Heidi Köngäs, Vieras mies (2002)

    Millainen kipu hänen olemassaolonsa minulle oikein on. Pysäytän kellon juuri tähän hetkeen kun hän seisoo kynnyksellä ja hymyilee vaaleansininen kangaspaita päällään.
    Seis. Kaikki seis!

Köngäksen toisessa romaanissa on paljon samaa kuin kaksi vuotta aiemmin julkaistussa romaanissa Luvattu: salattu rakkaus, itseään etsivä nainen, rankka tapahtuma-aika. Luvatussa kuvataan 1800 - 1900 -lukujen vaihteen köyhää suomalaista maalaisväestöä, Vieraan miehen näyttämönä on sotien jälkeinen suomalainen pikkukaupunki. Luvatun Maija on nuori piikatyttö, Vieraan miehen Iiris on pienyrittäjä, valokuvaamon pitäjä. Molemmat naiset ovat rehellisiä ja rohkeita oman paikkansa etsijöitä. Molemmissa kirjoissa rakkauden kohde jää lähes nimettömäksi. Luvatussa kohde on hän ja eräs, kunnes lopussa Maija sanoo ääneen Joel, Joeljoeljoel! Vieraassa miehessä Iiris kutsuu miestä sukunimellä Vasamaksi ja tunnustelee oudoksuen Vasaman morsiamen käyttämää nimeä Tuomas. Luvatussa Maija lähtee tuntematonta kohti, Vieraan miehen Iiris löytää itsensä taiteilijana. 

Ihailen Köngäksen tapaa kuvata seksiä tyylikkäästi ja vahvasti. Olen ronkeli kirjojen ja elokuvien eroottisten kohtausten suhteen. Koen ne usein banaaleina. Vieraassa miehessä Iiriksen ja Vasaman kanssakäyminen väreilee alusta lähtien odotusta. Iiris on keski-ikäinen, ruumiinsa unohtanut nainen. Hänellä on traumana kampurajalka, josta hän ei puhu kenenkään kanssa. Vasamalle taas naissuhteet ovat luonnollisia, ja naiset ihastuvat häneen helposti. Hän on sodan kauhuista selvinnyt nuori, komea mies ja juuri menossa naimisiin opettajaseminaaria käyvän sievän perhetytön kanssa, kun löytää apulaisen paikan Iiriksen valokuvaamosta ja kiinnostuu liikkeen omistajasta. Iiristä ja Vasamaa yhdistää se, että he ovat rikkoutuneita ihmisiä. 

Minun tuli häntä niin sääli. Hän on kuin se "pii, pii, pikkuinen lintu, paleltaako jalkojas", enkä osannut muuta kuin tarttua siihen haavoittuneeseen siipeen ja hieroa siihen eloa. Läheltä katsoen hänen kasvoissaan näkyvät vuosien merkit, hienonhienot hiussuonet, selvä otsaryppy, joka on syntynyt siitä, että hän siristää silmiään katsoessaan kameraan.

Kerronta tapahtuu luvuissa, jotka on nimetty Nainen ja Mies, Iiris ja Vasama kertovat vuorotellen kokemastaan. Vasama on taitava ja herkkä rakastaja, jonka kohtaaminen saa Iiriksen toteamaan: "En enää milloinkaan haluaisi olla vailla tätä tietoa." 

Kun Iiris herää seksuaalisesti, hän herää muutoinkin. Hän alkaa kuvata kuumeisesti uudenlaisia kuvia, kuvia särkyneistä ja uupuneista. Siloteltuihin juhlakuviin tottunut pikkukaupungin väki ei katso hyvällä kovaonnisten kuvaamista, mutta Iiris ei lannistu. Iiris kuvaa isättömiä perheitä, joita sodan jälkeen on paljon, alkoholisoituneita, sodan traumatisoimia miehiä, kylähulluja, lastenkodin lapsia ja kunnanlääkärin, jonka silmissä asuu lempeä suru ja väsymys. Hän järjestelee kuvia pareiksi, jotka keskustelevat keskenään ja saa koko ajan uusia ideoita. Hän haluaa tavoittaa kuvissaan ihmisten tunteet ja haurauden. Iiris suunnittelee näyttelyn nimeksi Sodan jäljet tai Sodan jälkeen.

Minun on kuvattava itseni, minun on kuvattava heikko jalka. Uskallettava näyttää se kaikille, jos vaadin heitä paljastamaan jotain minulle. Kokoelman nimi voi olla myös Arka paikka ja muita kuvia. 

Iiris ja Vasama tuntuvat hyvin todellisilta hahmoilta. Voin kuvitella Iiriksen näyttelyn Helsingin Taidehalliin osana suuren taiteilijan retrospektiivista näyttelyä. Sen nimi on Arka paikka ja muita kuvia. Näen Vasaman vanhentuneena katsomassa näyttelyä ja Iiriksen iättömänä, kauniina ja tyytyväisenä ottamassa vastaan onnitteluja.

Miksi he eivät voineet repäistä itseään irti sovinnaisuuden kehästä? Hehän olivat henkisesti samanikäiset ja samanoloiset. Heillä molemmilla oli halu auttaa vähäosaisia. Viimeisessä tapaamisessa he osuvat yhtä aikaa lastenkotiin, jossa Iiris näkee Vasaman pyörittävän pientä Mikkoa. 

Oikeastaan juuri tätä en voisi katsoa. Tiedän, että kaikki tarttuu mieleen kuin filmirullaan. Voin kelata kohtausta vielä monta kertaa edestakaisin. Miehen käsivarret ylhäällä ja niiden päällä lentää lapsi, yhä nopeammin ja nopeammin. Poika kiljuu ja nauraa.

Luvatun loppulause jäi soimaan mieleeni kauneutensa ja rytminsä vuoksi: Näen vain paljaat puut molemmin puolin tietä, jota minä kuljen. Samoin jää Vieraan miehen loppulause: Vedän lammasliivin tiukemmin ylleni ja jatkan työtäni, palelee.