sunnuntai 25. elokuuta 2024

Karin Fossum, mielidekkaristini




Norjalainen Karin Fossum aloitti kirjailijana runoilla kuten moni muukin, siirtyi novelleihin ja kokeili lopulta myös pitempää proosaa.
Romaani Evas öye ilmestyi 1995 ja suomennettiin pari vuotta myöhemmin nimellä Evan katse. Kirjassa tapahtuu murha, jota ratkoo sympaattinen rikoskomisario Konrad Sejer, joten rikosromaanihan se on. Fossumista tuli dekkaristi. Hän kirjoitti Konrad Sejer -sarjaa vuoteen 2016 asti, jolloin ilmestyi Hviskeren (suom. Kuiskaaja 2024). Sejer-sarjan ohessa Fossum kirjoitti viisi muuta romaania, jotka nekin kuvaavat ihmisen mielen pimeitä puolia.
Fossumia on luonnehdittu psykologisen jännityksen mestariksi ja hän on saanut lukuisia palkintoja, mm Suomen Dekkariseuran Ulkomaisen Kirjallisuuden Kunniakirjan. 

Tavallista pitemmän tauon jälkeen Fossum on kirjoittanut muutaman uuden dekkarin, joista on suomennettu Drepende drage, angrende hund 2021, suomeksi Paha äiti 2022. Tässä kirjassa Sejerin tilalla onkin uusi rikostutkija Eddie Feber, joka on monella tapaa Konrad Sejerin vastakohta. Siinä missä pehmeä tuumailija Sejer toimii hitaasti, tutustuu kuulusteltavaansa ja asettuu hänen puolelleen Feber lörpöttelee, hermostuttaa kuulusteltavan puheliaisuudellaan ja saa tämän varuilleen ohimennen lausumillaan vihjauksilla. 

Olin lukenut muut Fossumin suomennetut kirjat paitsi nämä kaksi viimeksi suomennettua ja olen oikein odottanut, että häneltä tulisi jotain uutta. 
Ensimmäinen Fossumin kirja, jonka luin on Sejer- sarjan Rakas Poona. Se on niitä kirjoja, jonka lopussa on pakko itkeä. Hyvät ihmiset, hellä rakkaustarina, täysin turha murha ja psykologisesti taitava, niin uhreja kuin rikoksen tekijöitäkin ymmärtävä rikostutkija. Rakastettava kirja. 

Fossum menee dekkareissaan syvälle ihmismieleen. Missään hänen kirjoissaan ei ole mustavalkoista asetelmaa. Rikos ei ole pahuuden tulos vaan usein sairaan mielen, pelon ja osattomuuden aikaansaama erehdys.


Kuiskaaja perustuu kahden henkilön tapaamisiin, vangitun naisen Ragnan ja kuulustelija Sejerin. Kolmantena, yhtä tärkeänä, on kirjeiden kautta Ragnarin ulkomaille muuttanut poika Rikard Josef, joka on pitänyt etäisyyttä äitiinsä. 
Lukija on pitkään tietämätön, mitä Ragna on tehnyt. Ragnahan pitää itseään rikoksen uhrina, ja sellaisena lukijakin hänet näkee. 
Sejerin rauhallinen tahti antaa sävyn koko teokselle. Hänellä on aikaa ja hän antaa Ragnalle mahdollisuuden lähestyä totuutta arvokkuutensa säilyttäen. 


Paha äiti -nimi on mielestäni todella huono tälle kirjalle. Alkuperäinen salaperäisen kuuloinen nimi on suomennettuna 'tappava lohikäärme, katuva koira'. Molemmat eläinvertaukset löytyvät tekstistä.
Aksel Adelson, keski-ikäinen toimittaja auttaa leskeksi jäänyttä vanhaa äitiään  velvollisuudentunnosta samalla tätä vihaten ja tylyttäen. "Äidin pehmeä, pastellinvärinen ulkokuori peitti alleen lohikäärmeen."
Aivan lopussa Aksel käyttää itsestään nimeä Katuva Koira. En ole kylläkään aivan varma katuuko Aksel oikeasti, osaako hän katua, vai oliko lause ironinen ja marttyyrimäinen, mihin asenteeseen hän on jäänyt kiinni ja mitä ruokkinut läpi elämänsä sairaan siskonsa Ellinorin lietsoessa heidän yhteistä katkeruuttaan yhä voimakkaammaksi. 
Pitää mainita, että norjankielinen nimi ei paljasta kirjan rikosta sillä tavalla kuin tästä asetelmasta voisi päätellä.

He puhuivat lapsuudestaan, ajasta ennen kuin tiesivät toisenlaisista vanhemmista tai siitä millaista muilla lapsilla oli kotona. Sitten he kasvoivat ja oppivat havainnoimaan, tekemään johtopäätöksiä ja vertailemaan toisten elämää omaansa. Ystävien ja luokkatovereiden luona he näkivät erilaisia vanhempia, sellaisia joita olivat siihen asti nähneet ainoastaan elokuvissa tai joista olivat lukeneet kirjoista. Aikuisia, jotka hassuttelivat ja nauroivat, jotka painivat leikillään lastensa kanssa, heittivät lapsia ilmaan ja nappasivat vahvoille käsivarsilleen. Sellaisia vanhempia oli oikeasti olemassa!

Aksel ja Ellinor kokevat olevansa tunnekylmän lapsuutensa jäljiltä kolmannen asteen palovammojen peitossa eikä se pieni määrä tervettä ihoa riitä onnelliseen elämään. Heitä on komenneltu, väheksytty ja ohitettu. Heiltä on vaadittu kiitollisuutta ja moitteettomuutta korvaamaan vanhempien raadantaa ja pitämään yllä hyvää kuvaa naapureitten silmissä.
Ellinorista äiti on luovuttanut otteensa, mutta Akselin pitää aikuisenakin näytellä moitteetonta poikaa, koska muutoin naapurit ihmettelevät.
Näin siis Aksel kokee. Kun tarina etenee lukijalle tulee pysähtymisen hetki, ainakin minulle tuli. Aloin miettiä, miksi Aksel ei elä omaa elämäänsä täydesti. Miksi hän käy niin usein äitinsä luona, ellei halua? Onko kaikki äidin vika?
Akselin työkaverin kautta saamme ulkopuolisen mielipiteen tämän oudosta suhtautumisesta äitiinsä. Juuri oman äitinsä menettänyt Frede muistuttaa, että Akselin äitihän on vanha ja tarvitsee huolenpitoa. 

Minä en voi antaa hänelle mitään sellaista, mitä en ole itsekään saanut, Aksel sanoi. Pitäisikö minun antaa hänelle anteeksi, koska näen hänet niin selvästi? Pitäisikö automaattisesti antaa anteeksi kaikki se minkä pystyy ymmärtämään? 

Kyllä Aksel, kyllä pitää! Niin se menee. Jos ymmärtää syyn vanhempiensa puutteisiin, niin pitää lauhtua ja lakata selittämästä omaa tylsää elämäänsä huonolla lapsuudella. Kyllä voi vähän teeskennelläkin odottaessaan anteeksiannon kehittymistä omassa mielessä.
Tässä voi nyt olla toisilla kirjan lukijoilla eri mielipide. Minusta ihminen tekee vain pahaa myös itselleen irtisanoessaan omat vanhempansa, ellei jotain aivan kauheaa ole tapahtunut.  
Huonot vanhemmat on usein tekosyy, nuoremmilla ihmisillä varsinkin, eikä se niin mene, että ihminen pystyy antamaan vain sen mitä on vanhemmiltaan saanut. Me saamme paljon myös muualta kuin kotoa ja sen jälkeen kun olemme lähteneet kotoa - jos osaamme lähteä sieltä myös henkisesti. 

Rikostutkija Eddie Feber tulee mukaan kertomukseen vasta aivan lopussa. Hän porhaltaa paikalle kuin iloinen pojanviikari, mutta mitä tietoa ja oivallusta hänellä onkaan siellä kevyeksi naamioidun olemuksensa alla. Pätevä tyyppi.
En ole varma, kummasta komisariosta pidän enemmän. Ilmeisesti Feber esiintyy vielä suomentamattomissa Fossumin 2020-luvun kirjoissa. Jospa niihinkin pääsee pian tutustumaan. 

Molemmat esittelemäni kirjat on suomentanut Tarja Teva, joka on suomentanut ansioituneesti monen norjalaisen kirjailijan teoksia. 
  


14 kommenttia:

  1. Karin Fossum on minunkin dekkaristisuosikkejani. Kuiskaajaa en ole lukenut, mutta muuten olen tainnut lukea kaikki Konrad Sejer -kirjat. Uuden sarjan aloittaminen yllätti minut, kun Paha äiti ilmestyi. Olen muuten samaa mieltä kanssasi huonosta suomalaisesta nimestä. Myös Fossumin yksittäiset psykologiset rikosromaanit ovat olleet hyviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Otin hyllystäni pöydälle Hullujenhuoneen, jos vaikka lukisin sen uudelleen.

      Paha äiti -nimi voisi olla hyvä kysymysmerkin kanssa, nykyisellään se tuntuu antavan lukuohjeen.

      Viime aikoina Hesarin mielipidesivulla on ollut keskustelua siitä, miten aikuiset lapset hylkäävät vanhempansa ja erottavat lapsenlapsistakin. Kuka ei olisi joskus ajatellut, että tällainen irtiotto olisi paikallaan. Itse koin nuorena taustaperheeni taakaksi ja jopa unelmoin muuttavani toiselle mantereelle. Hyvä, että en tehnyt niin. Odotin isältäni liikaa aivan kuten Aksel odottaa äidiltään, armottomasti. Vasta paljon myöhemmin tajusin isäni taustan ja menetykset aikuisena enkä äitinsä menettäneen lapsen tavoin.

      Poista
  2. Fossumilta en ole lukenut vielä mitään, vaikka nimi on toki tuttu. Mutta kun en enää oikein jaksa innostua dekkareista...tosin nyt kun luin tämän postauksesi niin totesin, että on tässä kirjalistallani vielä ehkä kuitenkin Fossumin mentävä aukko 🙂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, minä taas olen vasta kiinnostunut dekkareistakin.
      Liityin oikein Suomen dekkariseuraan ja saan Ruumiinkulttuuri-lehden, jossa on paljon arvosteluja.

      Olen kyllä lukenut silloin tällöin rikosromaaneja, Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäät, tanskalaisen Jonas T. Bengtsonin ja ruotsalaisen kaksikon Anders Roslundin ja Börge Hellströmin kirjoja. Nämä kaikki keskittyvät yhteiskunnan ongelmiin ja ovat mielestäni hyvin tasokkaita. Karin Alvtegeniltä ainakin olen myös lukenut jotain, samoin joitain brittidekkareita, ja sitten on paljon niitä kirjailjoita, jotka liikkuvat genrejen rajoilla, esim Chris Cleave.

      Mari, kyllä sinun pitää lukea Fossumia. Carmen Zita ja kuolema tai Harriet Krohnin murha vaikka alkajaisiksi. Ja tietysti Rakas Poona! Jos luet sen, niin kerro liikutuitko lopussa.

      Poista
    2. Pistän nyt tuon Rakas Poona-kirjan listalleni, lupaan lukea sen!

      Karin Alvtegen on ollut suuri suosikkini, puoliso suositteli alunperin. Hän muuten näki Alvtegenin kerran täällä Tukholman tunnelbanassa ja meni tapansa mukaisesti muitta mutkitta kysymään, että milloin voi odottaa seuraavaa kirjaa. Alvtegen oli vastannut, että ei kroonisen sairautensa vuoksi voi enää kirjoittaa 🥺

      Poista
    3. Oi, kävin lukemassa Expressenistä, jokin neurologinen sairaus, joka aiheuttaa mm. lamauttavaa uupumusta. Surullista, ja hän on vielä alle kuusikymppinen.

      Poista
  3. Fossum on minulle aivan tuntematon dekkaristi. Täytyypäs tutustua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen, varsinkin jos sinua kiinnostaa rikollisen ihmismielen tutkailu ja yllättävät juonirakenteet.

      Poista
    2. Ooh, minulle myös ihan tuntematon! Ehdottomasti otan lukuun, kiitos Marjatta vinkistä.

      Poista
    3. Ole hyvä, Esmeralda!
      Kävin Adlibriksessä katselemassa, olisko noita uudempia jo ruotsiksi, ei ole. Natteløperen ja Farvel, Farah Diba kiinnostaisivat, mutta tanskaksi lukeminen on liian haasteellista.

      Poista
  4. marjatta

    kirjoitit: "jos ymmärtää syyn vanhempiensa puutteisiin, niin pitää lauhtua ja lakata selittämästä omaa tylsää elämäänsä huonolla lapsuudella. kyllä voi vähän teeskennelläkin odottaessaan anteeksiannon kehittymistä omassa mielessä."

    olen kanssasi samaa mieltä. juttelin vähän aikaa sitten ihmisen kanssa, jonka mielestä likipitäen kaikki hänen ongelmansa juontuvat lapsuusajan olosuhteista. hän luetteli kymmeniä erilaisia kohteluvirheitä, joita äiti ja isä olivat tehneet. voi olla että tulkitsin hänet väärin - emmehän me toistemme taisteluista tiedä. minusta kuitenkin tuntui siltä, että hän oli jäänyt jopa herkuttelemaan noilla virheillä ja heittäytynyt vielä uhrimmaksi kuin oikeasti oli.

    en uskaltanut sanoa tätä hänelle, mutta sanon sen nyt sinulle: minulla on se omakohtainen kokemus, että erilaiset lapsuuden kurjuudet voivat olla jopa ponnahduslauta omalle kehitykselle. kaikkia tilejä ei saa tasatuiksi, mutta juuri siksi vanhemmille anteeksi antaminen on tärkeää ja ihanaa. jos ei voi antaa anteeksi, voi ehkä todeta, että ei se mitään, ymmärrän kyllä, annetaan olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta, Meri!
      Onkohan olemassa ihmistä, joka kokisi, että hänellä oli täydellinen lapsuus. Vanhemmat yrittävät yleensä parhaansa, mutta voimavaroilla on rajansa.
      Voi myös päättää, että teen itse kaiken paremmin. Siinä joutuukin sitten usein nöyrtymään...

      Suhteessa vanhempiin voisi olla hyvä ottaa sama asenne kuin suhteessa muihinkin ihmisiin: itseä on helpompi muuttaa kuin toisia. Puoliso voi muuttua pitkän elämän aikana, lapsista voi kasvaa aivan erilaisia kuin odotti ja ystävien kanssa on toisista asioista samaa ja toisista eri mieltä.

      Usein juuri tuo "annetaan olla" -vaihe on tärkeä.
      Sukulaisten kanssa ei ole pakko ottaa esiin asioita joista on eri mieltä, ellei sitten nautita väittelystä. Monesti vähän etäisempi suhde vanhempien ja aikuisten lasten kesken on parempi kuin lapsuudenaikaisesta asetelmasta kiinni pitäminen.

      Poista
  5. Fossumin dekkarisarjaa on tullut luettua, mutta ei blogiaikana. Tuo Paha äiti kiinnitti huomiota, mutta onhan tuo kirjan nimi aika paha.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paha äiti on taitavasti psykologinen, ei yhtään mustavalkoinen, kuten Fossumilla ei yleensäkään. Se jätti kovasti jälkimietteitä.

      Poista