Kirjan ja ruusun päivänä Leena Krohnin esseekirjasta Mitä en koskaan oppinut

 

Kirjan ja ruusun päivä on peräisin Espanjan Kataloniasta, jossa tänä tiettynä päivänä, 23. huhtikuuta, naiset ovat antaneet miehille kirjoja ja miehet naisille ruusuja. Nykymaailmassa kaikki saavat hyvinvointimaissa molempia ihanuuksia lahjoiksi milloin vain. Minä annoin miehelleni eilen syntymäpäiväruusuja ja hän minulle hiljattain valokuvakirjan. 

Unesco julisti vuonna 1995 Kirjan ja ruusun päivän kansainväliseksi juhlapäiväksi perustellen valintaa näin: "Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina."
Kirjoilla - ja kirjoituksilla, nykyään varsinkin somekirjoituksilla - on lietsottu myös epäsopua. Kirjoitettu kieli on kommunikaation väline, jonka toivoisi toimivan vain hyvän puolesta.

Leena Krohn tarkastelee tänä vuonna julkaistussa esseekirjassaan Mitä en koskaan oppinut sanoja ja kirjoittamista monesta näkökulmasta, erittäin kauniisti ja myös erittäin kriittisesti. 

Esseessä Sanojen kuvat:
- Sana sisältää merkityksiä, moniakin merkityksiä, kokonaisen pilven. Sana myös ne kätkee. Kieli on merkityksien kääre. Jokainen lahjan saaja avaa pakettinsa omalla tavallaan, ja kokemuksellaan. Vaikka jokainen saisi saman lahjan, sen sisältö on kullekin hiukan erilainen.

Esseessä Kirjoittajakoulutusta kansliasta:
- Yhteiskunnassa, joka suvaitsee vain harmittoman huumorin, ei enää ole sananvapautta. 

Esseessä Sormi huulilla:
- Sain ehdotuksen osallistua kirjaprojektiin, uuteen antologiaan. Antologian kirjoittajiksi oli tarkoitus kerätä kiinnostavia (naisoletettuja) kirjailijoita ja pyytää heitä kirjoittamaan jostakin itselleen tärkeästä tai käänteentekevästä naisoletetun kirjoittamasta kirjasta."
Vastasin ehdotukseen, että olen mieluummin naiskirjailija tai jopa kirjailijatar kuin naisoletettu kirjailija.
- Sellaisia uuskielen ilmaisuja kuin "turvallinen tila", "maalittaminen", "kulttuurinen sensitiivisyys", "kulttuurinen omiminen"  tai "informaatiovaikuttaminen" voidaan käyttää myös kuristamaan ei vain sanan vaan myös ajattelun vapautta. Jos turvallinen tila on sellainen, missä kaikki ovat yksimielisiä, haluan sieltä ulos.
- Elin ennen maassa, jossa mielipiteet eivät voineet olla laittomia eivätkä kirjatkaan. En muuttanut minnekään, mutta asun silti toisessa maassa. 

Esseessä Mitä en koskaan oppinut:
-  Kirjailija on syrjästäkatsoja, todistaja ja silminnäkijä, mutta myös vakooja ja kidnappaaja. Minkä hän näkee, sen hän sieppaa. Oliko mikään omaa, mikään alkuperäistä, vaan aina muualta omaksuttua, perittyä, kierrätettyä, lainattua, lahjaksi saatua? Silti kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi. 
- Ajatus, julistus ja runous - jos niitä ei ole, ei ole kirjallisuuttakaan. Ajatuksen rajapinta on filosofia, runouden musiikki, julistuksen yhteiskunta ja ympäristö. 
 
Krohnin tämä teos on hänelle harvinainen siinä, että hän tarkastelee esseissään paitsi terävästi omaa aikaamme myös ensimmäisen kerran menneisyyttään. Minulle Krohnin aiemmista teoksista tutut teemat ovat myös läsnä, tiede, tietoisuus, luonto ja yliluonnollinen. 

En ole koskaan lukenut yhtä kaunista kuvausta hetkestä, jossa kirjailija kerrottuaan itsestään kuuliaisena lapsena ja tuskaisena murrosikäisenä jättää oman elämänsä kuvauksen siirtyäkseen muihin aiheisiin.  
Pysähdyn ja käännyn katsomaan taakseni. Näen nyt ikäkaudet naamiaispukuina, joihin aika meidät pukee. Näen hänen, joka kerran olin minä, jatkavan epäröiden kulkuaan kohden vääjäämätöntä aikuisuutta, omaa elämää, tuntemattomia ihmisiä, korvissaan uuden ajan paisuva kohina.  

Pidän siitä, että Krohn ottaa esiin kirjallisuutta ja muuta taidetta uhkaavan uuspuritanismin. Hän kummastelee sitä, että näyttelijän ammattitaitoon ja koulutukseen ei luoteta, vaan hänen pitäisi olla se mitä esittää. Hän ei ehtinyt ennen kirjansa valmistumista kuulla, että myöskin kääntäjän ammattitaito on kyseenalaistettu ja vaadittu, että hänen pitää olla saman värinen kuin se kirjailija jonka teosta hän saa kääntää omalle kielelleen. 
Olen ollut huolissani ja pohtinut näitä hassutuksilta tuntuvia asioita paljonkin sekä omissa kirjoituksissani että joidenkin blogiystävien kirjoituksia kommentoidessa.
Pohjois-Korea -aiheisissa kirjoituksissani hiljattain olin vähällä kysyä, eikö meilläkin ole jo jonkin aikaa ollut jotain samantyyppistä valvontaa, rajojen asettamista ja oikeaoppisuuden vaatimusta. Jätin kysymättä. 
Luin Eeva Joenpellon upean romaanin 'Jottei varjos haalistu' vuodelta 1986 ja vielä kirjan tunnelmissa viipyillessäni mieleeni työntyi yhtäkkiä häiritsevä ajatus, että kylläpä tässäkin kirjassa on paljon sellaista, minkä takia sitä paheksuttaisiin tietyissä kulttuuripiireissä. Ärsytti, että tuollaiset epäolennaisuudet pääsivät häiritsemään lukuelämystäni.  
  
Enköhän osta Krohnin esseekirjan itselleni. Tämä, mikä on nyt tässä pöydälläni ja minkä kannoin repussa Mustilan arboretumiin kuvaa varten sinivuokkojen keskelle, on kirjastolaina.

Luin jostain, että kirjahyllytkin ovat taas muotia. Jee!  


PS Samasta Leena Krohnin kirjasta jotain myös kirjoituksessani täällä.

PPS Alkoi harmittaa se, että olen kuvassani tarkentanut sinivuokkoihin enkä kirjan nimeen, joten tässä vielä näin jälkikäteen alkukuvassa sumeaksi jäänyt kansikuvan tärkein kohta.