Forrest Carter, Pikku Puun kasvatus (1998)

Forrest Carterin Pikku Puun kasvatus on sympaattinen, pieni helmi romaanien joukossa, kuvaus kadotetusta maailmasta. Carter kertoo viisivuotiaana orvoksi jääneen puoliverisen pojan kasvamisesta isovanhempiensa huomassa Cherokee-vuorilla 30-luvun pula-ajan Amerikassa. Pikku Puun maailma on hyvän maailma. Kirjailija välittää tapahtumat hänen positiivisen tajuntansa kautta ilman turhaa tiedon ja ennakkoluulon sälää. Samanlaista lapsen maailman kuvausta olen kokenut muutamalla kirjailijalla, muun muassa Kreetta Onkelilla lapsuudenkuvauksessa Ilonen talo.

    

 Mummin nimi oli Kaunis Kimalainen. Minä tiesin, että kun ukki yöllä sanoi: "Minä sinua hellin, Kaunis Kimalainen" että hän tarkoitti: "Minä rakastan sinua", koska sanat tuntuivat siltä.
   Ja kun he keskustelivat mummi saattoi kysyä: "Hellit sinä, Wales?" ja ukki vastasi: "Hellin minä", se tarkoitti "Kyllä minä ymmärrän". Heille rakkaus ja yhteisymmärrys oli yksi ja sama.

      Ukin ja mummin välillä vallitsi yhteisymmärrys, ja siksi he hellivät ja rakastivat.  Mummi sanoi, että yhteisymmärrys senkun syvenee vuosien myötä ja että vissiin se syvenisi niin, ettei sitä kukaan kuolevainen enää ymmärtäisi tai pystyisi selittämään. He sanoivat sitä sukulaisuudeksi.
     Ukki sanoi, että kauan sitten ennen hänen aikaansa se tarkoitti sitä, että kaksi ihmistä ymmärsi toisiaan sanattomasti ja siksi se tarkoitti myös rakastavaisia. Mutta ihmisistä tuli ajan myötä itsekkäitä ja sana rajattiin koskemaan vain verisukulaisia vaikkei se sitä koskaan ollut edes tarkoittanut.

Pikku Puun kasvatus on kunnianosoitus intiaanien viisaudelle. Lukija voi ihaillen todeta, ettei Pikku Puu olisi voinut saada parempaa kasvatusta kuin mitä hän sai Kauniin Kimalaisen ja Walesin hellässä ohjauksessa. 

Mummi ja ukki halusivat minun tuntevan menneet, koska: "Sillä joka ei tunne mennyttä ei ole tulevaisuutta. Jos et tiedä keitä sukulaisesi ovat olleet, et tiedä myöskään minne maailma on menossa." Ja niin he kertoivat minulle menneestä melkein kaiken.

Paitsi että Pikku Puulle opetetaan perinnetietoutta ja asioita luonnosta, ukki lainaa jatkuvasti kirjastosta Shakespearea, jota lukutaitoinen mummi lukee ääneen. Pikku Puun pitää myös opiskella sanakirjasta viisi uutta sanaa päivässä, mutta se ei riitä järjestelmälle. Paratiisiin luikertelee käärme, kun Pikku Puu halutaan palauttaa sivistyneeseen maailmaan ja viedään orpokotiin, jossa onkin aivan eri tavat kuin kotona vuorilla. Kun opettaja näyttää luokalle kuvaa, jossa hirvet parittelevat, niin kuvan puuhastelua ei saisi ymmärtää. Toisten lasten tulkitessa kuvan aivan väärin Pikku Puu korjaa, että hetihän tuon nyt näkee, että hirvisonni siinä hyppää astumaan lehmää ja pensaista ja puistakin voi päätellä, että on hirvien kiima-aika. Tästä, kuten niin monesta muustakin syystä, kutsutaan pastori paikalle piiskaamaan paholaista pois pakanasta, huorilapsesta.

The Education of Little Tree julkaistiin USA:ssa jo 1976. Sen suomentamiseen meni parikymmentä vuotta. Kirjaa pidettiin alkuun omaelämäkertana, varsinkin kun siinä oli alaotsikkona A True Story. Totuus on yllättävä. Asa Earl Carter (1925–1979) oli rasistinen valkoihoinen radiokuuluttaja, joka kirjoitti puheita rotuerottelua kannattavalle Alabaman kuvernööri George Wallacelle. Hän oli Ku Klux Klanin aktiivinen jäsen. Kuitenkin hän oli myös lempeä, syvällinen Forrest, joka omisti muisteluilta tuntuvan kirjansa Cherokeille. Kirjailijan persoonan ristiriitaisuus ei vähennä kirjan arvoa, vaan tuo siihen arvoituksellisuutta ja herättää kysymyksiä. Halusiko kirjoittaja pyyhkiä pois Asan ja luoda itselleen uuden henkilöllisyyden Forresterina? Carter oli kirjoittanut muitakin intiaaneja käsitteleviä kirjoja ja oli laatimassa jatkoa Pikku Puulle, kun menehtyi nyrkkitappelussa saamiinsa vammoihin. Hänen elämänvalheestaan on kirjoitettu kirjoja ja artikkeleita. 

Hyvään kirjaan uppoutuessaan lukija miettii aina myös omaa elämäänsä. Luulen, että Pikku Puun kasvatus on vaikuttanut minun arvoihini ja käyttäytymiseeni, toivon ainakin sitä. Olen tehnyt sen ajatuksista useita koulupäivänavauksia. Kirjassa on opetuksia kuin kukkina koomisen arjen kuvauksen ohessa: Rakkaus ja ymmärtäminen ovat sama asia... Jos käyttää elämänsä ahnehtimiseen, sieluhenki kutistuu hikkoripuun pähkinääkin pienemmäksi ...Kun on menettänyt jotakin, on hyvä uupua..

Maailma on täynnä hyviä kirjoja. Ne pitää vain löytää. Pikku Puun kasvatus on eräs löytöni, yksi rakkaimpia.
  
Pikku Puu on juuri tullut isovanhempien luo, kävellyt heidän kanssaan pitkän matkan ja väsynyt, kuten hyvä onkin silloin, kun on menettänyt jotakin. Mummi hyräilee laulua Pikku Puusta ja orpo viisivuotias kuuntelee ja tyyntyy äidin ikävöinnistään.
    Minä tiesin olevani se Pikku Puu ja olin onnellinen siitä että he rakastivat minua ja halusivat minut ystäväkseen. Ja niin minä nukahdin enkä itkenyt. 

Hyvää Ystävänpäivää!