Jos ei virpominen ja AstraZeneca auta, niin mikä sitten?

Pieni pupuhahmo virpoi minut tänään tuoreeks terveeks ja huomenna saan piikin AstraZenecaa. 

Kuva: Ume

Kun olin saanut rokotusajan, tuli tunne, että lopulta jotain tapahtuu. Olin todella iloinen ja vapautunut. Aloin suunnitella pitkään odottamaani kyläilykierrosta Turkuun, Huittisiin ja Tuusulaan. On kauan siitä, kun olen tavannut vanhempien poikieni perheitä ja siskojani. Olimme päättäneet, että kun rokotus nro 1 on saatu ja odotettu pari viikkoa, että se alkaa vaikuttaa, niin sittenhän me uskallamme irtautua murmelielämästä jo vähäsen, tietenkin kaikin varotoimin ja yhtä kriisitietoisina kuin ennenkin. 

Mies oli jo koneella hotellitarjouksia katselemassa, kun tuli tieto suunnitelluista liikkumisrajoituksista. Ei auta kuin odottaa edelleen ja seurata, mitä tapahtuu. 
Myös Kymenlaaksossa siirryttiin pienen tauon jälkeen uudelleen leviämisvaiheeseen ja meitähän ympyröi todella korkeiden tartuntalukujen alueet.

Olemme tavanneet varoen nuorimman pojan perhettä. Lauantaina kävelimme jäätä pitkin saarimökille. Miehet kaatoivat puita, keräsimme yhdessä oksat juhannuskokkoa varten kasaksi, paistoimme makkaraa nuotiolla ja söimme eväitä mökin terassilla. Päivä ulkona antoi rusoposket ja hyvän mielen. 

Säät ovat olleet viime aikoina mitä upeimpia.
Olemme harrastaneet hankikävelyä ja jääkävelyä useammankin kerran eri paikoissa. Kouvolan Käyrälammella katselimme joutsenia ja nousimme rannalle tutkimaan  kuvauksellista autiotaloa.

Ketä tässä kauniissa talossa on asunut ja miksi se on jätetty rapistumaan? Mikä upea paikka talolle!

Palailen kertomaan, miltä tuntuu rokotuksen jälkeen.
Olisin halunnut Pfizer-Biontechin rokotteen, koska sitä on yleensä annettu ikäisilleni ja olen saanut myös sellaisen käsityksen, että se suojaisi paremmin muuntuneita viruksia vastaan, mutta paikallislehdessä kerrottiin, että maanantaina on AstraZeneca-päivä.
No, eiköhän nämä kaikki pitkän tarkastusprosessin läpi käyneet rokotteet ole suunnilleen yhtä hyviä. 

Olen lukenut Markku Toimelan ja Kaj Aallon mielenkiintoista tietoa sisältävän kirjan Salakahvilla Pohjois-Koreassa ja Anna Maria Mäen romaanin Äänenkantama, joka kertoo pienten lasten äidin uupumisesta ja omien rajojensa etsimisestä. Palaan näihin kuulostellessani oloani rokotuksen jälkeen. 

Mäen kirjan loppu on parhaita lukemiani. Päähenkilö on saanut krampin sääreensä kesken saunan jälkeisen uinnin. Hän huomaa olevansa kaukana rannasta keskellä järveä eikä uskalla lähteä uimaan takaisin. Onneksi lähellä on kivi, jolle hän pelastautuu. Tännekö hän jää loppuillaksi? Mies nauttii löylyistä pitkään eikä hoksaa tulla auttamaan. 
"Silloin hän tajusi. Hän voisi huutaa."

ti 30.3.

Palailen kertomaan, lupasin.
Eilen saamallani rokotteella oli melkoiset vaikutukset minuun, voin ainakin todeta, että elimistössäni tapahtui jotakin, ja jospa se jotakin toimisi suojana viruksen pahimpia tautimuotoja vastaan.
Illalla kuuden tunnin kuluttua rokotuksesta aloin vapista vilusta ja joka paikkaa juili. Mittasin kuumeen, päälle 38. Otin vahvan lääkkeen, jonka jälkeenkin mittasin vielä vähän vajaa 39 astetta. Tärisin torkkupeittojen alla. Mies kyseli, tuntuuko keuhkoissa ja seurasi huolestuneena tilaani. Hänelle ei tullut mitään jälkituntemuksia. Yhtäkkiä huomasin ilokseni, etten vapise enää, kuume laski yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. 

Nyt on olo hyvä, vain vähän raukea johtuen varmaan kuumepiikistä. Tuntuisi kauhealta ponnistukselta lähteä ulos kävelemään. Vietän siis päivän rokotustoipilaana.
Luin jostain, että rajummat oireet rokotuksesta voivat tulla esim. niille, jotka ovat jo sairastaneet koronan, jolloin ensimmäinen rokotus vastaisi vaikutuksiltaan tehosterokotusta, joka yleensä tuottaa enemmän jälkioireita. Ehkä keuhkokuumeeni runsas vuosi sitten kevättalvella oli koronakeuhkokuume, mitä olen aiemminkin epäillyt. Silloin testejä otettiin vain niiltä, jotka joutuivat sairaalaan. Tai sitten olen vain niin heikko eläjä.
Uskallanko ottaa tehosterokotteen juhannusviikolla?

ke 31.3.

Tervehdys! Rokotustoipilaanne täällä töllötti koko päivän Netflixin Shtisel-sarjaa, joka kertoo haredijuutalaisesta perheestä Jerusalemissa. Liikutuin kohdasta, jossa kotoaan karannut mies selittää syyksi, ettei ole koskaan saanut olla yksin ja ilman että suku ja yhteisö seuraa. Välillä venyttelin ja kävelin, etten vain saisi verisuonen tukoksia. Lämpö nousi vielä vähäsen, mutta laski heti kuumelääkkeellä.
Nyt olen terve. Lähdemme pääsiäisostoksille, sitten siivousta, jonka jälkeen olen ansainnut muutaman osan Shtiseliä.
Rokotukset on pelastuksemme. Vastaus eilisen merkintääni: tottakai uskallan!  

Liisa Louhela, Kaikkeus on meidän

Joskus mietin, mitä jos lähtisin. Mitä jos kulkisin aittojen kautta, pakkaisin kontin täyteen ruokaa, ottasin matkaan leipää, voita ja kalaa. Lypsäsin maijot pulloon ja lähtisin hiihtämään. Hiihtäsin vain. Hiihtäsin ohi Piitun mökin ja naapurivaaran, hiihtäsin ohi vanhan kotimökin. Ehkä kävisin sisällä entistä elämää nuuhkimassa, ehkä en. Kylänni kiertäsin metän kautta ja jatkasin vain eteenpäin. Kait sitä jotahi tulisi jossahi vaiheessa vastaan. Jotahi muuta jossahi kohassa. 

Liisa Louhela on kirjoittanut onnistuneen historiallisen romaanin Kaikkeus on meidän. Pidän tästä kirjasta. 

Eletään kolmikymmenluvun loppua. Reetan äiti on elänyt tyttärensä kanssa kaksin sen jälkeen kun mies ammuttiin kansalaissodassa punaisten joukossa Kajaaninjoen jäälle. Kun äiti kuolee tapaturmaisesti Reetan on pakko lähteä piiaksi läheiseen Haikolan taloon.
Kaikki päivät ovat samanlaista puurtamista. Vaihtelua paikkakunnan ihmisten elämään tuovat seurat, harvat tanssit ja elokuvissa käynnit. Säätyerot ovat isot, kansalaissodan haavat eivät ole vielä alkaneet arpeutua.
Muistan opettajan, joka kehuskeli lahtareitten kakarat Einot ja Ailit nimeltä ja kuhtu meitä punikkeja aina pelkästään suvun nimen mukasesti. 
- Jokainen on perheensä peilikuva, se aina hoki minullehi, jos jotahi tein väärin. 

Ennen vanhaan mustalaisperheet kulkivat Suomen maaseudulla hevosilla ja pyysivät päästä töihin taloihin. He saattoivat olla yhdessä talossa töissä muutaman viikonkin kerrallaan ruokapalkalla ja lähteä sitten taas vaeltamaan. Mustalaisseurue tarjosi myös viihdettä ehtoopuhteisiin tarinoillaan ja musisoinnillaan.
Kun Reeta näkee kauniin mustalaisnuorukaisen Tenhon soittamassa rannalla haitaria, hän saa elämäänsä jotain, mistä unelmoida.
Hän on jo elokuvien kautta päässyt haaveiden maailmaan, jossa on hänellekin jotain enemmän ja parempaa. Juurakon Huldan nousu kotipiiasta sisäkön työn kautta "herrojen huoneisiin", opiskelijaksi korkeakouluun ja hyviin naimisiin on saanut  Reetan väheksymään niitä ahtaita raameja ja mahdollisuuksia, mitä hänellä on. Hän tietää myös jonkun, joka on päässyt hissitytöksi kaupunkiin ja seurustelee siellä kenen kanssa haluaa. Ystävä Vanni varoittelee Reetaa turhista haaveista ja muistuttaa, että parasta olisi "säästää ihtesä kokonaan Ristukselle", mutta jos ei pysty, niin sitten on tyydyttävä siihen, mitä on lähellä. 
-Kunhan nyt jonkun löytää, Vanni tuumi. - Onko se niin väliksi ketä sitä kotonaan passaa. Yhtä samaa raatamista se on kumminni. Huoneet vaan vaihtuu, toiset saa koreammat, toisille jää kurjemmat, siinä kaikki. 

Miten käy Reetan, joka rakastuu rakkauden tunteeseen? Tenhon heimolla, kaaleilla,  on omat sääntönsä, vähintään yhtä vahvat kuin valkolaisilla. Oma yhteisö velvoittaa, eikä sieltä noin vain karata. Tenho on Reetaa järkevämpi. Onko Tenho edes rakastunut?
Epäsovinnaisuus  pienessä maalaispitäjässä sotia edeltävänä aikana oli  paheksutumpaa kuin nykyään. Silloinen maailma oli asenteiltaan muutoinkin aivan erilainen kuin nykyinen paljon suvaitsevampi ja moniarvoisempi maailmamme.
Miten käy sille joka hylkää taustansa? 
Sopeutuako elämään, jossa näivettyy vai lähteäkö tuntemattomaan - tämä on paljon pohdittu teema.  

Historia on paljolti mahdollisuuksien lisääntymisen ja vapauden historiaa. Miten ahtaat raamit ihmisillä onkaan olleet - ei kovin kauan sitten.

Jos olisin elänyt Reetan aikaan, olisinko ollut sopeutuja vai lähtijä? 
Miten olisin suhtautunut lapsuuden leikkikaverin renkipoika Eljaksen kosintaan?
- Täällähän se oisi hyvä tilaisuus asettua olemaan. Täällä se on hyvä ihmisen olla ja elää tervehenkistä ja oikeamielistä elämää, kaukana kaiken maaliman houkutuksista, Eljas vihjailemaan.  - Ja jos nyt muitakaan ei oo tässä mistä valita, niin josko sitä minähi kelpaisin, se sano ja yritti kuulostaa rennolta, mutta ei kuulostanu. - Töitähi ois varmaan vaikka loppuiäksi, se jatko ja hiero hermostuneena reisiään. 

Voiko olla arkisempaa kosintaa?  Aivan varmasti olisin valinnut mieluummin epävarmemman, mutta toivoa sisältävän tien. Ja olen valinnutkin. Minuakin on kosittu maalaistaloon ja kuljetettu oikein katsomassa pihassa tanssien jälkeen, vilpittömin mielin. Korvessa, kaikesta erillään. Maamiehelle morsian. Minulla oli muita suunnitelmia.

Omassa lapsuudessani 50-luvulla Satakunnan maaseudulla oli vielä paljon samaa kuin Reetan miljöössä. Uskonto oli synkkää, se rajoitti ja toimi pelottimena. Mustalaiset poikkeilivat taloissa, mutta harvemmin enää yöpyivät. Taikauskoakin oli. Katsottiin ennusmerkkejä luonnosta ja joidenkin tiedettiin nähneen kuolemansa etukäteen. Ihmisen mitta oli hänen hurskautensa ja työteliäisyytensä. 
Kun oma äitini kuoli, isäni luona kävi vaivihkaa parikin naista tarjoutumassa emänniksi. He olivat sitä mieltä, että isä vain ujostelee, koska olihan se päivänselvää, että kannattaisi liittää tilat yhteen ja eihän se Ranssi mitenkään yksin toimeen tule, ei ole vain kehdannut ottaa asiaa puheeksi. Isä piti pintansa, hän oli elänyt rakkausavioliiton, eikä halunnut mitään huonompaa. Muistan, miten hän tuhahteli, että ei avioliitto mikään työmaa ole. Hyvä isä! Romantikko. 
 
Pidän siitä, että tässä kirjassa on sopivasti murretta, ei hankalasti luettavaa diftongireduktiota, vaikka sitäkin Kainuun murteessa on (van käöpi = kyllä se vain käy), vaan yksittäisiä sanoja, jotka tekevät tekstistä aidon tuntuista. 

Pidän myös aiheesta. Se tuo mieleeni Heidi Köngäksen iki-ihanan, uljaan romaanin Luvattu. Luvatun Maija on sielunsisko Reetalle ja kaikille niille tytöille, jotka unelmoivat jostain muusta kuin siitä, mikä on silmien edessä.

Kirjan kansi häiritsee minua, koska se nostaa ensimmäisenä mieleeni jotain japanilaista, jotain kevyttä ja runollista, ei kainuulaista jylhää korpien kuiskintaa.
Kannen on suunnitellut graafikko Jussi Karjalainen.
Kuva tosin sopii unenomaisiin lapsuusmuistoihin, joita kirjassa on nykyhetken ohessa. Lapsuuden päivien ajattomuus on hyvä kontrasti aikuisten elämän rutiininomaisuudelle.
Aurinko on vielä korkealla. Aikaa on vaikka maaliman verran. 

Etualan susi jolkottamassa Reetan ladun yli on vaikuttava. Kai silläkin on jokin ennemerkitys. 

Sari Pöyliö, Rakkauden ja tulehduksen oireita

 

Mikä virkistävä ja positiivinen kirja! Traaginen ja koominen, lempeä.

Olen lukenut monta autofiktiivisiä sukuromaania. Niitä julkaistaan nykyään aika paljon.  Niissä on yleensä joku perheenjäsen, joka alkaa oman pahan olonsa vuoksi tutkia taustaansa löytääkseen sieltä vastauksen ja helpotusta. Osa näistä kirjoista on sovinnollisia ja osa sellaisia, joissa syyttely jää päälle eikä armoa anneta.
Sari Pöyliön Uinujen perhe on fiktiivinen. Kyseessä on siis romaani, puhtaasti ja perinteisesti ilman autofiktiota ja essehdintää. 
Perheessä kaikilla on vaikeaa, eivätkä he suinkaan pidä toistensa valinnoista, mutta rakkaus ei lopu eikä edes rakoile. 
Rakkauden ja tulehduksen oireita on lämmin ja välittävä kuin toimittaja Markus Liimataisen koronainfojen lopetus viime keväänä: "Muistakaa, tästäkin selvitään."

Hemminki Uinu jää leskeksi kahden lapsen kanssa, 6-vuotiaan Annin ja 15-vuotiaan Iskon. Äiti ehtii ennen kuolemaansa laittaa jääkaapin oveen ruokaympyrän ja kehottaa Annia tutustumaan paremmin isäänsä. Priimus Isko syö isän lämmittämän purkkihernekeittoaterian huoneessaan nenä kirjassa ja isä seisaaltaan kauhalla suoraan kattilasta. Anni syö pöydän ääressä, kuten äidin aikanakin, että edes joku asia olisi kuten ennen.

    Ruoan jälkeen isä meni työhuoneeseensa, eikä kukaan tiskannut. Anni jatkoi isään tutustumista painamalla korvansa työhuoneen oven alapuolella olevaa rakoa vasten. Hän kuuli kynän rapisevan paperia pitkin, kun isä kirjoitti lisää numeroita.

Saamme seurata Uinujen elämää vuodesta 1972 vuoteen 2019, lähes viisikymmentä vuotta, jolloin kolmas sukupolvi on jo nuoria aikuisia. 
Niin vaikeaa kuin lasten kasvattaminen vaimon kuoleman jälkeen epäkäytännölliselle Hemmingille onkin, hän joutuu vielä toiselle kierrokselle teini-iässä lapsen saaneen Annin jättäessä poikansa Onnin hänen hoidettavakseen kesäksi, kun itse lähtee Norjaan kalatehtaille kesätöihin ja uutta poikaystävää etsimään.
Hemminki on juuri päässyt irti neljäntoista vuoden kasvatustyöstä ja pohtii viisikymppistensä alla, että vielähän hänellä on vuosia jäljellä, varsinkin jos alkaa elää terveellisemmin, syödä kasvisruokia ja harrastaa joggingia. "Vasta puolet hänen elämästään oli valunut viemäriin."  Silloin rakkaus iskee salakavalasti.
  
    Pojan alahuuli kääntyi sisäpuoli ulospäin ja sieraimet alkoivat tohista. Hemmingille tuli kiire kopata se syliinsä.
    - Ukki sanoi väärin, hän sanoi.
    Kyyneleet olivat jo ehtineet valua pojan poskille, mutta kainaloista kutkuttaminen sai sen nauramaan. Hemminki pyyhkäisi leivänmurut pojan suupielistä ja puristi sen itseään vasten. Sen keho oli hento ja rustoinen kuin kissanpenikan, se haisi voilta, lialta, lapsenhieltä ja syljeltä. Kun se kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympärille, tahdonvastainen ajatus välähti hänen tajunnassaan: ehkä minä voisin käyttää seuraavat neljätoista vuotta tämän pikkupojan kasvattamiseen. 
    Ja samassa hän tunsi kipristelyn, aaltoilun ja huimauksen: rakkauden oireet. Hän tajusi, mitä oli tapahtumassa. Hän oli rakastumassa sylissään olevaan visapäähän samalla tavalla kuin oli Sylvan kuoleman jälkeen rakastunut omiin lapsiinsa. 

 Paitsi rakkauden oireita, niin henkilöiden suhteissa on välillä tulehduksen oireitakin. Ihan konkreettisesti tulehduksista kärsii Anni, joka isänsä kauhuksi sairastaa toistuvia virtsatietulehduksia, joista koulun terveydenhoitaja moittii isää, kuten myös tytön huonoista vaatteista ja anemiasta. 
Hemminki tekee parhaansa. Itse asiassa Hemminki on ihana mies. Hän ei missään vaiheessa ohjaile eikä tuomitse lapsiaan, vaan seuraa heidän elämäänsä tukea ja turvaa antaen. Kun murrosikäinen Anni mokailee, niin isä on aina kotona ottamassa vastaan.
Annin ja Iskon keski-iän kriisit ovat tunnistettavia, Iskollakin kun jäi murrosikä pikkuvanhan neroimagon alle. Kaikesta selvitään.

Lopuksi fokus on ensimmäisessä lapsenlapsessa Onnissa, joka ainoana ehtii ukin seuraksi tämän tehdessä kuolemaa ja vaikuttaa hänen hengenheimolaiseltaan. Onni lienee saanut yhteisen kesän aikana ukilta melkoisen määrän rakkautta ja elämänviisautta.   

    Onni tuli ajatelleeksi, että rakkaudelta ei pitänyt odottaa liikaa. Ei edes pyyteettömältä rakkaudelta. Rakkaus ei itsessään tehnyt mitään eikä taannut onnistumista. Se vain sai ihmisen yrittämään parhaansa. 

Olen lukenut Sari Pöyliöltä aiemmin novellikokoelman Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Se on hulvattoman hauska mustalla huumorilla sävytetty kirja äideistä ja tyttäristä. 

Suosittelen Pöyliön kirjoja, jos etsit sellaista lukemista, jonka ääressä saa nauraa puhdasta, iloista naurua kirjailijan osuvan ja yllättävän huumorin viemänä.
Ne sarkasmit ja ironiat on niin nähty - tällainen lämmin huumori on vaikeampaa ja ehkä harvinaisempaa. Sitä paitsi, se tekee hyvää sydämelle!


PS Nyt pitää tulla lisäämään vielä asia, joka jälkeenpäin juolahti mieleeni huumoria miettiessäni: sarkasmikin voi olla lempeää. Huumori on niin monikasvoista. 

Päivän paras X

Erja Levikari, Leaves, 2020

Tämän päivän paras on mieheni muotoilu uutiseen siitä, että Suomi on julistettu neljättä kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi.

Kas tässä keskustelu Mentula residenssissä:

- Hei, täällä on YK:n raportti, Suomi on taas maailman onnellisin maa.
- Jaahas.
- Niin, suomalaisistahan tässä ei sanota mitään - SUOMI on maailman onnellisin.

Hyvä uutinen, ja vielä Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä. Ollaan nyt tyytyväisiä, että ei eletä Canthin aikoja tasa-arvon suhteen, vaan tasokasta  vuotta 2021. Puutteita on, aina pitää mennä eteenpäin, mutta kyllä meidän pitää välillä muistaa myös juhlia sitä mitä jo on!
Cheers!

Juttuni aloituskuva on Kouvolan taidemuseon näyttelystä. Meillä pääsee taidemuseoon. Olimme siellä koko ajan kaksin Unton kanssa, katsoimme 45 minuutin pituisen elokuvankin, Jan Ijäksen Waste no.6 How Great. Pidin siitä kovasti. Tuli ihan ihmismäinen olo, kun sai kokea taidetta.

Erja Levikari on tehnyt miniatyyrisiä töitä, joissa hän on korjannut lehtiä ompelemalla niihin nahkapaikkoja. Hän on myös rakentanut perhosille ja sudenkorennoille varaosia mm hiuspinnistä ja muoviharjaksesta, ihan kuin nämä pikkuiset olisivat saaneet proteeseja. Näyttelyn nimi on Fixed.

Osa Erja Levikarin teosta Leaves, 2020

Osa Erja Lehtikarin teosta Varaosat perhosille, 2021

Ihminen ja yhteiskunta Bandin ja Sayaka Muratan kirjoissa

Myong-ch'ol olisi halunnut itkeä kovaan ääneen ja polkea jalkaa. Moinen käytös oli kuitenkin poissuljettua, sillä toisinaan myös nyyhkytykset tulkittiin kapinaksi ja ne saattoivat maksaa itkijän hengen. Sellainen oli maailma jossa hän eli. Laki vaati kansaa nauramaan kärsimyksen keskellä ja nielemään karvaimmatkin antimet. 

Ylläoleva teksti on salanimellä Bandi kirjoittavan pohjoiskorealaisen kirjailijan novellista Niin lähellä mutta kaukana, joka on yksi seitsemästä novellista kokoelmassa Syytös. Novellin nuori mies ei saa matkustuslupaa katsomaan äitiään tämän kuolinvuoteelle. Maan sisäiset matkustussäännöt kieltävät alueelle matkustamisen, koska siellä on menossa "Ensimmäisen luokan tapahtuma", eivätkä ihmiset ylipäänsäkään saa kovin helposti lupaa liikkua heille määrätyiltä alueilta minnekään.

Esipuheessa pohjoiskorealaisten pakolaisten solidaarisuus- ja ihmisoikeuksien yhdistyksen edustaja To Hui-un kertoo, miten Bandin novellit saatiin salakuljetetuksi Etelä-Koreaan, jossa ne julkaistiin vuonna 2014.
Kotimaassaan Bandin tekstejä on julkaistu kirjailijaliiton virallisessa julkaisussa. Voi vain arvailla millaisia ne mahtavat olla. Puolue määrää, mitä, mistä ja miten kirjoitetaan.
Onko Pohjois-Koreassa julkaistuja kirjoja käännetty muille kielille? Tuskin. Olen lukenut vain Etelä-Koreaan ja USA:han paenneiden kertomuksia kärsimyksistään, paostaan ja elämästään paon jälkeen. 

Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta.
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies.
Olen kirjoittanut nämä tarinat, 
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.

Pohjoiskoreassa on käsittämättömän julma yhteiskuntajärjestys: yhtä aikaa diktatuuri, sosialistinen talouselämä, kastijärjestelmä ja kollektiivisten rangaistusten järjestelmä. Jos laatikollinen riisintaimia kuolee, niin niistä vastuussa oleva voidaan merkitä Puolueelle vihamieliseksi ja tämä leima määrää hänen sekä hänen sukunsa ja tulevien sukupolvien elämän ikuisiksi ajoiksi.
Bandin novellit kertovat ihmisten arkipäivästä pelossa, valvonnan ja mielivallan alla. Ne kertovat myös rakkaudesta lähimpiin.
Vapauden ja sen puutteen symboleina on häkkilintuja ja taivasta kurkottavia leijoja. Tyyli kertoo suuresta kirjallisesta lahjakkuudesta. Alkusanojen vaatimattomuus on varmaan kulttuuriin kuuluva asia. 

Kirjan on kääntänyt Raisa Porrasmaa ranskankielisestä laitoksesta La Dénonciation.

 

Sayaka Murata on useita kirjallisuuspalkintoja saanut japanilainen nykykirjailija. Tuo irlantilaiskirjailijan mainoslause sivun alareunassa pilaa muutoin niin hyvän kannen. Sitäpaitsi Sally Rooney ei kyllä ymmärtänyt kirjan ydintä, jos tämä kirja on hänen mielestään hauska. 
 
Minusta Lähikaupan nainen on surullinen kirja. Se saa miettimään osittain samaa kuin Bandin Syytös, vapautta ylittää yhteiskunnan yksilölle rakentamat piikkiaidat.
Olen lukenut muutamia muitakin yhteiskunnan tiukkoja normeja käsitteleviä japanilaisia romaaneja, esim. Kaori Ekunin romaanin Blink blink. Myös lehtiartikkeleissa on käsitelty japanilaisnuorten viihtymättömyyttä heille määrätyissä ahtaissa, perinteisissä rooleissa. Vanhemmat painostavat opiskelemaan hyviin ammatteihin ja solmimaan sopivan avioliiton sopivassa iässä, hankkimaan lapsia ja asettumaan hyväksyttyyn elämänmuotoon, jossa mies viettää ylipitkiä päiviä töissä ja pitkälle koulutettu vaimo jää kotiin. Monet nuoret ovat alkaneet nähdä elämänsä toisin.
 
Muratan kirjassa oman tarinansa kertoo Keiko Fukurura. Hän on 36-vuotias nainen, joka on työskennellyt puolet elämästään konbinin, lähikaupan, määräaikaisena myyjänä. Tämä työ on japanilaisessa yhteiskunnassa katsottu sopivaksi pätkätyöksi opiskelijoille tai osapäiväiseksi työksi vanhemmille kotirouville, joiden miehet eivät tienaa tarpeeksi. Keikokin on aloittanut opiskelijana, mutta hän on jäänyt valmistuttuaan myyjän työhön, koska kokee sen omakseen. Hän ei ole kiinnostunut urasta työelämässä, ei myöskään avioliitosta eikä lapsista. Hän ei ole kiinnostunut edes seksistä. Keikosta ei ole harmia kenellekään, mutta silti hänen valintansa häiritsee sukulaisia ja ystäviä niin paljon, että hän on valmis elämään feikkiliitossa ja elättämään itselleen yhdentekevää tyhjäntoimittajaa saadakseen olla rauhassa kyselyiltä. 
 
Epätavallisten ihmisten tuomitseminen on tavallisten ihmisten harrastus.

Keiko on tarkkailija. Hän miettii normaaliutta ja huomaa sen muodostuvan siitä, että ihmiset matkivat toisiaan. Sitä hänkin yrittää. Hänelle työ konbinissa sopii, koska siellä hän tietää tarkalleen, miten toimia eri tilanteissa. Kaupan ulkopuolinen maailma on hänelle vaikeaa. Syntyy tilanteita, joissa hän joutuu pulaan. 
Näissä tilanteissa minua ärsyttää se, että kirjailija tuntuu välillä ohjaavan lukijaa nauramaan Keikolle, ei Keikon kanssa toisten asenteille.
Vedän suutani hymyyn monessa kohtaa, mutta en Keikon erityisyyden vuoksi, ja "riemastuttavan ihmeelliseksi" voisin kutsua Sari Pöyliön romaania Rakkauden ja tulehduksen oireita, josta kirjoitan seuraavaksi. Sen parissa nauroin ääneen. 

Olen iloinen, että Keiko lopuksi antaa piutpaut ympäristön painostukselle. Hän on jo hylännyt myyjän paikkansa, ikävöinyt sitä ja on menossa työhaastatteluun rekrytointiyritykseen  - "aviomiehen" vaatimuksesta, voidakseen ruokkia tämän paremmin - kun hän poikkeaa matkan varrella kauppaan ja huomaa heti, mikä hyllyjen järjestyksessä on väärin ja mitkä muutokset nostaisivat myyntiä ja tekisivät kaupasta ostajalle kutsuvamman. 
Huomasin sen nyt. Sen lisäksi että olen ihminen, olen konbinin myyjä.    

Tämä romaani antaa tarkan kuvan urakeskeisestä työkulttuurista. Vaikka myyjän työ nähdään alempiarvoisena kuin moni muu, siinä kuitenkin vaaditaan täydellistä paneutumista. Työpäivä aloitetaan myymälässä, kuten muillakin työpaikoilla, tsemppipäivänavauksella. 

Lausuimme kovaäänisen päällikön perässä.
"Vannomme, että pyrimme tarjoamaan asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua, niin että alueen asiakkaat rakastavat myymäläämme ja valitsevat meidät!"
"Vannomme, että pyrimme tarjoamaan asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua, niin että alueen asiakkaat rakastavat myymäläämme ja valitsevat meidät!"
"Irasshaimase!"
"Irasshaimase!"
"Selvä on, herra! Olkaa hyvä, rouva!"
"Selvä on, herra! Olkaa hyvä, rouva!"
"Paljon kiitoksia!"
"Paljon kiitoksia!"

Se miksi jotkut työt nimetään paskaduuneiksi olisi oman kirjoituksensa väärti. USA:ssa opettajan ja tarjoilijan töillä on ollut sama huono arvostus kuin Japanissa lähikaupan myyjän työllä. Meillä nämä työt ovat paljon arvostetumpia. Miksi tubettaja ja muut sen tyyppiset työt ovat nykynuorten keskuudessa niin suosittuja? Miksi työn pitäisi olla aina luovuutta ja itseohjautuvuutta vaativaa? Emme me voi elää jatkuvassa flow-tilassa. Eihän työssä tarvitse koko ajan viihtyä, onhan meillä myös vapaa-aika. Miksi pitäisi mennä koulutustaan vastaavaan työhön ja mieluummin vielä sitäkin vaativampaan? Työ kuin työ, tärkeintä on, että ihminen ansaitsee elantonsa, ja vielä parempi, jos työstä on hyötyä muillekin. 
Ymmärrän hyvin Keikon valinnan. On hienoa olla työssä, jonka tietää hallitsevansa. Muistan miten itsekin haaveilin alkuvuosina opettajan työstä stressaantuneena jostain sellaisesta työstä, joka olisi aina työpäivän jälkeen ohi ja mielessäni kävi lähikaupan myyjän työ. (Tiedän, että myyjän työ on raskasta, silloin vain tunsin niin, ja opiskelijana olin ollut osa-aikatöissä Stockmannilla.)

Kiitän kääntäjää Raisa Porrasmaata (sama kääntäjä kuin Bandin teoksessa) siitä, että hän on jättänyt joitain fraaseja japanista translitteroiduiksi, kuten irasshaimase, tervetuloa. Nämä termit tuovat kerrontaan aitoutta eikä niiden merkitys jää epäselväksi.
Japanilainen kulttuuri on niin vieras, että aavistan joidenkin nyansseiden jäävän minulta huomaamatta. Mietin, miten taas tässäkin kirjassa vedellä on jokin erityinen merkitys. Keiko ei halua liottaa vedessä teepussia, vaan juo vain kuumaa vettä. Puhdistautuminen tarjoutuu itsestäänselvänä merkityksenä, mutta vesi saattaa symboloida jotain muutakin. 
Käänsin hanaa ja valutin mukiin vettä, jonka kulautin kerralla alas. Äkkiä muistin kuulleeni jostakin, että ihmisen kehossa oleva vesi vaihtuu kahdessa viikossa. Aamuisin konbinista ostamani vesi oli jo virrannut ulos sisuksistani. Kosteus ihollani, silmämunieni pinnalla oleva kalvokaan ei enää ollut konbinin vettä.    

PS Muistelin kirjoittaessa Kaori Ekunin kirjaa Blink blink.
Kirjoitukseni siitä täällä. 

Blogi vanhenee...

Blogi vanhenee - entä bloggaaja? No, hän se vasta vanheneekin! Matka vähän päälle kuusikymmenvuotiaasta päälle seitsenkymppiseksi muuttaa ihmistä enemmän kuin vuosikymmenet keski-iässä. Lapsena tulee kasvupyrähdyksiä ja ikääntyessä vanhenemistihentymiä.  

Mutta siis - blogiin! Viikko sitten blogini saavutti kunniakkkaan kahdeksan vuoden iän. 
Olen ikääntynyt blogini kanssa, käynyt blogiaikana läpi rintasyöpäleikkauksen (kaksikin, kun ensin leikattiin liian pienin marginaalein), molempien peukalonivelten leikkaukset, muutaman keuhkokuumeen ja aika paljon tuskaa maailman tilasta. 

Poikkeusaika, karanteeninomainen elämä, joka on kestänyt kesän väljempää kautta lukuunottamatta jo vuoden, ei ole minulla paljon kirjoittamistahtia haitannut.
Lukijana ja kirjoittajanahan sitä ei ole koskaan karanteenissa, koska näissä  puuhissa voi mielikuvituksen voimalla seikkailla missä vain.
Muutaman kerran olen varoitellut lukijoita tauoista, mutta mitä vielä. Kone on kevyt eikä sen näpyttelyssä peukkuja tarvita. Rintasyöpä antoi aiheen, joka synnytti monta kirjoitusta. Yleensä sairauksista selviäminen kohottaa aina mieltä ja antaa energiaa. 

Blogissani on menossa nousukausi blogikäynneissä, mistä olen kiitollinen. Minähän olen sellainen bloggari, joka ei kirjoita itselleen vaan selkeästi toisille ja jos huomaisin, ettei kukaan käy lukemassa, niin uskon, että en jatkaisi julkista kirjoittamista. Inspiroidun kommenteista ja ilokseni minulla myös on hyviä kommentoijia. Kiitos teille ja kaikille lukijoille!
 

Joku voi olla kiinnostunut luvuistakin: olen julkaissut 695 tekstiä, kommenteja on kertynyt 10319, viime kuussa blogivierailuja oli 7996 ja tässä kuussa tähän mennessä 4975. Näistä käynneistä ei pidä turhaan riemastua, osa on aivan varmasti jotain summittaisia harhapistäytymisiä, jopa koneita. Nyt ei kävijöissä näy outoja sivustoja, paitsi yksi pornosivusto, jolta on käyty uskollisesti blogissani jo vuosia. Pitäisi varmaan olla kiitollinen.

Olen juuri lukenut tyylikkään romaanin, Lontoossa ja välillä muissa maissa asuvan kosmopoliitin Mohsin Hamidin teoksen Fundamentalisti vastoin tahtoaan. 

Mohsin Hamid syntyi Pakistanissa, vietti osan lapsuuttaan USA:ssa isänsä työskennellessä siellä vierailevana professorina ja palasi nuorena opiskelemaan USA:n parhaisiin yliopistoihin Princetoniin ja Harvardiin. Hän suoritti sekä kansainvälisen politiikan opinnot että lakiopinnot ja sai työpaikan yrityskonsulttina New Yorkissa, jossa toimi myös journalistina kirjoittaen niin amerikkalaisiin kuin pakistanilaisiin lehtiin. Hamid on ollut aina kiinnostunut myös kirjallisuudesta. Hän oli Princetonissa Joyce Carol Oatesin ja Toni Morrisonin oppilaana ja aloitti Morrisonin työpajassa esikoiskirjansa Moth Smoke, joka julkaistiin vuonna 2000. The Reluctant Fundamentalist ilmestyi 2007 ja käännettiin 25 kielelle. Suomeksi kirjan on kääntänyt erinomaisesti Tero Valkonen. Kaksi Hamidin myöhemmin ilmestynyttä teosta on myös suomennettu, esikoista ei. 

Fundamentalisti vastoin tahtoaan on saanut useita palkintoja. Guardian-lehti valitsi sen yhdeksi kaikkien aikojen parhaiten omaa vuosikymmentään kuvaavaksi romaaniksi. 

Kirjassa on mielenkiintoinen asetelma. Changez-niminen mies kertoo Pakistanin suurkaupungissa Lahoressa elämäntarinaansa siellä tapaamalleen amerikkalaiselle, jonka vuorosanoja emme kuule. Voimme aavistaa ne, mutta vain aavistaa, ja ehkä tulkitsemme väärin. Missä aikeissa vieras on? Entä Changez? Kumpi stalkkaa toista vaiko molemmat toisiaan? Tunnelma on pahaenteinen. 

Changez on ollut yksi harvoista omasta maastaan stipendin Princetoniin saaneista. Paikan päällä hän huomaa olevansa tiedoissaan paljon amerikkalaisia edellä, mikä on siellä yleinen huomio ulkomaisten stipendipaikan saaneiden keskuudessa. Aluksi Changez elää amerikkalaista unelmaa, mutta kaikki muuttuu 11.9.2001 pommi-iskujen jälkeen. Changez alkaa katsoa asioita eri tavalla ja häntä aletaan katsoa eri silmin, kuten jokaista arabia ulkonäöltään muistuttavaa.

Minusta tuntui silloin - ja jos rehellisiä ollaan niin tuntuu yhä - että Amerikka oli keskittynyt pelkkään esittämiseen. Teidän yhteiskuntanne kieltäytyi pohtimasta yhteistä tuskaa, jonka kautta olitte sidoksissa niihin, jotka olivat kimppuunne hyökänneet. Te vetäydyitte uskomuksiin omasta erilaisuudestanne, olettamuksiin omasta ylivertaisuudestanne. Ja te kävitte niiden uskomusten pohjalta toimiin koko maailman suuruisella näyttämöllä, joten koko planeetta sai kärsiä teidän kiukunpuuskienne seurauksista, eikä pienimpänä kärsijänä suinkaan ollut minun perheeni, joka odotti sotaa tuhansien kilometrien päässä. Sellainen Amerikka piti pysäyttää sekä ihmiskunnan että Amerikan itsensä nimissä. 

Kirjallisuuslehti Kirkus Reviews on tiivistänyt kirjan merkityksen näin: "Upea, varoittava tarina ja ankara muistutus etnisen profiloinnin, väärinymmärryksen ja vastakkainasettelun jatkuvasta hinnasta." 

Tämä kirja vie helposti ajatukset kirjallisuuden antiin tiedon ja ymmärryksen lisääjänä. Kirjojen kautta olen saanut tutustua moniin sellaisiin kulttuureihin, jotka muutoin olisivat jääneet minulle tuntemattomiksi. 
Usein ymmärtäminen syvenee kirjoittaessa, kun etsii lisää tietoa. En tunne, että olen kovin sivistynyt tai tietävä nykyäänkään, päinvastoin, huomaan, miten paljon on sellaista mitä en tiedä, mutta uskon, että olisin tietämättömämpi ja maailmankuvaltani suppeampi, ellen lukisi kirjoja. 
Mutta tiedon lisääntyminen on kaunokirjallisuuden lukijalle tietenkin vain sivutuote. Se mikä vetää lukemaan on erityinen lukemisen nautinto. Kirjoittamaan vetää sama nautinto. Parhaillaankin tunnen tyytyväisyyden hyrinää siitä, että olen tässä kirjoituksessa aika hyvin saanut ilmaistuksi sen, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat minulle tärkeitä nautintoja ja että blogi on tärkeä, koska saan sen kautta peilata lukukokemuksiani ja niiden herättämiä ajatuksia toisten kokemuksiin. Sekin on nautinto.
Kauan eläköön kirjablogit!

Seuraavaksi luen Pohjois-Koreasta salakuljetetuista teksteistä kootun teoksen, jonka kirjoittaja käyttää salanimeä Bandi (Tulikärpänen) ja kirjailija-psykoterapeutti-elämäkertakirjoittamisen kouluttaja Pepi Reinikaisen omasta nuoruudestaan erikoisessa sisäoppilaitosmuotoisessa tyttölukiossa kirjoittaman muistelmateoksen Nuoruuteni Nunnala. Kaksi uutta todellista maailmaa, jotka kirjailijat tarjoilevat minulle kaunokirjallisessa muodossa. Kiitän!  

 

Haja-ajatuksia naistenpäivän ympärillä, jatkoa edelliseen kirjoitukseeni

 YK:n tasa-arvojärjestön UN Womenin johtaja, eteläafrikkalainen Phumzile Mlambo-Ngcuka on verrannut naisiin kohdistuvaa väkivaltaa maailmanlaajuiseksi epidemiaksi, jota ei hoideta samalla päättäväisyydellä kuin pandemioita yleensä.

No, käyttäytymisen korjaamiseen ei ole rokotetta. Olisikin! Asenteiden ja käyttäytymisen muuttaminen on sukupolvien mittainen urakka, jossa tarvitaan kasvatusta, kampanjoita ja lainsäädäntöä. 

On paljon maita, joissa ei ole minkäänlaista perheväkivaltaan liittyvää lainsäädäntöä. Peräti 37 maata maailmassa armahtaa raiskaajan, jos tämä menee naimisiin uhrinsa kanssa. Jos siis tekee ilmoituksen raiskauksesta, niin joutuu loppuelämäkseen pahoinpideltäväksi. Eipä taida tulla paljon ilmoituksia. 

Minun on ollut erittäin vaikea uskoa sitä, että Suomi on vuodesta toiseen korkealla naisiin kohdistuvan väkivallan tilastoissa. Niin se varmaan on, se vain tuntuu oudolta, kun en tunne ketään naista, jota olisi pahoinpidelty kotona tai muualla. Myös itsemurhatilastot ovat meillä korkeat (nykyään vähenemään päin); luotan niihin, koska tunnen tai tiedän monia sekä itsemurhaa yrittäneitä että siinä onnistuneita. Uutisista saa kyllä lukea vähän väliä raiskauksista ja muista kotiväkivaltatapauksista, niitä on tilastoitu tapahtuneeksi kaikissa yhteiskuntaluokissa. Suomi on siis väkivaltainen maa. Myös lapset ja miehet saavat osansa väkivallasta. 
YK:n raportin mukaan Suomi on EU:n kaikista 27 maasta toiseksi väkivaltaisin maa naisia kohtaan, Tanska on kärjessä ja Suomen jälkeen tulevat Ruotsi ja Hollanti. 

Meidän pitäisi löytää ne miehet, jotka eivät pysty selvittelemään pahaa oloaan muuten kuin nyrkein ja asein. Kyseessä ei ole vain asetelma naiset vastaan miehet, vaan naiset, miehet ja lapset vastaan pahat ihmiset, joista ehdoton enemmistö on miehiä. Myös miehet joutuvat pelkäämään toisten miesten väkivaltaa. 

Suomi tekee työtä maailmalla erityisesti naisten ja tyttöjen hyväksi. Miksi emme saa naisrauhaa aikaiseksi kotona? 

Ina Colliander: Rannalla 1958, 
Ateneumin postikortti

Viittasin edellisessä kirjoituksessani naistenlehden juttuun, jossa puhutaan vulvapositiivisuudesta. Anna-lehden nro 9 artikkelissa Mitä nainen haluaa? kerrotaan, että naiset kannustavat toisiaan sosiaalisen median palstoilla "ottamaan oma seksuaalisuus haltuun". Eräs haastateltu seksuaalineuvojaksi opiskeleva nuori nainen ei käytä termiä nainen vaan pimpillinen, koska "kaikki, joiilla on pimppi, eivät koe olevansa naisia". Jaahas. "Vulvataide vähentää pimppihäpeää", niinpä tälle opiskelijalle voi lähettää kuvan sekä kertomuksen jalkovälistäään, ja hän tekee siitä maksua vastaan piirroksen ja julkaisee naisten voimaannuttamiseksi (!) kaikki saamansa kuvat ja tarinat Instassa. Jähmetyn tätä lukiessani. Miksi tämä pikkulapsikieli... ja tällaistako nykyään pidetään tärkeänä naistenpäivän alla? Onpa perin hassua. Miksi? Mikä on tehnyt nuorista naisista näin epävarmoja? Sosiaalisen median luomat kuvat, pornokuvasto, mikä? Ja miten epävarmoiksi ja varovaisiksi nuoret miehet mahtavatkaan tuntea olonsa, jos naisilla on näin huono itsetunto?

Mielessäni pyörivät sanat romantiikka ja erotiikka. Ovatko ne jo vanhanaikaista sanastoa nykyaikana, joka tekee ihmissuhteista vaikeita? Oliko se Koko Hubara, joka kertoi HS:n haastattelussa, että treffeille on vaikea päästä. En ihmettele. Jokin aika sitten puuhattiin niitä sopimuslomakkeitakin romanttisen illan huipennukseksi (tavoistani poiketen olen ironinen). 

Me Naisissa nro 9 on artikkeli Anna ny!, jossa kyseenalaistetaan semmoinen käsitys, että kotirauhan ylläpitämiseksi pitäisi teeskennellä seksihaluja ja kysytään, miksi ylipäänsä haluttomuus nähdään pahempana ongelmana kuin toista painostava yliseksuaalisuus. Olen samaa mieltä, onhan sitä nyt parisuhteessa muutakin kuin ainainen seksi, vaikka yhteinen siivoaminen, ja sen päälle sitten seksiä, jos molemmilla on sellainen olo. Jos ei toinen halua, olkoon nainen tai mies tai muu, niin onhan se sooloseksikin olemassa.
Tämä juttu on tasokkaampi kuin tuo Annan pimppijuttu, mutta taas kysyn, eikö naistenpäivän alla pitäisi tehdä juttua jostain isommista naisia koskevista asioista, vaikka siitä, miten eri taustan omaavilla naisilla Suomessa menee tai haastatella jotain tiedenaista tai taiteilijaa. Meillä on politiikan huipulla joukko naisia. Enpä ole nähnyt missään oikeusministerimme Anna-Maja Henrikssonin haastattelua. 

Naistenlehtien juttuihin siis petyin. Selasin muitakin kuin nuo kaksi, jotka mainitsin, mutta ne tuntuivat kaikki yhdentekeviltä. Kaipaan tasokasta naistenlehteä.  

Apu-lehdessä sen sijaan oli peräti kolme mielenkiintoista isoa artikkelia  lastensuojelusta. Pääkirjoitus on myös hyvä. Siinä toimituspäällikkö Miikka Järvinen nostaa esiin ihmisvelvollisuudet. Virkistävää, niistä oikeuksistahan pauhataan jatkuvasti. 

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen vähiten siteerattu artikla lienee numero 29. Se muistuttaa, että jokaisella ihmisellä on velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, koska vain sen puitteissa hänen yksilöllinen olemuksensa on vapaa. 

Nytpä haastankin kaikki niin pimpilliset kuin pippelillisetkin miettimään velvollisuuksiaan. Mitkä ovat velvollisuuteni toisia ihmisiä kohtaan? Velvollisuuteni yhteiskuntamme jäsenenä, ystävänä, naapurina, aviopuolisona, vanhempana, lapsena, sisarena/veljenä, alaisena, kansalaisena (oman maan ja maailman), lemmikin emäntänä/isäntänä, luontoa kohtaan ja itseäni kohtaan?   

Tytöt ja naiset, nyt meillä on itseämme kohtaan tärkeä velvollisuus ja oikeus juhlia huomenna naistenpäivää. Isosti tietenkin, vaikka rajoitusten puitteissa! Romanttisesti ehkä, tai sisarellisesti, tai vain yksinään iloiten vapaudesta olla oma itsensä.  

Les Vacances, 1936 
tuntematon kuvaaja 

Päivän paras IX

 

Päivän paras löytyi kun tarkastelin ja karsin työtasoni alla olevan arkun lehtileikepaljoutta. Oi joi, miten paljon löytyi kaikkea kiinnostavaa!

Kirjailija Pirjo Hassista oli haastateltu Me Naisten (vanha lehti, olisiko viime vuodelta) artikkelisarjaan, jossa haastateltavalta kysytään mielipiteitä aiheista raha, vanhemmuus, terveys, vanheneminen ja rakkaus. Olen ottanut tämän sivun talteen sen vuoksi, mitä Pirjo Hassinen sanoo rakkaudesta. Vastaus kaikkinensa on timanttia, mutta erään tietyn kohdan olen ympyröinyt ilahtuneena, koska olen ollut itse ärsyyntynyt samasta asiasta. 

Minua ärsyttää, kun sanotaan, että toista ei saa pitää itsestäänselvyytenä. Sehän on onni, jos voi pitää. Silloin ei mene energiaa sen miettimiseen, että rakastaakohan toinen vielä. Rakkaudessa parasta on, ettei tarvitse pelätä ja voi luottaa toiseen kaikessa.

Olen lukenut naistenpäivän edellä vertailumielessä useampia tuoreita naistenlehtien numeroita ja löytänyt paljon juuri tämän itsestäänselvyyden vastaista tekstiä, tyhjänpäiväisistä pikkuasioista murehtimista, huolestunutta ulkonäköön keskittymistä tai päinvastaisesti uhmakasta ei-välittämistä, stressiä laatuajan järjestämisestä parisuhteessa ja jopa pohdintaa, pitäisikö harrastaa seksiä vain miestä miellyttääkseen, ettei tämä alkaisi mököttää. 
Jos minusta otettaisiin kuva, kun luen juttua vulvapositiivisuudesta (!) odotettuani katsausta naisten asemaan eri puolilla maailmaa, niin näyttäisin samalta kuin Karjakko satiirisarjassa Iltalypsy 90-luvulla tai toimittaja Sakari Sirkkanen kuunnellessaan A-Studiossa Krista Kiurun katkeamatonta selostusta siitä miten poikkeusajan rajoituksia toteutetaan. Sille ilmeelle ei ole emojia, yhdistelmä epäuskoisuutta ja kysymystä, häive epätoivoa ja huvittuneisuutta mukana.

Kirjoitan lisää näistäkin ja muustakin naistenpäivän tienoilla. Onhan tässä myös tekeillä juttu blogin vanhenemista. Olkaapas kuulolla, lukijat rakkaat.  

Linda Boström Knausgård, Lokakuun lapsi

Linda Boström Knausgård halusi ensin näyttelijäksi, mutta ei päässyt teatterikouluun. Sen sijaan hän alkoi kirjoittaa. Häneltä julkaistiin runokokoelma Gör mig behaglig för såret vuonna 1998 ja novellikokoelma Grand Mal 2011. Romaanit Helioskatastrofi 2013 ja Tervetuloa Amerikkaan 2017 saivat molemmat kiitosta kriitikoilta. 

Kirjoittamisen ohella Boström Knausgård on synnyttänyt neljä lasta ja kasvattanut heitä yhdessä suureen kuuluisuuteen romaanisarjallaan Taisteluni päätyneen aviomiehensä Karl Ove Knausgårdin kanssa. 
Perhe muutti miehen menestyksen myötä kauniin puutarhan ympäröimään idylliseen taloon Ruotsin maaseudulle. Muutto oli päähänpisto, he eivät edes ottaneet huomioon sitä että Lindalla ei ollut ajokorttia ja että kumpikaan ei halunnut hoitaa puutarhaa, vain nauttia siitä. Mies halusi ennen kaikkea vetäytyä työhuoneesensa ja uppoutua omaan isoon työhönsä. Vaimo kirjoitti myös kun ehti ja milloin missäkin (sama asetelma kuin Märta ja Henrik Tikkasella). Häntä koko elämän piinanneet mielenterveyden häiriöt alkoivat voimistua ja saada yhä enemmän valtaa. Elämän raskaus vaikutti aviopuolisoiden suhteeseen ja avioliitto ajautui umpikujaan. 
Karl Ove Knausgård on kirjoittanut kaikesta tästä romaanisarjassaan ja erityisen kauniisti vuodenaikasarjansa pienoisromaanissa Kevät, joka on minun suosikkini hänen kirjoistaan. Siinä isä ajaa vauvan kanssa katsomaan äitiä mielisairaalaan ja pohtii miten perheen elämä on siinä jamassa kuin se on. 

Nyt Linda Boström Knausgård kirjoittaa itse juuri suomeksi julkaistussa romaanissaan Lokakuun lapsi omasta elämästään ja romahduksestaan. Hän vietti useita jaksoja psykiatrisissa sairaaloissa vuosina 2013 - 2017. Mielen järkkyminen on ollut hänellä aiheena jo edellisissä romaaneissaan. Helioskatastrofissa pelko oman mielen järkkymisestä isän geeniperintönä kätkeytyy mystiseen tarinaan ja Tervetuloa Amerikkaan kertoo näyttelijä-äidin puhumattomaksi vaikenevasta tytöstä.

 
Lokakuun lapsen tunnistaa helposti Boström Knausgårdin tekstiksi sen tiiviistä kauniita kielikuvia sisältävästä tyylistä. Ihastuin tämän kirjailijan tyyliin, kun luin Helioskatstrofin muutama vuosi sitten ja kirjoitin siitä. 
Lokakuun lapsen päähenkilönä ja minäkertojana on omaa elämäänsä tarkasteleva aikuinen nainen toisin kuin edellisissä romaaneissa, joissa kertojana on nuori tyttö. Kaikissa sävy on tummana hohtava.

"Lokakuun lapsi" tuntee olonsa turvalliseksi samaistuessaan pioneeritytöksi, jonka kuva vanhan kuvalehden artikkelissa alkaa kiehtoa häntä. Tyttö on hänen näköisensä ja hän on syntynyt lokakuussa. Turvan puute palaa tytön vakituiseksi seuralaiseksi, kun hänen pitää jättää lapsuuden univormunsa ja pärjätä aikuisena aikuisten maailmassa. 

Minä olen yksin itseni kanssa. Minulla ei ole ystäviä kaupungissa jossa asun ja mieheni on jättänyt minut. Hän kyllästyi käymään yksin kaikki keskustelut lasten kanssa ruokapöydän ääressä. Hän laski heidän kanssaan koko ajan leikkiä kätkeäkseen sen, että minä en koskaan sanonut mitään. En aterioilla enkä muutenkaan. Paitsi silloin kun puhuin  ikään kuin sanoista ei tulisi lainkaan loppua. Olin paljon poissa. Usein tässä sairaalassa. Minun sairauteni turmeli meidät kaikki. Hän ei halunnut sellaista elämää. Kaikki rakkaus muuttui kutittavaksi paidaksi, josta oli päästävä eroon. Kaikki on taas hyvin kunhan vain ei joudu pitämään sitä paitaa.

Syyllisyys on vahvana naisen mielessä hänen sairaalassa ollessaan. Hän miettii, miksi hänen pitää olla siellä vaeltelemassa pitkin käytäviä sen sijaan että olisi lastensa luona. Hän saa valtavan määrän sähköshokkeja, joita kutsutaan tietokoneen uudelleen käynnistämiseksi. Hän tuntee epäluuloa ja pelkoa tätä hoitomuotoa kohtaan sen vuoksi mitä se tekee muistille. 

Kukaan ei välittänyt siitä, että hoidon jälkeen minun muististani katosi pitkiä ajanjaksoja. Hoidon vaikutuksia puntaroitiin muistinmenetyksen haitallisuutta vastaan. Ja paljonko muistot painavat? Kuinka niitä punnitaan? Kuinka muistojen arvo määritetään?

Onko pohjoismaissa niin suosittu sähköshokkihoito ensisijaisesti  tehokkuusyhteiskunnan keksimä menetelmä tehdä nopeasti tulosta ja saada potilas ulos "tehtaasta" sen sijaan että häneen käytettäisiin aikaa? Kun sähköä aivoihinsa lukemattomia kertoja saanut eikä niistä mitään hyötynyt kirjailija uskaltaa kysyä muistin menettämisestä, ylilääkäri selittää hänelle, että kyllähän ne palaavat, eivät toki kaikki, ja ehdottaa, että voihan hän silloin vain sepittää jotain, sillä niinhän kirjailijat tekevät. 

He tyrkyttivät hoitojaan potilaille, jotka eivät voineet muuta kuin uskoa mitä ylilääkäri sanoi sinä lyhyenä aikana, kun he kerrankin olivat kasvotusten. Kymmenen minuuttia kerran viikossa, ei sijaa kysymyksille. Jos hangoitteli, virran voimakkuutta nostettiin. Sen tiesivät kaikki.  

Kirjan kannessa Philip Teir käyttää termiä 'aaltoilevan kaunis'. Kerronta liikkuu kertojan muistoissa lapsuudesta eron jälkeiseen aikaan, välillä todeten 'sen muistan... ja senkin muistan'.

Minä muistan lapset ja että sinä olit työhuoneessasi, muistan että kirjoitin. Ja muistan ne harvat kerrat kun meillä oli vieraita. 
Minä muistan, että sinä maksoit käteisellä talon kuin gangsteri.  

Olen tässä kirjoitteluni välillä katsellut netistä Linda Boström Knausgårdin haastatteluja. Suren sitä, että he päätyivät Karl Oven kanssa eroon. Toimivatko he siinäkin hätiköidysti?

Lapset tulivat perä perää. Heille ei saa tapahtua mitään pahaa. Heidän kätensä kurottivat taivaaseen. Me poimimme tähtiä. Tiskasimme. Söimme toinen toisemme. Me unohdimme antaa toisillemme tilaa. Pelkäsimmekö me kuolemaa? Kyllä, mutta enemmän me pelkäsimme elämää.

Kirjassa on kohta, joka tuntuu tutulta ja on yleistettävissä oleva ero naisten ja miesten kommunikointitavoissa. Vaimo valittaa vähän kaikesta, koska on paha olla, ja kun hän on päässyt valituksensa loppuun hänellä onkin jo tyytyväinen olo, mutta silloin mies pahastuu, koska ei pysty korjaamaan niitä asioita, mistä vaimo on kertonut kärsivänsä. Vaimo ei ole edes odottanut mitään ratkaisua, vain kuuntelua.   

Jos kaikki muu onkin ollut "lokakuun lapselle" vaikeaa, niin kirjoittaminen ei. Hän toteaa, että on aina tiennyt osaavansa kirjoittaa. Hän on tiennyt sen niinäkin  vuosina kun ei kirjoittanut. 

Tuntui kuin olisin päästänyt kaikki hevoset irti. Kuin olisin seissyt valjakossa ja ajanut yöllä mutta valoon kiedottuna. Tiesin että hevoset odottivat minua tallissa. Kun minä tulin talliin, ne potkivat seinää, ne olivat kylläisiä, lopen kyllästyneitä odottamaan. Vihdoinkin sinä tulet. 

Haaveeni siitä, että Knausgårdit palaisivat yhteen lienee turha. Karl Ove on muuttanut Englantiin ja mennyt naimisiin kustannuspäällikkö Michal Shavitin kanssa. Heillä on seitsenlapsinen perhe, jossa säpinää rittää. Myös ex-vaimo Linda muutti Englantiin ollakseen lähellä lapsiaan, mutta palasi viime kesänä Ruotsiin, jonne jäi koronarajoitusten vuoksi. 

Kun kaksi henkilöä kuvaa samoja yhteisen elämän tapahtumia omissa kirjoissaan omilla tyyleillään, niitä on kiinnostavaa verrata. Se mikä on hienoa sekä Linda Boström Knausgårdin että Karl Ove Knausgårdin autofiktioissa on se, että kumpikaan ei kirjoita pahasti toisesta. Lokakuun lapsi ei siis ole mikään kostokirja, joka oikoisi toisen hänestä antamaa kuvaa. Minä koen, että nämä kaksi kirjailijaa kertovat samaa kertomusta. 
Katselin vuoden 2017 Helsinki Lit taltioinnin, jossa Juha Itkonen haastatteli Märta Tikkasta ja Linda Boström Knausgårdia. Tikkanen lähti siitä, että heillä kahdella olisi lähestulkoon sama kokemus taistelusta oman äänen kuulumiseksi menestyneen puolison rinnalla, mutta Boström Knausgård totesi, että hänen miehensä ei ole koskaan vienyt niin suurta tilaa kuin Henrik Tikkanen ja että hän oli seurannut lumoutuneena miehensä kirjoittamiskiihkoa.

Linda määritteli itsensä Itkosen haastattelussa runoilijaksi joka kirjoittaa proosaa. Siltä se kuulostaakin. Toivon sydämestäni, että saan lukea häneltä vielä paljon lisää ja että tummat pilvet pysyvät poissa. 

PS  Linkit aiemmin kirjoittamiini teksteihin, joissa kaikissa lisää samasta haavoittuvasta mielestä, josta Lokakuun lapsessa kerrotaan:
Linda Boström Knausgård, Helioskatastrofi
Linda Boström Knausgård, Tervetuloa Amerikkaan

Karl Ove Knausgård, Kevät