Edith Södergran, runoilija ja valokuvaaja

 

Kävin jokin aika sitten Laterna Magicassa katsomassa Edith Södergranin (1892 - 1923) valokuvien näyttelyn ja selailin myös kirjaa Maailma on minun, johon oli koottu Södergranin runoja ja valokuvia.
Kotiin tultua harmittelin, etten ostanut kirjaa, mutta sain sen kohta kirjastosta. Kiitos hyvä Suomen kirjastolaitos!
Kirjan ovat toimittaneet Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää.

Runoilijana tunnettu Edith Södergran oli myös melko taitava valokuvaaja. Jossain vaiheessa hän oli jopa suunnitellut valokuvausta ansiomielessä, mikä ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Kirjan toimittaneet Rahikainen ja Sillanpää kertovat esipuheessaan, että Suomen valokuvaajain liittoon kuului 1923 - 1930 yhtä paljon nais- ja miesjäseniä. Moni nainen paitsi harrasti valokuvausta myös työskenteli valokuvaajana omissa studioissaan tai museoissa. 

Södergran on ottanut suurimman osan kirjan kuvista kotioloissa Raivolassa ja pitkillä parantolavierailuillaan Sveitsissä. Kuvat ovat paitsi esteettisiä, niin myös dokumentaarisia taltiointeja.  Niissä on paljon tuntemattomia ihmisiä työssä ja vapaalla, useimmiten naisia, maisemia ja kissoja. Omakuvat Södergran on ottanut itselaukaisijalla, jotkut kuvista ovat hänen äitinsä ottamia.

Runo toisella ja valokuva toisella puolen aukeamaa kertovat usein enemmän kuin kumpikin erikseen. Lukijan mieli alkaa luoda lisää kuvia ja miettiä aikakautta. 

Tunnen hyvin ennestään jylhänkomeat runot Maa jota ei ole ("Ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan...") ja Olemisen riemu ("Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä....").
Myös uhmakas ja vahva Vierge moderne on tuttu ("En minä ole nainen. Olen neutri. Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa..."), mutta en tiennyt, että Edith Södergran kirjoitti runoissaan myös aivan arkisista asioista kuten kuukautisista - 1900-luvun alussa! 

Nyt neidolla avaruuden
kai hankalat päivät on,
ja valkean paidan helma
tahran punaisen saanut on 
(runosta 13. joulukuuta)

Södergranin runoissa on aiheina mm. oman minän tutkailua, joka laajenee universaaliksi, alppimaisemien ja suomalaisen luonnon kuvausta, sairauden käsittelyä (hurja runo ruumiinavauksesta!), kuoleman aavistelua, naisen roolin pohtimista ja sodan kauhujen kuvaamista.

Runossaan 7.5. 1908 hän kuvaa miten hänen kuollut ruumiinsa viedään professori Lasshaftille avaukseen. Ruumiin avaus on kuvattu erittäin realistisesti, liha halkaistaan ja eri sisäelimiin mennään järjestyksessä, keuhkot todetaan mustiksi kuin vereen kastettu maa, mutta myös aivojen kaaos nähdään osasyynä kuolemaan. Hurjan biologisen kuvauksen ohessa runossa on myös kritiikkiä yläluokan naisten toimettomuutta kohtaan.  

Hän sanoo. "Tämä tyttö
ei korsettia käyttänyt,
ei saanut koskaan lapsia, 
eivät kätensä tunteneet työtä."

Södergran kuvasi mielellään "uutta naista", joka on aktiivinen tekijä, pukeutuu housuihin, hiihtää ja tekee töitä, kuten allaoleva tuntematon nainen, joka lakaisee huvilan kattoa.

Sveitsin kuvissa on hiihtäviä naisia. Södergran ei ollut Sveitsin vierailuillaan mikään sänkypotilas, vaan liikkui ja kuvasi. Sen ajan lääketieteessä uskottiin ajan ja suotuisan ilmaston parantavan tuberkuloosia.
Alla olevassa kuvassa on arveltu olevan uusiseelantilainen nainen joka opetti Södergranille englantia Davosissa. 

Runojen oheen sijoitetussa proosatekstissä modernisti Södergran selittää runouttaan ja vapautta mitallisuudesta. 
Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina. Mitä sisältöön tulee, annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. 

Hyvä, että Södergran ehti todeta oman arvonsa ja elää monipuolisesti heikoista keuhkoistaan huolimatta. Häntä on katsottu paljon sairauden ja kuoleman kautta, mutta tähän kirjaan valitut runot ja kuvat osoittavat, että niiden tekijä oli reipas naisasianainen ja aikansa virtausten tuntija.
Voimme kysyä, mitä hän olisikaan saavuttanut, jos olisi elänyt pitempään. 

Aika - sinä murhaajatar - väisty luotani!
aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
(Loppu runosta Olemisen riemu,1916)