keskiviikko 11. tammikuuta 2023

Tessa Kiros: Hillasoilta oliivilehtoihin, ruokaohjeita maailmankylästä.

 


On eräs keittokirja, josta olen halunnut kirjoittaa koko blogiaikani, mutta se on unohtunut muiden kirjoitusten alle, Tessa Kiros, Hillasoilta oliivilehtoihin: Ruokaohjeita maailmankylästä. 

Nyt tuli mieleeni kirjoittaa tästä hyvän ruuan nautintoon ja esteettisyyteen keskittyvästä kirjasta ikään kuin parina edelliselle kirjoitukselleni, jossa aiheena oli vihamielinen suhtautuminen syömiseen. 

Tessa Kiros on syntynyt Lontoossa suomalais-kyproksenkreikkalaiseen perheeseen, asunut Etelä-Afrikassa nelivuotiaasta täysi-ikäiseksi ja lähtenyt kahdeksantoistavuotiaana kiertämäään maailmaa mielessään ruokakulttuureihin tutustuminen. Kiros ei ole tyytynyt vain tunnelmoimaan ruokapöytien ääressä turistina, vaan on toiminut kokkina eri maanosissa. Italialaiseen keittiöön tutustuessaan hän löysi aviomiehensä ja sai appivanhemmikseen kokkipariskunnan. Italialaisista ruuista löytyy mm samppanjarisoton ohje.

Kiros on kirjoittanut useita ruoka- ja matkakirjoja. Hän tutustuttaa ruokakirjoissaan lukijan maan ruokakulttuuriin ja kirjoittaa sellaisista ruuista, joista itse pitää. 

Hillasoilta oliivilehtoihin on kirjoitettu alunperin englanniksi vuonna 2004 nimellä Falling Cloudberries (putoavat hillat/lakat/suomuuraimet), suomennoksen on tehnyt Eija Kämäräinen.
Upeat ruokaan ja kulttuurriin liittyvät kuvat on ottanut Manos Chatzikonstantis. Lisäksi on perhekuvia kotialbumeista.

The Timesin kriitikko on todennut tästä kirjasta, että se on yksi kauneimmista keittokirjoista joita hän on koskaan nähnyt. Olen samaa mieltä.
Ihailen tätä tyylikästä kirjaa taidekirjana ja selailen sitä ajoittain matkoista ja ihanista aterioista haaveillen. Kirja painaa varmaan pitkälti toista kiloa.
 

Kreikkalainen bougatsa


Kirja jakautuu osiin Suomi, Kreikka, Kypros, Etelä-Afrikka, Italia ja Maailma. Jokaisen osan alussa on tunnelmapala, jossa lukija johdatetaan sisälle alueen kulttuuriin. 
 
Rakastan appelsiinipuita, jotka reunustavat Ateenan talvisia puistokatuja - ja ihmisiä, jotka avaavat vieraalle niin ovensa kuin sydämensä. Rakastan kreikkalaisia toreja, joilla helakanpunaisia pistaasimantelinkukkia tulvivat korit, viikunaröykkiöt ja vuorilta kerätyt villivihannekset viettävät sopuisaa yhteiseloa tylsien alusvaatepinojen kanssa. Tuoreen oreganon tuoksu leijuu kaikkialla, ja sen keskellä ihmiset tuntuvat toimittavan asioitaan kukin omaan tahtiinsa, omaa sisäistä ääntään kuunnellen. 

Tessa Kirosin äidin Sirpa Peiposen (Sipin)
nuoruudenkuva,
Suomi

Suomalaisista ruuista Kiros mainitsee mm. graavilohen, lohiperunakeiton, savulohen, lihapullat kermakastikkeen & puolukkahillon kera, korvapuustit ja lukuisat marjaruuat. Se, että marjoja voi poimia vapaasti metsistä, on tietenkin maailmankansalaisen näkökulmasta kulinaarista ylellisyyyttä. 
Kirjan kannessa on suomalaisen karpalosorbetin kuva.


Äitini on kertonut, että marjat kerättiin kesällä, jotkut yksitellen, toiset terttuina. Korit käsivarrella keikkuen he lähtivät metsiin, joissa kasvoi monenlaisia luonnonmarjoja: metsämansikoita, mustikoita, karhunvatukoita, lakkoja, vadelmia, karpaloita, mesimarjoja... kaikkialla marjoja, marjoja, marjoja. Ensin niitä syötiin tuoreina, myöhemmin niistä keitettiin mehuja ja hilloja. 


George-isän lapsuudenkuva,
Nikosia, Kypros 


Kreikkalaisista ruuista on erikoisempien ruokien ohella mukana tyypilliset mustekalat, souvlakit, dolmadesit ja ruusuvedellä ja hunajalla maustetut jälkiruuat. 
Ruokamuistoissa kyproslainen isoisä, Pappou, tuo joulupöytään ruukun jossa on säilöttyjä linnunpoikasia ja valmistaa korianterilla ja chilillä ryyditettyjä makkaroita, joita riiputtaa muutaman päivän pyykkinarulla kuivumassa. 

Kirosin kirja innoittaa lukijan omiinkin ruokamuisteluihin... ja tekee nälkäiseksi. 
Omassa lapsuudessani, kuten Kirosin isoisien, monimutkaisiakin ruokia tehtiin alusta asti itse, mm aladobia sian päästä keittämällä. Ruisleipiä leivottiin kerralla paljon ja ripustettiin katto-orteen. Pappani (vrt Pappou) vuoli kuivasta leivästä höylällä lastuja, jotka olivat paljon parempia kuin nykyään kaupassa myytävät ruislastut. Ne olivat ohuita ja kiharia. Me lapset levitimme lastujen päälle paksusti voita. Kyllä maistui. Makeita herkkuja ei ollut, mutta kävimme hakemassa kellarista hilloja makeannälkään.
Nyt on pakko lähteä tekemään hyvä voileipä iltapalaksi.



12.1. aamulla

Pitää vielä lisätä se (jotta en menettäisi nuorempia lukijoitani...), että ei tuo lapsuuden aladobin valmistus ollut mikään moraalinen kysymys. Silloin oli niin.
Se, että tämä ajatus alkoi vaivata minua, kertoo myös jotain ajastamme. 

Itse en syönyt alatoopia, kuten en paljon muitakaan silloisia "aikuisten ruokia", esim suolavedessä säilöttyjä silakoita raakana. Aikuiset vetelivät suutarinlohta (raaoista silakoista valmistettu ruoka) ja lapset kastelivat perunanpaloja suolaliemeen. Pappa höyläsi varmaan niitä ruisleipälastuja rakkaudesta meihin lapsukaisiin, kun huomasi, että ne maistuivat. 

Ennen kuin siirrän tämän ihanan kirjan pois seuraavaa katselua odottamaan laitan siitä vielä muutaman kuvan tänne loppuun ihailtavaksi.
 

Etelä-Afrikka


Kreikka


Kirjan takakansi, jossa kuva kirjailijasta


10 kommenttia:

  1. Kiitos Marjatta kivasta ruokakirjavinkistä, vaikuttaa tosi mielenkiintoiselle ja entisenä kokkina innostuin heti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta! Sinä olet Tessa Kirosin hengenheimolainen, tykkäät kokata ja huomaat ruuat ja kaiken ruokiin liittyvän uusissa paikoissa.

      Poista
  2. Juolauttaa mieleen äitini omistaman varsinaisen pula-ajan paksun keittokirjan, jossa on sekä köyhempään että varakkaampaan tilanteeseen herkkuja. Nykyihmiselle eksoottisena asiana mm. pesty voi. Kyllä ei tuohon aikaan ollut tietoakaan mistään Pohjois-Karjala-projekteista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, eikös anemiaa hoidettu kermalla ja voilla. Kun näytti pulskalta ja punaposkiselta niin ajateltiin, että voi hyvin. Suonet saattoivat olla tukkeutumassa, mutta se ei näkynyt päälle.
      Pohjois-Karjala-projekti tuotti hyviä tuloksia. Jotain samanlaista tarvittaisiin nyt, kun me olemme menossa Amerikan tietä terveyden heikkenemisessä. Liikkuminen on vähentynyt, syödään huonoa ruokaa ja lihotaan. Kehopositiivisuus ilmiöt ovat tietenkin reagointia tähän - mutta väärällä tavalla. Ei se korjaa terveyttämme, että uhmataan ja sanotaan, että iso on uusi normaali ja e-urheilu yhtä arvokasta kuin fyysinen urheilu.

      Poista
  3. Kuva kirjailijasta on erityisen kaunis 🌹

    Tuo kuvaus marjojen keruusta Suomessa teki vaikutuksen! Ihan tavallista normaalielämään kuuluvaa toimintaa ja nyt yhtäkkiä tuon kirjan sivuilta luettuna se onkin jotain satumaista, ihanaa, eksoottista ❤️ Kannatti lukea tämä(kin) postaus. 🙂 Kiitos MARJAtta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minustakin, kaunis ihminen!
      Oman maan rikkauksia ei tule ajatelleeksi ennen kuin joku ulkopuolinen auttaa näkemään ne hänen näkökulmastaan.
      Järvet ja hiljaisuus on myös monelle ulkomaalaiselle eksoottisia asioita Suomessa.

      Poista
  4. Tavallinen kotiruoka on sitä aitoa gurmeeruokaa, totesi joskus Jaakko Kolmonen. Perunan, ruisleivän ja ruskean kastikkeen voimalla sitä kasvettiin, marjapuuroa lisukkeeksi.
    Tänä päivänä ruoan pitäisi olla parempaa ja monipuolisempaa ja terveellisempää. Kansallisteatterin näyttelijöiden reseptikirjaan tutustun tällä kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perunat ja ruskea kastike oli parasta kouluruokaa.
      Nykyään ruoka on paljon värikkäämpää ja monipuolisempaa kuin omassa lapsuudessa.
      Tykkään kyllä edelleenkin selkeistä ruuista, enkä halua sotkea puuroon tai smoothieen ihan mitä tahansa vain terveellisyyden vuoksi.

      Keittokirjoja on vaikka minkälaisia, kuten mainitsemasi näyttelijöiden resepteistä koottu.
      .

      Poista
  5. Oi miten kiva kirjaesittely! Kiitos kun kerroit tästä visuaalisesta keittokirjasta! Tykkään hankkia keittokirjoja, vaikken koskaan käytä niitä. Ehkä kuvittelen, että joskus on se hetki, jolloin luen jokaisen putkeen ja teen joka toisen reseptin.

    Ruokamuistot ovat myös ihania, vaikka ne olisivat kamalia. Alatoopi ei kyllä suoranaisesti houkuttele, mutta pidän vielä 60-luvulla vallinneesta suolan ja rasvan liitosta ilman kummempia kommervenkkejä. Eksotiikkaa edusti säilykepersikka, jota sitten tungettiinkin joka toiseen ruokaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja ananas - tehtiin niitä uunileipiä, joissa oli päällä juustoviipale ja ananasrengas.

      Lihahyytelöä (sitä alatoopia) on lihatiskeillä ja leikkelehyllyissä nykyäänkin, mutta se ei liene kovin suosittua.

      Minulla on sama keittokirjojen ja reseptien keräilyn suhteen. Katselen niitä, mutta toteutus jää, varsinkin jos ohjeessa on paljon aineksia.
      Minun kaliiperiani ovat keittokirjoista lähinnä "The I Never Cooked Before Cookbook", jonka sain USA:ssa vuonna 1970 poikaystävältä piruiluna, kun en osannut laittaa mitään ja "Yksikätisen keittokirja", jonka kannessa on äiti lapsi toisella käsivarrella, iso kirjapino ja imuri lattialla ja kysymys "Onko mielessäsi muutakin kuin ruuanlaitto?". Takakannessa on sama kuva, mutta isä äidin sijasta. Kirja on kolmen espoolaisen lentoemännän laatima.
      Näissä kahdessa kirjassa olisi helppoja ohjeita, jos jonain päivänä poikkean niistä vanhoista tutuista, joita teen toistuvasti.
      Ai niin, olen sentään opetellut muutaman vegeruuan, koska läheisissä on vegaaneja. Kun osa porukasta tykkää poronkäristyksestä, niin siihen oheen on helppo tehdä poroton käristys härkiksestä.

      Poista