Tiina Raevaara, Laukaisu (2014)

Laukaisu on kirja, joka selittää perheväkivallan taustoja. Se onnistuu siinä hyvin.  Se on pamfletti-kirjaa muistuttava pienoisromaani erittäin tärkeästä asiasta. 

Kirjan tapahtuma-aika on yksi päivä kuvattuna sellaisena kuin se olisi voinut olla nuoren perheenäidin Pauliina Häkkisen elämässä. 

Pauliina herää todeten kaiken olevan juuri niin alhaista, sameaa ja toivotonta kuin mitä se oli edellisenäkin päivänä. Hänellä on roinaa täynnä oleva, surkea koti, masentunut aviomies ja rumat lapset. Niin, tämä äiti näkee lapsensakin rumana, koska kaikki on alkanut hajota hänen elämässään. Jos hän näkisi kaksostyttönsä kauniina ja arvokkaina, hän kampaisi heidän hiuksensa ranskalaisille leteille solkien kera ja ostaisi heille nätit käsineet sen sijaan, että rohmuaa niitä hätäpäissään päiväkodin löytölaatikosta. Tätä Pauliina ei jaksa, kuten ei paljon muutakaan. 

    Mätäneminen oli tullut taloon heidän mukanaan. Pihan luumupuut kuolivat, salaojat tukkiutuivat ja nurmikko muuttui suoksi, lapset syntyivät ja varastivat kaiken ajan, kukaan ei enää jaksanut leikata nurmikkoa, kukaan ei enää jaksanut hankkia polttopuita ja täyttää taloa takkatulen hennolla ja hitasti leviävällä kuumuudella. Sähköpatterienkin lämpö karkasi ulos huonosti eristetyistä seinistä ja Pauliina paleli jatkuvasti.

    Heidän perheestään puuttui niin paljon normaaleja asioita. Kuten vaikkapa keskustelu. Jonkun olisi pitänyt istua hetki heidän luonaan ja tarkastella kuinka asiat sujuivat.
 
Samana päivänä kun luin tätä kirjaa, paikallislehdessä oli juttu ammattijärjestelijästä, jonka voi palkata auttamaan kaaoksessa olevan kodin järjestämisessä. Entä jos tällainen ammattilainen olisi tullut ulvilalaiseen Auerin kotiin, jossa henkirikosta selvittämään tulleiden poliisien piti pujotella pyykkikasojen ja tyhjien laatikoiden välistä kompastuen kuukausien takaisen matkan jälkeen purkamatta jääneeseen matkalaukkuun? Olisiko järjestys auttanut estämään sen, mitä myöhemmin tapahtui?  Pitäisikö ammattijärjestäjillä olla myös psykologin koulutus?

Laukaisu kertoo ennusmerkeistä, joista pitäisi huomata, että perhe sairastaa. Niitä ovat lasten takkutukat ja puuttuvat lapaset, tiskit homehtumassa altaassa, sekava keittiö, joka haisee eikä tuoksu. 

    Oliko Pauliinalla kukkasia? Tarkistiko kukaan asiaa?
    Perheillä pitäisi olla kukkaindeksi. Se kertoisi, kuinka hyvin niissä tosiasiassa voidaan.  Myös leivontaindeksi olisi hyvä. On helppo nauraa pullanleivonnalle turhana hömpötyksenä ja ulkokultaisena puuhasteluna, mutta tosiasia on, että niissä perheissä joissa voidaan kaikkein huonoimmin, ei leivota pullaa. Niissä perheissä, syksyn perheissä, kasvit kuolevat.
 
Plussaa
+ Niin karmaiseva kaaoksen kuvaus, että aloin heti suunnitella kunnon kevätsiivousta omassa kodissani. Teki mieli tuulettaa, raitista ilmaa sisään.
+ Uskottavat henkilöt.
+ Tärkeä asia. Niin helposti korostetaan yksilöllisyyttä ja jätetään kukkaindeksit huomioimatta. Mikä on boheemiutta ja mikä huolestuttavaa? Täällä Itä-Suomessa on karmeita pihoja, jotka lännessä kielisivät pohjalla olosta. Muistan äitini muumimamma-ruusupenkit Pomarkussa. Hän oli oikea perheonnen vaalija.
+ Pauliinan lukema kirja Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (1963) on onnistunut valinta. Steinbeckin tarinassa maatiloilla työskentelevä kiertolainen George tappaa kehitysvammaisen kaverinsa Lennien suojellakseen tätä vielä pahemmalta lopulta. Äidit tekevät laajennettuja itsemurhia samanlainen ajatus mielessään. Pauliina on naivi kuten Lennie. Voi Pauliina, mikset voinut tehdä asioita rauhallisesti! Etkö sinä ymmärtänyt, ettet voi pitkän karttelun jälkeen yht'äkkiä paiskata ahdistuneelle aviomiehelle omaa totuuttasi pöytään.
+ Hyvä, harvinaisen hyvä loppu.

Miinusta
- Jos loppu on napakka, niin alku viisastelevine kertojineen on ärsyttävä. Kirja voisi alkaa suoraan Pauliinasta. Jos tämä ulkopuolinen selostaja on tarpeen, niin hän saisi jättäytyä enemmän taka-alalle. 
- Huono nimi. Markku Pääskysellä on samaa aihepiiriä käsittelevä romaani Vihan päivä. Tähän kirjaan olisi sopinut jokin samantyylinen nimi tai sitten jokin lause kirjan sisältä Eeva Joenpellon tyyliin, esim. Aamusta kohti iltaa tai jokin Lennieen viittaava. Laukaisu on liian paljastava ja dekkarimainen.
- Huono kansi. Särkynyt peili on klisee. Miksei mieluummin se sotku? Kannessa voisi olla lavuaari täynnä homehtuvia astioita.
- Lukuisten perheväkivaltatapausten, kotimaisten ja ulkomaisten, luetteloiminen turruttaa. Niitä voisi olla juuri sen verran, mitä Pauliinalla tulee mieleen, esim. Auerin tapaus, josta hän muistaa lukeneensa jossain odotustilassa.
- Pauliinan päivässä on ehkä yksi epäuskottava kohtaus liikaa. Jos kirjasta tehtäisiin elokuva - kuten hyvin voisi tehdä, ja pitäisi tehdä - niin sekin pornojuttu voisi toimia niin, että hyvin vähän näytettäisiin, katsoja vain ymmärtäisi, että tähänkin Pauliina lapsellisuuttaan ajautuu. 

Voi Pauliina pieni, miksei kukaan tullut luoksesi istumaan ja tarkastelemaan, miten asiat sujuvat? 

Hän ajatteli muiden elämää: kuinka muiden elämä oli täynnä valaistuja ja lämpimiä huoneita, puhtaita vaatekaappiin aseteltuja vaatteita, pieniä asioita, kuten liinavaatekaappiin jätettäviä laventelipussukoita, kahvia, jonka seassa oli kardemummaa, ilotulitusraketteja, joita ihmiset ostivat uudeksi vuodeksi.

Heidi Köngäs, Vieras mies (2002)

    Millainen kipu hänen olemassaolonsa minulle oikein on. Pysäytän kellon juuri tähän hetkeen kun hän seisoo kynnyksellä ja hymyilee vaaleansininen kangaspaita päällään.
    Seis. Kaikki seis!

Köngäksen toisessa romaanissa on paljon samaa kuin kaksi vuotta aiemmin julkaistussa romaanissa Luvattu: salattu rakkaus, itseään etsivä nainen, rankka tapahtuma-aika. Luvatussa kuvataan 1800 - 1900 -lukujen vaihteen köyhää suomalaista maalaisväestöä, Vieraan miehen näyttämönä on sotien jälkeinen suomalainen pikkukaupunki. Luvatun Maija on nuori piikatyttö, Vieraan miehen Iiris on pienyrittäjä, valokuvaamon pitäjä. Molemmat naiset ovat rehellisiä ja rohkeita oman paikkansa etsijöitä. Molemmissa kirjoissa rakkauden kohde jää lähes nimettömäksi. Luvatussa kohde on hän ja eräs, kunnes lopussa Maija sanoo ääneen Joel, Joeljoeljoel! Vieraassa miehessä Iiris kutsuu miestä sukunimellä Vasamaksi ja tunnustelee oudoksuen Vasaman morsiamen käyttämää nimeä Tuomas. Luvatussa Maija lähtee tuntematonta kohti, Vieraan miehen Iiris löytää itsensä taiteilijana. 

Ihailen Köngäksen tapaa kuvata seksiä tyylikkäästi ja vahvasti. Olen ronkeli kirjojen ja elokuvien eroottisten kohtausten suhteen. Koen ne usein banaaleina. Vieraassa miehessä Iiriksen ja Vasaman kanssakäyminen väreilee alusta lähtien odotusta. Iiris on keski-ikäinen, ruumiinsa unohtanut nainen. Hänellä on traumana kampurajalka, josta hän ei puhu kenenkään kanssa. Vasamalle taas naissuhteet ovat luonnollisia, ja naiset ihastuvat häneen helposti. Hän on sodan kauhuista selvinnyt nuori, komea mies ja juuri menossa naimisiin opettajaseminaaria käyvän sievän perhetytön kanssa, kun löytää apulaisen paikan Iiriksen valokuvaamosta ja kiinnostuu liikkeen omistajasta. Iiristä ja Vasamaa yhdistää se, että he ovat rikkoutuneita ihmisiä. 

Minun tuli häntä niin sääli. Hän on kuin se "pii, pii, pikkuinen lintu, paleltaako jalkojas", enkä osannut muuta kuin tarttua siihen haavoittuneeseen siipeen ja hieroa siihen eloa. Läheltä katsoen hänen kasvoissaan näkyvät vuosien merkit, hienonhienot hiussuonet, selvä otsaryppy, joka on syntynyt siitä, että hän siristää silmiään katsoessaan kameraan.

Kerronta tapahtuu luvuissa, jotka on nimetty Nainen ja Mies, Iiris ja Vasama kertovat vuorotellen kokemastaan. Vasama on taitava ja herkkä rakastaja, jonka kohtaaminen saa Iiriksen toteamaan: "En enää milloinkaan haluaisi olla vailla tätä tietoa." 

Kun Iiris herää seksuaalisesti, hän herää muutoinkin. Hän alkaa kuvata kuumeisesti uudenlaisia kuvia, kuvia särkyneistä ja uupuneista. Siloteltuihin juhlakuviin tottunut pikkukaupungin väki ei katso hyvällä kovaonnisten kuvaamista, mutta Iiris ei lannistu. Iiris kuvaa isättömiä perheitä, joita sodan jälkeen on paljon, alkoholisoituneita, sodan traumatisoimia miehiä, kylähulluja, lastenkodin lapsia ja kunnanlääkärin, jonka silmissä asuu lempeä suru ja väsymys. Hän järjestelee kuvia pareiksi, jotka keskustelevat keskenään ja saa koko ajan uusia ideoita. Hän haluaa tavoittaa kuvissaan ihmisten tunteet ja haurauden. Iiris suunnittelee näyttelyn nimeksi Sodan jäljet tai Sodan jälkeen.

Minun on kuvattava itseni, minun on kuvattava heikko jalka. Uskallettava näyttää se kaikille, jos vaadin heitä paljastamaan jotain minulle. Kokoelman nimi voi olla myös Arka paikka ja muita kuvia. 

Iiris ja Vasama tuntuvat hyvin todellisilta hahmoilta. Voin kuvitella Iiriksen näyttelyn Helsingin Taidehalliin osana suuren taiteilijan retrospektiivista näyttelyä. Sen nimi on Arka paikka ja muita kuvia. Näen Vasaman vanhentuneena katsomassa näyttelyä ja Iiriksen iättömänä, kauniina ja tyytyväisenä ottamassa vastaan onnitteluja.

Miksi he eivät voineet repäistä itseään irti sovinnaisuuden kehästä? Hehän olivat henkisesti samanikäiset ja samanoloiset. Heillä molemmilla oli halu auttaa vähäosaisia. Viimeisessä tapaamisessa he osuvat yhtä aikaa lastenkotiin, jossa Iiris näkee Vasaman pyörittävän pientä Mikkoa. 

Oikeastaan juuri tätä en voisi katsoa. Tiedän, että kaikki tarttuu mieleen kuin filmirullaan. Voin kelata kohtausta vielä monta kertaa edestakaisin. Miehen käsivarret ylhäällä ja niiden päällä lentää lapsi, yhä nopeammin ja nopeammin. Poika kiljuu ja nauraa.

Luvatun loppulause jäi soimaan mieleeni kauneutensa ja rytminsä vuoksi: Näen vain paljaat puut molemmin puolin tietä, jota minä kuljen. Samoin jää Vieraan miehen loppulause: Vedän lammasliivin tiukemmin ylleni ja jatkan työtäni, palelee.

Forrest Carter, Pikku Puun kasvatus (1998)

Forrest Carterin Pikku Puun kasvatus on sympaattinen, pieni helmi romaanien joukossa, kuvaus kadotetusta maailmasta. Carter kertoo viisivuotiaana orvoksi jääneen puoliverisen pojan kasvamisesta isovanhempiensa huomassa Cherokee-vuorilla 30-luvun pula-ajan Amerikassa. Pikku Puun maailma on hyvän maailma. Kirjailija välittää tapahtumat hänen positiivisen tajuntansa kautta ilman turhaa tiedon ja ennakkoluulon sälää. Samanlaista lapsen maailman kuvausta olen kokenut muutamalla kirjailijalla, muun muassa Kreetta Onkelilla lapsuudenkuvauksessa Ilonen talo.

    

 Mummin nimi oli Kaunis Kimalainen. Minä tiesin, että kun ukki yöllä sanoi: "Minä sinua hellin, Kaunis Kimalainen" että hän tarkoitti: "Minä rakastan sinua", koska sanat tuntuivat siltä.
   Ja kun he keskustelivat mummi saattoi kysyä: "Hellit sinä, Wales?" ja ukki vastasi: "Hellin minä", se tarkoitti "Kyllä minä ymmärrän". Heille rakkaus ja yhteisymmärrys oli yksi ja sama.

      Ukin ja mummin välillä vallitsi yhteisymmärrys, ja siksi he hellivät ja rakastivat.  Mummi sanoi, että yhteisymmärrys senkun syvenee vuosien myötä ja että vissiin se syvenisi niin, ettei sitä kukaan kuolevainen enää ymmärtäisi tai pystyisi selittämään. He sanoivat sitä sukulaisuudeksi.
     Ukki sanoi, että kauan sitten ennen hänen aikaansa se tarkoitti sitä, että kaksi ihmistä ymmärsi toisiaan sanattomasti ja siksi se tarkoitti myös rakastavaisia. Mutta ihmisistä tuli ajan myötä itsekkäitä ja sana rajattiin koskemaan vain verisukulaisia vaikkei se sitä koskaan ollut edes tarkoittanut.

Pikku Puun kasvatus on kunnianosoitus intiaanien viisaudelle. Lukija voi ihaillen todeta, ettei Pikku Puu olisi voinut saada parempaa kasvatusta kuin mitä hän sai Kauniin Kimalaisen ja Walesin hellässä ohjauksessa. 

Mummi ja ukki halusivat minun tuntevan menneet, koska: "Sillä joka ei tunne mennyttä ei ole tulevaisuutta. Jos et tiedä keitä sukulaisesi ovat olleet, et tiedä myöskään minne maailma on menossa." Ja niin he kertoivat minulle menneestä melkein kaiken.

Paitsi että Pikku Puulle opetetaan perinnetietoutta ja asioita luonnosta, ukki lainaa jatkuvasti kirjastosta Shakespearea, jota lukutaitoinen mummi lukee ääneen. Pikku Puun pitää myös opiskella sanakirjasta viisi uutta sanaa päivässä, mutta se ei riitä järjestelmälle. Paratiisiin luikertelee käärme, kun Pikku Puu halutaan palauttaa sivistyneeseen maailmaan ja viedään orpokotiin, jossa onkin aivan eri tavat kuin kotona vuorilla. Kun opettaja näyttää luokalle kuvaa, jossa hirvet parittelevat, niin kuvan puuhastelua ei saisi ymmärtää. Toisten lasten tulkitessa kuvan aivan väärin Pikku Puu korjaa, että hetihän tuon nyt näkee, että hirvisonni siinä hyppää astumaan lehmää ja pensaista ja puistakin voi päätellä, että on hirvien kiima-aika. Tästä, kuten niin monesta muustakin syystä, kutsutaan pastori paikalle piiskaamaan paholaista pois pakanasta, huorilapsesta.

The Education of Little Tree julkaistiin USA:ssa jo 1976. Sen suomentamiseen meni parikymmentä vuotta. Kirjaa pidettiin alkuun omaelämäkertana, varsinkin kun siinä oli alaotsikkona A True Story. Totuus on yllättävä. Asa Earl Carter (1925–1979) oli rasistinen valkoihoinen radiokuuluttaja, joka kirjoitti puheita rotuerottelua kannattavalle Alabaman kuvernööri George Wallacelle. Hän oli Ku Klux Klanin aktiivinen jäsen. Kuitenkin hän oli myös lempeä, syvällinen Forrest, joka omisti muisteluilta tuntuvan kirjansa Cherokeille. Kirjailijan persoonan ristiriitaisuus ei vähennä kirjan arvoa, vaan tuo siihen arvoituksellisuutta ja herättää kysymyksiä. Halusiko kirjoittaja pyyhkiä pois Asan ja luoda itselleen uuden henkilöllisyyden Forresterina? Carter oli kirjoittanut muitakin intiaaneja käsitteleviä kirjoja ja oli laatimassa jatkoa Pikku Puulle, kun menehtyi nyrkkitappelussa saamiinsa vammoihin. Hänen elämänvalheestaan on kirjoitettu kirjoja ja artikkeleita. 

Hyvään kirjaan uppoutuessaan lukija miettii aina myös omaa elämäänsä. Luulen, että Pikku Puun kasvatus on vaikuttanut minun arvoihini ja käyttäytymiseeni, toivon ainakin sitä. Olen tehnyt sen ajatuksista useita koulupäivänavauksia. Kirjassa on opetuksia kuin kukkina koomisen arjen kuvauksen ohessa: Rakkaus ja ymmärtäminen ovat sama asia... Jos käyttää elämänsä ahnehtimiseen, sieluhenki kutistuu hikkoripuun pähkinääkin pienemmäksi ...Kun on menettänyt jotakin, on hyvä uupua..

Maailma on täynnä hyviä kirjoja. Ne pitää vain löytää. Pikku Puun kasvatus on eräs löytöni, yksi rakkaimpia.
  
Pikku Puu on juuri tullut isovanhempien luo, kävellyt heidän kanssaan pitkän matkan ja väsynyt, kuten hyvä onkin silloin, kun on menettänyt jotakin. Mummi hyräilee laulua Pikku Puusta ja orpo viisivuotias kuuntelee ja tyyntyy äidin ikävöinnistään.
    Minä tiesin olevani se Pikku Puu ja olin onnellinen siitä että he rakastivat minua ja halusivat minut ystäväkseen. Ja niin minä nukahdin enkä itkenyt. 

Hyvää Ystävänpäivää!

Heidi Köngäs, Luvattu (2000)

Miten voi kaikki tunto pudota jalkavarteen, polven sivuun, kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. Sinä istut minua lähinnä, syödään, puhutaan pellavista ja aivan vahingossa sinä osut jalkoinesi sivuun ja minuun. En tee mitään. Oliko se vahinko, siirrätkö sen sivuun? Minä en tee mitään, en liikahdakaan. En vedä jalkaani pois, annan sen olla niillä sijoillaan, syön.

Kun kirja alkaa näin, huokaisen ihastuksesta. Miten täydellisen kaunista! Tyyli, kieli, rytmi, kirjan kansi, kaikki tässä kirjassa on hiottua ja harkittua.

Luvattu kertoo piikatyttö Maijan tarinan joskus 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa Pohjois-Satakunnassa. Kankaanpää mainitaan naapuripitäjänä, mikä on ainoa paikkaan viittaava asia murteen lisäksi. Tunnistin tutun murteen. Muistin isovanhempieni puheen poljennon ja sanat kuten klasit, matrassit ja raitit. Samalla kaduin, etten aikanaan kuunnellut tarkemmin,  kun Mamma ja Pappa puhuivat torppareista, mäkitupalaisista, piioista, rengeistä ja kulkumiehistä. Köngäs nostaa esiin tuon ajan kyläyhteisön sellaisena kuin Maija sen kokee.  Se yhteisö on ahdas ja rajoittava. Jokaisen on käyttäydyttävä ikiaikaisten sopivaisuussääntöjen ja säätynsä mukaan.  Maijakin on kihlautunut hänelle sopivan nuoren rengin Antin kanssa. Yhdessä on katsottu jo torpan paikkaakin. Mutta taloon on tullut uusi mies, jonka vuoksi suunniteltu tulevaisuus ei enää houkuta. 

    Kierrän asennosta toiseen, mutta uni väistää minut ja raiti polttaa kylkeä. Ajattelen vain, kuinka joku painaa minua lujasti pappilan takaseinää vasten. Niin lujaa, että sattuu.
    Varjele Luoja!

Olen monesti vanhoja romaaneja lukiessani ajatellut, että me olemme menettäneet  jotakin seksuaalisen vapauden myötä. Ennen 60-lukua seksi oli paljolti tabu. Se oli myös  vaarallista ehkäisyn puuttumisen vuoksi. Samalla se oli myös kiehtovaa ja äärimmäisen  romanttista. Nyt seksiä suositellaan sen terveysvaikutusten vuoksi kuten kaurapuuroa. On myös uutisoitu, että on yhä enemmän nuoria, jotka eivät välitä koko seksistä, turhan aikaaviepää, varsinkin  yhdistettynä romanttiseen rakkauteen.  Tässä ympyrä sulkeutuu. Näin on ajateltu joskus ennenkin, erotettu toisistaan ylevä, korkeampi rakkaus ja ruumiin ilot.
Pirkko Saisio on puhunut samasta kielletyn tuomasta intohimosta homojen historiassa.  Hän sanoi jossakin haastattelussa, että kun homous lakkasi olemasta rikos, siinä menetettiin samalla jotakin.

Maijan, Hilman, Kerkon Marin, Pörön ja muiden elämässä ei ole paljon ylevää eikä kaunista. Lähes koko elämä on työntekoa.

Työnnän paksusuoleen pylsymakkaraa, sidon suolen pään ja nostan makkaran saman tien saunaan savustumaan. Emäntä kävi hoputtamassa niitä illaksi pöytään. Aloitimme Hilman kanssa jo aamuneljältä, sillä syysteurastus jatkuu jo kolmatta päivää ja meidän on ehdittävä tehdä veri-, liha-, ja ryynimakkaroita. Olen aivan lääsyinen ja kuitti, ei auta, on vain jaksettava.

Jos Maija olisi elänyt meidän aikanamme, hän olisi aivan varmasti edennyt pitkälle opinnoissaan ja menestynyt valitsemallaan alalla. Hän on tarmokas ja rohkea. Hän analysoi asioita ja näkee ohi oman yhteisönsä sääntöjen.

Jotkut jalkapuut ovat näkymättömiä, jotkut tuomiot perustuvat puheisiin, ei lakiin ja tuomarin sanaan.

Vaikka Luvattu kertoo kovasta kohtalosta, se ei ole mikään tuhon tarina kuten Minna Canthin Anna-Liisa. Rakkaussuhde ei pääse edes alkuun, mutta se on saanut Maijan heräämään kyselemään oman onnensa perään. Maija ei jää hänelle osoitettuun osaan. Hän hankkii itselleen suutarilta uudet varsikengät, mikä ei ole aivan helppoa sekään, ottaa nyyttinsä ja lähtee.

Tänään on marraskuun seitsemäs päivä, pitkän kylmän ensimmäinen päivä. Ojan pientareella kukkii joku hajamielinen pietaryrtti, tuuli nostelee irtonaisia lehtiä. Näen vain paljaat puut molemmin puolin tietä, jota pitkin minä kuljen.

Here I come! Haastevastauksia

Sain haasteen Millaista elämää -blogin Millalta. Haasteen tarkoituksena on etsiä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa, ja kasvattaa niiden lukijakuntaa.

1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Jokaisen haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastaja on valinnut.

3. Haastetun pitää keksiä 11 uutta kysymystä haastetuilleen.

4. Haastetun tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

5. Kerro, kuka sinut on haastanut ja kenet haastat.

6. Eikä sitten haasteta samaa blogia takaisinpäin :)

Voi, miten mutkikasta. Milla oli vielä laittanut hienoja kuviakin. Minulle nousi ihan suorituspaine tästä. No, tässä tullaan!

 

Ensin asioita minusta

1. Ostin muutama päivä sitten Runo-nimiset huopikkaat Miinan kengästä, heräteostos, niin söpöt, ihan kuin suunnitellut varta vasten kirjabloggaajalle & horoskooppimerkiltään kauriille.

2. Halusin pitkään lastenkirjailijaksi. Yliopistossa huomasin, että sekä englannista että äidinkielestä oli niin paljon luentoja että toinen piti tiputtaa, ja englanti voitti. 

 

3. Kannustus englannin valintaan ja ehkä myös osasyy siihen, että rakastan englannin kieltä, löytyy tästä vihkomerkinnästä vuodelta 1962 keskikoulun toiselta luokalta, joka vastaa nykyistä alaluokkien kuudetta luokkaa. Näin se kehu vaikuttaa!

4. Oma laps on laps, mutta lapsenlaps on lapsukainen. Tuo on joku kansanviisaus. Kuvassa lakkaan keijun varpaankynsiä. Manikyyyri on jo tehty.

5. Haluaisin kirjoittaa Raamatusta kaunokirjallisena teoksena, mutta en tiedä, viitsinkö ryhtyä siihen urakkaan. Rakenne on ainakin vähintään sekava. Eri kirkolliskokousten hyväksymiä kirjoituksia eri henkilöiltä, sananlaskuja, proosarunoa (rakkauden korkea veisu), elämänohjeita, historiaa, kirjeitä, mysteeritarinoita, kauhea dystopia (Johanneksen ilmestys). Onkohan kukaan bloggari kirjoittanut Raamatusta?

6. Kärsin 11-vuotiaasta pitkälle keski-ikään turhasta painontarkkailusta. Nyt en välitä pätkääkään, enkä ole yhtään sen pullukampi, vaikka ehkä jopa pitäisi. Stressasin siis ihan turhaan. Ikä on auttanut paljon muihinkin traumoihin. Minusta on mahtavaa olla eläkkeellä ja vanheta.

7. Asuin pisimmän jakson elämästäni, 23 vuotta, Kainuussa, Konstan Pylkerön ja Mooses Pessin sinisten vaarojen maisemissa. Veikko Huovisen muistopatsaaseen on kaiverrettu Konsta Pylkkäsen ajatus "Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet".

8. Rakastan kesää. Melkein luulen, että olen vahingossa syntynyt väärään maanosaan.

9. Minulla oli turvallinen maalaislapsuus 13-vuotiaaksi asti. Sitten äitini kuoli aivoverenvuotoon ja veljeni autokolarissa, toinen pikkusiskoni katosi skitsofreniaan ja toinen katosi muuten vain, isäni mykistyi ja isovanhemmat lähtivät vanhainkotiin. Minä pakenin Amerikkaan, mahdollisimman kauas kaikesta vaikeasta ja palasin vähän vahvempana. Näistä tapahtumista on kulunut kauan aikaa. Olen varmaan Selviytyjä! 

10. Pidän pilateksesta.

11. Mieheni kanssa harrastamme kaksistaan vanhuksen ulkoiluttamista.

Nämä meni ihan helposti, tajunnanvirtana.
Sitten – apua – Millan kysymykset minulle!

1. Lempiautomerkkisi?

    Ei mitään väliä, kunhan kuskin vieressä on mukava istua.

2. Lempisuklaasi?
Monet, parhaita pähkinällä ja toffeella täytetyt.

3. Lempimatkakohteesi kotimaassa?
Helsinki, näyttelyiden vuoksi.

4. Lempikohteesi ulkomailla?
Barcelona, Istanbul ja Berliini - tähän mennessä. Ehkä en ole vielä käynytkään siinä parhaassa. Ja tietenkin kaikki rantalomat: aurinko, meri, hiekka ja iloinen biitsielämä. 

5. Mihin sellaiseen paikkaan, missä et ole ennen käynyt, haaveilet matkustavasi?
Etelä-Amerikka kiehtoo. Samoin Australia.

6. Ensimmäinen kirjamuistosi?
Minna Canthin Roinilan talossa. Tämä vastaus saattaa herättää hilpeyttä, mutta totta se on. Huutokauppoja kiertävä romukauppias poikkeili lapsuudenkodissani, koska hän piti niin paljon juttutuokioista äitini kanssa - kuka ei olisi pitänyt - ja toi minulle kasoittain kuolinpesien huutokaupoista huutamiaan kirjoja. Olin silloin paljon alle kouluikäinen. 

7. Käänteentekevin kirjamuistosi?
Michel del Castillon Kitara. Se luettiin keskikoulussa. Sain opettajalta kiitosta, koska oivalsin vertauskuvallisuuden. Ihmekös tuo, kun olin harjoitellut Minna Canthilla ja muilla aikuisten kirjoilla nelivuotiaasta.

8. Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Tyhjä, paksu kirja, johon kirjoittaisin itse, jos saisin mukaani myös kynän. Muutoin en tiedä. 

9. Kirja, joka on jäänyt kesken?
Montakin. Koraania olen harpponut.

10. Mitä kirjaa suosittelisit minulle?
Forrest Carterin Pikku Puun kasvatus on eräs suosikkini, lämmin, pieni romaani. Luepas se, Milla!

11. Bravuurisi keittiössä?
Kaikki mummolaruuat: muusi ja lihapullat, makaronilaatikko, mustikkapiirakka.

Ja entäs sitten? Vielä 11 uutta kysymystä niille, ketä minä haastan. Jospa tällaisia Jatka lausetta -juttuja.

1. Rakastan ...

2. En pidä

3. Haluaisin

4. Uneksin 

5. Pelkään 

6. Arvostan 

7. Osaan

8. Uskon, että

9. Aamuisin luen

10. Luen parhaillaan

11. Mielestäni paras aikakauslehti on 

Yhdentoista asian haaste lähtee Kirjanpauloissa -blogin Paulalle ja 

Tarinoiden syvyydet -blogin Nina Marille. Ja ei - nyt minä väsähdän ... 

hei, napatkaa tämä, kuka tykkää!

Hauskaa kirjaisaa viikonloppua kaikille!