Anna-Maria Eilittä, Tämäkin hämärä katoaa

Kaunis, tunnelmaltaan levollinen, täydellisen hallittu, ei mitään liikaa. Sellaiseksi koen Anna-Maria Eilittän romaanin Tämäkin hämärä katoaa. Päähenkilöinä kirjassa ovat kahdeksankymppiset Vuokko ja Eino, jotka asuvat Lapissa vaatimatonta hiljaista elämäänsä toisensa tuntien ja hyväksyen ja toisiinsa tukeutuen. Molemmilla on sairauksia ja vanhuuden haurastuttava vaikutus etenee, mutta vanhukset ottavat tilanteen vastaan arvokkaasti. Kun Vuokko kertoo syöpänsä uusiutumisesta ja että ei halua enää kokea raskaita hoitoja, Eino tyytyy päätökseen. "Kahdeksankymppisellä muorinreuhkalla kuuluukin olla syöpä ja juopa."

    Nyt olen jo konkari menetyksissä niin kuin ihmiset tähän ikään mennessä tapaavat olla. Tämäkin suru asettuu vielä osaksi minua, kuten aikaisemmat surut. Välillä raahaan niitä kuin kivirekeä, toisinaan ne kulkevat mukanani höyhenenkeveinä.
   Kenties kaiken tämän tarkoitus on tehdä elämästä lopulta niin ikävää, että olemme valmiita siitä omin tahdoin luopumaan. Pikkuhiljaa olemiseemme tarttuneet, aluksi vähäisiltä tuntuneet vaivat ja kolotukset valtaavat meissä yhä enemmän sijaa. Jonain päivänä havahdumme siihen, että jokin kipu on jyystänyt kehoa vuosikaudet.

Yllä kuvatussa tilanteessa Vuokko miettii veljensä tapaturmaista kuolemaa ja omia vaivojaan. Vuokko on vähäpuheinen haaveksija, joka ei pärjää paikkakunnan toisille naisille pakastamisessa ja puunaamisessa, mutta ei Eino ole mitään kodinhoitajaa itselleen halunnutkaan vaan elämäntoverin. 

Kertojat vaihtelevat luvuittain. Välillä puhuu Vuokko, välillä Eino ja välillä tytär Lotta, jonka kiireinen elämä pörssimeklarina Helsingissä toimii ikään kuin kontrastina vanhempien rauhalliselle vähään tyytymiselle. Äiti seuraa lempeästi tyttärensä käänteitä ja miettii, että Lottahan oli jo lapsena kireä suorittajaluonne ja kyllä se on hänen itse oma onnensa löydettävä. Tässä vaiheessa Lotta luulee löytävänsä sen korkeasta palkasta, yhä hienommasta kodista yhä kalliimmalla asuinalueella, menestyvästä aviomiehestä ja täydellisistä lapsista. Pieni Alma on syrjään vetäytyvä ja seuransa valikoiva, mikä piirre huolestuttaa vanhempia ja päiväkodin väkeä, mutta on isovanhempien mielestä hyvä piirre. Miksi lapsi ei saisi valikoida ystäviään, kuten aikuisetkin tekevät?

Vuosi etenee, vuodenajat vaihtuvat ja virus tulee hallitsemaan elämää niin että Einon on opeteltava puhumaan näköpuheluja sairaalaan joutuneen Sulo-ystävänsä kanssa, joka on myös Vuokolle rakas. Lottakin joutuu harkitsemaan asioita uudelta kannalta. 
Vaikka kirjassa on tähän hetkeen liittyvää asiaa, sen sanoma ei vanhene. Ihmisen suuret kysymykset, kuten elämälleen asettamat tavoitteet, rakkaus ja kuoleman hyväksyminen pysyvät samoina ajasta aikaan. 

Harvoin tapaa romaaneissa niin ihanaa pariskuntaa kuin Eino ja Vuokko. Heidän suhteessaan ei ole mitään teeskenneltyä romanttisuutta. Vuokko nostaa päänsä sanomalehdestä ja huutaa omille asioilleen lähtevälle miehelleen "Tule takaisinki!", mikä on rakkaudentunnustus.
Lämpö, läheisyys ja toisen ymmärtäminen sanoitta kuuluvat näiden vanhojen ihmisten yhteiselämään. He ovat riidelleet aikoinaan ja siten oppineet tuntemaan toisensa, mutta on myös asioita ja aavistuksia, isojakin, joista ei puhuta.
Lemmikkikoira Tuhma on molemmille tärkeä hellyyden kohde. 

Eino tietää, että suhde lapsiin on muuttunut. Nämä eivät tarvitse heitä enää.
Hän huomaa keski-ikäisen Kalle-pojan puhuvan hänelle kovalla äänellä ja seurailevan vaivihkaa häntä kuin peläten joutuvansa holhoojaksi. 

Tahtoisin viittoa Tuhman mukaani ja laittaa oven säppiin. Haluaisin sulkea poikani perheineen ulkopuolelle jatkamaan omaa elämäänsä, joka kuhisee kokonaisena ja kaikin tavoin mahdollisena. Oma elämäni on arvaamattomin askelein saapasteleva muukalainen, joka osoittelee minulle pätkiä sieltä ja täältä. Muistatko tämän, tämän ja tuon? se kysyy. Sinä olit päähenkilö, myös lapsillesi merkittävä henkilö, muistatko?

Pariskunnan eläväisempi puolisko Eino on yhä halukas solmimaan myös uusia ystävyyssuhteita hyvinkin epätodennäköisten ihmisten kanssa. Sellainen on Hilkan baarin uusi etelästä muuttanut nuori, vahvassa silmämeikissä ja nutturassa komeileva baarimikko, joka uskoutuu huumehörhöilyistään ja muista mokailuistaan Einolle. Eino on poikennut paukulle jätettyään vapaaehtoisesti ajokorttinsa nimismiehelle. Haikea mieli on altis kohtaamaan toisen ihmisen. 

Olen miettinyt Hilkan baarin poikaa päivittäin. Luultavasti on höperöä ajatella näin, mutta tuntuu kuin hän olisi katsonut sieluuni ja minä hänen. Hengenheimolaisuus, onko sitä? Hän sai minut ajattelemaan itseäni kauan sitten. Palaamaan jossitteluun. 

Murretta on tässä kirjassa juuri sopivasti, vain dialogissa, ei ajatuksissa. 
Nettikeskustelusta ystävänsä Valon kanssa energiaa saanut Eino rupattelee innoissaan Vuokolle, miten haluaisi tavata ja esitellä Valollekin häntä innoittaneen baarimikon. 
   "Ko Valo pääsee pois, vien sen paikallishen, tai sinä viet meät. Se poika saa soittaa meile kappaleita ja me porisema", hän sanoo. 

Voi Einoa, ja voi Valoa. Voi Vuokkoa! Loppuuko elämä kesken sittenkin, vaikka myös juuri ajallaan? 

 

Kävelylenkeiltäni Kymijoen varrelta

Hanna Arvela, Ihmeperhe

 

Empatiakyvytön erityisopettaja itkee. Vastoin kaikkia oletuksia häntä vastapäätä istuvan hoitajan harmaa kaksihaarainen parta herättää luottamusta. Kyynelehtivä asiakas joutuu keskittymään kyetäkseen muodostamaan kokonaisia lauseita. 

Mikä saa työhönsä viileää suhtautumistapaa tavoitelleen ja sillä itseään suojanneen opettajan nyt kyynelehtimään? Se selviää kirjan lopusta, johon johdattavat myös kirjan osien alussa olevat alakuloiset kertomukset Jussista ja pikkuveljestä. 

Jussi kuuluu ihmeperheeseen, Saarivuoren peruskoulun luokkaan 4 - 5 F, jossa hänen lisäkseen on yhdeksän oppilasta: Hussein, Ibrahim, Mahmoud, Raivo, Ande, Keisha, Lauri, Joose ja Oleg. 
Erityisluokaksi porukan tunnisti vähäisen oppilasmäärän lisäksi avustajasta, muutamista kuulosuojaimista ja stressipallosta. Vain yhdestä, sillä loput kuusi olivat meneet rikki. Turhautuneet asitimushakuiset lapset osasivat halutessaan kaivella esille läpinäkyvän löllösisuksen.  

Opettajat tässä ihmeperheessä vaihtuvat lukuvuoden aikana monesti, joku lähtee jopa päivän varoitusajalla. Ainoa pysyvä ja turvallinen hahmo on virolaislähtöinen avustaja Marge, jo isoäidiksi ehtinyt turvallinen ja viisas hahmo. Marge on kaikkien lasten suosikki, koska välittää heistä. 
Opettaja on keski-ikäinen mieshenkilö. Hän on työskennellyt eri kouluissa ja kyynistynyt osin yksityiselämänsä ongelmien vuoksi, osin resurssien puutteen, vanhempien ymmärtämättömyyden ja työssään kokemiensa ratkaisemattomien vaikeuksien vuoksi. Hän kertoo jatkaneensa rutiinilla, mutta lopulta hänellekin tulee raja vastaan. Hän kertoo vastaanotolla paitsi haluavansa saada apua henkilökohtaisen kriisiinsä myös kokevansa yhteiskunnallista kriisiä. Siitä hänellä olisi tarve kertoa muillekin. 

Hanna Arvela on mediataiteilija, joka haluaa tuoda töillään esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän on toiminut erityisluokkien sijaisopettajana, mikä näkyy hyvin todenperäisenä kuvauksena kouluelämästä hänen tänä vuonna julkaistussa romaanissaan Ihmeperhe. 
Oppilaiden keskustelut ja kuvaukset luokkahuoneen tapahtumista tuntuvat siltä kuin olisi päässyt näkymättömäksi seuraajaksi luokkahuoneen nurkkaan.

Länsimaista ajanlaskua selittäessään opettaja ottaa esiin termit eaa ja jaa, mutta miettii, mistä se lasku alkoikaan, Jeesuksen syntymästä vai ristiinnaulitsemisesta, mistä seuraa tämä:  
   - Hold on! Mahmoud huutaa kauhistuneena. - Ristiinnaulitseminen! Oikeesti oottekste ihan sekasin? Mitä te ootte tehny sille?
    Oleg juoksee taululle piirtämään tikku-ukon taakse pienen vasaran, ristin ja verilammikon. INRI.
     Tunti loppuu ja neloset palauttavat kirjansa luokkaan ennen välitunnille lähtöään. Järkyttynyt Mahmoud hakeutuu Ibrahimin ja Husseinin luo.
  - Oottekste kuullu, mitä noi on tehny sille niiden Jeesukselle?
Pojat katsovat taulun kuvaa ymmällään.
  - Oikeesti noi on naulannu sen elävänä ristiin.
  - Whaat? Ibrahim ihmettelee. 
  - Vai mitä ope, kerro niille! Mahmoud kannustaa. 

Alkutilanteesta psykiatrian poliklinikalla, joka osoittautuu lopputilanteeksi tai opettajan kannalta myös uudeksi aluksi, siirrytään itse tapahtumapaikalle. Oppilaat suhtautuvat tietenkin epäillen taas yhteen uuteen opettajaan, joka kaiken lisäksi ei paljon kerro itsestään. Onneksi on Marge, joka jakelee ksylitolipastilleja hänelle säilöön ojennettuja puhelimia vastaan, tuo kaikille lapsille oman joulukalenterin ja laittaa ikkunaan jouluvalot.  
Tunneilla syntyy väkivaltaisia tilanteita, mutta myös hellyttävän hauskoja keskusteluja. Pyrskähtelin nauruun monesti niitä lukiessani. Välitunnit koostuvat yhteydenotoista sosiaalitoimistoon ja oppilaiden vanhemmille. 

Koulun tilanne tulee selväksi paitsi kuvattujen tilanteiden kautta, niin myös opettajan ja Margen keskusteluissa. Ehkä niitä kaikkia ei olisi tarvittu, tilanteet kyllä kertovat ja näyttäminen on aina tehokkaampaa kuin selostaminen. Toisaalta, minä luen tätä entisenä opettajana (työvuodet 1975 - 2010) ja työurani jälkeenkin paljon kouluasioita seuranneena.

Se jonka koulutietämys on enimmäkseen omalta kouluajalta vuosikymmenten takaa saa tästä kirjasta aidon kuvan nykykoulusta. Kyseessä on erityisluokka, mutta samanlaista on meno muuallakin. Erityisluokathan ovat harvinaista ylellisyyttä nykyään. Entisajan eri tavoin muodostetut erityisluokat katsottiin yhteen aikaan epätasa-arvoisiksi, mikä tulkinta oli hyvä ase säästöjä haettaessa. Niinpä keksittiin, että levottomat, vaaralliset, hitaammin oppivat ja muut erityistä huomiota tarvitsevat oppilaat integroidaan normaaliluokkiin oppimaan mukautetusti. Parhaassa tapauksessa luokassa on sitten kouluavustaja/avustajia näiden oppilaiden vieressä kääntämässä kirjan sivua (kirjojen puuttuessa - oma häpeänsä sekin - monisteen), rauhoittelemassa ja ohjaamassa tarpeen tullen pois luokasta rauhoittumaan. 
Minullakin oli yhdessä levottomassa englannin ryhmässä avustaja, jonka koin yhdeksi ohjattavaksi lisää. Joo, tiedetään, en osannut käyttää häntä, mutta eipä hänelläkään ollut mitään hajua tehtävästään.
Minusta tämä koko inkluusio on hölmöläisten hommaa. Ensin poistetaan hyvä järjestelmä, saatetaan kaikki kärsimään ja sitten aletaan paikkailla tilannetta. 
Ison ryhmän opettamisen täytyy olla ryhmäopetusta, yksilöitä huomioiden tietenkin, mutta ei niin, että jokaista lasta opetetaan oman opetussuunitelmansa mukaan ja arvostellaan myös. Sellainen on mahdottomuus.

Marge valistaa integraatiosta Saarivuoressa: Jokaiseen tavalliseenkin luokkaan on sullottu vähintään viisitoista erityisen tuen oppilasta. Ongelma on, ettei erityisluokkapaikkojen määrää ole päätetty tuen tarpeen vaan ylhäältä tulleiden kiintiöiden perusteella. Erityislapset pääsevät pienryhmiin ja tuetuille erityisluokille sitä mukaa kuin paikkoja vapautuu, mutta resursointi on kuin keitetyn lampaan päästä, eli ihan mitä sattuu. Varsinkin Saarivuoren kaltaisilla alueilla, jotka kärsivät epäreilusta asuntopolitiikasta, jossa aikuisväestön matalaa koulutustasoa kompensoidaan huomattavalla määrällä työttömiä, yksinhuoltajaperheitä, sotaa paenneita maahanmuuttajia sekä toimeentulotuki- ja korvaushoitoasiakkaita.

Ihmeperheen sekalainen porukka käy ilmiöoppimisen nimissä läpi kuolemansyntejä, löytää omia vahvuuksiaan, saa tietää mitä seurustelu tarkoittaa, pohtii mistä tulevat rahat, joilla yhteiskuntaa pidetään yllä ja paljon, paljon muuta. 
Vähemmistöjä käsiteltäessä kenellekään ei tule mieleen yhtään vähemmistöä, vaikka kuinka pinnistelisi. Seksisanasto on oppilaille tuttua, mutta termit eivät aina mene ihan oikein. Kun Oleg kiskaisee Mahmoudin housut alas, tämä huutaa, että jäbä onkin peduiini eli lapsiinsekaantuja ja saa kotitehtäväksi selvittää beduiinin merkityksen.
Luokkahuoneen ulkopuolella opettaja käy taisteluaan viranomaisten kanssa. Kehitysvammainen Keisha on odottanut paikkaa itselleen sopivaan kouluun jo vuosia, Joose karkaa metsään harva se päivä ja pojat tappelevat, koska se on  niin jännittävää toimintaa. 
Kun uusi opettaja uskaltautuu viemään lapset niin Fazerille kuin Eduskuntaankin, missä tietenkään ei selvitä ilman ongelmia, niin he ovat ikionnellisia. 
Jouluun mennessä opettaja on jo niin väsynyt, että ei huomaa edes oppilaiden tekemiä joulukortteja pöydällään ennen kuin Marge ne hänelle ojentaa kysyen, eikö opettaja huomaa, mikä on tämän luokan väkevin ilmiö. Olisko rakkaus?

Kii-ts kun au-tat mei-dät
Keisha, Lasse ja Monica 
(Lasse on Keishan mielikuvituskaveri ja Monica tämän äiti)

Ota chillisti bro.
T. Ibrahim

Stay as my techer!
Ande

Jos sä et kerro kuka sä oot
sä oot loppupeleis pelkkä haamu.
Ketään ei pakoteta avautuu
mut siihen on uus tsäänssi joka aamu.
- Raivo

Oi joi miten nämä oppilaiden rakkaudentunnustukset tuovatkaan mieleen omat oppilailta saamani viestit. 
Kun eräs minua 2000-luvun alussa koetellut tyttöporukka käänsi kelkkansa ja yhteistuumin päättikin olla vihaamatta minua ja tykätä sen sijaan, he jättivät pöydälle välitunnille lähtiessään pinon lappusia, joissa oli persoonallisia tunnustuksia. Olen heittänyt nämä laput pois - oi miksi? - mutta muistan yhden ikuisesti. 
"Myö oltii yksii vittupäit. Siä ootkii kiva. Anteeks!" 

Mikä on tärkeintä lasten kanssa, vaikeimpinakin hetkinä, on mielestäni se, ettei menetä toivoaan heidän suhteensa. 

Margen sanoin: 
Selviytyjät syntyvät samalla reseptillä kuin voittajat: kun häviäminen ei ole vaihtoehto. 

PS Katsoin hakusanoista, että tämä on 17. kirjoitukseni koulusta, kirjojen kautta ja muutoin. Paljon on vielä kertomatta. 

Hyviä kirjoja luettu, syksyn värejä ihailtu ja oltu toistaitoisena

 

Olin kävelyllä metsässä ja nappailin kuvia syksyn värikylläisyydestä. Sade oli kirkastanut värit satumaisiksi. Pohdin yksinäisellä kävelylläni kahta viimeksi lukemaani kirjaa, jotka kumpainenkin ansaitsisivat oman tarkastelunsa. Tässä vain jotain päällimmäiseksi mieleen jäänyttä. 

Kuvattuani nämä kirjat yhdessä huomasin, että niiden kansien naisilla on sama katse ja nyt kun laitoin kuvan tähän huomaan että siinähän on syksyn ruskan värejä. 
Italialais-kuubalaisen Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja -romaanin kansi on Mirjami Marttilan suunnittelema ja USA:ssa syntyneen italialaisen Claudia Durastantin teokseen Tuntemani vieraat kannen on suunnitellut Pauliina Mäkelä. Arvostan sitä, että Suomessa ei kaikkiin kirjan kansiin paineta mainoslaueista, jotka tekevät kansista halvan näköisiä. Durastantin kirjan kannessa on yksi kehu, sekin voisi olla sisäkannella.

Näitä kirjoja yhdistää siis myös italialaisuus. 

Kielletty päiväkirja on vuodelta 1951 ja kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1956. Kirjoittamisesta on siis yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta ajatuksissa on yllättäen paljon sellaista mikä pätee myös meidän aikaamme. Toisaalta mikä yllätys se on - ihminenhän on pysynyt paljolti samana koko ihmiskunnan historian ajan, vain olosuhteet ja reagointitavat asioihin muuttuvat.

Työssä käyvä perheenäiti Valeria ostaa päiväkirjan ja alkaa kirjoittaa sitä salaa muulta perheeltä, mieheltään ja edelleen kotona asuvilta parikymppisiltä lapsiltaan. Valeriasta on alkanut tuntua, että kukaan ei näe häntä, hän on vain palvelija perheelleen. Mieskin puhuttelee häntä äidiksi. Hän on levoton, tuntee haikeutta omasta vanhenemisestaan (vaikka on vasta nelikymppinen, tässä näkyy aika!) ja murehtii lastensa valintoja. 

Céspedesiä pidetään italialaisen feministisen liikkeen pioneerina. Minua tässä kirjassa viehätti se, että Valeria ei syytä miestään ja miehiä ylipäänsä omasta kriisistään, vaan näkee kaikki perheenjäsenet mukaan lukien isovanhemmat oman aikakautensa perinteiden ja omaksuttujen normien muovaamina ihmisinä. Hän tuntee hellyyttä miestään Micheleä kohtaan, joka kärsii siitä, että ei ole pystynyt ylenemään työssään, kuten miehelle asetettuihin vaatimuksiin kuuluu. Hän ymmärtää äitinsä vanhanaikaiset käsitykset tämän taustaa vasten ja lastensa vapaamielisyyden uuden ajan synnyttäminä asenteina. Äiti on paheksunut tyttärensä työssä käyntiä ja oma tytär taas saarnaa äidilleen, miten tämä laiminlyö itseään palvelemalla ja nauttimalla sitten omasta uhrautumisestaan. Valerian tekisi mieli myöntää, mutta hän valitsee ironisen suhtautumistavan tyttärensä huolehtimiseen. Valeriasta tuntuu, että hän on pelkkä välivaihe, äiti ja kohta isoäiti, joka ei tarvitse edes uutta takkia, koska on jo nelikymppinen. Silti hänessä kytee kaipaus saada ihailua naisena, Valeriana, mutta kun tilaisuus tulee, niin kumpi painaa vaa'assa enemmän perinteinen turvattu elämä vai uusi mahdollisuus?  
 
Kun aloin pitää tätä päiväkirja, uskoin tulleeni siihen pisteeseen, jossa tehdään johtopäätöksiä omasta elämästä. mutta kaikki kokemukseni - nekin, jotka olen saanut tänä aikana, kun olen eritellyt itseäni päiväkirjan lehdillä - opettavat minulle, että koko elämämme kuluu siihen, että tuskaisesti yritämme tehdä johtopäätöksiä siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainakin minun laitani on niin. Kaikki näyttää minusta samalla kertaa hyvältä ja pahalta, oikealta ja väärältä, vieläpä katoavalta ja ikuiselta. Nuoret eivät tiedä sitä ja siksi he ovat sellaisia kuin Mirella, elleivät ole sellaisia kuin Ricardo. 

Valerian erittelyt ovat teräviä ja viehättäviä, jopa ilkikurisia. Kun parikymppiset lapset valtaavat kaiken tilan vanhempiensa kodissa ja kaiken lisäksi sanovat kylmästi ikävystyvänsä näiden seurassa, niin Valeria miettii, että kenties häntäkin ikävystyttää heidän läsnäolonsa, mutta onko hänellä äitinä koskaan oikeutta sanoa se ääneen vaikuttamatta luonnottomalta.  

 

Claudia Durastanti kertoo kirjassaan vanhemmistaan, jotka ovat tuttuja, mutta samalla vieraita, koska heillä ei ole yhteistä kieltä. Syntymästään asti kuurot vanhemmat eivät ole ylpeytensä vuoksi opetelleet viittomakieltä, vaan keskittyvät hermonsa pinnistäen lukemaan huulilta ja puhuvat omalla tavallaan, jolloin heidän tulkitaan olevan hieman puhevikaisia tai ulkomaalaisia. Elämä vanhempien kanssa on Claudialle ja hänen veljelleen kaoottista, köyhää ja sekavaa. Vanhemmat, jotka eivät suostu olemaan oikeasti kuuroja eivät myöskään halua kuulua maahanmuuttajina toisten samassa tilanteessa olevien joukkoon eivätkä anna köyhyyden rajoittaa itseään vaan tuhlaavat rikkaiden tavoin, jos joskus sattuvat saamaan rahaa kokoon. Tämä on ymmärrettävää uhmaa, mutta ei omille lapsille. 
 
Kiinnostuin siitä, miten Durastani kertoo kuurouden vaikuttaneen vanhempiensa kielen tajuun. Nämä eivät ymmärrä ironiaa ja metaforia. Joidenkin tutkimusten mukaan metaforat aukeavat kuuroille ja kuuleville nuorille samassa iässä, mutta ironia kuuroilla hitaammin, koska sävyjä on vaikea erottaa ilman puhetta. 
Kun kuvakieltä kirjailijana paljon käyttävän Claudian äiti ymmärtää ensimmäisen kerran ironisen vitsin viidenkymmenenviiden vuoden iässä, Claudia ja hänen veljensä kokevat suurta kiitollisuutta uudesta kohtaamisesta äitinsä kanssa. Isä huitoo vihaisena, kun tytär avioeron jälkeen antaa hänelle lahjaksi pyyhekumin, joka pyyhkisi pois ikävät muistot. Isä ei ymmärrä sellaista pyyhkimistä. 

Jos vanhemmat elävätkin köyhyyttään jonkinlaisena performanssina, niin lapsille sellainen ympäristöstä poikkeava elämä on stigma. 

Köyhyys ei ole ainoastaan yhteiskunnallinen olosuhde, se on biologisella tasolla vaikuttava sairaus. Se siirtyy sukupolvelta toiselle solujen välityksellä ja odottamattomissa muodoissa ja ehdollistaa ruumiin tavalla, jota edes mahdollinen tuleva vaurastuminen ei välttämättä pysty korjaamaan. Kaikkien juoksuun osallistuvien asettaminen samalle lähtöviivalle ei aina riitä, sillä kätkössä heidän sisällään on eroja jotka jäävät usein huomaamatta. 

Tasa-arvoisessa juoksussa lähtöviivalla odotteleva köyhä saattaa päättää jäädä paikalleen, jos siinä on turvallista ja mukavaa, tai hän päättää astella metsään. Parempaan asemaan päässellä entisellä köyhällä esiintyy usein myös itsetuhoisutta, petturuuden tunteita ja perustelematonta nostalgiaa. 
Keskiluokkaan noussut Claudia muuttuu säpsähteleväksi. Hän huomaa kiintyvänsä liikaa työnantajaansa, koska häneltä puuttuu oikea, keskenään kommunikoiva perhe. Taustan salailu on turhaa. Työnantaja kysyy, miksi Claudia valitsee aina ruokalistan halvimman annoksen ja syö kuin köyhä. 

Durastantilla on erittäin hyviä ideoita kuurojen huomioimiseen. Yksi on elokuvien ja sarjaohjelmien yksitotisen tekstityksen muuttaminen luovemmaksi. Sen sijaan että sulkeissa kerrotaan äänistä niitä voisi kuvata käyttämällä erilaisia fontteja, liikettä tai väriä, kirjoittaessa kirjaimet ilmestyisivät kirjoituksen tahdissa, huutaessa ne suurenisivat ja pomppisivat.

Durastantin tekstiä voisi lukea aina uudelleen ja löytää siitä eri asioita. Minulle nousee hänen tyylistään mieleen Joan Didionin omaan elämään pohjautuvat esseet. 

Tällä kertaa minuun kolahti se kohta kirjassa, jossa Durastanti toteaa, että meistä kaikista tulee ennemmin tai myöhemmin vammaisia. 

Vammaiset - mikä tahansa heistä käytetty sana on puutteellinen, sopimaton - ovat näkymätön enemmistö. Huolimatta laitteista ja apuvälineistä, joilla yritetään todistaa, ettei kuolemaa ole olemassa, melkein  kaikki menettävät ajan myötä jonkin tärkeän kyvyn, olipa se sitten näkö, käsivarsi tai muisti. 

Tämä teksti puhutteli minua paitsi ikäni vuoksi, niin erityisesti siksi, että olin kirjaa lukiessani kokonaisvaltaisesti huonovointinen uuden verenpainelääkkeen sivuvaikutusten vuoksi. Lopetin sen käytön kymmenen päivän jälkeen, koska oireet vain pahenivat. Maanantaina on soittoaika lääkärille. Olen puolustuksekseni listannut paperille kaikki kokemani haitat ja kirjoittanut loppuun dramaattisen teesin: mieluummin lyhyempi ja tasokkaampi elämä kuin pitkä elämä sumussa. 
No, olen myös päättänyt alentaa verenpainetta kotikonstein liikkumalla enemmän eri tavoin päivittäin. Nyt on aivan ihana patikoida, koska kaikkialla on kaunista katseltavaa ja ilma on happirikasta ja vielä melko lämmintäkin. 

 

PS  Vielä on mainittava hyvät suomentajat: Alba de Céspedesin kirjan on suomentanut Anna Louhivuori ja Claudia Durastantin Taru Nyström. 

PPS Kieltäydyn pohtimasta, onko Durastantin kirja omaelämäkerrallinen, fiktiivinen vai autofiktiivinen. 

Kirjailijoiden ajatuksia kirjoittamisesta

Kirjoittaminen on dialogia elämän kanssa.
- Helena Anhava, Sanon silti (1982)

Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta.
- Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät (2022)


On kirjoitettava vain silloin, kun on valmis panemaan itsensä alttiiksi.
Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät (2022)


Kirjoita niinkuin puhut ja hengität, eri päivinä eri lailla.
Helena Anhava, Vuorosanoja (1973)

Uskon, että kaikki kirjoittaminen liittyy yksilön kulloiseenkin henkiseen ja ruumiilliseen tilaan.
- Hannu Mäkelä, Lukemisen ilo (2021)


Kun mietin yleisemmin, minusta tuntuu, että kirjan arkkityypin saattaa pelastaa se, että ihmisessä tuntuu aina asuvan se atavistinen neanderthal-ihmisen jälkeläinen, jolle maailma on lapsena myös kummitusten, satujen, pelon ja mystiikan unta; kiinnostavaa ja mukaansa viettelevää.
- Hannu Mäkelä, Kirjoittamisen ilo (2022)

Saan jatkuvasti muistutuksia siitä, että me ihmiset olemme nimenomaan kertovia olentoja, enemmän Homo narrans kuin Homo sapiens. Näemme itsemme toisten tarinoissa. Jokainen aito taideteos sisältää pienen peilinsirpaleen.
- Henning Mankell, Juoksuhiekka (2015)

Kari Hotakainen, Opetuslapsi

 

Kari Hotakaisen kirjailijaura täyttää tänä vuonna pyöreät 40 vuotta.
Hänen usein toistuva teemansa osattomuus ja "hyvien ihmisten" tylyys saa huipennuksensa häneltä juuri julkaistussa romaanissa Opetuslapsi, josta voi perustellusti käyttää kirjakehuissa kliseiseksi kulutettua termiä vimmainen.
 
Kliseet on yksi niistä asioista, joita vastaan Hotakainen hyökkää. Hän näkee kliseitä käytettävän paljon tyhjässä auttamispuheessa, jolla ei ole todellisuuspohjaa ja sisällyksettömässä kulttuuripuheessa, jota varakkaat henkilöt ja heidän palvelemansa kulttuurin tuottajat käyttävät.
Hotakaisen romaanissa kliseiden paljastaja on kolhituksi joutunut, yhteiskunnan reunalle pudonnut Maria, joka käy kostotoimiin saadakseen valitsemansa henkilöt tajuamaan oman elämäntyylinsä ulkopuolista elämää ja löytääkseen itse takaisin yhteyden muihin ihmisiin. 

Kirjassa on kaksi minäkertojaa ja lisäksi lukujen välillä pääkertojan, Marian, salaisen Yökirjan rukousmuotoisia ajatelmia.
Toinen kertoja on rikostutkija Taktinen, joka yrittää päästä Marian pään sisälle estääkseen ylikierroksilla käyvää Mariaa ryhtymästä henkirikoksiin. Maria on siepannut väkivaltaisesti kolme itselleen tuntematonta ihmistä hylätylle huoltoasemalle. Tätä ennen hän on jo selvittänyt välejään loukkaavasti käyttäytyneen maanviljelijän kanssa, jonka mansikkapelloilla on ollut nuorena töissä ja kasvattivanhempiensa kanssa, jotka ovat evänneet rakkautensa lapselta, joka ei sopinut heidän määräämäänsä muottiin.
Koko operaatio kestää kolmisen päivää, mutta Marian ajatusten mukana pääsemme mukaan taustatekijöihin, jotka johtivat tähän tilanteeseen.  

Puristan nyrkissäni muistitikkua, jolle Läski pyynnöstäni tallensi kaikki sijaisisäni Laurin podcastit. Olen kuunnelut ne nyt vuosien jälkeen uudelleen ja tajunnut, että minusta on ollut moneksi, myös nukeksi.
Kaikki alkoi, kun hän kirjoitti minusta kolumnin Parempi vanhemmuus -lehteen. Siinä hän kertoi, että olin tuonut hänen elämäänsä uuden ulottuvuuden. Olin siis hänelle uusi ulottuvuus. Se tuntui paitsi oudolta myös pahalta. Hän käytti minua korostaakseen humaanisuuttaan. Olin tuona hetkenä 17-vuotias ja aavistelin, että tulen joskus laittamaan hänet vastuuseen sanoistaan. Mutta voiko sanoista laittaa vastuuseen, varsinkin jos sanat ovat kaikkien muiden mielestä ihania ja humaaneja? ( - - - ) Ovatko hyvät sokeita siksi, ettei kukaan kyseenalaista heidän näkökykyään?

Maria on valinnut kasvatettavakseen ihmiset, jotka edustavat hänelle köyhiä kanssaihmisiä halveksivia tyyppejä, Purjehtijan, Syöjän ja Näyttelijän. Purjehtija on vakuutuslääkäri, joka kieltää potilailta sairauseläkkeen heitä näkemättä, Syöjä on ravintolakriitikko, joka käy syömässä hienoissa ravintoloissa ja kirjoittaa ruokajutuissaan ylimielisesti vähävaraisten ihmisten huonoista ruokavalinnoista. Maria on katsellut Syöjän ateriakuvia lämmittäessään kolmatta päivää samaa ruokaa ystävänsä Läskin (oikeasti ruipelon) kanssa ja ajatellut, että sanoilla on oltava seurauksensa. Näyttelijän synti on tekopyhyys. Hän on paasannut medioissa tarkoin harkitussa rennolta näyttävässä lookissaan siitä, miten sivistys sivistää ja taide lisää ihmisten hyvinvointia. Marialle kaikki sijaiskodissa tuputettu taidepuhe eheyttävänä ja terveellisenä mielen ravintona on vain lisännyt ahdistusta. Hänen makunsa ja mielipiteensä on aina ohitettu tai todettu vääriksi.    

Hotakainen selittää Marian hahmossa selkeästi, miten katkeroituminen ja radikalisoitumien syntyy, kun eriarvoisuus kasvaa. 
Parempiosaiset paasaavat oikeista valinnoista, kun köyhillä ei ole vaihtoehtoja. Maria on lukenut haastattelun, jossa Näyttelijä kertoo ostaneensa työajokikseen sähköpyörän koska haluaa säästää luontoa, mikä vahvistaa Marialla sitä huomiota, että eko-termiä käytetään usein niin että se on omahyväisyydessään loukkaus.
Miksi hän ei aja niitä säälittäviä kuuden kilometrin matkoja teatterille tavallisella pyörällä? Miksi hän valitsi nikkeliä nakertavan turhakkeen ja miksi hän ylipäätään kertoi tästä nolosta ostoksesta? Olisiko ollut ekologisempaa jättää tämänkaltainen ilmaa pilaava ilmoitusasia kertomatta? 

Välillä Marian purkaukset tuntuvat melkoiselta paukuttamiselta, mutta hyväksyn tyylin, koska Maria on euforisessa tilassa ja - kerran näinkin päin, ähäkutti. 
Maria on älykäs ja hoksaava ihminen, koulutustakin saanut, mutta ehdottomuutensa ja herkkyytensä vuoksi vaikeuksiin joutunut. Hän tarkastelee elämää sekä läheltä että maailman mittakaavassa, jolloin vertailun tulos on tietenkin vielä rajumpi kuin oman maan sisällä tehtynä. 

Kaikki vanhat iljettävinä pidetyt dieselautot ovat kolmannen maailman ihmisten mielestä aarteita, jollaisia he eivät ole koskaan nähneet. He haluavat ylittää  vaikeakulkuiset aavikot meidän hylkäämillämme rotiskoilla, jotka ovat heille täysin käyttökelpoisia kulkuvälineitä, eivät he voi ymmärtää sinun omahyväistä ilmettäsi, kun ujutat letkun äänettömästi autosi perseeseen ja annat lausunnon lehteen, sanot valinneesi vihreyden, ekologisuuden, paremmuuden, koska sinulla on varaa valita, sinulla on vaihtoehtoja, heillä ei ole edes kunnon kenkiä, sinä  harrastat viherpesua samaan aikaan kun heillä ei ole edes vettä, sinun äänetön autosi ei pelasta maailmaa, koska nikkeliä on kaivettava maasta sinun akkuihisi, laskeudu itse kaivokseen sitä louhimaan, lopeta kaunopuhe ja tunnusta, että olet ristiriidan ytimessä, synnin keskiössä, vaikka mitä selittäisit.  

Tunnustaminen on avainsana. Rehellinen tunnustaminen ja sen kautta yhteys ja mahdollisuus vuorovaikutukseen ja toimintaan, jolla on oikeasti merkitystä. Näin Maria kokee, maailmanparantaja hänkin rikollisesta teostaan huolimatta. 
Mietin kirjan nimeä ja Marian nimeä. 
Opetuslapsi kantaa kirjassa sekä Raamatun merkitystä että ironista kuvaa sijoituslapsi Mariasta kasvatustoimenpiteiden kohteena. Maria oli Jeesukselle rakkain opetuslapsi, jonka kirjoituksia ei ole julkaistu. Ovatko kirkolliskokoukset nähneet  paremmaksi valita miesten kirjoituksia? Oliko Marian rakkauden sanomassa liian paljon rakkautta? 

Näytän törmäävän nyt kaiken aikaa Raamattu-vertauksiin.
Viimeksi kirjoitin J. M. Coetzeen Davidista, joka oli paitsi pakolaispoika David, niin myös tämän ajan Jeesus.
Hiljattain katsoin jo toisen kerran libanonilaisen Nadine Labakin ohjaaman elokuvan Kapernaum - kaaoksen lapset (löytyy Yle Areenasta). Tässä elokuvassa Beirutin slummialaue vertautuu tuhottuun Kapernaumiin, ja eikös vain neuvokas esiteini-ikäinen poika Zain, paperiton lapsi, toimikin kuin Kapernaumissa elänyt Jeesus-lapsi paljastaen yhteiskunnan mätäpaiseita. Suosittelen vahvasti tätä elokuvaa, kuten myös Hotakaisen romaania. 

Hotakaiselle tyypillinen pisteliäs ja synkkä huumori sekä nokkelat kielikuvat ovat tärkeässä asemassa tässä romaanissa, kuten hänen aiemmissaankin, tässä ehkä  synkempinä kuin ennen. 
Ovatko yksilöllisys ja liberalismi arvoja vaiko vain vaurauden mukanaan tuomia torkkupeittoja? Onko vihreä Näyttelijä vihreä vain kateudesta paremmin esiin päässyttä kollegaa kohtaan? Onko luonnon suojeleminen sitä, että klikataan sosiaalisessa mediassa puun kuvaa? Takaako älykellosta pilvipalveluun lähetty varmuuskopio jopa taivaspaikan, kun tiedosto kehon tapahtumista on jo etukäteen lähetetty matkaan?
Arvot tekevät kipeää, kun niitä testaa, ei vain klikkaa.  

J. M. Coetzee, The Death of Jesus

Onko meidän elämällämme merkitystä? Noteerataanko minut? Tulenko ymmärretyksi? 
Mikä on ihmisen osa? Miten mittaan oman arvoni elämän lopputarkasteluissa?
Jos meidän keskuudessamme liikkuu joku suuruus, tunnistammeko me hänet suureksi vai ohitammeko mitättömänä tai liian poikkeavana? 
Tällaisia kysymyksiä nousi  mieleeni lukiessani J. M. Coetzeen Jeesus-trilogian loppuosaa. 
Luin kirjaa jännittyneenä kuin Davidin arvoitusta ratkoen. Kirjan päähenkilöhän on vähän toisella kymmennellä oleva poika, David, mutta selkein viitauksin myös Jeesus. Jeesus nykyaikaan tuotuna. 

Ensimmäisessä osassa The Childhood of Jesus (2013), suom. Jeesuksen lapsuus (2014), tapaamme Davidin pakolaislaivalla matkalla outoon espanjankieliseen maahan. David on kadottanut pakomatkalla äitinsä ja hänet on ottanut hoiviinsa eräs Simón, joka on luvannut löytää pojan äidin. Kaksikko päätyy maahan, jossa kaikki ovat samassa tilanteessa aloittamassa elämäänsä uusine nimineen. Davidin vanha nimi ei tule koskaan esiin, mutta hän kuiskaa sen jollekulle. Jeesus-nimeä ei ole missään muualla kuin kirjatrilogian nimissä
Uudesta maasta löytyy myös äiti, Inés, joka ei ole Davidin oikea äiti, mutta David hyväksyy hänet jotenkin itsestääänselvästi. David pannaan kouluun, johon hän ei sopeudu huomiohakuisuutensa ja poikkeuksellisuutensa vuoksi. Hän sanoo, ettei välitä muista kirjoista kuin matkalla mukaan tarttuneesta Don Quijotesta, joka onkin hänelle pakkomielle. Kotonakin poika on oikea kiusankapple, mutta vanhemmat jaksavat hänen jankkaamistaan loputtomiin. Davidin siirtäminen erityisluokalle saa perheen pakenemaan naapurikaupunkiin, jossa he päätyvät hedelmänpoimijoiksi.
Toisessa osassa The Schooldays of Jesus (2016), Davidille valikoituu opinahjoksi musiikki- ja tanssikoulu, joka on täynnä eksentrikkoja. Heidän kanssaan David viihtyy ja he näkevät Davidissa suuruuden, joka on valmis opettamaan muita.
David on koulun tähti ja myös isä Simón ymmärtää, että hänessä on jotain erityistä. Äidin mielestä David on faniporukkansa seurassa hakoteillä ja hän pitäisi tämän mieluiten turvassa kotiopetuksessa. 

Kirjoitin näistä kirjoista ihastuneena (hups, kuutisen vuotta sitten, miten aika kuluu...) ja jäin malttamattomana odottamaan kolmososaa. Yllättäen huomasin, että sehän onkin ilmestynyt - jo 2019, kaikki osat kolmen vuoden välein Valitettavasti vain ykkösosa on suomennettu    

Kolmas osa on nimeltään The Death of Jesus. David on nyt kymmenvuotias. Hän jättää tanssin ja siirtyy jalkapalloon. Kentällä hän tapaa orpokodin joukkueen ja alkaa Inésin ja Simónin mielipahaksi muistuttaa heitä siitä, etteivät he ole hänen oikeat vanhempansa, että hänkin on orpo ja kuuluu omiensa joukkoon. Niin David muuttaa orpokotiin ja alkaa pelata orpojen joukkueessa. David on synnynnäinen  lahjakkuus, mutta ei ehdi juurikaan pelata, kun sairastuu mystisesti ja alkaa kuihtua.
Sekä orpokodissa että sairaalassa David kerää ympärilleen ihailijalauman (uskolliset opetuslapset). 
Vanhemmat valvovat vuorotellen Davidin vuoteen vieressä. David tajuaa hyvin varhaisessa vaiheessa kuolevansa ja esittää yhä uudelleen Simónille kysymyksensä "¿Por qué estoy aqui?" Miksi minä olen täällä? No, kun olet sairaana ja sinut parannetaan. Vastaus ei riitä. David kysyy, miksi hän on ylipäänsä maailmassa, täällä, ja alkaa murehtia, onko hän tehnyt tarpeeksi hyviä tekoja, muistetaanko hänet. Kuka kirjoittaa hänestä kirjan hänen kuoltuaan? Simón lupaa tehdä sen, ja David rauhoittuu saatuaan kuulla, että Simón suostuu kirjoittamaan yrittämättä ymmärtää häntä, faktapohjaisesti.
David pohtii myös pakkomielteisesti omaa sanomaansa, viestiään, joka hänellä kerran oli, mutta jonka hän on unohtanut. Unohtuiko viesti silloin, kun hänelle pakolaisena annettiin uusi nimi ja kaikki vanha pyyhkiytyi pois. Hän tietää, että se oli jotain tärkeää.
Davidin epäillessä onko hänellä mitään uutta elämää kuolemansa jälkeen Simón vakuuttaa, että Don Quijote tietää odottaa häntä, ja kun joku sitten taas seuraavassa elämässä on antamassa hänelle uuden alun ja uuden nimen, tämä astuu esiin ja sanoo:"Let him pass caballeros. This is David el famoso, the famous David, in whom I am well pleased." Sitten Don Quijote nostaa Davidin hevosensa Rocinanten selkään ja he kopsuttelevat tekemään hyviä tekoja. 
Tämähän kuulostaa juuri sellaiselta lohduttavalta sadulta, mitä rakastava vanhempi voisi kuolinvuoteella makaavalle lapselleen kertoa, mutta Simónin sanat kaikuvat meille dramaattisesti Raamatusta tutuin sävyin. 

Raamatun kertomusten Jeesuksen tuskaisuus ja epäröinti ennen kuolemaansa tapahtuvat myös kuolemaa odottavassa Davidissa.
Coetzee viittaa Raamatun tapahtumiin milloin yksittäisin sanavalinnoin, milloin rinnakkaisin tapahtumin. 
Jeesus oli kuollessaan 33-vuotias, David jaksoi elää paljon lyhyemmän elämän.

Davidin kuoleman jälkeen tanssikoululaiset esittävät hänen muistokseen näytelmän "The Acts and Sayings of David" ja orpokodissa hänestä kehrätään legendaa, tarinaa marttyyrista joka kuoli epäpätevien lääkärien takia, mutta ei ole oikeasti kuollut.  

Simón yrittää kysellä kaikilta Davidin tunteneilta hänen sanomaansa. Olisiko hän paljastanut sen jollekulle? Lopulta Davidia hoitanut sairaanhoitaja Rita ilmoittaa, että tietenkin hän tietää sen, koko hoitohenkilökunta tietää:"Be braveful. Be cheerful." Heh, kuulostaa ihan minun aamukahvimukini tekstiltä.

Kyllä vain Coetzeellä on huumoria tässäkin kirjassaan. Kriitikot syyttävät häntä usein totisuudesta, mutta minusta tämä allegoria kaikkinensa on paitsi surullinen myös koominen sisältäen joitain erittäin hauskoja tilannekuvauksia. 

Mikä on Davidin vanhempien osa? Hehän eivät ole biologisia vanhempia ollenkaan ja olivat yhdessä vain Davidin vuoksi, valittuina vanhempina. 
Simón selittää lempeälle Ritalle tilannetta:
"Inés is not actually my wife, he says. In fact she and I will be parting before too long and going our separate ways. But certainly she is David´s mother, his true mother, even if she does not have papers to prove it. His mother by election. Inés is his mother, and as for me, I acted the part of his father, in the absence of anyone better. 

Voi sinua vaatimaton Simón, isä paremman puuttuessa. Tämä tekstin kohta on minusta aivan huikea. Paitsi tuo Jeesus-lapsen tilanne siirrettynä pakolaisten elämään, jossa toisten lapsista joudutaan usein huolehtimaan kuin omista, niin myös vanhemmuus yleensä. Kaikki lapset ovat vanhemmillaan vain kasvuaikansa usein uhmaten ja koetellen heidän kärsivällisyyttään ja sitten lähtevät pois.  

Jos meiltä katoaa tausta nimeä myöten, kuten pakolaisilla usein tapahtuu, katoaa perhe, ystävät, yhteisö joka tuntee meidät, kieli jolla osaamme kommunikoida, niin mitä meistä jää jäljelle. Kuka minä olen? Miksi minä olen täällä?
Miksi Coetzee, jolla niin selkeästi on omaa elämää sivuavat vaiheensa kirjoissaan, on nyt kirjoittanut tällaisen allegorian? 
Arvelisin, että hän pohtii omaa elämäänsä. Coetzee on ollut hyvin moraalinen kaikissa kirjoissaan ja myös omissa elämänratkaisuissaan. Hän muutti pois kotimaastaan Etelä-Afrikasta, koska oli tajunnut niin viiltävästi, että esi-isiensä kolonialismin vuoksi hänellä ei ole oikeutta elää toisilta riistetyllä maalla. Niinpä hän muutti Australiaan ja on nykyään Australian kansalainen. 
Coetzeen lienee turha kysellä hyvien tekojensa perään, niin vakuuttavia epäoikeudenmukaisuuden paljastajia ja rasismin vastustamisen perusteoksia hänen romaaninsa ovat alkaen ihan ensimmäisestä Hämärän maat.
Muistetaanko minut? Miten minut muistetaan?

Don Quijote? Miksi David niin kiinnittyy tähän kirjaan, ettei muuta tarvitse?
Ovatko meidän toimemme haihattelevan Don Quijoten taisteluja tuulimyllyjä vastaan? Vai mitä lienee Coetzee miettinyt, kun pani Davidin löytämään tämän kirjan? Onhan se romaanitaiteen historiassa merkittävä teos. Ja onhan se hassu valinta aapiseksi ja elämän ohjenuoraksi. 
Jään miettimään tätä. 

Linkkejä kirjoituksiini yllä mainitsemistani Coetzeen teoksista. 
The Childhood of Jesus ja The Schooldays of Jesus 
Hämärän maat

Aamulla 3.9.
Haluan lisätä tänne vielä kirjan takakannen epätoivoa huokuvan tekstin.
Olen niin harmistunut kirjojen etu- sekä takakansien katteettomista kehuista. Luvataan, että kirja on vimmaista taidonnäytettä ja omaäänistä ilotulitusta, mitä aniharva kirja on.
Tämä on erilainen teksti.