keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Édouard Louis, Naisen taistelut ja muodonmuutokset

 

Kuvasin Louisin kirjan keittokirjan 
päällä, Tack för maten Mamma, koska
ruoka on aina tärkeä asia äidin ja lapsen
suhteessaEnsin äiti ruokki poikaansa, ja sitten
elämässään menestynyt poika vei äidin
ravintolaan, jossa tämä tilasi kursailematta
hanhenmaksaa ja hummeria ja ehdotti
 "lasillista kuplivaa".
 

Édouard Louis kirjoitti esikoisteoksensa Ei enää Eddy 21-vuotiaana sosiologian opiskelijana vuonna 2014. Hän on sen jälkeen kirjoittanut omaelämäkerrallisia teoksia noin parin vuoden välein. Kaikissa Louisin kirjoissa tarkastelukulma on yhteiskunnallinen.

Ei enää Eddy kertoo työväenluokkaisesta, köyhästä ja väkivaltaisesta elämästä, jossa homouden vuoksi koulukavereidensa eristämä poika elää peläten väkivaltaa sekä kotona että sen ulkopuolella. Oma isäkään ei ota poikaa toisten kulmakunnan miesten tapaan mukaansa kapakkaan, koska häpeää tämän naisellisia eleitä. Niinpä Eddy viettääkin aikaansa kotona isonsiskon ja äidin seurassa, mistä hän on saanut myös materiaalia viimeisimmän kirjansa kuvaan Monique-äidistä. 
Combats et métamorphoses d'une femme (2021) on suomennettu Naisen taistelut ja muodonmuutokset. Kiitos hyvästä suomennoksesta kuuluu Lotta Toivaselle! En ymmärrä, miksi otsikkona ei ole "E r ä ä n naisen taistelut ja muodonmuutokset". Monique ei ole kaikki naiset; hän tuo kaiken aikaa esiin, että haluaisi olla kuten hyväosaisemmat ranskattaret ja lopuksi onkin "aito pariisitar", kuten pojalleen toteaa. 

Kirja alkaa valokuvasta, joka on kirjan kannen kuvana. Édouard näkee äitinsä nuoruudenkuvan, jossa tämä on vielä toiveikas ja onnellinen. Kuva saa hänet pohtimaan, mikä kaikki on nujertanut äidin ja tehnyt tästä katkeran, elämäänsä pettyneen ja näköalattoman naisen. Nuori nainen oli suunnitellut kokin uraa, mutta tuli kesken ravintolakoulun raskaaksi seitsentoistavuotiaana ja joutui naimisiin juopon miehen kanssa. Lapsia syntyi, tuli ero ja toinen avioliitto, jonka idylli särkyi muutamassa kuukaudessa. Miehen loukkaantuminen työpaikalla pudotti viimein ison perheen köyhyydestä todelliseen puutteeseen, jossa ruokaa haettiin ruoka-avusta. Äidillä ei ollut paljon mistä ylpeillä eikä paljon keinoja säilyttää itsekunnioitustaan. 

Mitä äiti saattoi tehdä? Hän teki minkä pystyi, jottei olisi kokonaan tukehtunut. 
Joskus hän katseli pikkuveljeäni ja -siskoani ja hymyili: "On mulla sentään koreat vekarat, tuntui pahalta sillon kun päätin pitää ne, koska rahaa ei ollut, mutta enää ei kaduta. On ne niin koreita."
Äiti irvaili muiden naisten ulkonäölle: "Se yksikin, mokoma lattarinta, tisseistä tietoakaan."


Eddy etääntyy jo hyvin pienenä äidistään häpeän vuoksi. Hän häpeää itseään ja salailee äidiltään homouttaan ja sitä, miten hyljeksityssä asemassa on koulussa. Hän myös häpeää äitiään tämän huolimattoman ulkoasun vuoksi ja kieltää tuntevansa tätä. Toisten äidit ovat erilaisia, pukeutuvat eri tavalla ja matkustelevat. Kun Eddy sitten pääsee ainoana perheestä lukioon, hän alkaa diivailla uusilla tiedoillaan ja puhua huolitellusti. Sosiaalinen etäisyys äitiin kasvaa ja tärvelee suhteen moneksi vuodeksi, mutta lopulta luokkaerojen ymmärtäminen yhdistää heidät. 
Teini-ikäinen Eddy ei voinut ymmärtää, miksi äiti ei toimi ripeämmin, eroa ja ala elää parempaa elämää. Aikuinen Édouard hahmottaa äitinsä silloisen tilanteen mahdottomuuden.  

Annoin sinulle neuvoja: Mikset pane siskoa ja veljeä kuuntelemaan klassista musiikkia, Mozartia ja Beethovenia? Se tekee hyvää aivoille. Sinä kohottelit kulmiasi: "Tuolla viiraa päästä. Olen kasvattanut viisi pentua, tuo ei kyllä opeta mulle, miten lapsia kasvatetaan."

Naisen taistelut... ja muodonmuutokset?
Monique eroaa kahdesti ja onnistuu kolmannessa suhteessaan. Rujo, köyhä elämä juopottelevien, väkivaltaisten miesten kanssa on ollut yhtä epätoivoista taistelua. 
Lopulta Moniquen elämä helpottuu, lapset kasvavat ja hän pääsee kuin pääseekin maaseutukaupungin työläisyhteisöstä Pariisiin, jossa lähestyy kauniisti meikattuna uusissa vaatteissa luokkaloikkari-poikaansa, samaa poikaa, jolle oli vähän aiemmin pyrkinyt siivoojaksi. 
Uuden tilanteensa myötä Monique sai ryhtyä naiseksi. Hän oli onnellinen, "koska sai olla nainen, koska omien sanojensa mukaan sai tehdä sitä mitä kaikki muutkin naiset tekevät: meikata, huolehtia itsestään, käydä kampaajalla." 
Sosiologipoika voi kirjata, että Moniquelle naisidentiteetissä ei ole mitään ahdistavaa, vaan hän kokee suurena saavutuksena sen, että saa olla naisellinen nainen. 


Vaikka kirja on kunnianosoitus äidin sinnikkyydelle, Louis tarkastelee myös äidin uutta elämää analyyttisesti. Äiti on vaihtanut tökerön Belleguele-sukunimensä, kuten poikakin (sekä etu- että sukunimensä) jo aiemmin. Hän elää edelleen osittain mieskumppanista riippuvaista elämää, koska ei ole saanut koulutusta mihinkään ammattiin eikä käy ansiotyössä. Poika tietää, että äidillä ei ole ystäviä, ympäristön porvarisrouvat katsovat häntä halveksuen eikä hän ole vieläkään päässyt matkustelemaan Ranskan ulkopuolelle. 
Voiko muutos olla muutos, jos luokkaväkivalta rajoittaa sitä tällä tavalla?
Ja silti. Silti äiti on onnellinen. Hän toistelee sitä minulle. En tiedä enää, mitä ajatella. Ehkä kysymys ei kuulukaan, mitä muuttuminen tarkoittaa vaan mitä onnellisuus tarkoittaa. 

Jos ei pidä pitkistä romaaneista, kannattaa valita Édouard Louisia. Hänen kirjansa ovat sivumäärältään niukkoja mutta sisällöltään painavia.
Naisen taistelut ja muodonmuutokset on 103-sivuinen, osa sivuista on valokuvia ja kursiivilla painettuja nostoja tekstin sisältä, mistä esimerkki:
Olin niin tottunut näkemään äidin onnettomana, että onnellisuus hänen kasvoillaan oli tuntunut skandaalilta, huijaukselta, valheelta joka piti kiireesti paljastaa.

Ei enää Eddyn jälkeen ilmestyi Väkivallan historia ja Kuka tappoi isäni, jonka otsikko ei ole kysymys. Tappaja on Louisin mielestä yhteiskunta ja sen sortavat rakenteet. Äiti-kirja on rinnakkaisteos isää ymmärtävälle kirjalle Kuka tappoi isäni. Esikoisteoksessa molemmat saivat melko raa'an käsittelyn.
Kaikki Louisin kirjat ovat ilmestyneet Tammen Keltaisessa kirjastossa. 


Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini Édouard Louisin kirjoista: täällä ja täällä

"Meillä sentään menee aika hyvin,
sulla ja mulla."


7 kommenttia:

  1. Tämä kirja oli vaikuttava kokemus, kuin myös Kuka tappoi isäni. Nyt on kesken Väkivallan historia, saa nähdä milloin sen saa loppuun kun on oma. Tosi raskas aihe ja tarkkaavuutta vaativa kerrontaratkaisu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väkivallan historia onkin näistä romaanimaisin ja taiteellisin, kun taas isää käsittelevä kirja muistuttaa poliittista pamflettia. Tämä äidille omistettu kirja on aika hellä, kuin rakkauskirje.
      Ihastuin Väkivallan historian näkökulmiin: Édouard kuuntelemassa salaa siskoaan ja tarkastelemassa miten tämä häntä tarkkailleena kertoo hänestä ja korjailemassa sitten siskon tulkintaa (ei totta) -lisäyksin.

      Olen ollut viime aikoina kyllästynyt oman elämän kertomuksiin ja kokenut raikkaampina muuhun ja muihin keskittyneet romaanit, mutta Louis osaa tämän genren. Hän tarkastelee yksityisen kautta yleistä ja tekee sen erittäin taitavasti.

      Poista
  2. Louis on vakuuttava ja varteenotettava kirjailija.
    Louisilla on omaleimainen, edukseen massasta erottuva tapansa tuottaa verbaliikaltaan vahvaa ja ajatuksenkulultaan kiinnostavaa tekstiä, joka pitää lukijansa keskittyneenä ja hänen mielenkiintonsa vireillä alusta loppuun jättäen tilaa omille, terveellisille ja tervetulleille pohdiskeluille kansien sulkeudettua.

    Laadukas ja immersoiva teos. mitä tältä potentiaalia omaavalta kirjailijalta jatkossa seuraakaan;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta! Lahjakas kirjoittaja.

      Louisin kuvaaman elämän rujoutta on pidetty niin mahdottomana nyky-Ranskassa, että ensimmäinen kustantaja oli hylännyt Ei enää Eddyn liioiteltuna ja tietenkin on palloteltu autofiktio-termillä.
      Minusta Eddyn lapsuuteen on helppo "immersoitua". Itsekin olen kokenut häpeää kotiolojeni vuoksi. Meillä oltiin kaikissa mukavuuksissa jäljessä muita, esim. sähköjä ei ollut, koska niiden vetäminen meille asti oli syrjäisyyden vuoksi kallista. Äitini sekoitti satakuntalaisena d:n ja r:n ja pelkäsin, että hän kirjoittaa vapaaoppilasanomukseen "meirän Marjatta". Minun sukupolvessani luokkahypyt olivat tavallisia. Ranskassa luokkaeroja on enemmän kuin meidän tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassamme.

      Poista
  3. Luokkahyppy on tuttu minullekin. Niinpä kiinnostuin tosissani käsittelemästäsi kirjasta.
    Ainoana lapsena olen aina tiennyt, etten olisi päässyt koulutielle, jos lapsia olisi ollut useita meidän perheessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pääsin meiltä neljästä lapsesta ainoana oppikouluun, ja siitähän minulla on elinikäinen syyllisyys. Siis aika paljon sama tilanne tässä kuin Eddy Kaunispärställä, josta tuli Édouard Louis. Veljeäni ei päästetty, koska hänestä piti tulla tilan jatkaja (ja maanviljelijäkö ei muka tarvitsi koulutusta!) ja pikkusiskojen kouluun meno osui ongelmalliseen suruaikaan. Äitini, koulutuksen puolustaja, oli kuollut, enkä minä pystynyt pitämään siskojeni puolta. Monta lahjakasta lasta jäi silloin ilman koulutusta. Monessa maassa on vielä varallisuuden mukaan jakautunut koulu, joten niissä sama tragedia jatkuu, ja eiköhän Suomen nousu korkean elintason maaksi ole paljon juuri kaikille avoimen koulutuksen ansiota.
      Juuri lähdössä siskostapaamiseen...

      Poista
    2. Kuulostaa huimalta, mistä kaikesta ihminen voi syyllistyä. Lapsi ottaa herkästi kantaakseen taakkoja.
      Hienolta kumminkin kuulostaa, että tapaat sisaruksiasi👌😊

      Poista