tiloja useammallekin Guggenheimille, esim. entinen komea Anjalankosken kaupungintalo jäi tyhjilleen, kun Anjalankoski sulautui osaksi Kouvolaa. Minäkin asuin ensin Anjalankoskella ja nyt mihinkään muuttamatta olenkin kouvolalainen. Meidän ikkunasta näkyy Myllykoski Paper, joka ei enää toimi. Minä olen suunnitellut, että sen alueelle saisi yliopiston kampuksineen, mutta voisihan sinne taidettakin tuoda - tänne meille junteille.

Minulle tämä itseironinen understatement-kulttuuri sopii hyvin. Se tuo myös mieleen lapsuuden tunnelman. Satakunnassa pröystäily ja itsensä esiin nostaminen olisi ollut sosiaalinen häpeä. Mieluummin vähäteltiin: Jotakin verin päälle, nää on alesta, ei maksanu paljo; kymppi tuli kokeista, ihan vahingos, tuli toisillekki. Pomarkkulaisille oli sulattelun paikka, kun Museovirasto nosti kylänraitin esiin merkittävänä kultuuriympäristönä ja arkkitehdit valitsivat kylän Suomen kauneimmaksi kirkonkyläksi. Isäni kertoi minulle asiasta näin: Täälä ei nyt sitte saa mitään muuttaa. Tua sillankorvan purkukunnos oleva kirjakauppaki on kuulemma niin arvokas! 

Huono puoli tiiviissä yhteisyydessä on aina vieraan oudoksunta ja pahimmoillaan paheksunta. Kouvola on moniarvoisin näistä paikkakunnistani. Täällä en ole kuullut enkä kokenut 'ei semmonen sovi' -asennetta, minkä koin ajoittain edellisillä paikkakunnilla. Aikakin on toinen, ja ehkä itse olen sovinnaisempi.

Takanani yksi Kouvolan kouvostoliittolaisimpia rakennuksia, Pohjola-talo