Miten kirjani ovat syntyneet 5, toim. Markku Turunen

Miten kirjani ovat syntyneet -sarjan ensimmäinen osa on vuodelta 1969 ja sen jälkeen kirjoja on julkaistu noin kymmenen vuoden välein, kuusi osaa tähän mennessä. 

Miten kirjani ovat syntyneet 5 julkaistiin 2012. Kirjan on toimittanut kirjailija Markku Turunen ja siihen on koottu edellisenä vuonna Turun yliopistolla osana Turku 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki -tapahtumia pidetyt kirjailijoiden luennot. Yleisömäärä oli ollut odotettua vähäisempi, minkä vuoksi luentosarja uusittiin Helsingin Teatterikoulun tiloissa keväällä 2012, mutta sielläkään ei tavoitettu edellisten luentojen hurmosta. Vuoden 1990-luennoissa Joensuussa jopa iso konserttisali Carelia oli osoittautunut liian pieneksi, kun Jörn Donner ja Leena Krohn olivat olleet esiintymisvuorossa ja vuoden 2000 yleisö Helsingissä oli ollut kaikkien aikojen suurin. 
Mitä sellaista tapahtui vuosituhannen vaihteessa, että kirjallisuus ei enää ollut rock? Digitalisaatio, tietokonepelit, yhtenäiskulttuurin hajoaminen?
Tämän kirjasarjan viimeisin osa 6 ei enää koostukaan luennoista vaan yhden henkilön suorittamista kirjailijahaastatteluista ja hänen niiden pohjalta kirjoittamistaan kirjallisista artikkeleista.
Kirjoitin jokin aika sitten vertaillen osista 1 ja 6 (klik) ja käsitykseni siitä, että kirjailijan oma luento/kirjoitus on haastattelua parempi on vain vahvistunut. Kun aihe on "Miten kirjani ovat syntyneet", niin lukija kyllä odottaa kuulevansa kirjailijaa itseään, ei sitä mitä haastattelija on hänen kertomastaan valinnut painettavaksi.  

Tässä nyt lukemassani osassa kirjailijat ovat hyvin erilaisia jopa luentojensa pituuksissa. Monika Fagerholmin luentoteksti on 40-sivuinen, Arja Tiaisen 12-sivuinen. Ilmeisesti luentoaika on ollut sama, joten joillakin on jäänyt enemmän aikaa yleisökysymyksille kuin toisilla. 

Runous on nimenomaan kokeilun rajatonta aluetta, uuden hakua aina. Mutta törmäilyäkin se on, empiiristäkin tekstiä siitä missä seinä tulee vastaan. Ei se vastaan tule, vaan itse kävelet, jos kävelet sitä päin. Törmäillä kuitenkin täytyy, sulava käytös ei käy laatuun. Laatu nimittäin kärsii, jos runo on virtaviivainen ja liian valmis. Silloin teksti helposti luiskahtaa lukijan käsistä. Voi kokeilla tekstin muodoilla: voiko runo olla maalaus tai sävellys tai ready made -teos, voiko se olla stand up -komiikkaa tai rukous, resepti tai nyrkkeilyharjoitus. Kaikkia niitä runo voi olla. Yhtä aikaakin.

Yllä oleva on ote Ilpo Tiihosen tekstistä Kirkas ja pimeä. Hän pohtii myös kysymystä, mitä tulisi lukea tullakseen kirjailijaksi ja kertoo kaikkiruokaisena lukijana helpottuneensa "takautuvasti", kun luki Juha Tantun jutun, jossa tämä vakuutti, että kirjoittajan olisi hyvä lukea kaikenlaista "Anttilan myyntiluettelosta Koraaniin".  

Fagerholmin Tiaisen ja Tiihosen lisäksi tässä kirjassa on luentotekstit/kirjalliset esseet seuraavilta: Claes Andersson, Helena Anhava, Agneta Enckell, Laila Hirvisaari, Simo Hämäläinen, Anna-Leena Härkönen, Markku Into, Marja-Leena Mikkola, Pertti Nieminen, Sinikka Nopola, Aulikki Oksanen, Veronica Pimenoff, Hannu Raittila, Lars Sund ja Harri Tapper. 

Kirjan toimittanut Markku Turunen on antanut alkusanoilleen otsikon "Tihentyneet hetket". Voisiko sen paremmin sanoa! 
Kirjan kirjoittamisessa on varmaan jokaisella kirjailijalla paitsi tuskaiset hetkensä niin myös niitä ihania tihentyneitä hetkiä, jolloin tekstiä syntyy vaivattomasti ja saa kokea onnistumisen tunteita.
Arja Tiaisen tie kirjailijaksi ei ole ollut helppo. Hän sanoo varsinkin proosan takkuavan välillä kovasti, olisiko lukihäiriöllä osansa tässä, mutta mikään ei ole hänelle yhtä tärkeää kuin jokapäiväinen kirjoittaminen, ja joskus tekstiä syntyy kuin itsestään.
Kerran tulin todella vihaisena Eino Leino -seuran kokouksesta ja tein bleiseri päällä valmiin kuunnelman. Aivan muusta kuin jostain riidasta leinoseurassa. Minut kannattaa suututtaa, joskus juuri se tuottaa hyvää, vissi äkäisyys.
    

Merkkaan tämän kirjan Sadan vuoden lukuhaasteeseen 2010-luvun kirjaksi.

Joutsenia ja Suomen kesää

 

Olen toista viikkoa seurannut sydän syrjällään joutsenperheen elämää ja jännittänyt poikasten puolesta. 

Kävelin eräänä iltana ajatuksissani läheisen maauimalan reunaa, kun huomasin toisella puolen lammessa noin viiden metrin päässä joutsenen ison kasan päällä... ooh sehän on pesä ja hautominen kyseessä. Ympärillä oli paljon ääntä. Poikaporukka kaasutti mönkijöitään täysillä uimalan hiekalla ja yläpuolella pelattiin frisbeegolfia. Joutsen vain hautoi tehtäväänsä keskittyneenä. Minua alkoi huolestuttaa. Aina silloin tällöin kiekkoja tippuu juuri tähän lampeen kaislojen sekaan ja pikkupojat kahlaavat etsimään niitä. Voi miksi ne rakensivat pesänsä näin ruuhkaiselle paikalle, lampeen joka on aivan maauimalan kupeessa, yläpuolella kävelytie, frisbeegolfrata ja taloja. 

Kun seuraavan kerran kävelin tuttua reittiäni, huomasin että hautovan joutsenen takaa ilmestyy kolme pientä palleroa. Molemmat joutsenvanhemmat olivat paikalla, toinen vielä hautomassa, eli ilmeisesti lisääkin poikasia tulossa.
Maauimala oli täynnä iloista porukkaa, ihmisiä uimassa ja piknikillä. 
Mutta miksi pesän ympärys oli niin sotkuinen? Siellä oli tölkkejä ja muovipulloja sekä pesän edessä että takana. Ei kai kukaan nyt ole niin pöljä ja niin julma, että heittelee joutsenia kaljatölkeillä. 
Huolestumiseni lisääntyi. Pitääkö minun jäädä tänne vahtiin?
Tapasin muitakin, jotka olivat seuranneet joutsenperheen elämää. Kauhistelimme yhdessä ihmisten käyttäytymistä eläimiä kohtaan. 

Seuraavana päivänä riensin tarkastamaan tilanteen. Pesässä oli kaksi munaa eikä joutsenia missään. Onko niille tehty pahaa?  Toivottavasti ne ovat vain kaislikon suojassa.
Menin illalla uudelleen, Ah, toinen joutsenvanhemmista hautomassa ja toinen pitämässä uimaharjoitusta poikasille.

Seuraavan kerran lenkkeillessäni huomasin, että munat olivat vaihtaneet paikkaa, ne olivat aivan pesän sivussa. Hylättyinäkö? Ja missä perhe?

Tämän aamun tilanne oli se, että poikaset olivat vähentyneet yhdellä ja munista oli vain kuoria jäljellä. Nelihenkinen perhe uiskenteli kaikessa rauhassa ja poikaset olivat jo isoja ja vahvoja.
Kohta ne jaksavat kipittää tien yli Kymijokeen rauhaisempiin maisemiin.

Lähden huomenna pariksi päiväksi mökille. Koittakaa pysyä turvassa joutsenperhe!

Kunpa minulla olisi ollut parempi kamera. Ensimmäinen kuva on mieheni ottama, mutta minun tekemäni. Hän on poistanut omasta kuvastaan roskat, siksi en käyttänyt sitä. Haluan näyttää katkeran totuuden.

Hyvää Juhannusta!

Kirjoittaminen ja kirjallisuus - keskustelua, ajattelua, toisen ihmisen painostamista?

Jyrki Kiiskinen, runoilija, kääntäjä ja kirjallisuuden opettaja totesi HS:n 60-vuotispäivänsä kunniaksi tehdyssä haastattelussa ("Tätä nykyä nautin runojen kirjoittamisesta kovasti" 7.6), että hän näkee kirjoittamisen ja kirjallisuuden yhtenä suurena keskusteluna ja opettamisen tuon keskustelun ja näkökulmien availuna.

Joan Didion taas korostaa esseessään Why I Write sitä, että kirjoittaminen on minän korostamista ja kirjoittava ihminen tekee käännytystyötä pakottaessaan lukijan kuulemaan mielipiteitään.
Hän kertoo lainanneensa esseen otsikon George Orwellilta ja viehättyneensä sen rimmaamisesta minä-sanojen kanssa I - I - I . Olen kyllä nähnyt tämän otsikon muuallakin ja sehän on ollut myös aiheena eräässä luentosarjassa, jonka luentoja on julkaistu kirjoina. Kaikki kirjallisuudessa virtaa, ja on vaikeaa sanoa, onko jonkun tunnetun henkilön sitaatiksi nimetty todella hänen oma aivoituksensa vai onko hän kirjailijanvainullaan kuullut sen naapuripöydästä ravintolassa ja tallentanut aina mukana pitämäänsä muistivihkoon, jolloin ajatelman äiti/isä oikeastaan on tuntematon lounasvieras. 

In many ways, writing is the act of saying I, of imposing oneself upon other people, of saying listen to me, see it my way, change your mind, It's an aggressive, even a hostile act. You can disguise its aggressiveness all you want with veils of subordinate clauses and qualifiers and tentative subjunctives, with ellipses and evasions - with the whole manner of intimating rather than claiming, of alluding rather than stating  - but there's no getting around the fact that setting words on paper is the tactic of a secret bully, an invasion, an imposition of the writer's sensibility on the reader's most private space.

Tämän hienosti muotoillun tekstin tiivistetty sanoma on siis se, että kirjailija on salatyranni, joka työntyy lukijansa yksityiselle alueelle vaatien huomiota ja että usein tämä aggressio naamioidaan kielellisillä kiemuroilla ja kohteliaalla vihjaamisella määräilyn sijaan, mutta siitä ei päästä mihinkään, että kirjailijan syvin motiivi on sanoa "Minä Minä Minä".

Tämä essee sisältyy Joan Didionin kahdestatoista ennen julkaisemattomasta esseestä vuosilta 1968 - 2000 koottuun kirjaan Let Me Tell You What I Mean (2021). Kirjan esseet on koonnut amerikkalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja ja teatterikriitikko Hilton Als, joka on myös kirjoittanut pitkän esipuheen/esseen Didionin kirjailijakuvasta. Kaikki esseet ovat ajattomia ja sopivat erittäin hyvin tähän päivään, vaikka esim. esseessä Pretty Nancy Didion kuvaa Nancy Reaganin haastattelun tekemistä vuonna 1968.

Joan Didion oli journalisti, joka laajensi kirjoittamistaan lehtiartikkeleista kirjoihin.
Olen poiminut jostain tämän kirjan esseestä lauseen, joka on vielä yksi vastaus kysymykseen, miksi kirjoitan: writing is thinking.

Itselläni ehkä eniten vetää kirjoittamaan juuri ajattelu. Kirjoittaminen on tehokas tapa pähkäillä asioita, punnita ja järjestellä niitä itselleen. 
Koen kirjallisuuden myös yhtenä suurena keskusteluna. Olen aina valtavan iloinen kommenteista täällä blogissa. Joillakin kirjoittajilla ei edes ole kommenttipalstaa blogissaan tai he eivät vastaa kommentteihin. Heitä jatkokeskustelu oman kirjoituksen aiheesta ei kiinnosta. Minä en voisi kirjoittaa niin. Olen kait seurankipeä. Vaiko peräti huomionkipeä? 
Tottakai koetan myös sanoa "see it my way" (se "mie mie mie"), mutta myös erilaiset mielipiteet ovat toivottavia, joskus aivan parasta, koska innostavat selkeämpään perusteluun ja ajattelemaan lisää.
 
Hei bloggari, tai muu kirjoittaja - kaikkihan nykyään kirjoittavat jonnekin (Facebook, Insta...) ja blogikävijöissäni on myös journalisteja ja kirjailijoita - MIKSI sinä kirjoitat? Mikä vetää näpyttelemään mieluummin kuin tekemään jotain muuta? Mikä on kirjoittamisen lumo?

Duane Michals, Joan Didion 2001

Tämä kuva on Suomen valokuvataiteen museon Kämp Gallerian taannoisesta Duane Michalsin valokuvanäyttelystä, jossa oli mitä herkimpiä kuvia tunnetuista henkilöistä.
Minusta tämä kuva on niin paljon kauniimpi kuin tuo kirjan kansi jonka räikeän oranssia väriä kammoksun. Himmensin sitä vähän, jolloin sain ihmisen sieltä oranssin keskeltä paremmin esiin ja koska en halunnut silmienne  sokeutuvan - heh, niin sitä todellisuutta vaan muutetaan ja vängätään omaa näkemystä viattomalle katsojalle. 


PS Olen kirjoitellut aika taajaan, koska on kirjoituttanut (mikä ihmeellinen sanonta), mutta ehkä ensi viikko jää postauksissa väliin. Saamme brittivieraan ja pitää ryhtyä vähän valmistautumaan.
Huh, puhe-englantini on aivan ruosteessa. Se on niin eri asia kuin lukeminen ja kirjoittaminen, jossa voi etsiä sanoja ja valita parhaat. Puhuminen on nopeaa ja häipyvää - ehkä tässäkin on yksi kirjoittamisen viehätys: se mitä sanon säilyy. Ajatella, minulla on lähemmäs 900 kirjoitusta täällä blogissa, hyvässä säilössä!
Hei, lukekaa niitä vanhoja kirjoituksia minua ikävöidessänne. Cheerio! 

Edith Södergran, runoilija ja valokuvaaja

 

Kävin jokin aika sitten Laterna Magicassa katsomassa Edith Södergranin (1892 - 1923) valokuvien näyttelyn ja selailin myös kirjaa Maailma on minun, johon oli koottu Södergranin runoja ja valokuvia.
Kotiin tultua harmittelin, etten ostanut kirjaa, mutta sain sen kohta kirjastosta. Kiitos hyvä Suomen kirjastolaitos!
Kirjan ovat toimittaneet Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää.

Runoilijana tunnettu Edith Södergran oli myös melko taitava valokuvaaja. Jossain vaiheessa hän oli jopa suunnitellut valokuvausta ansiomielessä, mikä ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Kirjan toimittaneet Rahikainen ja Sillanpää kertovat esipuheessaan, että Suomen valokuvaajain liittoon kuului 1923 - 1930 yhtä paljon nais- ja miesjäseniä. Moni nainen paitsi harrasti valokuvausta myös työskenteli valokuvaajana omissa studioissaan tai museoissa. 

Södergran on ottanut suurimman osan kirjan kuvista kotioloissa Raivolassa ja pitkillä parantolavierailuillaan Sveitsissä. Kuvat ovat paitsi esteettisiä, niin myös dokumentaarisia taltiointeja.  Niissä on paljon tuntemattomia ihmisiä työssä ja vapaalla, useimmiten naisia, maisemia ja kissoja. Omakuvat Södergran on ottanut itselaukaisijalla, jotkut kuvista ovat hänen äitinsä ottamia.

Runo toisella ja valokuva toisella puolen aukeamaa kertovat usein enemmän kuin kumpikin erikseen. Lukijan mieli alkaa luoda lisää kuvia ja miettiä aikakautta. 

Tunnen hyvin ennestään jylhänkomeat runot Maa jota ei ole ("Ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan...") ja Olemisen riemu ("Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä....").
Myös uhmakas ja vahva Vierge moderne on tuttu ("En minä ole nainen. Olen neutri. Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa..."), mutta en tiennyt, että Edith Södergran kirjoitti runoissaan myös aivan arkisista asioista kuten kuukautisista - 1900-luvun alussa! 

Nyt neidolla avaruuden
kai hankalat päivät on,
ja valkean paidan helma
tahran punaisen saanut on 
(runosta 13. joulukuuta)

Södergranin runoissa on aiheina mm. oman minän tutkailua, joka laajenee universaaliksi, alppimaisemien ja suomalaisen luonnon kuvausta, sairauden käsittelyä (hurja runo ruumiinavauksesta!), kuoleman aavistelua, naisen roolin pohtimista ja sodan kauhujen kuvaamista.

Runossaan 7.5. 1908 hän kuvaa miten hänen kuollut ruumiinsa viedään professori Lasshaftille avaukseen. Ruumiin avaus on kuvattu erittäin realistisesti, liha halkaistaan ja eri sisäelimiin mennään järjestyksessä, keuhkot todetaan mustiksi kuin vereen kastettu maa, mutta myös aivojen kaaos nähdään osasyynä kuolemaan. Hurjan biologisen kuvauksen ohessa runossa on myös kritiikkiä yläluokan naisten toimettomuutta kohtaan.  

Hän sanoo. "Tämä tyttö
ei korsettia käyttänyt,
ei saanut koskaan lapsia, 
eivät kätensä tunteneet työtä."

Södergran kuvasi mielellään "uutta naista", joka on aktiivinen tekijä, pukeutuu housuihin, hiihtää ja tekee töitä, kuten allaoleva tuntematon nainen, joka lakaisee huvilan kattoa.

Sveitsin kuvissa on hiihtäviä naisia. Södergran ei ollut Sveitsin vierailuillaan mikään sänkypotilas, vaan liikkui ja kuvasi. Sen ajan lääketieteessä uskottiin ajan ja suotuisan ilmaston parantavan tuberkuloosia.
Alla olevassa kuvassa on arveltu olevan uusiseelantilainen nainen joka opetti Södergranille englantia Davosissa. 

Runojen oheen sijoitetussa proosatekstissä modernisti Södergran selittää runouttaan ja vapautta mitallisuudesta. 
Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina. Mitä sisältöön tulee, annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. 

Hyvä, että Södergran ehti todeta oman arvonsa ja elää monipuolisesti heikoista keuhkoistaan huolimatta. Häntä on katsottu paljon sairauden ja kuoleman kautta, mutta tähän kirjaan valitut runot ja kuvat osoittavat, että niiden tekijä oli reipas naisasianainen ja aikansa virtausten tuntija.
Voimme kysyä, mitä hän olisikaan saavuttanut, jos olisi elänyt pitempään. 

Aika - sinä murhaajatar - väisty luotani!
aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
(Loppu runosta Olemisen riemu,1916)

Kaunis kirja?

Suomen kirjataiteen komitea on valinnut vuoden 2022 kauneimmaksi kirjaksi graafisen suunnittelijan Viivi Prokofjevin suunnitteleman kirjan Manuaali. Kirja on romaani ja sen on kirjoittanut Klaus Maunuksela. 

Kauneimmat kirjat valitaan vuosittain yli 30 maassa.
Suomessa vuoden kauneimmat kirjat on valittu vuodesta 1947 lähtien. Kauneimmat kirjat -kokoelma on näytteillä valinnan jälkeen mm. kirjastoissa ja kirjamessuilla sekä ulkomailla kansainvälisissä näyttelyissä ja kilpailuissa.
Lisää tietoa palkitsemisesta, sen perusteista ja raadin kokoonpanosta täältä.

Vaikka perusteluissa yhtenä seikkana mainitaan myös kirjan ulkoasun ja sisällön yhteensopivuus, tarkastelen tällä kertaa vain kirjaesinettä.
En ole vielä lukenut tätä kirjaa. Arvelen, että kyseessä on digiajan pohdintaa (kannen viivakoodi) ja scifiä (avaruuskuvat). Palaan sisältöön ehkä myöhemmin.

Manuaali on muistikirjaa muistuttava niin pieneltä kooltaan kuin pehmeiltä  kansiltaankin. Kulmat ovat sievästi pyöristetyt. Kansien väri on lämmin villanvalkoinen, sisäsivut ovat kellertävämpää valkoista ja 3. luku (75 sivua 170:stä) on harmaita sivuja valkoisin tekstein, lopussa palataan taas valkoisiin sivuihin.

Kannessa ja alkusivun kiitostekstissä sekä takakannen esittelyssä on käytetty vanhahtavaa kaunokirjoitusta. Numeroissa on entisaikojen kaarevia muotoja.

Keskellä teosta on kuva-aukeama avaruuden tähtisumuista ja taittosivujen keskellä ilmeisesti avaruusaluksen tai -alusten osien kaavioita. Luettuani tekstin tiedän paremmin. 

Suunnittelija on viehättynyt ovaalimuodosta. Kiitokset omalla sivullaan ja takakannen esittelyteksti kulkevat soikiona, mikä ei ole kovin miellyttävää lukea, vaikka onkin hauskan näköistä.

Anteeksi tuo kirjaston tarra yllä olevassa kuvassa ja pahoittelen myös kuvieni tasoa. Aherran kuvien kanssa, hion ja kirkastan ja olen tyytyväinen, kun saan tekstitkin näkymään tarkkarajaisina, mutta... ääh ne hämärtyvät matkalla Bloggeriin. 

Oma arvioni tämän kirjan kauneudesta:
- Kirja tuntuu mukavalta kädessä ja pidän sen lämpimänvalkoisista sävyistä.
- Teksti on miellyttävän ilmavaa, koska kirjailijan tyyli on säeproosamaista ja teksti on lisäksi ladottu väljästi ja jätetty joukkoon tyhjiä sivuja ja sivun puolikkaita. 
- Valkoinen teksti harmaalla pohjalla on hankalampaa lukea kuin musta valkealla. Minulla on uudet hyvät lukulasit, silti koen tämän tekstin epämiellyttävänä.
- Kansi saa minulta sapiskaa. Se on liian tyhjä, ja kirjan nimi saisi olla isommalla tekstillä. Pidän yleensäkin siitä, että kirjan nimi näkyy isommin kuin kirjailijan nimi. Hieman väriäkin saisi olla.
👍 Nyt kun on kouluarvosanojen aika annan tälle kirjalle ulkomuodostaan  ysimiikan. 

On hienoa, että kirjoja palkitaan niiden ulkonäöstä.
Monelle ihmisille kirja on vain teksti ja he lukevat yhtä hyvin laitteelta tai kuuntelevat kirjaa luettuna tietämättä kirjan ulkonäöstä. Minä arvostan painettua kirjaa - olisinko sanonut tämän joskus ennenkin! - ja pidän sitä kauniina myös sisustuksessa. 

Ehdotankin, että kirjan ulkonäön suunnittelijan, graafikon tai kuvittajan, nimi näkyisi kirjoissa paremmin ja olisi jo alkulehdillä, ei takaliepeen alalaidassa. 
Suomentajan nimi muuten onkin joissain kirjoissa jo hyvin näkyvillä, jopa kannessa. Hyvä!
Tässä kirjassa kirjan taiton ja kannen suunnitelleen Viivi Prokofjevin nimi on Kiitos-sivulla pienellä tekstillä. Se on tuon ovaalin vasemmalla puolen. Klikkaa kuva isommaksi, niin pystyt lukemaan.     

Niin paljon kuuluu rakkauteen

Yövyin perinteisellä siskostapaamisellamme Tampereella Omena-hotellissa. Sinkoilin paluujunaa odottaessani ympäri kaunista kaupunkia ja katselin, miten se on muuttunut sitten viime käynnin. 
Erityisesti tämä iso juliste lämmitti sydäntäni.

Joku oli nähnyt vaivaa ja kurkotellut repimään pois julisteen alareunan tekstiä "Tampereen seurakuntien sateenkaarityö", mikä kertoo asian tärkeydestä. Jos rakkautta vastustetaan, niin silloin sen tärkeyttä on myös nostettava esiin.

Siskostapaamisemme kuuluu yksityisyyden piiriin. Siitä ei muuta kuin että niin paljon kuin hoivalaitoksia moititaankin, niin toisen siskoni ryhmäkoti Kotiranta Huittisissa on kodikas ja hyvä paikka. Menemme sinne sitten etukäteen ilmoitettuna aikana tai yllättäen, niin tunnelma on aina yhtä ystävällinen ja vieraanvarainen. Siskollani oli syntymäpäivä ja hän oli pyytänyt tilaamaan mansikkakermakakun, vaikka ei muutoin oikein tykkää juhlia virallisen ajanlaskun mukaan, vaan sanoo olevansa kymmenkunta vuotta nuorempi, mikä on aivan ymmärrettävää. Niin paljon elämänvaiheita on jäänyt kokematta sairauden vuoksi. 

Nuoret jakoivat kadulla ilmaisia sanomalehtiä ja ottivat vastaan lehtitilauksia.
Sain heiltä Aamulehden, jossa huomioni kiinnitti juttu evakkona perheensä kanssa Sortavalasta Suomeen saapuneesta ja täältä sotalapseksi Ruotsiin pienenä lähetetystä naisesta. Hän kertoi, miten hänen äitinsä piikitteli häntä läpi lapsuuden ja nuoruuden hienohelmaisuudesta, koska hän oli köyhään kotiinsa palautettuna kysellyt sellaisten asioiden perään joihin oli hyvinvoivassa Ruotsin perheessä tottunut. Letkauttelu oli jatkunut aikuisuudessakin ja loppunut vasta kun tytär alkoi tutkia taustaansa ja harrastaa itkuvirsiä. 
Tämän naisen kohtalo havainnollistaa hyvin edellisen kirjoitukseni kommentissa esiin nostettua asiaa, miten asenteet ja olosuhteet jakavat meitä ja ahtavat meitä kupliin, jos annamme niin tapahtua.
Katkera äiti loukkaantui oman pienen lapsensa hämmingistä muutosten kierteessä ja eväsi tältä rakkautensa. 

Juna-asemalla istuin lähtökahvilla pikkuruisessa kahvilassa, jossa viereisessä pöydässä istui neljän vaihtaritytön ryhmä isoine matkalaukkuineen. He näyttivät ja kuulostivat olevan eri maista ja puhuivat keskenään englantia. He olivat nuorten tapaan riehakkaita ja iloisia, paljon elämyksiä takana ja ehkä Suomi-seikkailuja vielä edessäpäinkin.
Minä näpyttelin puhelimellani viestejä nauttiessani kahvista ja Ellen Svinhufvudin kakusta. Nyt sain sitä - niin monta kertaa kuin olenkin käynyt Svinhufvudin perheen kotimuseossa Kotkaniemessä, niin aina on Ellenin kakku ollut loppu museon kahviossa ja on pitänyt tyytyä korvapuusteihin. Aloin seuraavaksi lukea saamaani Aamulehteä. Hymyilin edellä mainitsemani jutun otsikolle "Olin yli 60, kun äiti ensimmäisen kerran kehui minua", kun korvani rekisteröivät tyttöjen keskustelussa muutoksen. He vaimensivat ääntään, ja yksi tytöistä sanoi: "Isn't she cute?"
Nostin hitaasti katseeni, ja huomasin, että tytöt tarkkailivat minua ja käänsivät katseensa pois, kun huomasivat minun huomanneen. Heillä ei ollut esillä mitään puhelimia ja vauvojen tai lemmikkieläinten kuvia tms. eikä kahvilassa ollut enää ketään muita - siis minä olin mitä ilmeisimmin se "cute". Jatkoin söpöilyäni, kunnes tuli aika hakea laukku säilöstä. Tytötkin olivat sillä välin lähteneet. Olisin halunnut sanoa heille "Hi, you guys made my day". Onhan se nyt todella kivaa tulla määritellyksi söpöksi.
Oliko se heistä söpöä, että vanha ihminen näpytteli kännykkäänsä? Onko sellainen touhu heidän kulttuurissaan vain nuorten juttu, vai sekö oli söpöä, että minä eläydyin lehtijuttuun niin paljon? En saa tietää.

Kotiin tultua meillä kävi australialainen pariskunta kahvilla, pojan vieraita.
Niin hymyileviä, niin päivettyneitä, niin iloisia ja mukavia ihmisiä.
Vitsailimme "suomalaiselle onnellisuudelle". Aussit sanoivat, että kaikki heidän tapaamansa suomalaiset ovat todenneet tästä aiheesta puhuttaessa, että ovat varmaan niitä ainoita mittausten ulkopuolelle jääneitä ei-niin-onnellisia.
Minä nostelin suupieliäni sormilla ylöspäin. Monen suomalaisen kasvojen luusto, minunkin, on sellainen, että suupielet kääntyvät helposti kasvojen vanhetessa alaspäin. Pitäisköhän mennä kasvojen kohotukseen, saisin ehkä sitten myöhemminkin kuulla söpöys-kommentteja. 
 
Päivettymisestä mieleeni nousee epäluuloinen kysymys, miten muka kaikki ihon päivettyminen olisi tulehdusta. Sellaisella pelotellaan nyt terveysjutuissa. Sittenhän suurella osalla maapallon ihmisistä olisi jatkuvasti tulehdus kasvoillaan - ja muuallakin, koska kuka jaksaa kuumassa ilmanalassa koko ajan verhota itseään kiireestä kantapäähän. Tehdään ulkotöitä ja istuskellaan ulkona vapaa-aikana. Auringonvalo on tärkeää niin kasveille kuin ihmisillekin. Eihän aurinkotuotteitakaan ole ollut aina, ja silti ihmiset ovat pärjänneet. Kysynpähän vain.
Itse kyllä käytän koko kesän päivittäin kosteusvoiteena kasvoille suunniteltua aurinkovoidetta ja spruutailen aurinkotuotteita (moussemuotoinen on mukavin) myös muihin verhoamattomiin kohtiin kehossani. Minä olenkin ollut, ja olen edelleen, paljon auringossa aina kun se on mahdollista. 

Vieläkö tarinointini sopii otsikkoon... no mikä ettei. Minähän rakastan kesää, joka antaa nyt odottaa itseään.