Asko Sahlberg, Marraskuun mies

 

Kesä tuntui päättyessään kevään ja syksyn väliin nujertuvalta huokaukselta.

Niin kun kaikkina syksyinä häntä arvelutti vuosien matalamielinen vyöry, herääminen värittömiin päiviin, eltaantuneiden eilisten toisintoihin. 

Aamuiset kadut lojuivat harmaassa valossa kuin tahraiset raajat. Niillä liikkui muutama varhainen töihin menijä, talot nukkuivat yhä. 

Asko Sahlberg on yksi niistä kirjailijoista, jonka tyyli tunnetaan omanlaisenaan niin pitkälle, että improvisaatioteatteriryhmää saatetaan pyytää esittämään kohtaus sahlbergiläisittäin siinä missä Aleksis Kiven tyylillä, kalevalaisittain tai kaurismäkeläisittäin.
Marraskuun mies on tunnistettavaa Sahlbergiä. 

Kaikki teksti ei ole näin vertauskuvallista, on myös rauhallisempaa kerrontaa, komiikkaa ja elävänoloista dialogia, mutta iloitsen joka kerta kun kohtaan jonkin uuden kielikuvan.
Sahlberg kuvaa paljon ympäristöä. Kun hän maalailee pikkukaupungin pimeitä kujia marraskuun hämärässä, tunnen liikkuvani keskellä ekspressionistista maalausta. Sahlbergin ravintolakuvauksessa tarjoilijat eivät vain hidastele, vaan he liikuskelevat ravintolan väsähtäneen raukeassa tunnelmassa "kuin jarruttavan aineen lävitse työntyen" asiakkaiden odottaessa omissa rauhoitetuissa kehissään.

Marraskuun mies alkaa kuvauksella loppusyksyn sateisesta aamusta, jolloin eräs mies kalosseja huolellisesti jalkaan laittaessaan toteaa, että päivä on hyvä kuolemiseen. Myöhemmin tarkentuu, mikä on vuosi ja kuka tämä mies, jonka mahdollisuudet ovat käyneet näin vähiin.
Kirjan tapahtuma-aika kattaa vuodet marraskuusta 1918 marraskuuhun 1939, jolloin sodasta on jo merkkejä. 

Ensimmäinen luku [menestyksen sotalippu] näyttää meille surkean muukalaisen, joka saapuu varjoissa hiipien kauppaneuvos Nylanderin hallitsemaan pikkukaupunkiin ja päätyy tälle sofööriksi ja siitä sitten moneen mukaan. Miehen tausta paljastuu vasta loppupuolella.
Lukujen nimet kertonevat jotain kirjan synkästä ilmapiiristä paljastamatta juonta, joka on tässä kirjassa tuoliinnaulaavan hyvä ja tärkeä osa lukelämystä ja josta en siis hiisku: [ihmisten kaavut], [uppoavat laivat], [kauhun muistolaatta], [ilahduttava hirttotuomio], [korea korsetti]... [ahneuden perikuva]. Sahlberg kirjoittaa lukujen nimet, kaikkiaan 14, siis noin, hakasulkeisiin ja pienillä alkukirjaimilla.
Ihminen joka ahmii ja kahmii menestyy aikansa ja on jopa tyytyväinen. Onnellinen on ehkä tälle ihmistyypille liian suuri sana. Jossain vaiheessa hän väsähtää ja alkaa kysellä elämän merkityksen perään. Menneisyyskin saattaa yllättää. 

Ihmiset, Edith päätteli kylkeä kääntäessään, omistautuivat koko ikänsä vaihtokaupalle, jonka välineitä olivat raha, palvelukset ja jopa ne hämmästyttävät ilmiöt, joita kutsuttiin ystävyydeksi ja rakkaudeksi. Viimeksi mainittu saattoi olla lähinnä turvallisuutta, tietoisuutta kahdenkeskisen yhteistyön toimivuudesta.

Kyynistä? Kyllä, mutta vain osittain. Kaupungissa on kerroksensa ja ihmisensä,  on romukauppias Koponen tyttärineen, on eläkkeellä oleva yleinen syyttäjä Erkki Kivirinta, mukava mies, joka rakastaa keskusteluja ja harmonista elämää viisaan vaimonsa kanssa ja on Sylvi, sopeutuja jonka moraali ei petä ja monta muuta. On myös Koira, ihmisiä luotettavampi talon vahtina. 

Liikemiesten kuvauksissa mieleeni tuli Eeva Joenpelto. Sahlbergin katse kaupungin silmäätekevien, kunniallisten ja konnien toimiin on yhtä terävä kuin Joenpellon. 

Ruotsissa asuva vuonna 1964 syntynyt Sahlberg on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana kolmesti ja palkittu useilla kirjallisuuspalkinnoilla. 

Olen lukenut Sahlbergiltä useamman romaanin. Hän on kirjoittanut tähän mennessä 18 romaania. Mainitsen vain yhden, joka on taidonnäyte kehitysvammaisen ihmisen mielen kuvaamisessa, Höyhen (klik). 

Kirjan takannesta lainaan Kotiliesi-lehden arvostelun: "Sahlberg on mestari."

Kansi on upea kultaisine lehtineen (loisto ei näy ottamassani kuvassa). Kannen suunnittelijan nimi on jäänyt kirjaston teippausten alle. 

Ote Kivirinnan pariskunnan keskustelusta.
Vaimo hengähti, ei huokaissut. "Varjelkoon Luoja meitä pitkältä sodalta. Vaikka sinulla on varmasti siitäkin jo jäsentynyt mielipide."
"Saattaisi muutoin olla, mutta olen tullut lopulta järkiini ja päättänyt vältellä mielipiteitten muodostamista."
"Sinä? Minkä takia?"
"Mitä enemmän mielipiteitä ihminen muodostaa, sitä onnettomammaksi käy hänen elämänsä. Harva kuitenkaan ymmärtää sitä, ja myöhäistähän se yleensä on."
"Miten niin myöhäistä?"
"Koska kun on mielipiteittensä vanki, siitä vankilasta on vaikea päästä karkuun. Paitsi tietysti kuolemalla, mutta ei siinäkään nautiskella ehdi."
"Sinä se osaat piristää toista."