Timo K. Mukan romaani sai minut pohtimaan "tuomareita", silloin ja nyt

 

   Minun rakkaani itkee näin
   laulaa laulujen laulaja soutaen sumussa pois
   Minä rakkaani hylkään
   Minä rakkaani annan
   Minun lintuni jälkeeni ui...

Luin Timo K. Mukan esikoisteoksen Maa on syntinen laulu (1964) uudelleen. Ensimmäisen kerran luin sen 60-luvulla, jolloin Lapin murteet olivat itselleni täysin vieraita. Nyt Mukan dialogien kieli tuntui tutulta Sodankylästä kotoisin olevan miniän ja hänen kauttaan tutuksi tulleiden ihmisten kautta sekä myös useiden Lapin murteita käyttäneiden kirjailijoiden ansiosta.
Huomasin, että Mukan romaani ei ollut menettänyt minun kohdallani mitään lumovoimastaan. Elämänkokemukseni ansiosta koin jotkut asiat paljon syvemmin kuin silloin alle kaksikymppisenä. 

Kirja alkaa runolla, jossa on Eino Leinon jylhien runojen kaikuja ja jatkuu proosalla, joka vie lukijan ensin tarkastelemaan kirjan tapahtumien maisemaa ja sen jälkeen mukaan tässä maisemassa elävien ihmisten elämään.  

Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena. 

Samalla tavalla Aleksis Kivi vie lukijan hämäläiseen peltomaisemaan katselemaan kuin yläilmoista Jukolan taloa ja sen ympäristöä ennen kuin tutustuttaa hänet seitsemään veljekseen.  

Mukan kirja herätti rujojen uskonnollista hurmosta kuvaavien kohtaustensa vuoksi närkästystä varsinkin lestadiolaispiireissä.
Seurojen muuttuminen seksiorgioiksi ei ole pelkästään Mukan kuvitelmaa. Olen lukenut tällaisesta uskonnon harjoittamisesta muualtakin ja muidenkin lahkojen piiristä, mutta ilmeisesti tämä on asia, josta olisi pitänyt vaieta, kuten Mukan luoman Siskonrannan kylän väkikin vaikeni ja seurasi tarkkaan toistensa siveellisyyttä seuratapahtumien ulkopuolella.

   Poudan Elina, joka on istunut aivan saarnaajan edessä, nousee seisomaan. Monet seuraavat hänen esimerkkiään, heidän silmänsä harittavat, kyynelet eivät enää vuoda, vartalot huojuvat edestakaisin. Mäkelän äijä maiskauttelee suutaan, puristelee hurmioituneen naisen rintoja, Kurkelaisen emäntä tömistää jaloillaan. Saarnaaja alentaa äänensä kuiskauksiksi. Outakodan Armaan lyhyt, korkearintainen vaimo itkee:
   - Antheeksi jiesus, antheeksi... Yöläki mie sinua rukkoilin... silti meni lehmä... antheeksi...
   - ... a-iih-hi-hi-ih-jih-haih jiesus rakas  jiesus kristus anna antheeksi minun synnit..., voihkii Poudan Elina. 
   Mäkelän Alli nousee nurkasta huojuen hurjasti edestakaisin ja huutaen täyttä kurkkua - hän puristaa raamattua laihoissa käsissään. Mies, joka tulee kopeloimaan hänen reisiään, kaatuu rähmälleen lattialle. 
   - ...aaa-aaah-haaa-ha-haih hii-ih...
   - Jiesus kristus jiesus jiesus, tempovat Allin huulet.
 
Mukka sai kritiikkiä osakseen myös "rumien sanojen" käytöstä. Mukka on kuunnellut tarkalla kirjailijan korvalla ja luulenpa, että juuri näin 40-luvun lopun pohjoisen kylissä on puhuttu, eikä kai sillä väliä vaikka ei olisikaan, Siskonranta on Mukan luoma maailma. Olen huomannut, että Lapissa ei sievistellä, vaan puhutaan nykyäänkin rohkeammin termein sukupuoliasioista kuin muilla itselleni tutuilla alueilla.

   - Kuolu Aino?
   - Joo. Keskenmeno ollu kova kuulemi...
   - Vai niin. 
   Miehet pysähtyivät hetkeksi katsomaan toisiaan.
   - Heitti perse pellaamasta, rähähti joku nauramaan.
   - Mieki siellä kerran kävin... hereässä se oli perse Ainola...

Pysähdyin miettimään, uskaltaisiko kukaan kirjailija kirjoittaa jonkun tietyn alueen väestä näin tänä nipottavana aikanamme, vallankaan muualla kuin kuvatulla seudulla itse pysyvästi asuva ja erityisesti, jos kyseessä on Lappi tai saamelaiset. Mukan romaanissa on yksi saamelainen, Oula Nahkamaa. Hänet on kuvattu lyhyeksi, länkisääriseksi pikisilmäksi lappalaiseksi, eli nykykäsitysten mukaan tuomittavan  "vanhanaikaisesti" ja kulttuurisesti omien, ellei kirjoittaja itse kuulu samaan ryhmään.  
Nolattaisinko teos sisältövaroituksella, samanlaisella kuin Katariina Sourilta tilattu valoteos Pohjan kosketus Lux Helsinki -tapahtumassa: "Teoksessa on osia, joissa alkuperäisväestöjä kuvataan stereotyyppisesti. Kuvaston tai koko teoksen poistamisen sijaan haluamme synnyttää rakentavaa ajattelua alkuperäisväestöjen oikeuksien ja taiteen vapauden yhteensovittamisesta."

Niin. Ollaanko nykyään niin tosikkoja, että ei anneta taiteilijoiden luoda rauhassa omaa taidettaan, vaan oma persoona sekä työt pitää hyväksyttää itsensä tuomareiksi korottaneilla somepauhaajilla? Eikö näin synny aika yksipuolista taidetta? 

Mukan esikoisromaania on vaikea uskoa teini-ikäisen kirjoittamaksi. Mukka oli 19-vuotias, kun teos julkaistiin ja kirjoittaminen oli tapahtunut parina edeltävänä vuonna. Miltä raskaana oleminen tuntuu, mitä tapahtuu synnytyksessä ja miltä vanhenevan ihmisen kehossa tuntuu, kaikki tämä on ollut kirjoittajan oman kokemuksen ulkopuolella. Hänen on täytynyt olla tarka havainnoija. Mukkahan harrasti lapsena myös piirtämistä ja opiskeli kuvataiteita.
 
Kirjan vahvuuksia ovat vahva kyläyhteisön ja töiden kuvaus, uskottavat henkilöhahmot, kauniit luontokuvat ja se tietty Mukalle tyypillinen rujon ja lyyrisen yhdistelmä, mikä tekee hänen tekstistään erilaista kuin kenelläkään muulla. Rankan elämän kuvauksia rytmittävät proosarunot saavat tekstin tuntumaan kuulaalta balladilta. 
Uskonnon läsnäolo tuntuu yhteisössä vahvana. Rukoillaan, kadutaan ja nöyrrytään. Mukka on nimennyt kirjansa kaksi osaa virren säkein, Sinua kaipaa sydämeni ja On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni.

Mukan nuoruus näkyy mielestäni hänen tinkimättömyydessään (aavisti varmaan tiettyjen tahojen kritiikin, mutta ei nöyristellyt) ja siinä että hänen päähenkilönsä ovat nuoria ja uhmakkaita. 
Maa on syntinen laulu nostaa esiin 19-vuotiaan uljaan ja vahvan Martan, jota ei määräillä järkiavioliittoon. Martta on se joka ottaa, ja hän ottaa kenet haluaa.

Epäilen, että aikamme tuomaroiva ja naisen heikkona näkevä mielipideilmapiiri ohjaa pitämään raskaaksi tulevaa Marttaa uhrina. Martta ei ole kuitenkaan sen enempää uhri kuin muutkaan. Elämä on raskasta ja yksinäisyys vaanii. Jokainen siskonrantalainen etsii lämpöä sieltä mistä saa. Martta eroaa ympäristönsä ihmisistä siinä, että hän ei tyydy vähään. 

   Kuin joutsenen laulu on elämä naisen
   laulujoutsenen haikea lunkutus
   lennossa ylitse jäätyvän maan
   Ja lompolon pintaa halkoen pyörteisiin
   laskeutuu joutsen lennostaan
   ja soutaa lupikkorantaa etsien.

   Kerro joutsenen laulu mihin on vietävä nainen
   jonka sieluun on tullut himo
   kuin suurena mustana kukkana
   laulaja laulaa.

Mukka kirjoitti yhdeksän teosta kuuden vuoden aikana. Hän sai palautteeksi mediassa sekä kiitosta että erittäin ala-arvoista kritiikiksi naamioitua mölinää.
Silloin ei ollut sosiaalista mediaa, jossa kuka tahansa nimellä tai nimettömänä keksii vitsinä julkisuuden henkilöistä pilkkakollaaseja, meemejä tai videoita. 
Sanotaan älä välitä, ohita, mutta näitä asiattomuuksia on vaikea ohittaa, koska valtamedia nostaa niitä kaikkien meidänkin tietoomme, jotka emme somen syövereissä kovin paljon aikaamme kuluta. 
Mietin tässä myöhempää keski-ikää elävän Katariina Sourin tapausta ja sitä, miten toinen nainen kehtaa nostaa esiin ivaten hänen teini-iän Playboy-episodinsa todisteeksi siitä, että hän ei kelpaa taiteilijaksi, kuten tämä arvon pilkkaaja, joka on ilmeisesti täydellinen ja tahraton ihminen.  

Paikallisen PK-lehden (PK=Pohjois-Kymenlaakso) tekstiviestipalstalla oli jokin aika sitten hyvä kirjoitus, jota lainaan ohjeeksi vuodelle 2024 itse kullekin ja varsinkin heille, joille some on mestarointi- ja ilkeilyareena. 
"Oletko sinäkin toiselta ammatiltasi tuomari? Jakelet päivittäin ankaria tuomioita milloin mistäkin. Arvosteltavaa löytyy runsain mitoin lähimmäistesi tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Miltä tuntuisi pitää vapaa päivä tästä aika raskaasta kakkosvirasta? Entäpä jos emme arvostelisi muita ihmisiä, vaan hyväksyisimme toinen toisemme. Mielenrauha on kallisarvoinen asia uhrattavaksi oikeassa olemisen alttarille." 
  
Kiitos kirjan kannesta Markus Pyörälä! Joutsenkuvio ja niin Mukan maailmaan sopivat värit, veriviirujen tahrima valkoinen, punainen ja musta.  Tämä kirja on vuodelta 2013, ties kuinka mones painos.
Katselin myös toista kirjaa vuodelta 1975, jossa oli smaragdinvihreä hennosti kuvioitu kansi. Silloin oli menossa kymmenes painos. Kukin uusi kansi kertoo ajastaan ja siitä, mitä kannen tekijä haluaa korostaa. 

Kuva kirjan takakannen sisäpuolelta,
kuvaajaa ja kuvauspäivämäärää ei ole mainittu.

Linkki kirjoitukseeni Mukan viimeiseksi jääneestä kirjasta Kyyhky ja unikko (klik).