Pika-arvosteluja: Jari Järvelä, Erik Axl Sund, Judy Golding, Birgitta Boucht

Jotkut bloggarit osaavat kirjoittaa lyhyesti. Viimeksi Löysin Lukumadon blogista Klassikkojen lumoissa kivan postausmuodon, pika-arviot. Tämä muoto alkoi kiinnostaa kahdesta syytä. Olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja, joista haluaisin sanoa edes jotakin – minun bloginihan ei ole lukupäiväkirja, vaan kirjoitan vain, kun siltä tuntuu. Ja toiseksi: kirjoitukseni ovat olleet pitenemään päin, kokeilen lyhyempää muotoa harjoituksena ja kurinpalautuksena suulaalle itselleni. 

Jari Järvelä, Tyttö ja pommi (2014)

Tämä romaani muistuttaa Järvelän kirjaa Romeo ja Julia (2007), jonka olen aikonut lukea uudestaan, koska pidin siitä ilmestymisvuonna erityisen paljon. Molemmissa kirjoissa päähenkilöinä ovat nuoret, jotka kapinoivat aikuisten maailman typeryyttä kohtaan. Pidän Romeota ja Juliaa näistä kahdesta kirjasta ehjempänä. Tytössä ja pommissa on muutamia turhia vitsejä, mutta muutoin kirja on upea kuvaus monimuotoisesta graffititaiteesta ja sen harrastajista sekä heidän sodastaan vartiointiliikkeen väijyjiä vastaan. 

Kuuluisimpia Banksyn sapluunatöistä oli isoa pommia syleilevä pikkutyttö. Se on levinnyt ympäri maailmaa paidoissa, postikorteissa ja julisteissa. Tyttö ja pommi oli julisteena myös mun ja Rustin kodin seinällä. Alkuperäisen työn Banksy maalasi Lontoossa eastendiläiseen ulkoseinään. Joku rahanahne paska aarporasi koko seinäneliön irti ja kauppasi sen Sothebyn huutokaupassa ja tienasi myyntivoitosta itselleen oman talon.
   Mä olin se pikkutyttö joka halasi pommia. Graffiti oli mun pommi, jonka mä räjäytän. 
 
Tyttö Metro kasvaa romaanin tapahtuma-aikana Metrosta Mariaksi, joten kirjaa voi kuvata myös kasvukertomukseksi. Kirjan rakenne ja rytmi on onnistunut. Loppukappale on aivan huikean kaunis. 

Erik Axl Sund, Varistyttö (2014) ja Unissakulkija (2014)

Luin nämä dekkarit, koska niitä kehuttiin kovasti blogeissa. En kyllä ymmärrä miksi. Henkilöt ovat ohuita, kliseisiä ja tyypillisen dekkarimaisia, vaikka kirjasarjassa ja varsinkin sen mainostuksessa on viitteitä siihen suuntaan, että kyseessä olisi psykologinen rikosromaani.
Tarinaan on hyvin laskelmoidusti ympätty mm. lesbosuhde. Monipersoonallisuuden kuvaus ei tunnu ollenkaan uskottavalta. En odota kolmatta osaa. Luin toisenkin vain, koska halusin saada selville, mikä tässä on niin koukuttavaa.

Judy Golding, The Children of Lovers, A memoir of William Golding by his daughter (2011)

Mielenkiintoinen muistelma perheestä, jota hallitsee ja häiritsee lasten mielestä isän kirjoittaminen ja vanhempien liian kiihkeä rakkaussuhde, joka sulkee heidät, lapset, pois. Yleensä perheistä puhuttaessa ainakin meillä Suomessa päinvastoin korostetaan, että vanhempien romanttinen suhde on lasten koti ja varoitellaan, ettei vaan saa lösähtää elämään vain lasten kautta. Judy Golding on kokenut toisin. Hän on kirjoittanut kirjaansa alkulauseeksi syyttävän sananlaskun 'The children of lovers, says the proverb, are orphans'. 
Judy Golding etsii pohdiskeluissaan vastausta siihen, miten ja miksi opettajaisästä tuli kirjailija. Toinen, hyvin kipeä, kysymys on se, miten paljon vanhemmat muovaavat lapsiaan. William Golding ei totisesti säästellyt lapsiaan ivaltaan. Hän saattoi kutsua nuorta vasta mielipiteitä muodostavaa tytärtään poliittiseksi kolikkoautomaatiksi, kolikko sisään ja ulos tulee klisee. Molemmat lapset kärsivät mielenterveysongelmista.
Goldingista on olemassa myös toinen elämäkertateos, John Carey, William Golding, The Man Who Wrote Lord of the Flies (2009). Carey antaa tytärtä armottomamman kuvan kirjailijasta ja tämän itseinhosta. Hänellä ei ollut Judyn tavoin tarvetta yhdistää julma mies ja lempeä mies yhdeksi henkilöksi. 

Birgitta Boucht, Kiihkeä, palava katse ja 62 muuta kertomusta (2003)

Pienoisnovelleja, muistoja, miniesseitä, matkakuvauksia - kertomuksia, kirjoittajan itsensä määrittelemänä. Kaikissa kertomuksissa innoittajana on matkustaminen: matkaan lähdön ahdistus, matkalla olon vapaus, hauskat sattumukset ja kohtaamiset, ihmisten tarkkailu, keskustelut matkakumppaneiden ja tuntemattomien kanssa sekä matkan aikana oman pään sisällä tapahtuvat keskustelut. Kertomusten nimet ovat hauskoja ja arvoituksellisia: Kaikkien kasvoista tulivat esille toiset kasvot, Olen rikkonut pahan kierteen, Sama käsi peiton päällä.
Kirjailija osallistuu vuonna 1981 nelikymppisenä rauhanmarssiin, joka kulkee Kööpenhaminasta viiden maan läpi Pariisiin ja ystävystyy 16-vuotiaan sattumalta mukaan liittyneen tytön kanssa.
Paluumatkalla hän kutoo Vikingin lautalla, kun ystävällinen, loistavasilmäinen australialaismies liittyy seuraan. Hän osoittautuu hyväksi kuuntelijaksi.

   Sitten hän kysyi halusinko maata hänen kanssaan. Kieltäydyin. Hän sanoi uskoneensa, että vastaisin niin, mutta että hän halusi kuitenkin kysyä. Feministeistä ei koskaan tiedä, hän sanoi. Sitä haluaa olla kohtelias, hän sanoi.
    Minun täytyi nauraa. Moista miestä tapaa harvoin.
    Seuraavana aamuna, aamiaisella, hän huusi hyvin äänekkäästi: kaduttaako? 

Syracusessa tapasin miehen, joka halusi puhua Suomesta. Hän tiesi meistä ainoastaan sen, että meillä on erittäin vähän lähiystäviä. Meillä on vain 2,4 läheistä ystävää, kun toisten maitten ihmisillä on ainakin kymmenen ystävää, ja joskus enemmänkin. Hän oli lukenut asiasta äsken amerikkalaisesta lehdestä, muuten niissä ei yleensä kirjoiteta Suomesta koskaan.

Yhdistän tällaisen leppoisan kirjoitustyylin suomenruotsalaisuuteen. Pidän sen vaivattomuudesta. Kiihkeä, palava katse on Bouchtin 16. teos ja ensimmäinen suomennettu. Wikipedian mukaan hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain kolme teosta. Miksi?

Kansiarvio
Parhaat kannet on Järvelän ja Goldingin kirjoissa. Erik Axl Sund -dekkareiden kansia on kehuttu, mutta minä en pidä siitä, että taideteoksia on muunneltu tällä tavalla. Bouchtin kirjan kansi on sekava.

Jaahas, loppua kohti aloin unohtaa, mitä otsikkoon tuli kirjoitetuksi: PIKA-arvioita. Kaikista muista haluaisin kirjoittaa lisää paitsi noista Sund-dekkareista. Mutta tässä siis vähän maistiaisia!